Miinan muistoksi

’

Hakaniemessä Kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon edessä Tokoinrannassa on jo yli 50 vuotta seissyt outo pronssirakennelma. Viimeksi sen ohi kulkiessani - ennen lonkan leikkausta - pysähdyin katsomaan, mikä ja kenen patsas se oikein on. 

Yli viisi metriä korkea rakennelma on Miina Sillanpään muistomerkki, jonka on 1968 suunnitellut kuvanveistäjä Aimo Tukiainen (1917-1996). Miina Sillanpää (1866-1952) oli pitkäaikainen kansanedustaja (1907-1947) ja Suomen ensimmäinen naisministeri (1926-1927) - Tanskan jälkeen toinen koko maailmassa. Politiikassa hän keskittyi edistämään tasa-arvoa ja ajamaan sosiaalidemokraattina etenkin työläisnaisten, yksinhuoltajien ja lasten asioita. 

Sillanpää syntyi nälkävuosien aikaan Jokioisissa yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen ja aloitti työuransa 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaassa, jolloin hän myös muutti asumaan tehtaan asuntolaan. Tultuaan täysi-ikäiseksi Vilhelmiina Riktig -nimisenä syntynyt tomera nainen vaihtoi nimensä syntymätorppansa mukaan Miina Sillanpääksi, lähti piiaksi Porvooseen ja myöhemmin palvelijattareksi Helsinkiin. 

1900-luvun alussa naiset olivat joko isänsä tai aviopuolisonsa ”edusmiehisyyden” eli eräänlaisen holhouksen alaisia ja naisten naimisiinmenon ikäraja oli vain 15 vuotta. Sillanpää vaikutti aktiivisesti siihen, että ikäraja nostettiin 17 vuoteen  ja miesten oikeus naisten holhoukseen lopetettiin lailla. Oli myös pitkälti hänen ansiotaan, että Helsinkiin perustettiin 1942 ensimmäinen aviottomille naisille ja heidän lapsilleen tarkoitettu asuntola - Ensikoti. 

Aimo Tukiaisen Soihtu-niminen muistomerkki koostuu pienistä, harjakattoisista taloista - jota tosin katsoessani en hoksannut - ja tekijän mukaan sen keskeisenä ajatuksena on ollut koti ja siihen liittyvät mielikuvat. Patsaan leveässä graniittisessa jalustassa on Miina Sillanpään kohokuva. 

Naimattomana ja lapsettomana elänyt Miina mursi monta aikansa lasikattoa. Ehkä muistomerkin vahvat ja ylöspäin kurkottavat ”talotikapuut” kuvaavat Miinan sitkeää luonnetta - määrätietoisuutta ja periksi antamattomuutta - oikeana pitämissään asioissa miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Siskon kaa

Sisko pyysi kanssaan Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan modernisoitua Fannya ja Aleksandraa, jossa pääosia esittivät Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko ja Eero Aho. Paavo Westerbergin dramatisoima ja ohjaama näytelmä kesti pitkälti yli kolme tuntia. Alku oli hidasta ja vähän tylsää, jopa pitkäveteistä, mutta vauhtiin päästyään näytelmä käsitteli hienosti ja raastavasti pappisperheen sisälle piilotettua vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Jopa ahdistavuuteen asti, joten ihan syystä näytelmää ei suositella alle 15-vuotiaille katsojille.

Teatteriesitystä ennen kävimme yhdessä syömässä Gastro Cafeessa. Pariin vuoteen en ole käynyt Fleminginkadulla vuosia olleessa tutussa bistrossa, josta kirjoitinkin syyskuussa 2018 (täällä). Gastro Cafe on säilyttänyt lumovoimansa. Maittavaa ruokaa, ”pehmeää” musiikkia sekä ystävällistä ja rentoa palvelua. Gastro lumosi Siskonkin - ensikertalaisen :)

Iltaa varten ravintola avattiin vasta klo 17 ja Fanny ja Aleksandra alkoi jo klo 18.30, joten pitkään herkutteluun ei tällä kertaa ollut aikaa. Tilasimme molemmat alkuun blinin ja loppuun jälkkärin :) Ja lasilliset ihanan tarjoilijan suosittamaa pinot grigio -valkoviiniä. Rypäle, jonka usein ”kitkerää” makua vierastan, mutta yllättäen tästä suosituksesta tykkäsin tosi paljon. 

Herkuttelun jälkeen kahlasimme vikkelästi sateen keskellä läheiseen Kaupunginteatteriin. Kiva seura ja kiva ilta :):)

Bliniä ja mätiä 

Vadelmaa ja salmiakkia

Arvon muisto elää

Kallion kirjaston takana olevassa pienessä puistossa kohoaa yli seitsemän metriä korkea, alumiinista tehty runoilija Arvo Turtiaisen (1904-1980) muistomerkki. Patsas on kuvanveistäjä Raimo Utriaisen (1927-1994) tekemä ja pystytetty vuonna 1990.

Muistomerkki on tehty pitkistä ja kapeista alumiinisäleistä, joiden toinen puoli on maalattu mustaksi. Pituussuuntaan asetettuja säleitä kierretty korkkiruuvin tavoin keskustan ympäri. Näin kylmä alumiini pinta heijastaa vaihtelevasti eri suunnista tulevaa valoa, mikä saa kylmän metallipinnan elämään mielenkiintoisesti ja kauniisti. Korkea patsas näyttää kevyeltä ja ilmavalta - hengittävältä. Minun makuuni - inspiroivaa katseltavaa.

Lähinnä läpi kulkuun ja oikaisuun käytetty pieni puisto on 1963 nimetty filosofian tohtori Matti Heleniuksen (1870-1920) mukaan. Helenius tutki alkoholin sosiaalisia vaikutuksia ja oli vaikutti pontevasti 1900-luvun alun raittiusliikkeessä. Hän toimi myös poliitikkona ja yritti mm. parantaa kalliolaisten työmiesten oloja. Mielenkiintoista, että Matti Heleniuksen puiston viereinen pieni puisto on nimetty hänen vaimonsa Alli Tryggin (1852-1926) mukaan. Vaimo oli opettaja ja miehensä tapaan antautunut raittiustaistelija.

Muistomerkki näyttää parhaat puolensa, kun sitä malttaa katsella useammasta eri suunnasta. Ja antaa mielikuvituksen lentää. 

Joulukahvit ulkona

Kallion kierroksella (täällä) pysähdyimme Opiskelijatytön kanssa kahvilla Way-kuppilassa Agrikolankadulla. Tyttärelle tosi tuttu lähikapakka, josta minullakin on useita mieluisia kokemuksia (täällä).

Koronan takia en halunnut mennä ahtaaseen kahvilaan sisälle, mutta onneksi ulkona seinän vierustalla oli viisi erillistä pikkupöytää filtteineen ja lämpölamppuineen. Minäkin tarkenin, ja pystyin rentoutumaan ja nauttimaan paksusta viipaleesta Wayn juureen tehtyä hiivaleipää, joka tarjoillaan suolatun kirnuvoin kanssa.

Ilman koronaa en olisi joulukuun tihkusateessa ja vuoden pimeimpänä päivänä ikinä jäänyt ulos kahvittelemaan. Korona pakottaa uusiin (mukaviin) kokemuksiin :):)

Säveliä sumussa

Lauantaina iltapäivästä/alkuillasta olimme Opiskelijatytön kanssa kävelyllä Kalliossa Karhupuiston ympäristössä. Lopuksi kiersimme Kallion komean ja aina yhtä kiehtovan kivikirkon. 

Kirkon pääoven edessä seisoi parikymmentä - turvaväleillä - juhla-asuista nuorta aikuista, jotka kantoivat ja heiluttivat palavia kynttilöitä ja lyhtyjä. Yllättäen ryhmä alkoi laulaa ammattimaisen taitavasti ja moniäänisesti minulle tuntematonta suomenkielistä (uutta?) laulua, jonka tunnistin rakkauslauluksi. Samalla kirkon ovesta ryhmän keskelle asteli onnellinen nuoripari käsi kädessä ja leveä hymy huulillaan.

Joulukuinen lauantai hämärtyi kohti iltaa. Sakea sumu ympäröi kirkkoa ja hämärsi lähes kokonaan sen tornin. Kirkon ovesta ja isosta ikkunasta loistava valo valaisi iloitsevaa juhlaväkeä. Ilma täyttyi rakkaudesta - ja lämpimistä suukoista. Ja kuorolaulusta.

Minun ja Opiskelijatytön lisäksi pari muutakin ohikulkijaa pysähtyi seuraamaan tätä herkkää tapahtumaa ja nauttimaan upeista ja kauniista sävelistä. Hymy ja elämän ilo tarttui myös ulkopuolisiin katsojiin.

Koreja Kalliosta

Sain Esikoiselta joulun alla kauniin sinivalkoisen säilytyskorin. Hän kertoi ostaneensa sen Hämeentiellä Kalliossa olevasta Natural Beauty shop -nimisestä kaupasta (täällä). Luomukosmetiikan ja saippuoiden lisäksi kivijalkakaupassa myydään luonnonmateriaaleista käsintehtyjä koreja ja kasseja, jotka teetetään Reilun kaupan -periaatteilla Keniassa ja tuodaan Suomeen ilman välikäsiä. Sekä koreja että kasseja löytyy lukuisia eri kokoja ja malleja.

Sinivalkoinen taipuisa ja vettä kestävä kori löysi heti paikkansa - Punavuoren kodin eteisestä puuttui Muru-koiran ulkoiluvälineiden säilytyspaikka. Viime kesänä pistäydyin itse samassa kaupassa ja ostin hieman pienemmän mustavalkoisen korin, jossa säilytän vessan siivoustarvikkeita.

Kauniille korille löytyy aina paikka :):)

Joulu juhlista jaloin

Töölön sopusuhtainen ja kaunis kirkko.

Esikoisen kolmea Villikkoa - rakkaat 9-, 7- ja 1,5-vuotiaat Pikkupojat - olivat Ukin ja minun hoidossa viikonlopun, kun heidän vanhempansa olivat ystävän synttärijuhlissa Ruotsissa. Yövyimme koko porukka osin jo riisutussa Itä-Helsingin kodissamme. Arvaten vilskettä ja vipinää riitti aamusta iltaan.

Hoitoapuna ja seurana olivat Opiskelijatyttö Chloe-koiran kanssa ja Lontoontyttö, joka oli pariksi päiväksi lentänyt Lontoosta Helsinkiin maanantaista ”työkokousta” varten. Lauantaina Pikkupojat ja aikuiset Tyttäreni leipoivat upean piparkakkutalon, ja urakan jälkeen myös Tyttäret päättivät yöpyä Tammarissa. Onneksi löysimme komeroista vielä vanhoja patjoja ja peittoja, ja lopulta Tyttärille rakentui kodikas nukkumasoppi takkahuoneen lattialle.

Viikonloppuna Pikkupojilla oli kahdet eri joulujuhlat - lauantaina koulussa ja sunnuntaina partiossa. Sain kunnian osallistua molempiin. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen ollut lasten joulujuhlissa - todennäköisesti nuorempien, 1990-luvun alussa syntyneiden lasteni kouluaikoina.

Kuusipuu, yhteislaulua, tonttunäytelmä, kuoroesityksiä ja rehtorin puhe. Tonttulakkeja, punaisia juhlamekkoja, tytöillä rusetteja ja pojilla kravaatteja. Joskin paljon myös rentoa pukeutumista :):) Juhlasalissa esityksiään jännittäviä lapsia, touhuavia ja hermostuneita opettajia sekä innokkaita ja ylpeitä vanhempia. Juhlallista ja jopa harrasta.

Hämmentävää, että koulun joulujuhlat ovat edelleen niin niin perinteisiä. Tismalleen samanlaisia kuin Pikkupoikien äidin eli Esikoiseni lapsuudessa 1980-luvulla. Puhumattakaan, että samanlaista oli jo omassa lapsuudessani 1960-luvulla Kulosaaren kansakoulun joulujuhlissa Domuksen talossa: Kuusipuu, yhteislaulua, tonttunäytelmä, kuoroesityksiä ja rehtorin puhe. Ja sama jännittynyt, hämmentynyt ja innostunut tunnelma.

Sunnuntaina koin vielä Töölön Siniset -partiolippukunnan joulujuhlat kauniissa Töölön kirkossa. Partiopukuja, lippujen sisääntulo, moderneja virsiä. Hiljaisuutta, papin puhetta ja partiolaisten lupausten anto: ”Lupaan parhaani mukaan....” Jälleen hämmentävän perinteistä ja hämmentävän tuttua jo omasta lapsuudestani.

Joulu juhlista jaloin - edelleen. Ja vakavin.
.

    Kuusipuu, yhteislaulua, tonttunäytelmä, kuoroesityksiä ja rehtorin puhe Kallion ala-asteella 2019.

Kurvin Pikkukahvila

Vietyäni Puolitoistavuotiaan Frazeninkadun päiväkotiin päätin käydä tutustumassa kävelymatkan päässä olevaan pikkuruiseen Cafelito-nimiseen kahvilaan. Visiitti on ollut mielestäni siitä asti, kun kesäkuussa ohi kävellessäni ja sisälle kuikuillessani ulkotuoleilla istunut nuori nainen kehui paikkaa kovasti.

Kolme vuotta sitten avattu Cafelito on espanjankielisen nimensä mukaisesti pikkuruinen kahvila. Sisällä kaikki on pientä: pieni myyntitiski, jonka yläpuolella pieni konttori/varastotila, ja pieni asiakastila, jossa neljä pientä pöytää. Siis kaikki muu on pientä paitsi Harjutorin puistikkoon aukeava seinän mittainen ikkuna ja ystävällinen pitkä miesmyyjä.

Kolme vuotta sitten avattu Cafelito on kehujen arvoinen: Maukas kahvi, kauniit tarjoilulautaset ja tilatessa valmistettava, lämmin patongin pala omavalintaisilla täytteillä. Leppoisa musiikki, ihana luonnonvalo ja päivän hesari. Istuessani ohiajava pullakuski toi myyntitiskiin vielä lähileipomon hyvännäköisiä munkkeja ja korvareita.

Lämpimällä säällä kuppila laajenee eteläeurooppalaiseen tapaan kadulle. Eviva Espanja sanoisi Vexi ja Marion :):)

Kallion kivikirkko

Vuonna 1912 valmistuneen Kallion kirkon on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). Kirkko on verhoiltu suomalaisella graniitilla ja tuolloin suosioon nousseen tavan mukaan kiven ja seinän pinta on jätetty karkeaksi. 

Kirkko asettuu edelleen hienosti kaupungin asemakaavaan kohotessaan yli kaksi kilometriä pitkän Unionkatu-Siltasaarenkatu -suoran päässä. Välillä minusta tosin tuntuu, että kirkko on väärin päin, kun sen sisäänkäynti aukeaa Castreninkadulle Helsingin työväenopistoon päin eikä vilkkaamman Siltasaarenkadun suuntaan. Tosin Siltasaarenkadun alttaripääty komeine kiviterasseineen ja -rappuineen on huomattavasti näyttävämpi kuin Castreninkadun yksinkertainen pääty.

Kirkon alle valmistui vuonna 1991 uurnaholvi, josta tuhkat tietyn määräajan jälkeen kätketään kirkon alla olevaan kalliohautaan. Uurnaholvissa saa vierailla vain uurnaa laskiessa. Muina aikoina holviin ja kalliohautaan haudattuja vainajia voi muistaa kukalla tai kynttilällä kirkon sisällä sen takaseinässä olevien vainajien muistolaattojen edessä.

Nämä seinän pronssiset muistolaatat jäivät minulta huomaamatta, joten Kallion kirkkoon täytynee palata :):)

Kallion kirkon pääsisäänkäynti hämärtyvässä syysillassa.

Tommit Kalliossa

Kauniisti valaistuun, sopusuhtaiseen Kallion kirkkoon valuu keski-ikäisiä naisporukoita ja heitä hieman vanhempia pariskuntia. Ovella nuoret avustajat tarkistavat liput. Mikrofonit odottavat puisen alttaritaulun edessä. Alfa-tv:n kamerat kuvaajineen ovat valmiina kirkon keskikäytävällä ja liikkuvien kuvaajien hartioilla.

”Rakkaus on mysteeri”, aloittaa pehmeä ääni kirkon kovaäänisistä ja jatkaa muilla lyhyillä iskulauseilla. Kaksi miestä ja keijukaismainen nainen kävelevät mikrofonien taakse alttarin eteen. Iskulauseiden tarkoitus lienee rauhoittaa kirkossa olijat kuuntelemaan, mitä tuleman pitää.

Satavuotiaassa Kallion kirkossa on alkamassa kirjaili-terapeutti Tommy Hellstenin ja laulaja-lauluntekijä Tommi Kaleniuksen ”vuorovaikutuksellinen hetki elämäntarinoille, kohtaamiselle ja lauluille”. Tommin kanssa esiintyy myös kaunisääninen Ninni Poijärvi.

Tommy puhuu verkkaisesti ja ajoittain jopa suggeroivasti läsnäolon tärkeydestä, itsekontrollista luopumisesta ja rohkeudesta toimia vaikka pelottaa. Tuttuja teemoja, jotka kirkon meditatiivisessa ilmapiirissä saavat miettimään omaa tapaa olla ja elää. Välissä Tommi ja Ninni laulavat kitaran ja viulun säestyksellä omia laulujaan, joiden sanat kertovat itsensä etsimisestä, löytämisestä ja hyväksymisestä. Ja toisen ihmisen kaipuusta ja lähelle päästämisestä.

Ihan kiva ilta, mikä ei omalla kohdallani kehittynyt esitteen lupaamaksi vuorovaikutukselliseksi hetkeksi - vaikka ajatuksia lähtikin liikkeelle. Kirkko oli kaunis ja lumoava, ja istuminen kuuntelemaan keskittyvien ihmisten keskellä rentoutti ja rauhoitti, joten nautin.

Joku kerta haluan vielä mennä kuuntelemaan Kallion kirkon valtavia urkuja.

Siistiä Cellassa

Mutkien jälkeen päädyimme sunnuntain äitienpäivälounaalle normaalia pienemmällä perheporukalla Flemminginkadulla olevaan kortteliravintola Cellaan (täällä). Minulle 50-vuotias Kallion klassikko oli ennestään tuntematon, mutta molemmille tyttärilleni - Esikoiselle ja Opiskelijatytölle - tuttu paikka. Kahden tyttäreni lisäksi mukana olivat Esikoisen isoiksi venähtäneet Pikkumiehet - tomera tokaluokkalainen ja viisaan varovainen esikoululainen.

Ja olipa kiva iltapäivä! Puoliltapäivin vielä näytti siltä, että vietän ”juhlapäivää” yksin Punavuoren kaksiossa Murun kanssa. Vierailu Äitimuorin luona oli peruuntunut hänen väsymyskohtauksensa takia ja Ukki oli jäänyt mökille jatkamaan viikonloppua Opiskelijapojan perheen kanssa. Mutta toisin kävi - onneksi ja iloksi - kun Opiskelityttö soitti ja pyysi toisen äidin eli Esikoisen kanssa ”juhlamenulle” Kallion klassikkoon.

Cella oli ihanan kodikas, rento ja mukava paikka, jossa viihtyi niin herrat kuin narrit. Ja kaikkia palveltiin hyvin - ja Pikkumiehet saivat aivan erityiskohtelun. Vaikka ilmeisesti äitienpäivän johdosta kapakan molemmat puolet - ravintola ja pubi - olivat tupaten täynnä, tarjoilija onnistui järjestämään pöydän meille viidelle. Eikä haitannut, että tarjoilu kesti - sen korvasi kiireettömyyden ja henkilökohtaisuuden tunne joka tarjoilijoista kiireen keskelläkin huokui. Ja kermainen lohikeitto, maukas ceasarsalaatti ja metsästäjänleike maistuivat, samoin talon puolesta kaikille tarjoiltu kostea mansikkakakku.

Viihdyin ja nautin Cellassa. Kiitos Tytöt ja Pikkupojat - olette Mummin ilo. Piste iin päälle oli kaksi upeasti kukkivaa magnoliapensasta, joihin törmäsimme Torkkelinmäen alla Agricolankujalla.

Magnoliapensas Torkkelinmäellä.

Herkkublinejä

Viime sunnuntaina, ennen nuorimman lapsenlapsemme pienimuotoisia yksivuotisjuhlia päätimme Ukin kanssa käydä kaksistaan lounaalla. Aurinko paistoi upeasti, joten yritimme keksiä isoikkunaista ja valosaa ruokapaikkaa. Yksivuotias asuu Sörnäisissä, joten päädyimme Eläintarhanlahdella Siltasaaren ja Tokoinrannan välissä kelluvaan Meripaviljonkiin (täällä).

Sunnuntai-iltapäivänä ravintola oli lähes täysi, ja kaikki ikkunapöydät olivat tietenkin varattuja. Mietitytty myös se, että ravintolassa oli saatavilla ainoastaan blinibrunssi-buffetpöytä alku-, pää- ja jälkiruokineen 35 eurolla. Olimme varautuneet hieman hillitympään ja halvempaan herkutteluun.

Mutta päätimme jäädä, kun tarjoilija löysi sopivan valoisan pöydän. Onneksi buffetpöydän tattariblinit osottautuivat tosi herkullisiksi: kuumia, rapeita ja rasvaisia noin kahdeksan senttisiä ja sopivan paksuja lättysiä. Joskin santsatessa sain blinikasasta yhden alimmista blätyistä, joka ei enää ollut kuuma eikä rapea, mutta hyvä kuitenkin. Myös alkupalapöydän kaikki lisukkeet olivat raikkaita ja tuoreita: kolmea eri mätiä, savusiikaa, jääkellarinlohta ja caesarsalaattia ym. ym. ym.

Pääruoat jäivät meiltä kokonaan maistamatta - ja jälkkäreistäkin tyydyin maistamaan vain mustaherukkapannacottaa (hyvää). Sillä sekä mahakas Ukki että mahaton Mummi tulivat kumpikin täpötäyteen pelkästään blineistä herkkulisukkeineen.

Ja kahvit juotiin Sörnäisissä yksivuotiaan kotona Paljon onnea vaan -laulun säestämänä.

Kaunista Kalliossa

Punatiilinen Kallion kirjasto valmistui 1912, ja se jatkoi aluksi yksityisenä vuonna 1889 perustetun Sörnäisten Kansankirjaston toimintaa. Nykyään komea jugendtalo on Suomen neljänneksi vanhin kirjastorakennus. Vanhin yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus on 1882 avattu Rikhardinkadun eli Rikun kirjasto.

Olen monesti kävellyt Porthaniankadun päässä kohoavan rakennuksen ohi, mutta eilen päätin pistäytyä myös sisällä. Olin liikkeellä Murun kanssa, joten pääsin vain rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jossa on kaunokirjallisuus ja osa aikakausilehdistä. Kuvankaunis portaikko johtaa ylempiin kerroksiin: toisesta kerroksesta löytyisi Esikoisen mukaan mm. erittäin laaja valikoima kotimaisia ja ulkomaisia aikakausilehtiä ja kolmas kerros on omistettu lapsille.

Portaikoon oli liimattu joka askelmalle tassun kuvat, joiden luulin tarkoittavan ”sallittu koirille”. Onneksi varmistin asian kirjastonhoitajalta, joka ystävällisesti ja jopa anteeksipyytävästi kertoi, että vain ensimmäiseen kerrokseen saa tuoda koiria, ja tarratassut ovat lapsiopasteita :):) Helmet-nettisivujen (täällä) mukaan koirien sisäänpääsy on kirjastokohtaista. Useimpiin Helsingin keskustan kirjastoista saa tuoda vain opaskoiria, mutta esim. Rikun kirjastoon koirat ovat tervetulleita.

Kirjoja ei tullut lainattua, mutta kaunista katseltavaa riitti, etenkin upeanvärisissä kierreportaissa.

Way vakuutti

Viime vuonna avattiin useita uusia kahviloita ja kuppiloita Helsingin keskustaan. Kuppilakulttuuri tuntuu elävän nousikauttaan, ja asiakkaita riittänee.

Joulun alla Kalliossa asuva ja seutua rakastava Opiskelijatyttö vei Lontoontytön ja minut aamupalalle Kallion kirjaston takaa Agricolankadulta löytyvään Way-nimiseen pikkuruiseen kuppilaan. Kivijalkaleipomo ja viinibaari Way (täällä) lumosi minut heti kodikkuudellaan ja ystävällisellä palvelullaan. Kivaa ja rentoa meininkiä: aatonaattona kuppilan puolella juttutuokioilla piipahtaneen leipurin olkapäällä keikkui joulun läheisyydestä muistuttava minitonttu.

Aamiaisemme kruunasi hapatettu, paikallaleivottu juurileipä, joka tarjoiltiin paksuina viipaleina tuorean kirnuvoin kanssa. Suomenkielisessä listassa mainittiin ”churned voi” - churned piti oikein sanakirjasta varmistaa tarkoittavan kirnuttua. Miksei Suomen kieli kelpaa :):) Leipurin mukaan juuren kanssa oli viime aikoina ollut ongelmia, ja Opiskelijatytön makuun leipä ei maistunut yhtä herkulta kuin aiemmin syksyllä. Minusta leipä oli superherkkua: lievästi hapanta, ihanan rapeakuorista ja sopivan sitkoa.

Toista kertaa varten listalle jäi useita maistamattomia aamuherkkuja, kuten riisipuuro pähkinän, kaneli-karamellin ja mantelimaidon kanssa. Ja koiratkin mahtuvat mukaan, kuten nykyään useimmissa vierailemissani Punavuoren ja Kallion ruokapaikoissa.

Tulevan kevään (!) iltana voin kuvitella itseni istumassa Murun kanssa Wayn ulkopenkeillä viereisen Karhupuiston elämää seurailemassa ja alkuviinejä (?) maistellemassa. Jos/kun näin tapahtuu viinejä tuntemattomalle Mummillekin selvenee alkuviinien salaisuus...

Löytyihän Lie-mi

Opiskelijatyttö pyysi Ukin ja minut kanssaan syömään Sörnäisiin Lie Mi -nimiseen vietnamilaiseen ravintolaan (täällä). Ruoka oli värikästä, kaunista ja hyvää - eikä liian rasvaista. Kunhan ensin löysin ravintolan... 

Lie-mi on niittänyt suosiotaan aiemmin Kampissa ja Töölössä ja kolmas ravintola on avattu Hämeentien ja Käenkujan kulmaan vasta pari kuukautta sitten. Huomaamaton sisäänkäynti on entisen Osuustukkukauppa OTK:n pyöreäkulmaisen, yhdeksänkerroksisen päärakennuksen kulmasta, mutta ravintola avautuu vasta jyrkkien rappusten alapäässä. Katutasossa peitetyt isot ikkunat luovat mielikuvan lähinnä hylätystä huoneistosta, ja tietämätön ohittaa helposti...

Mutta sisään kannattaa astua. Värikäs, nuorekas ja rento paikka, jossa mukava palvelu. Ja ainakin tilaamamme runsaat tacot maukkaine ”lättyineen” maistuivat meille kolmelle.

Kaunista Kalliosta

Olen tänä syksynä käynyt tiistaiaamuisin koreografi Hanna Brotheruksen ikäihmisille tarkoitetussa työpajassa Työväenopistolla Helsinginkadulla. Sekä Juttu että Hanna ovat vieneet sydämeni, mutta siitä lisää lähipäivinä.

Tanssipajan jälkeen olen usein jäänyt hetkeksi kiertelemään Kallion suunnalle - ja löytänyt kaikkea kivaa. Viime viikolla törmäsin Kaarlekadulla Wanha Kaarle -nimiseen iki-ihanaan pikkuruiseen ja täpötäyteen vintagekauppaan. Paljon mm. 1960-luvun kattiloita, muoviastioita ja koriste-esineitä. Tavaroita tutkiessa vierähtää helposti pidempikin aika.

Minä en päässyt lähtemään kaupasta ilman keltamustaa muovijakkaraa, josta maksoin 35 euroa. Mutta kyllä kannatti, sillä jakkara sopii täydellisesti uuteen Punavuoren kämppään - piste iin päälle.

Kaarlen kamaa

Iki-ihana jakkaralöytö 

Karhua Kalliossa

Keskiviikkona Opiskelityttö täytti 32 vuotta. Sen kunniaksi päätimme mennä porukalla syömään synttärisankarin valitsemaan ruokapaikkaan. Sankari päätyi Flemminginkadun Gastro Cafeeseen (täällä), jossa hän on aiemmin ollut brunsseilla ja lounailla, mutta illallinen oli vielä kokematta. Ja juhlaporukaksi Ukin ja minun lisäkseni paikalle pääsi Esikoinen seitsenkuisensa kanssa sekä kuun alussa ysikymppisiään juhlinut Äitimuori.

Gastro Cafe yllätti iloisesti ja lumosi minut täysin. Vaatimattoman näköinen ruokapaikka osottautui kodikkaaksi herkkuravintolaksi, jonne sekä vauvat, lastenvaunut että koirat olivat tervetulleita. Ja palvelu oli ystävällistä ja mutkatonta ja ruoka maukasta ja herkullista läpi listan. 

Alkupalaksi listalla oli Lieksassa kaadetun karhun lihaa kehnäsienten ja mustikan kanssa. Pitihän tuota kokeilla, kun koskaan en ole karhua maistanut. Ja olipa voimakkaan ja maukkaan makuista - ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Pääruoaksi kolme meistä valitsi kokonaisena paahdetun kultaotsa-ahvenen, joka osottautui superherkuksi - Ukin mukaan parasta ravintolakalaa pitkään aikaan. Minä ja esikoinen päädyimme kreppiin, joka oli täytetty villisienillä, yrteillä ja cheddarilla - annos vei kielen mennessään. Lisukkeeksi valitsimme perunoiden ja papujen lisäksi aiolin kanssa tarjoiltua maa-artisokkaa, joka oli jumalaista. 

Jälkkäriksi poimin vielä päärynä-pistaasipiirakan tonkapapujäätelön (!) kanssa. Ja mitä herkkua... 

On aikaa, kun olen ulkoruokailussa ollut tyytyväinen kaikkeen maistamaani. Uskallankohan mennä enää uudestaan, koska odotukseni ovat niin korkealla. Ehkä otan riskin ja tuon Siskon herkuttelemaan Kallion kujille :):) 

Viva Wino

Kampelaa, pinaattia ja lehtipersiljaa

Viime viikolla Opiskelijatyttö esitti toivomuksen, että menisimme syömään hänen mummonsa eli Äitimuorin ja sisarensa eli Esikoisen kanssa. Keskiviikkona toive toteutui, kun suunnistimme Esikoisen suosituksesta ravintola Winoon Flemminginkadulla (täällä). 

Pieni ja rento bistrotyyppinen paikka, jossa palvelu oli superia ja ruoka kaunista ja herkullista. Koska olen mietojen makujen ystävä, minulle maistuivat etenkin kukkakaaliraviolit ja kampelan lisänä tarjoiltu rapeaksi paistettu lehtipersilja. Kaikkinensa hyvä löytö - paikka, jonne ehdottomasti haluan palata uudelleen. Ilmeisen suosittu eli kannattaa varata etukäteen, mutta meillekin löytyi hyvä paikka samalle päivälle.

Ihana ilta. Nautin sekä ruoasta että arkisesta mutta läheisestä jutustelusta äitini ja tyttärieni kanssa. Ja olihan meillä myös miesseuraa: Esikoisen vajaa neljäkuinen kuopus, joka siirtyi sylistä syliin ja kuunteli tyynenä naisten juttuja.

Suklaata ja raparperia

Pekingin kuha

Eilen käytiin pitkästä aikaa syömässä Kallion Pekingissä (täällä). Perinteinen kiinalainen ravintola, joka on avattu jo vuonna 1983. Paikka tuli tutuksi etenkin 1990-luvulla, jolloin aika ajoin kävimme siellä herkuttelemassa lapsikatraamme kanssa. Lapsiystävällinen, nopea ja takuuvarma. Ja lähellä kotia.

Viime vuosina ollaan lähinnä mökiltä palatessa haettu Pekingistä take away -annoksia, jolloin ehdoton suosikkini on ollut grillikana. Kokista riippuen hyvä tai erinomainen annos, jossa runsaasti rapeaksi paistettua mureaa kanaa makealla kaalipedillä.

Eilen Ukki osui naulan kantaan tilatessaan kokin listasuosikeista kokonaisena paistetun kuhan (ei höyrytettyä). Herkällä kädellä paneroitu (uppopaistettu?), vähäruotoinen maukas herkku. Kastikkeessa sopivasti valkosipulia ja sitruunaa, päällä tuoretta inkivääriä ja lehtipersiljaa. Kalaa ei kannata tilata kotiin vietäväksi, joten täytynee mennä paikan päälle toistekin, jotta Mummikin saa herkutella kokonaisella kalalla.

Sunnuntaina viiden aikaan yllättävän paljon väkeä. Ilmeisesti Peking on muidenkin suosikki...

Sorja neito 88 v

Sivu Äitimuorin vanhempien vieraskirjasta vuodelta 1949.

Juhlistimme Äitimuorin synttäreitä viime vuoden tapaan kokoontumalla aamulla monipuoliselle brunssille Sörnäisten Mokoon (täällä). Parin lisätuolin turvin mahduimme kaikki kahvilan isoon 16 hengen pöytään.

Muorin ja Jussin iloksi paikalle olivat ehtineet Sisko miehineen, Esikoinen pikkupoikiensa kanssa ja Lontoontytö, joka tiistaiaamuna lentää Lontooseen. Opiskelijatyttö Ezran ja Opiskelijapoika Annin ja Vauvan kanssa. Iloiseen synttärilauluun yhtyivät vielä Veli vaimoineen ja Kummityttö Pauluksen kera. Ja tietenkin Mummi ja Ukki. Päivänsankarin yllätykseksi Siskontyttökin lähetti Upsalan aamusta videotervehdyksen juhlivalle mummilleen.

Ja pari tuntia vain pölistiin. Ristiin rastiin - mummit lapsenlapsilleen, pojat äideilleen ja serkut toisilleen. Eikä mukavaan muuta tarvittukaan...