Auringon pilkettä

Alkuviikon olen parannellut flunssan poikasta, ja viettänyt aikaa pääosin kotona Punavuoressa. Sohvalla Muru kainalossa. Sukkia kutoen ja telkkua katsellen - mm. HBO Maxin dokumenttisarjaa 100 Foot Wave vuosilta 2021-2025. Sarja kertoo surfareista, jotka kiertävät ympäri maailmaa metsästämässä jättimäisiä aaltoja. Yllättävän kiehtovaa ja mielenkiintoista :) 

Ja lukien Helena Ruuskan kirjoittamaa Mary Gallen-Kallelan elämänkertaa Olisit villiä villimpi. Pöydällä jo pitkään odottanut kirja alkoi kiinnostaa, kun olin taas katsellut hänen miehensä maalauksia Ateneumin Klimt & Gallen-Kallela -näyttelyssä  (täällä). Kirjaa onkin ollut jännä lukea, kun oli juuri katsellut ja ihmetellyt Akselin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa maalaamia tauluja ja freskoja (täällä). 

Marraskuum alun lämpimiä päiviä olen seurannut lähinnä ikkunasta. Paljon sumua ja tihkusadetta, mutta välissä on aurinkokin pilkistänyt… 

Touhua Tilalla

Viikko on kulunut hoitohommissa Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Opiskelijatytön joka paikkaan ehtivän yksivuotiaan Taaperon ja tilan kukkapenkkien ja -istutusten hoito on pitänyt minua kiireisenä enkä ole ehtinyt edes blogia päivittämään :) 

Maanantai-iltana palasin pyöräreissulta Virosta (täällä) ja heti tiistaina ajoin loppuviikoksi Merimaskuun mummoilemaan. Nyt viimein könötän Ukin mökillä - sohvan nurkassa ja Muru kainalossa - ja bingetän (hehheh) Rantahotellia Areenasta. Hurmaava tanskalaissarja, joka minulta on aiemmin jäänyt katsomatta, vaikka Parasystävä on sitä useaan otteeseen kehunut. Katsomistahan sarjassa riittää, sillä Areenasta löytyy kaikki kymmenen kautta, joista jokainen sisältää 5-9 tunnin mittaista jaksoa. Jees :) 

Toivon - ja uskon - että jaksojen välissä saan myös kirjoitettua lisää onnistuneesta pyöräretkestä, kuten jo lähes viikko sitten lupailin (täällä). Toivossa on hyvä elää…

Joulupäivän mietteitä

Jos aatto oli hyvää hulinaa ja mieluista yhdessäoloa (täällä), niin joulupäivä oli pitkälti yksinäistä nyhjäämistä. Tykkään yksinolosta - ja jopa nautin siitä, mutta yllättäen yksinolo joulupäivänä oli erilaista, eikä yhtään niin mukavaa kuin yksinolo normipäivinä. Näköjään minulla liittyy jouluun edelleen paineita ja vaatimuksia ”oikeanlaisesta Hyvästä Joulusta”, vaikka luulin karistaneeni ne hartioilta jo joitakin vuosia sitten. 

Tosin Esikoinen oli pyytänyt minua syömään luokseen joulupäivänä, mutta kieltäydyin, kun ajattelin että olisi kiva nyhjätä omassa kodissa Murun kanssa - tekemättä ei mitään. Mutta ei se sitten ihan niin kivasti mennytkään…

Aamupäivällä tein tavallista pidemmän kävelylenkin Murun kanssa ihmetellen Punavuoren ja Ullanlinnan tyhjiä katuja ja rantapolkuja. Iltapäivällä kävin Lontoontytön kanssa Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Asettelimme yhdessä kynttilät ja valkoiset ruusut Isäni ja Appivanhempieni haudoille. Isäni ehti elää kahden tyttäreni taatana vajaat kolme vuotta, sillä hän kuoli syöpään jo 58-vuotiaana 1984, jolloin Esikoinen oli alle kolmivuotias ja Lontoontyttö täyttänyt juuri vuoden.

Tähän asti joulupäivä oli vielä ihan mukava. Mutta palattuani Punavuoren (ihanaan) kotiini, yllättäen yksinäisyys alkoi hiipiä mieleeni. Ehkä jopa ekaa kertaa niiden vuosien aikana, jotka olen asunut yksin Punavuoressa. Ja se todella yllätti ja tuntui oudolta…

Vasta silloin äkkäsin, että eilinen oli ensimmäinen joulupäivä koko 72-vuotisen elämäni aikana, jonka olen viettänyt yksin. Ei siis ihme, että se tuntui oudolta, erikoiselta ja erilaiselta. Elämäni aiemmat joulupäivät olen viettänyt aina perheen ympäröimänä: lapsuudessani kahden sisarukseni ja vanhempieni kanssa, aikuisiässä viiden lapseni ja puolisoni kanssa sekä mummi-iässä seitsemän lapsenlapseni ja usein myös heidän muiden isovanhempiensa kanssa - eri kokoonpanoja vaihdellen. Toki silloinkin monenlaisten tunteiden - niin hyvältä kuin väliin myös huonolta tuntuvien - vallassa, mutta koskaan en ole tuntenut yksinäisyyttä…

Tämän äkättyäni tajusin, että yksinäinen joulupäivä oli minulle harvinainen poikkeus, ei sääntö. Ja oloni helpottui. Hain pakkasesta lisää ihanaa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä - ja yhden ison omenan :) Ja aloin katsoa Temptation Island Suomi -hömppää…

Tammien katveessa

Tykkäsin viime vuonna telkkarissa esitetystä Kaipuu maalle -nimisestä dokumenttisarjasta. Sarjan yhdeksän jaksoa seurasi, kuinka Ninni ja Rafael Donner ostivat vuonna 2020 huutokaupattavana olleen Mustion entisen kyläkoulun ja alkoivat rempata tätä yli sata vuotta vanhaa, huonokuntoista hirsirakennusta kodikseen. 

Keväällä luin, että pariskunta avaa Ekkula-nimisessä talossaan viikonloppuisin auki olevan kesäkahvilan. Ukin mökiltä on noin 30 kilometriä Mustioon, joten perjantaina päätin ajaa Murun kanssa katsomaan telkkarista tuttua Ekkulaa ja testaamaan sen kahvilaa. 

Paikka sopii hyvin kesäkahvilalle - Mustioon johtavan tien risteyksessä Lohja - Tammisaari -tien varrella. Ja suosio oli myös sen mukainen. Parkkipaikka oli heti avaamisen jälkeen täynnä - parikymmentä autoa vieri vieressä pellon laidalla. Kahvittelijoiden pöytäjutuista päätellen moni muu minun lisäkseni oli tullut matkan päästä varta vasten katsomaan telkkarista tuttua taloa ja viehättävää pariskuntaa.

Talo oli - kuten olin odottanutkin - hienosti kunnostettu. Harmikseni - tosin ymmärrettävästi - siitä näki vain kadun puoleisen julkisivun ja yhden, kahvilana toimineen huoneen. Puutarha (kadun puoleinen) oli lumoava - hullaannuin etenkin kummulla kasvavista valtavista vanhoista tammista. 

Kahvilasta valitsin kahvin seuraksi paikalla leivottua porkkanakakkua. Kakkupala oli herkkua, mutta makuuni turhan pieni. Olin myös vähän pettynyt :) kun en kahvilassa kohdannut Ninniä, jonka aitous ja sydämellisyys hurmasi minut telkkarissa. No, olihan kahvilassa Rafael ja kaksi ujoa nuorta naista… Nirsoon makuuni kahvilassa oli myös liikaa ruuhkaa ja jonoa. Toki väen paljous kertoo kahvilan suosiosta, mutta tällöin yksilöllinen kohtaaminen helposti kärsii… 

Tosin tämä taisi olla vain minun outo ongelmani (sillä tykkään kohtaamisista). Muut vieraat tuntuivat viihtyvän hyvin :)

Jälkiä ja askelia lumessa

Vietämme aikaa Ukin kanssa mökillä. Pääosin kaksin, sillä lähipiirin nuorisolla on koronatautia - kahdesta rokotteesta huolimatta. Toivon ja uskon, että he selviävät ns. lievin oirein, vaikka yllättävän kipeitä kuuluvat olevankin. Raskasta, kun lapsiperheessä kaikki sairastuvat yhtäaikaa, ja ulkopuolista apua on koronan takia vaikea saada ja antaa. 

Kaksin maallaolo on rauhallista, väliin ehkä liiankin :) Seurana luonto, lintulaudan linnut sekä tietty koirat: vanha ja kuuro Chloe sekä innokas, trimmausta kaipaava pörrö-Muru. Ja Yle-Areena, jonka sekä audio- että tv-puoli ovat ahkerassa käytössä, ja HBO:n lukuisat sarjat, joista viimeksi katsoin - Parasystävän suosituksesta - Succession (eka kausi oli paras) ja White Lotus.

Ilokseni lonkkani kestää keskipitkiä kävelylenkkejä. Huolimatta siitä, että viime aikoina olen liian usein laiminlyönyt hyväksi toteamani lihasten venytystreenit (täällä). 

Joulupukki toi minulle yksinkertaisen ja huomaamattoman (eli vanhanaikaisen) aktiivisuusrannekkeen, josta näkyy (lähes ainoastaan) kävellyt askeleet. Ranneke toimii juuri niin kuin toivoin eli laiskoina päivinä se aktivoi minua lähtemään kävelylenkille. Ja se tuntuu tosi hyvälle. 

Toistaiseksi mittariin on tullut vain runsaat 8 000 askelta päivässä, mikä vastaa kahta keskimittaista Muru-lenkkiä. Tavoitteena on kävellä minimi 10 000 askelta päivässä, mikä ennen lonkan ”rapistumista” (täällä) oli minulle perussettiä - tanssin lisäksi. Tanssi - sana, jota en uskaltaisi edes kirjoittaa, saati sanoa ääneen, koska jättimäinen kaipuu (ja suru) - luopumisen mörkö ? - valtaa koko kehon ja mielen…

Kävelemisellä ja etenkin luonnossa kävelemisellä on valtava virkistävä ja hoitava voima. Kunhan saa lähdettyä :) Mökillä kävelystä voisi helposti myös luistaa, sillä Muru pystyy hoitamaan pissareissunsa yksinäänkin. Onneksi harvoin luistan - itseni takia onneksi. Ja nyt uusi askelranneke vielä kannustaa keräämään askelia. 

Metsässä on kulkenut muitakin :) Jänisten, oravien ja myyrien, ehkä kettujen ja ilvesten jänniä jälkiä ei voi olla huomaamatta korkkaamattomassa lumessa. 

Lumeen oli tallentunut myös maassa käyneen linnun siipien isku :)

Viisaaksi...

Viikonloppuna olin mökillä ja keräsin kesän aikana kertyneitä, vanhoja aikakausilehtiä paperinkeräykseen. Erään MeNaisten tai Annan sivun reunaan olin tehnyt lyhyitä muistiinpanoja kuulemastani radio-ohjelmasta. Ilmeisen mieleenkiintoinen ohjelma viisaudesta, koska olin erityisesti halunnut kirjata muistiin pätkiä ko. ohjelmasta. Muistan, että kuuntelin tällaista keskustelua, mutta olen autuaasti unohtanut, mikä ohjelma oli kyseessä, ketkä ohjelmassa keskustelivat tai mitä kaikkea viisasta sanottiin.

Muistiinpanojeni mukaan se, että ihmisen olisi mahdollista tulla ns. viisaaksi ihmiseksi - vanhaksi ja viisaaksi :) - vaatii ainakin neljää ominaisuutta. Ensinnäkin ihmisellä pitää olla tunne, että hän hallitsee omaa elämäänsä. Toinen tärkeä ja toivottava voimavara on avoimuus - kiinnostus ympärillä olevista ihmisistä ja asioista. Kolmantena pointtina mainittiin, että motivaatio ja kyky asioiden pohtimiseen ravitsee viisautta. Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä lehden reunasta löytyy tuttu sana - tunnetaidot. 

Elämänhallinta, Avoimuus, Pohdinta ja Tunnetaidot - neljä viisaaksi kasvamisen voimavaraa. Minulle näistä neljästä ehkä eniten hakusessa on (edelleen) tunnetaidot, joten matkaa on vielä...

Viisas Vanhus - aika upea sanapari :):)

Kirkko alkaa kuvottaa

Kuulun luterilaiseen kirkkoon. Automaattisesti, kuten Suomessa oli tapana 1950-luvulla kun synnyin. En ole eronnut kirkosta, vaikka en koe olevani kovin uskonnollinen enkä käy jumalanpalveluksissa, paitsi joskus joulukirkoissa ja hautajaisissa. 

Kuuntelen mielelläni urkumusiikkia, harrastan hautausmaakävelyjä, luen Kirkko ja kaupunki -lehteä ja tykkään piispa emerita Irja Askolasta :) Enkä osaa vastata kysymykseen: ”Uskonko Jumalaan tai jumalaan?”.

Ikääntyessäni olen alkanut kiinnostua yhä enemmän kirkoista - rakennuksena, tilana ja rauhoittumisen paikkana. Nautin kirkkojen moninaisesta arkkitehtuurista, erilaisista alttaritauluista, vanhoista pyhimyksistä. Hiljaisuudesta. Rauhan tunteesta, jonka tavoitan kun astun sisään tyhjään kirkkoon. 

Viime päivinä olen kuitenkin alkanut miettiä, haluanko enää ihailla ja tutkia kirkkoja. Voinko enää nauttia ja aistia (edes luterilaisen) kirkon rauhaa luettuani toistuvia paljastuksia, miten katoliset papit ovat vuosikymmeniä seksuaalisesti hyväksikäyttäneet (ja ehkä edelleen hyväksikäyttävät) kymmeniä ja satoja tuhansia lapsia, lähinnä 6-13-vuotiaita poikia? Käsittämätöntä toimintaa, samoin kuin rikollisen käyttäytymisen jatkuva salailu ja peittely. Kaksinaismoraalia äärimmillään ja kauheimmillaan.

”Katolinen kirkko pitäisi lakkauttaa”, totesi kirjoittaja ja näyttelijä Kaarina Hazard suorasukaiseen tapaansa radion Pyöreässä pöydässä. Olen Kaarinan kanssa jokseenkin samaa mieltä. En uskonnoista paljon ymmärrä enkä tiedä, mutta ainakaan ne tai he eivät ihmisestä tai seksuaalisuudesta ymmärrä mitään, kun täysin tuomittavan lasten seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi mm. edellyttävät papeilta selibaattia ja yrittävät eheytyshoidoilla ”parantaa” homoja.

Yritän suhteuttaa asiaa muistuttamalla itselleni, että vain ilmeisen pieni osa katolisen kirkon papeista ja munkeista on vuosikymmenien kuluessa syyllistynyt seksuaalirikoksiin. Toisaalta rikosten salailuun tuntuu osallistuneen koko kirkko omaksumallaan kulttuurilla: ”Älä näe, älä kuule, älä tiedä”.

En tiedä, voinko ja haluanko enää käydä kirkoissa... 

Sateella

Tuvan ikkunasta pihalle

 

Koko päivän on satanut. Luonto näyttäytyy käsittämättömän vihreänä ja raikkaana - upeana. Mutta minä olen pääosin löhöillyt sohvalla ja ihaillut luontoa vain ikkunoista :)

Onneksi aamulla ennen sadetta ehdin/viitsin käydä koirien kanssa lenkillä. Sen jälkeen olen lukenut vanhoja sisustuslehtiä ja katsonut HBO:lta Terapiassa (In Treatment) -sarjan uutta 4. kautta. Terapia oli jo Gabriel Byrnen aikaan 2008-2010 yksi suosikkisarjojani, jonka kolme kautta olen vuosien aikana ehtinyt katsoa useampaan kertaan.

Neljännellä kaudella nallekarhumainen miesterapeutti on vaihtunut tummaihoiseen nelikymppiseen naiseen - Orange is the New Black -sarjasta tuttuun Uzo Adubaan. Uuden kauden neljän ensimmäisen jakson perusteella Terapiassa säilyy edelleen sarjalemppareissani. 

Onneksi sarja sai jatkoa ja vielä sopivasti uudistettua jatkoa. Sateesta oli muutakin iloa kuin luonnon kauneus...

Tuvan ikkunasta järvelle

Perinteinen perjantai :)

Palapeliä ja Puhelinlankoja

Abby, Cuomo ja Axelrod

Amerikkalaisen tv-kanavan CNN:n toimittajat ovat lähes ”asuneet” mökin olohuoneessa varhaisesta keskiviikkoaamusta lauantaiaamuun. Ukin kanssa olemme poikkeuksellisen tiiviisti seuranneet CNN:n 24/7-livelähetystä Yhdysvaltojen jännittävästä ja pitkittyneestä vaalilähetyksestä. 

Lopullista vahvistettua vaalitulosta vielä odotellaan. Kaikki äänet ei ole vieläkään laskettu kaikissa 50 osavaltiossa - puhumattakaan syrjäytetyn presidentti Trumpin suunnittelemista oikeusjutuista.

Aiemmin olen katsellut CNN-kanavaa harvakseltaan, sillä en tykkää kanavan (amerikkalaisesta?) hektisestä ja sekasortoisesta tavasta lähettää joka välissä mainoksia ja infoa kanavan muista ohjelmista. Monta vuorokautta kestävä tuloslähetys presidenttivaalien ääntenlaskennasta on ollut poikkeus. Yhtenäiset ohjelmajaksot ovat olleet tavallista pidempiä kokonaisuuksia, ja esim. mielenkiintoisia haastatteluja ja keskusteluja on ollut helpompi seurata. Vaikka uusia tuloksia ääntenlaskennasta on tullut äärettömän hitaasti, niin jollain tapaa lähetys on vanginnut katsojansa. 

Varsinkin kun meillä laiskoilla ja koronan rauhoittamilla eläkeläisillä on ollut vain aikaa. Ja kun mielenkiintoisimmat lähetykset ovat Suomessa olleet nähtävissä varhain aamulla. Ukki aamuvirkkuna heräilee jo viiden ja minä yleensä kuuden aikoihin, mikä Yhdysvalloissa on myöhäisillan parasta lähetysaikaa.

Kolmen viime vuorokauden aikana olen mieltynyt niin entiseen Obaman neuvonantajaan, levolliseen ja suuria linjoja vetävään David Axelrodiin kuin sähäkkään ja suorasanaiseen Chris Cuomoon - New Yorkin kuvernöörin Andrew Cuomon veljeen ja entisen New Yorkin kuvernöörin (1983-94) Mario Cuomon poikaan - ja rauhallisesti vuoroaan odottavaan nuoreen Abby Philipsiin - viisaan tuntuiseen, Harvardin yliopistosta valmistuneeseen journalistiin.

Toimittajien toistuvia ja väliin monimutkaisia If... ja But... -lauseita kuunnellessa on kulunut kuppi jos toinenkin kahvia. Puhumattakaan että Muru on saanut lähes jatkuvaa sylihoitoa.

Turvan tuojia

Murulle turvaa tuo peitto, mutta minulle Sanna Marin - tyttärieni ikäinen tuore pääministeri, joka osin yllätyksekseni on koronaviruksen aiheuttamassa pandemiakaaoksessa johtanut Suomea määrätietoisin ja luotettavin ottein.

Aamulla kuuntelin YleAreenasta Pauli Aalto-Setälän johtamaa eilisiltaista keskustelua Pyöreässä pöydässä - yksi RadioSuomen lempiohjelmiani. Yksi kolmesta keskustelijasta on usein Kaarina Hazard. Tavallisesti tiukkasanainen Kaarina tunnusti eilen hymyillen, että kuunnellessaan kun pääministeri Sanna Marin vakavana ja rauhallisena ilmoitti Suomen siirtyvän poikkeusoloihin, hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli, josko Sanna Marin voisi adoptoida hänet. Kaarina voisi ryhtyä Marinin adoptiolapseksi, niin turvalliselta ja luotettavalta nuori pääministeri hänestä tilanteessa tuntui. Niin minustakin :):)

Marinin lisäksi :):) minua tässä käsittämättömässä tilanteessa pitää arjessa ja turvassa kiinni mökkiä ympäröivä luonto, joka koronasta välittämättä valmistautuu kovalla vauhdilla kevääseen ja tulevaan kesään. Turvaa tuo myös arkinen puuhailu ja rauhallinen siivous, jota mökillä talven jälkeen riittää. Ja nyt se on pelkästään kivaa, kun on vain aikaa...

Myös facetime-puhelut omalla mökillään etäkoulua käyvien Esikoisen pikkupoikien kanssa estävät minua uppoutumasta ahdistaviin korona-ajatuksiin. Tässä auttavat myös useat, mutta toistaiseksi lyhyet päivittäiset kävelyt ja se että aurinko näkyy ja tuntuu yli 12 tuntia vuorokaudessa - onhan huomenna kevätpäiväntasaus. Ja paperinen sanomalehti, jonka (minun osaltani vapaaehtoisessa) mökkikaranteenissa ollessani luen paljon huolellisemmin ja nauttien kuin kaupunkikodin arjessa.

Yritän elää tätä hetkeä ja hyväksyä sen, että koronan edetessä meillä kaikilla on monenlaista vielä edessä. Samaisessa Pyöressä pöydässä Suomen Pankin entinen pääjohtaja, 81-vuotias Sirkka Hämäläinen (karanteenin takia puhelimen välityksellä) totesi keskustelun lopussa, että hänen ikäisensä jo ymmärtävät ja hyväksyvät, että epävarmuus ja kuolema kuuluvat elämään.

This Is Us

Amerikkalainen This Is Us on paras sarja tai ainakin yksi parhaista. Sarja, jonka lumo ei laimene kausien edetessä. Suomessa sarjan neljäs kausi alkoi Nelosella ja Ruudussa nyt tammikuussa, ensimmäinen kausi esitettiin Yhdysvalloissa 2016.

This Is Us kertoo perheestä, johon kuuluu isä, äiti sekä kolmoset - kaksi poikaa ja yksi tyttö. Joka jaksossa kerrotaan kolmosista sekä lapsina että aikuisina - milloin kunkin näkökulmasta, ja aika ajoin kuvataan myös perheen vanhempien välisiä suhteita sekä heidän lapsuuttaan ja vanhempiaan. Luulisi sekavaksi, muttei ole.

Sarja käsittelee ymmärryksellä ja huumorilla vanhempien huolta lapsista, lasten irtautumista vanhemmistaan, outoja parisuhteita ja vaikeita sisarussuhteita. Rasismia, liikalihavuutta ja alkoholismia tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Sotaa, kuolemaa, rakkautta, eroja. Isoja, jopa siirappisia ja puhkikaluttuja juttuja, mutta kaikki istuu yllättävän hyvin sarjaan.

Rakastan sarjaa. Harmittaa kun suoratoistopalveluista ei löydy vanhoja kausia, jotta niistä voisi nauttia uudelleen.

Huomenta

Formula-1 -kausi alkamassa Melbournessa.

Murulle parin tunnin aamusyli on taattu niin lauantaina kuin sunnuntainakin.

Mondan linna

Ojen - yksi lukuisista lähivuoriston ”valkoisista kylistä”. 

Ruotsinsuomalaiset tuttumme Risto ja Päivi muuttivat vuodenvaihteessa Espanjaan viettämään eläkepäiviä. Matkamme alussa he kuskasivat meitä jo Rondaan (täällä), ja eilen he ajeluttivat meitä vielä Marbellan ja Fuengirolan pohjoispuolen vuoristossa. Iltapäivän kuluessa kiersimme kolme pikkukylää: Ojen, Monda ja Mijas.

Ojenin valkoisia taloja ihailimme lähinnä auton ikkunasta, ja Mondassa pysähdyimme vain kylän reunalla olevassa hotelliksi muutetussa linnassa. Vaikka Euroopan vuoristoteitä on tullut kierreltyä, niin ikinä en ole ajanut niin äkkijyrkkää tietä, mitä linnatien viimeinen kilometri oli. Mutta olipahan asfaltoitu, ja muutenkin hyväkuntoinen tie.

Castillo de Monda (täällä) on kolmen hollantilaisen kaveruksen ylläpitämä tyylikäs ja normikukkarollekin sopiva hotelli, joka on rakennettu vanhan arabialaisen linnoituksen raunioihin. Hotellin julkisiin tiloihin pääsee vapaasti tutustumaan, ja kattoterassilta voi ihailla ympäröiviä maisemia. Tiloissa toimii myös baari ja ravintola, jossa saa joka päivä mm. lounasta. Kumpaakaan emme tällä reissulla kokeilleet...

Kaunis ja rauhallinen linnahotelli on minulle ja monelle muulle suomalaiselle ”tuttu”, sillä sen tiloissa on kuvattu Vain elämää -telkkarisarjan kaudet 7 ja 8. Ja saipa sarja meidätkin kääntymään päätieltä Mondaan :):)

Hotellin sisäänkäynti

Päätyhuone omalla parvekkeella.

Näkymiä hotellin baarista.

Muru ja Michelle

Nautin viikonlopun auringosta istuen sisällä ja parannellen flunssanpoikasta. Onneksi Punavuoren kaksiossa on isot ikkunat etelään ja aurinko pääsee hellimään myös sisällä istujaa. 

Auringon lisäksi minua ilahduttaa syliin käpertyvä Muru-koira ja Michelle Obaman omaelämänkerta Minun tarinani. Mukaansa tempaavaasti ja hyvin kirjoitettu tarina chigacolaistytön kasvusta SouthSiden sisäänlämpiävästä mustien yhteisöstä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi naiseksi. Olen vasta sivulla 100, mutta rehellinen kerronta kiehtoo ja vetää mukaansa. Tähän mennessä olen tutustunut Michelle Robinsonin upeisiin vanhempiin, urheilijaveljeen, sekalaiseen sukuun ja lukuisiin, pääosin mustiin ystäviin. Barack Obamasta ei ole vielä tietoakaan...

Auringon, Murun ja Michellen lisäksi olen viikonloppuna inspiroitunut toisesta kiehtovasta naisesta - Elisabeth Kroghista, joka on tanskalaisen Huuto pimeydestä -sarjan päähenkilön pappi Johanneksen opettajavaimo ja kahden aikuisen pojan Augustin ja Christianin äiti. Elisabethia näyttelee Michellen tavoin 1960-luvun alussa syntynyt Ann Eleonora Jorgensen. Sarjan 2. tuotantokautta esitetään parhaillaan TV ykkösellä, ja kymmenosainen ykköskausi on nähtävissä Areenassa vielä viikon ajan. Rakastuin sarjaan päätäpahkaa.

Mieluinen viikonloppu flunssasta huolimatta. Hyvääoloa edistävät myös Jouluradio ja kynttilät - joskin pienhiukkaset pistävät ajattelemaan niiden sisäpolttoa.

Jalkapalloa ja legoleikkejä

Kiva viikko mökillä. Alkuviikon pihan majakkamökissä asuivat Opiskelijapoika Anninsa ja Kaksivuotiaan kanssa. Paljon paljuiltiin - tai siis pikkupoika paljuili vanhempiensa kanssa - ja välissä herkuteltiin. Joka päivä menun keskiössä oli Salon torilta ostetut Annabelle-perunat (täällä) - vain seuralaiset vaihtuivat: savulohta, grillattua siikaa, sillisörsseliä, munakastiketta. Ja runsaasti Vaanilan lehtisalaattia ja Polka-mansikoita. Ja halukkaille roseviiniä, jonka merkillä ei ollut niin väliä.

Kaksivuotias pääsi myös soutuveneretkelle lahden lumpeita katsomaan ja metsäretkelle kiertämään pikkuniemeä. Keinumaan vanhassa pihakeinussa ja isänsä kanssa maasturiajelulle Ingan mökille.

Kaksivuotiaan palattua vanhempiensa kanssa kaupunkiin serkkupojat eli Esikoisen kaksi vanhinta villikkoa tulivat yökylään. Poikien vuorokausi kului pääosin kolmen ison legolaatikon ympärillä. Vanhempi veljeksistä eli tokaluokkalainen on taitava legorakentaja. Hän seuraa tarkasti monimutkaisiakin rakennusohjeita tai loihtii itsekeksimiään uskomattomia virityksiä. Kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti. Nuorempi veljeksistä eli esikoululainen viihtyy pitkiä aikoja yksin pihalla lähiluontoa tutkien ja koiria hoitaen ja viihdyttäen. Tai sisällä äitinsä vanhoja lastenkirjoja selaillen.

Ja tulihan sitä MM-jalkapalloakin katsottua. Illalla kaksin Ukin kanssa ja päivisin Tokaluokkalaisen kanssa YleAreenan nauhotuksista.

Kaikki kolme pikkumiestä ovat ihanan erilaisia ja mukavia Mummin seuralaisia. Joskin heidän lähdettyään on ihana taas relata ja vain istua - seurata järven kuikkia ja tarkkailla tuulen suuntaa.

Luonto-Suomessa sanottua

Eilen pääsiäismaanantaina kuuntelin radiosta Luonto-Suomen perinteistä Luonto herää kevääseen -ohjelmaa, jossa iki-ihanat Asko Hauta-aho ja Pirkka-Pekka Petelius selostivat pari tuntia suorana Pukkilasta niityn reunalta kevään etenemistä. Tällä kertaa selostus meni lähinnä lumimyräkän kuvailemiseksi, sillä kylmyys vaiensi linnut ja lumisade peitti luonnon ja esti näkemisen. Mutta juttu ja huumori eivät herroilta loppuneet.

Tiukentaessaan suojahaalareitaan jompikumpi totesi ilman mitään sarkasmia, että tämä on Suomen kevättä parhaimmillaan. Miesten sanoin kevät sisältää kaikki vuodenajat, ja siksi se on niin kiehtova ja ihanan arvaamaton.

Sunnuntaiaamuja

Rakastan sunnuntaiaamuja mökillä. Herään yleensä seitsemän aikaan, keitän kahvit ja istun vanhaan haalistuneeseen vihreään nojatuoliin radion viereen. Muru kiipeää syliin ja hakee hyvän mukkura-asennon. Tuolista näen suoraan ikkunan läpi Enäjärvelle - ja Mieleni maiseman eli Semaiseman (täällä).

Heräilen hiljalleen uuteen päivään. Kuuntelen radiota - kasin pintaan tulee Luontoretki, seuraavaksi Tarja Närhen Iskelmäradio (tänään muisteltiin ihanaa Seija Simolaa) ja lopuksi kymmenen uutisten jälkeen rauhoittava äänisen Pekka Laineen Ihmemaa, jossa usein liian rämäpäistä musiikkia makuuni, mutta tykkään Pekan jutustelusta. Mökin nojatuoli on nykyään lähes ainoa paikka, jossa todella keskityn radion kuunteluun - automatkojen lisäksi. Ja tykkään.

Kädessä kahvikuppi ja juustoleipää. Sylissä ipadi ja kutomista odottava sukka - tällä hetkellä musta-valko-keltaraidallinen perussukka (täällä). Usein myös kirja - tällä hetkellä useissa blogeissa kehuttu Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi 2004) ja vanhoja naistenlehtiä.

Rakastan sunnuntaiaamuja mökillä. Kunnes pimeys valtaa aamut ja ikkunasta kajottaa valoa vasta kymmenen jälkeen. Mutta siihen on onneksi vielä aikaa...

Two times Handmaids

Sunnuntaina Opiskelijatyttö pyysi elokuviin. Hän sai vapaat kädet elokuvan suhteen, ja niin vietimme kaksi ja puoli tuntia Tennispalatsin pehmeillä penkeillä katsomassa Park Chan-wookin ohjaamaa The Handmaiden -elokuvaa. Kumpikaan ei tiennyt vuonna 2016 valmistuneesta eteläkorealaisesta leffasta etukäteen muuta kuin että kehuja oli saanut (4/5).

Tykkäsin leffasta - piti kivasti otteessaan. Päällimmäisenä mieleen jäi aistikas kuvaus, lempeä erotiikka ja kahden naisen välille kehittyvä rakkaus. Ja kutkuttava huijaus monella tasolla. Mutta elokuvassa kuvattiin myös luotaantyöntävää ja pitkitettyä väkivaltaa, karmeaa lapsen henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä sekä irstaita keski-ikäisiä miehiä salaisessa seksikerhossaan. Onneksi ohjaaja onnistui tasapainottamaan elokuvaa siten, että sen nautittava aistillisuus ja kiehtova huijausteema jäivät päällimmäisenä mieleen.

The Handmaiden (palvelijatar) perustuu löyhästi Sarah Waltersin romaaniin Silmänkääntäjä (Fingersmith 2002), jonka alunperin Englantiin sijoittuvat tapahtumat ohjaaja on siirtänyt 1930-luvun Koreaan. Waltersin romaania en ole lukenut, mutta elokuvassa kertomus köyhän korealaisen taskuvarastytön kokemuksista rikkaan japanilaisnaisen seuraneitinä kiehtoo, huijaa ja yllättää.

Alkukesästä katsoin putkeen HBO:lta edelleen löytyvän kymmenosaisen The Handmaid's Tale -sarjan (2017), joka puolestaan perustuu kanadalaisen Margaret Atwoodin kiehtovaan romaaniin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985). Tv-sarjassa kuvataan korealaisen elokuvan tavoin toisen ihmisen alistamista ja omistamista - orjuutta - sekä kiellettyä seksuaalisuutta ja käsittämätöntä väkivaltaa. Pääosissa näyttelevät Joseph Fiennes ja Mad men -sarjasta tuttu Elisabeth Moss. Ajatuksia herättävä ja koukuttava sarja, josta tuottajat ovat Atwoodin avustuksella tekemässä toista kautta.

Orjia, juonittelua ja rakkautta menneisyyden Aasiassa ja tulevaisuuden Amerikassa. Suositeltavaa sadekesän huvia.

Sarja makuuni

Telkkarissa pyörii kaksi sarjaa, joissa kummassakin käsitellään perheiden ongelmia ja siinä sivussa parisuhteita tavalla, joka puree minuun. YleFemmalla esitettävä kymmenosainen Bonusperhe (2017) kertoo Lisan ja Patrikin uusperheestä ja heidän kiemuraisista suhteista eksiinsä ruotsalaisen realistisesti (eli varovaisesti), mutta sopivan humoristisella otteella.

Brittisarja The A word (BBC 2016) alkaa tilanteesta, jossa uusperheen 5-vuotiaalla musiikkia rakastavalla Joe-pojalla todetaan autismin kirjon tila. Ja jatkuu kuvaamalla vanhempien loputtomia yrityksiä "parantaa" poika - sulkien samalla silmänsä perheen toisen lapsen tarpeilta. Ulkopuolelta seuraten perheen kieroutuneet toimintamallit huomaa niin paljon selvemmin... Edetessään juoni tosin näyttää vetistyvän perusbrittihuumoriksi. Kuusiosainen sarja perustuu israelilaiseen Yellow peppers -nimiseen draamaan ja sen suomenkielinen nimi on Poika joka katosi musiikkiin.

Kummassakin sarjassa terapeutit yrittävät enemmän tai vähemmän onnistuneesti auttaa perheitä selviytymään uusissa tilanteissa. Bonusperheessä Lisan ja Patrikin terapeutteina toimii kyyninen, toisiinsa kyllästynyt aviopari ja Joe-pojan tilannetta arvioi psykologi, jota Joen äiti kiusasi nuoruudessaan.

PS. Autismisäätiön nettisivuilla (täällä) rohkaistaan käyttämään "termiä autismin kirjon tilat (autism spectrum conditions). Tällä halutaan tuoda esiin sitä että autismissa ei ole kyse sairaudesta vaan neurologisesta erilaisuudesta, johon liittyy haasteiden lisäksi paljon positiivisia puolia. Monet piirteet voivat kuitenkin aiheuttaa arkielämän haasteita, ja niiden aiheuttamia toimintakyvyn rajoitteita voidaan kuntouttaa. Tuen tarve vaihtelee yksilökohtaisesti..."

Sade sulattaa viimeisetkin lumen rippeet ja joutsenpari etsii kanavasta pesäpaikkaa. Mieli kehrää - huolista huolimatta...