Viikonloppuna olin mökillä ja keräsin kesän aikana kertyneitä, vanhoja aikakausilehtiä paperinkeräykseen. Erään MeNaisten tai Annan sivun reunaan olin tehnyt lyhyitä muistiinpanoja kuulemastani radio-ohjelmasta. Ilmeisen mieleenkiintoinen ohjelma viisaudesta, koska olin erityisesti halunnut kirjata muistiin pätkiä ko. ohjelmasta. Muistan, että kuuntelin tällaista keskustelua, mutta olen autuaasti unohtanut, mikä ohjelma oli kyseessä, ketkä ohjelmassa keskustelivat tai mitä kaikkea viisasta sanottiin.
Muistiinpanojeni mukaan se, että ihmisen olisi mahdollista tulla ns. viisaaksi ihmiseksi - vanhaksi ja viisaaksi :) - vaatii ainakin neljää ominaisuutta. Ensinnäkin ihmisellä pitää olla tunne, että hän hallitsee omaa elämäänsä. Toinen tärkeä ja toivottava voimavara on avoimuus - kiinnostus ympärillä olevista ihmisistä ja asioista. Kolmantena pointtina mainittiin, että motivaatio ja kyky asioiden pohtimiseen ravitsee viisautta. Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä lehden reunasta löytyy tuttu sana - tunnetaidot.
Elämänhallinta, Avoimuus, Pohdinta ja Tunnetaidot - neljä viisaaksi kasvamisen voimavaraa. Minulle näistä neljästä ehkä eniten hakusessa on (edelleen) tunnetaidot, joten matkaa on vielä...
Viisas Vanhus - aika upea sanapari :):)
Viisaaksi tuleminen onkin varsinainen taitolaji, jonka harjoitukset jatkuvat edelleen... Vanha & viisas ei sekään ole itsestäänselvä vakioyhtälö. Sanotaan myös, että ikääntyessä meistä tulee itsemme karikatyyrejä.
VastaaPoistaTunnetaidoisaa riittää opettelemista, mutta toisaalta on innostavaa ja haastavaa, ettei tässä nyt ihan vielä valmiita olla, joten harjoitukset jatkukoot hyvissä ja tuloksellisissa merkeissä edelleen:)
Kiitos Takkutukka. Olen samaa mieltä että oikeastaan on hyvä että saa ja voi edelleen kasvaa ihmisenä. Edelleen voi muuttua ja kehittyä, vaikka monet jutut ovat jo aika jäykistyneitä. Mutta etenkin suhteissa omiin aikuisiin lapsiin tapahtuu usein sellaista henkistä liikettä/ärsytystä, että itsekin joutuu (onneksi) aina uudelleen punnitsemaan omia motiivejaan ja reagointimallejaan.
PoistaJa kaikkein yllättävintä on että myös suhteessani yli 90-vuotiaaseen äitiin elää ja muuttuu edelleen ja sisältää myös monenlaisia tunteita. Molemminpuoliset rakkauden ja hyväksymisen tunteet ovat kasvaneet Muorin ikääntyessä. Kummallakin on enemmän elämänkokemusta ja positiivista lämpöä kuin nuorempana, vaikka arvostettua viisautta ei ehkä niinkään...
Tuo ensin mainittu kuulostaa tutulta, tietyissä mutkissa on tosiaan joutunut tarkistamaan omaa suhtautumistaan ja sen syitä, ettei ajautuisi pois tieltä...
VastaaPoistaUpeaa, että suhde äitiisi on hyvä ja lämmin, sillä se ei ole itsestäänselvyys kummankin vuosien karttuessa, nauttikaa tilanteesta:)
Kiitos Takkutukka. Olen itsekin yllättynyt, miten paljon voi vielä saada hyvää oloa siitä, että saa ja osaa tuntea, miten vanha äiti osoittaa minulle - eläkeläiselle lapselleen - rakkautta. Ja myös toisin päin.
PoistaVaikka tietenkin osat ovat pääosin muuttuneet, minä - vielä jaksavana - olen hoivaaja ja Muori - vanhuksena - on saavana osapuolena.
Tuollaista muistiin merkitsemistä lehtien sivuihin minäkin harrastan.
VastaaPoistaOlen alkanut laittaa aamulla Hesarin kanteen ylös sivun, johon haluan vielä palata. Näin voin myös jutella mieheni kanssa myöhemmin minua kiinnostaneesta artikkelista, hän kun ei halua tulla häirityksi kesken omien lukemistensa ja aatostensa.
Minusta tuntuu, että olen vanhemmiten alkanut saada takaisin kepeyttä, jota nuorena olisi "kuulunut" tuntea, mutta en voinut, kun omassa elämässä oli niin paljon kaikkea vakavaa. Vanhempana elämän puitteet ovat olleet vakaat ja asiat hallinnassa ainakin vielä kun ei ole mitään vakavia sairauksia.
Työelämässä yläkoululaisia ohjaillessa oli se kiva puoli, että murrosikäisten pelleily toi iloa päiviin. Joka päivä sai nauraa, joskin välillä myös kiristellä hampaita. Nyt en sitä jaksaisi.
Suhde omiin lapsiin muuttuu koko elämän ajan. Heissäkin tapahtuu vuosien mittaan muutoksia, joita on kiva seurata, puhumattakaan lapsenlapsista, jotka kasvavat ja muuttuvat aivan silmissä.
Sama täällä Marjatta. Minäkin koen olleeni ”liian” vakava (ja väliin jopa pelokas) nuori. Iän ja elämänkokemuksen myötä rentous ja ilon näkeminen, kokeminen ja ilmaiseminen on minussa lisääntynyt valtavasti. Ja se tuntuu tosi mukavalta, ja myös helpottaa elämää. Nykyään hymyilen usein jopa tuntemattomille vastaantulijoille. Usein myös vastaantulija puhkeaa hymyyn, ja se antaa ihmeen hyvää oloa päivään - uskon että molemmille :):)
PoistaMutta täytyy myöntää, että tosikko olen edelleen ainakin ajoittain.