lauantai 9. lokakuuta 2021

Kirkko alkaa kuvottaa


Kuulun luterilaiseen kirkkoon. Automaattisesti, kuten Suomessa oli tapana 1950-luvulla kun synnyin. En ole eronnut kirkosta, vaikka en koe olevani kovin uskonnollinen enkä käy jumalanpalveluksissa, paitsi joskus joulukirkoissa ja hautajaisissa. 

Kuuntelen mielelläni urkumusiikkia, harrastan hautausmaakävelyjä, luen Kirkko ja kaupunki -lehteä ja tykkään piispa emerita Irja Askolasta :) Enkä osaa vastata kysymykseen: ”Uskonko Jumalaan tai jumalaan?”.

Ikääntyessäni olen alkanut kiinnostua yhä enemmän kirkoista - rakennuksena, tilana ja rauhoittumisen paikkana. Nautin kirkkojen moninaisesta arkkitehtuurista, erilaisista alttaritauluista, vanhoista pyhimyksistä. Hiljaisuudesta. Rauhan tunteesta, jonka tavoitan kun astun sisään tyhjään kirkkoon. 

Viime päivinä olen kuitenkin alkanut miettiä, haluanko enää ihailla ja tutkia kirkkoja. Voinko enää nauttia ja aistia (edes luterilaisen) kirkon rauhaa luettuani toistuvia paljastuksia, miten katoliset papit ovat vuosikymmeniä seksuaalisesti hyväksikäyttäneet (ja ehkä edelleen hyväksikäyttävät) kymmeniä ja satoja tuhansia lapsia, lähinnä 6-13-vuotiaita poikia? Käsittämätöntä toimintaa, samoin kuin rikollisen käyttäytymisen jatkuva salailu ja peittely. Kaksinaismoraalia äärimmillään ja kauheimmillaan.

”Katolinen kirkko pitäisi lakkauttaa”, totesi kirjoittaja ja näyttelijä Kaarina Hazard suorasukaiseen tapaansa radion Pyöreässä pöydässä. Olen Kaarinan kanssa jokseenkin samaa mieltä. En uskonnoista paljon ymmärrä enkä tiedä, mutta ainakaan ne tai he eivät ihmisestä tai seksuaalisuudesta ymmärrä mitään, kun täysin tuomittavan lasten seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi mm. edellyttävät papeilta selibaattia ja yrittävät eheytyshoidoilla ”parantaa” homoja.

Yritän suhteuttaa asiaa muistuttamalla itselleni, että vain ilmeisen pieni osa katolisen kirkon papeista ja munkeista on vuosikymmenien kuluessa syyllistynyt seksuaalirikoksiin. Toisaalta rikosten salailuun tuntuu osallistuneen koko kirkko omaksumallaan kulttuurilla: ”Älä näe, älä kuule, älä tiedä”.

En tiedä, voinko ja haluanko enää käydä kirkoissa... 

4 kommenttia:

  1. Hyvä ja syvämietteinen avaus aiheesta, joka varmasti on pohdituttanut ja etenkin tänä päivänä pohdituttaa monia. Ajatuskulkuasi on helppo ymmärtää.

    Itse erosin kirkosta heti Kuopuksen päästyä ripille. Katsoin tuon rippikoulun kuuluva ns. yleissivistykseen ja onhan aikanaan tiedettävä, mistä eroaa, jos ei katsoa luterilasita kirkkoa henkiseksi kodikseen.
    Kuten myöhemmin tapahtuikin.

    Oman henkisen kotini olen löytänyt lähinnä Spinozan aatemaailmasta, mutta ei se sitä poissulje, jotta edelleenkin etenkin matkaillessa tulee koluttua paikallisia kirkkoja ja pieniä kappeleita sekä sytytettyä kynttilöitä.

    Mainio ajattelumalli oli myös 102-vuotiaaksi omassa kodissaan asuneelle herttaisella ja tietoviisaalla Naapurintytöllämme: Hän huonokuuloisena tapasi kuunnella sunnuntaisen Jumalanpalveluksen ns. nupit kaakossa" pahoitellen - turhaan - aika ajoin aiheuttamaansa "häiriötä" ja perustellen sitä sillä: "Kun ei voi olla ihan varma"...


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän päivän Hesarissa eräs lapsena hyväksikäytetty ranskalainen mies sanoo, että hän ei kaikesta huolimatta käännä selkäänsä omalle kirkolleen ja kannattaa edelleen jopa pappien naimattomuutta, koska perheellisinä he eivät omistautuisi niin paljon hänen ja muiden hädälle. Siis onneton seksuaalisessa puutteessa kärvistelevä on parempi sielunhoitaja kuin tyytyväinen perheihminen! Huh huh, näinkin voidaan ihmisiä aivopestä.

      Millaisia nuo papiksi päätyvät sitten ovat? Kaikilla ei varmaan ole edes mitään suurta vakaumusta. Eräs eteläamerikkalaisen taustan omaava ystäväni on kertonut, että hänen entisessä kotimaassaan katolisiksi papeiksi päätyvät isojen perheiden nuorimmat pojat, joita ei pystytä kouluttamaan. Samoin tyttöjä saatetaan lähettää nunniksi, jos heillä ei näytä olevan muuta tulevaisuutta.

      Itse erosin kirkosta nuorena ja lapset olemme kasvattaneet uskonnottomiksi.
      He ovat kaikki sitä mieltä, että päällimmäisin arvo, minkä ovat saaneet kotoa on oikeudenmukaisuus. Kai me siten ilman uskonnollisia oheiskasvattajia tulimme korostaneeksi toisten huomioonottamista ja reiluutta ja usein otimme puheeksi tasa-arvon puutteen ja miten sitä pitäisi korjata.
      Takkutukan "kun ei ole ihan varma" tuo mieleen hauskan jutun, minkä kuulin nuorimman pojan huoneesta viisivuotiaiden keskustellessa. Naapurin Toni siellä kyseli meidän Aapolta, uskooko hän Jeesukseen ja sanoi, että kyllä varmuuden vuoksi pitäisi. "Kato, kun ei ihan varmaksi tiedä, niin vois teeskennellä."

      Poista
    2. Kiitos Takkutukka ja Marjatta vastauksistanne. Ehkäpä minäkin vielä olen kirkon jäsen tuon satavuotiaan naapurin ja viisivuotiaiden Tonin ja Aapon ajatuksia seuraten. Tunnen väliin muutenkin tällä hetkellä liikkuvani toisaalta viisivuotiaiden ja toisaalta satavuotiaiden tasolla. Ajatuksia ja tunteita kumpuaa lapsuudesta ja toisaalta väliin ajatukset pyörii ”lähestyvässä” elämän loppumisessa. Toisaalta luulen että satavuotias ei enää niin kuolemaansa pohdi, vaan jis vielä pystyy, niin elää vain omaa elämäänsä :)

      Ehkä minäkin Takkutukan tavoin, sittenkin vielä pystyn nauttimaan kauniista kirkoista myös sisältä... Aika näyttää

      Marjatta, kirjoitit kommenttisi Takkutukan vastauskenttään, ja siksi saitte minulta yhteisen vastauksen :) Nautitaan lämpimistä syyspäivistä!!

      Poista
    3. Juu, vahingossa vastasin Takkutukalle, vaikka piti laittaa blogin pitäjälle itselleen.

      Hyvää syksyä ja syksyn nautintoja Inna - sekä Takkutukka!

      Vielä pitää lisätä, että käyn aina matkoilla kirkoissa ja hautausmailla ja kirjahyllyssä on sekä Raamattu että Koraani ja Bhagavadgita. :)
      Pieni Aapon tytär Liina, juuri 5v täyttänyt, haluaa aina tutkia "sitä kirjaa jota luetaan nurinpäin" ja tutkii Koraanin koristeellisia kirjaimia lopusta alkuun edeten.
      Uskonnot kiinnostavat minua kulttuurisena ilmiönä. Kirkkotaide, arkkitehtuuri ja musiikki on ollut paljolti aikansa parasta.

      Poista