Ihastuin korppuihin

Viime viikolla olin kävelemässä - yksikseni ilman Murua - Taka-Töölössä Humallahden rantaa, kun muistin, että Sibeliuksenpuiston (täällä) kaupungin puoleisessa kulmassa Mechelininkadun, Merikannontien ja Kesäkadun kulmassa olevassa vanhassa puutalossa on keväällä avattu uusi Bertha-niminen kahvila. Pitihän minun tuo ihme mennä katsastamaan - ja jättää rannan tuttu Regatta (täällä) väliin :)

Cafe Bertha oli söpö pieni kahvila, joka oli rakennettu hienosti entisöidyn ison huvilan kivijalkaan - entisen autotallin paikalle. Sisällä oli vain kuusi pikkupöytää ja parikymmentä istumapaikkaa, mutta puutarhaan levittäytyvällä terassilta löytyi noin 50 lisäpaikkaa. Minulle sattui hyvä tuuri, kun yksi kuudesta 2-3 hengen sisäpöydästä oli vapaana :)

Kahvilassa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta yllättäen se ei minua - luonnonvaloa rakastavaa mummia - kiusannut. Pieneen tilaan tuntui tulevan riittävästi valoa lasisen pariovien kautta, ainakin vielä tuona aurinkoisena lokakuun iltapäivänä.

Tarjolla oli perusjuttuja - ”pientä makeaa ja suolaista” sekä lohikeittoa, jota tuntuu nykyään olevan tarjolla vähän joka kuppilassa. Parasta oli kuitenkin - mukavan ja ystävällisen palvelun lisäksi (siitä erityisplussat) - itsetehdyt, runsaalla sokerilla ja kanelilla päällystetyt korput, joiden hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan. Mitä enää saa eurolla?

Paitsi korput ja palvelu paikassa kiehtoi Humallahden (ruotsiksi Hummelviken) mukaan nimetyn Villa Humblevikin historia. Helsinkiläiset ja etenkin vanhat töölöläiset tuntenevar rakennuksen paremmin Pauligin huvilana. 

Vuonna 1886 huvilan osti Saksasta Suomeen parikymppisenä muuttanut Gustav Paulig (1850-1907), joka muutti siihen asumaan nuoren suomalaisen vaimonsa Berthan (1857-1923) ja lastensa kanssa. Perhe asusti huvilaa  vanhempien kuolemaan asti, minkä jälkeen 1930-luvulla Helsingin kaupunki pakkolunasti sen.

Kymmenen vuotta aiemmin Gustav Paulig oli perustanut kahvin ja mausteiden maahantuontiliikkeen ja vuonna 1904 vaurastunut yhtiö perusti jopa oman kahvin paahtimon. Gustavin kuoltua Bertha Paulig jatkoi kasvavan yrityksen toimitusjohtajana vuoteen 1919 asti.

Kaupungin omistuksessa vanha huvila pääsi pahasti rapistumaan, kunnes vuonna 2022 Pauligin suku osti sen takaisin ja toteutti mittavan entisöintiremontin. Nykyään huvila on kahvilaa lukuunottamatta pääosin suvun yksityiskäytössä. 

Kahvila virallinen nimi on muuten Cafe Bertha by Cafe Tarina, sillä Berthaa pyörittää sama perheyritys kuin Munkkiniemessä jo vuosia ollutta Cafe Tarinaa (täällä). Hyvä - joskin erilainen - fiilis molemmissa…

Iso ulkoterassi tuo lisätilaa pieneen kahvilaan.

Kahvila jää lähes piiloon ison puutalon oikean puoleiseen kivijalkaan :)

Luut kertovat

Stellerinmerilehmän (täällä) innoittamana jäin yksikseni vielä kiertelemään Luonnontieteellisen museoon eläinten luurankoja esittelevälle Luut kertovat -osastolle. Aiemmilla museokäynneillä olen aina ollut matkassa lastenlasten kanssa, jolloin huomioni on pääosin mennyt leikki-ikäisten perässä pysymiseen (mm. täällä, täällä ja täällä).

Tällä kertaa olin museossa ypöyksin ja saatoin kiinnittää kaiken huomioni luihin ja luurankoihin :) Yllätyin, miten mielenkiintoinen ja monipuolinen museoidut eläinten luurangot olivat. Kansainvälisesti ehkä pieni otos (tai sitten ei), mutta juuri sopivan kokoinen minun keskittymiskyvylleni…

Museon pysyvässä näyttelyssä esillä olevat luut ja luurangot on valikoitu Luonnontieteellisen keskusmuseon huomattavasti suuremmasta, lähinnä tieteellistä tutkimusta varten kerätystä luukokoelmasta. Kokoelman pesämuna on ollut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) anatomian ja fysiologian professori Evert Julius von Bonsdorffin (1810-1898) keräämä laaja luustokokoelma, johon kuuluneet eläinten luut ja luurangot liitettiin aikoinaan silloisen Eläinmuseon kokoelmiin. Useimmat nykyiseen luustokokoelmaan kuuluvista luurangoista ovatkin peräosin 1800- ja 1900-luvuilta.

Luonnontieteellisessä museossa olevat eläinten luurangot ovat kaikki aitoja ja alkuperäisiä, mikä minun piti ihan varmistaa lipunmyyjältä :) Monet niistä ovatkin yli 200 vuotta vanhoja, kuten mm.sukupuuttoon kuolleet harvinaisuudet: stellerinmerilehmä (täällä) ja jaavantiikeri.

Lokakuussa 2024 ikuistin yhden museon luustohuoneista illalla kävellessäni rakennuksen ulkopuolella (täällä). Silloin en tosin ihan tajunnut, mitä valokuvasin…

Pörröisen pöllön luuranko on hämmentävän pieni.

Rauskun rustoinen tukiranka muistuttaa taideteosta.

Sarvivalaan parimetrinen sarvi on kehittynyt eläimen vasemmasta etuhampaasta.

Merilehmän tarinaa

En ole (vielä?) lukenut Iida Turpeisen (s.1987) kirjoittamaa kehuttua Elolliset-kirjaa vuodelta 2023, mutta viikko sitten olin katsomassa Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kirjasta sovitettua Elolliset-nimistä teatteriesitystä. Ja olin myyty. Tosipohjainen mielenkiintoinen tarina, puhutteleva teksti ja kiehtova lavastus. Kaikkinensa hurmaavaa teatteria Pipsa Lonkan dramatisoimana ja Wauhaus-teatteriryhmään kuuluvan Juni Kleinin ohjauksessa.

Heidi Herala näytteli kutkuttavasti luonnontutkija Georg Wilhelm Stelleriä (1709-1746), joka 1740-luvun alussa matkusti tanskalaissyntyisen tutkimusmatkailijan Vitus Beringin (1681-1741) retkikunnan kanssa Venäjän keisarinnan toimeksiannosta kartoittamaan nykyisen Alaskan tuolloin vielä tuntematonta rannikkoa.

Paluumatkalla Beringin ja Stellerin alus haaksirikkoutui myrskyssä, minkä jälkeen useimmat lähes 80 hengen miehistöstä pelastautuivat Alaskan ja Venäjän välissä olevalle, asumattomalle saarelle. Bering kuoli tuolla nykyään hänen mukaansa nimetyllä Beringinsaarella, samoin kuin lähes puolet laivan muistakin miehistä. Sen sijaan Steller ja muut hengissä selvinneet miehet pelastuivat seuraavana vuonna, kun he onnistuivat kasaamaan vanhan laivan jäänteistä pienemmän, mutta merikelpoisen aluksen. 

Saarella ollessaan luonnontutkija Steller hullaantui löytäessään saaren ympäristössä eläneen noin 2000 merilehmäpopulaation. Aiemmin tuntematon, pääosin merileviä syövä jättimäinen merinisäkäs oli kömpelyytensä ja uteliaisuutensa takia helposti metsästettävissä. Kun eläimen liha oli vielä maukasta, niin ahneista metsästäjistä ei Beringin ja Stellerin tutkimusmatkan jälkeen ollut puutetta.

Ja vuoteen 1768 mennessä eli vain 27 vuotta löytymisensä jälleen tämä stellerinmerilehmäksi nimetty eläin olikin jo tapettu sukupuuttoon…

Näyttämöllä (ja kirjassa) stellerinmerilehmän tarina kuitenkin jatkui lajin kuolemisesta huolimatta. Noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1859 Venäjän omistuksessa olevan Alaskan siirtokunnan kuvernööriksi nimitettiin suomalainen Hampus Furuhjelm (1821-1909). Ennen lähtöä Aleksanterin keisarillisen yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) professori Alexander von Nordmann (1803-1866) oli pyytänyt, että Furuhjelm hankkisi Alaskasta merilehmän harvinaisen luurangon. 

Kuvernööri toteutti professorin toiveen ja vuonna 1861 luuranko saapui osina Helsinkiin. Yliopistolla luuranko koottiin ja siitä tuli osa yliopiston luonnontieteellistä kokoelmaa. 

Lähes sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1952 Aino Sepon oivallisesti näyttelevä Helsingin Eläinmuseon preparaattori John Grönvall (1895-1979) sai tehtäväkseen purkaa museoidun stellerinmerilehmän luurangon ja koota sen uudelleen, jotta luuranko vastaisi paremmin uusinta tietoa eläimen anatomiasta.

Tämä Grönvallin kokoama luuranko on edelleen nähtävänä Luonnontieteellisen museon (aiemmalta nimeltään Eläinmuseo) ensimmäisessä kerroksessa Luut kertovat -osastolla. Samanlaisia kokonaisia, saman yksilön luista koottuja stellerinmerilehmän luurankoja tunnetaan maailmalla vain muutama, sillä pääosin kokoelmien luurangot on koottu ”sekalaisesti” eli useiden eri yksilöiden luista :) 

Kiehtovasta historiallisesta juonesta huolimatta niin kirjan kuin näytelmän keskiöön nousee kuitenkin huoli ihmisen toiminnan aiheuttamasta eläinlajien sukupuutosta ja lajikadosta, Ja ainakin näytelmä onnistuu tässä loistavasti. 

Hellävaraisen salakavalasti Turpeisen, Lonkan ja Kleinin luoma teos herätti myös meidät - eturivissä istuneet kaksi mummoa - kohtaamaan pelottavan tosiasian: Tällä hetkellä elävistä kasvi- ja eläinlajeista joka neljäs on uhanalainen eli vaarassa kuolla sukupuuttoon - Georg Wilhelm Stellerin löytämän merilehmän tavoin. 

Kirjan ja näytelmän myötä myös Luonnontieteellisen museon suurharvinaisuudesta eli stellerinmerilehmän luurangosta on tullut suosittu nähtävyys. Niin suosittu, että katsojien ja teoksen turvallisuuden takia se on jouduttu suojaamaan lasiseinällä :)

Pitihän minunkin näytelmän jälkeen mennä museoon katsomaan tuota kuuluisaa rankaa. Ja ikuistaa se tähän blogiini  :)

Merilehmä saattoi olla jopa 10 metrin pituinen ja painaa 10 000 kiloa.

PS. Stelleristä ja merilehmistä on jo vuonna 2019 eli pari vuotta ennen Turpeisen Elollisia kirjoitettu kirja: Aura Koiviston Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Pitänee tutustua…

PPS. Wauhaus on vuonna 2016 perustettu monitaiteinen taidekollektiivi. Lue lisää täällä.

Aperten antia

Kuha, latva-artisokka, osterivinokas ja karhunlaukka

Mannerheimintiellä Kansallisoopperaa vastapäätä on vuoden päivät ollut kehuttu pieni ravintola Aperte. Viime viikolla olimme Opiskelijatytön kanssa menossa oopperaan katsomaan Pulssi-nimistä tanssiesitystä, joka koostui kolmesta erillisestä nykytanssinumerosta. Oli muuten tosi hyvä ja nautittava esitys - todellinen elämys.

Ennen esitystä olimme varanneet pöydän Apertesta, jossa herkuttelimme tarjoilijan suosittamalla menulla: Alkuun saimme kaksi alkupalaa - kesäkurpitsaa ricottajuuston kanssa ja tartarlihaa papujen ja parmesaanin kanssa, pääruokana tarjoiltiin kuhaa latva-artisokan ja osterivinokkaan kanssa sekä lopuksi raparperia ja inkivääriä. 

Neljän ruokalajin kokonaisuudesta ehdottomasti maistuvimmat annokset olivat tartar ja kuha. Molemmat olivat herkullisia kokonaisuuksia, vaikka en osaa annoksia sen kummemmin eritelläkään. Kylmänä tarjoilu kesäkurpitsa-annos ei ollut yhtään makuuni ja jälkiruokasommitelma oli todella tavanomainen - ”monta kertaa aiemminkin syöty”.

Tarjoilijamme oli huippu - kivan rento ja kohtelias. Ja seuranihan oli tietty yliveto. Kun Aperte oli vielä kivenheiton päässä Kansallisoopperasta, niin enempää en olisi voinut toivoa :)

Tartar, vihreä papu, kumina ja parmesaani

Vaatesuunnittelijoita taidemuseossa

Helsingin Taidehallin Maamme, meidän -näyttelyssä (täällä) oli taideteosten lisäksi esillä muoti- ja vaatesuunnittelijoiden vaatteita. Näyttelyn esitetekstissä korostettiin, että mukaan valituille suunnittelijoille ”muoti näyttäytyy sekä henkilökohtaisena kokemuksena ja maailmassa olemisen tapana, että yhteiskunnallisen keskustelun paikkana”. 

Kuudentoista suunnittelijan vaatteita oli ripustettu kahden suurimman näyttelysalin keskelle. Pääosin ihan kiinnostavia luomuksia, mutta minä en osannut niistä niin innostua. Paitsi joistakin yksittäisistä vaatteista, jotka tuntuivat kivasti keskustelevan salin seinille ripustettujen taideteosten kanssa. 

Esimerkkinä maailmalla mainetta saaneen nuoren vaatesuunnittelijan Jenny Hytösen hienon herkkä metallista, nylonista ja lasihelmistä valmistettu mekko. Ja tämän vieressä Marjut Uotilan suunnittelema upea, mustasta pellavasta valmistettu takki, johon oli kasvivärjätyillä suomenlampaan villalangoilla kirjailtu Väinämöisen äiti.

Kiinnostava oli myös samaisen Marjut Uotilan toinen, polyesterityllistä valmistettu takki. Sen taakse oli sopivasti ripustettu kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhosen (s.1971) Ex Paradiso -niminen kangasreliefi. Ja näitä täydensi vielä valurautaiset omenat, jotka olivat osa kuvataiteilija Laura Liljan (s.1975) Aamos-nimistä veistosinstallaatiota, joka jatkui ympäri taidehallia. 

Rakastan seinävaatteita, joten ihastuin välittömästi takasalin paraatipaikalla olevaan Greta Skogster-Lehtisen (1900-1994) vastikään restauroituun monumentaaliseen kuvakudokseen. Skogster-Lehtinen oli 1930-luvun johtavia tekstiilitaiteilijoita ja tämä UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan kuuluva, 1933 valmistunut teos kuvasi Kymin tehdasyhdyskuntaa. Upea tekstiilitaideteos täynnä historiaa ja jänniä yksityiskohtia :)

Ilmeisesti suomalaisten muotiluomusten ajateltiin täydentävän ja jopa juhlistavan suomalaisten  taidesäätiöiden juhlanäyttelyä. Osin ne sen tekivätkin - tai ainakin ne toivat eloa ja erilaisuutta perustaidenäyttelyyn, mutta…

Greta Skogster-Lehtinen: Seinävaate, 1933

Edessä Jenny Hytösen nimetön luomus vuodelta 2021 ja 

takana Maria Wolframin Drömmen on det vita (Unelma valkoisesta) vuodelta 2011. 

Marjut Uotilan Lemminkäisen äiti -niminen takki vuodelta 2026. 

Edessä Marjut Uotilan tyllitakki Death Rattle Jacket vuodelta 2025 ja 

takana Pauliina Turakka Purhosen Ex Paradiso -kangasreliefi vuodelta 2013-2014.

Lattialla osa Laura Liljan Aamen-veistosinstallaatiosta vuodelta 2005.

Säätiöiden säilöistä

Helsingin Taidehallissa on toukokuun loppuun asti Maamme, meidän -niminen näyttely. Näyttelyn nimestä en heti äkännyt, mistä siinä oli kyse. Eikä sen alaotsikkokaan ”Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttely” paljoa asiaa selvittänyt.

Taidesäätiöt ja etenkin niiden yhdistys ovat minulle aiemmin olleet aika tuntemattomia käsitteitä. Yhdistyksen nettisivuilta selvisi, että yhdistys on perustettu 2006 eli 20 vuotta sitten ja sen tarkoitus on edistää taiteen tuntemusta ja tutkimusta sekä järjestää näyttelyitä, joissa tavisihmisetkin voivat tutustua säätiöiden hallussa oleviin taideteoksiin.

Yhdistykseen kuuluu nykyään kymmenen suomalaista taidesäätiötä - esimerkkeinä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö, Amos Andersonin rahasto, Åbo Academin säätiö, UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö - ja näiden kokoelmissa on yhteensä noin 20 000 taideteosta 1500-luvulta 2000-luvulle.

Nyt Taidesäätiöiden yhdistys järjestää Taidehallissa 20-vuotisjuhlanäyttelyn ja esillä on 50 suomalaisen kuvataiteilijan teoksia. Pääpaino näyttelyssä on 1900- ja 2000-luvun teoksilla. Joukossa on myös joitakin vanhempia maalauksia, kuten veistossalissa oleva Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaama muotokuva taiteilijan venäläissyntyisestä ihastuksesta Sophie Manzeysta (1861-1942) vuodelta 1880. 

Sophie Manzeyn muotokuva kuuluu Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmiin, kuten myös neljä näyttelyssä olevaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) maalausta, jotka kaikki ovat olleet usein esillä Villa Gyllenbergin omissa näyttelyissä Kuusisaaressa (mm. täällä ja täällä). 

Maamme, meidän -näyttelyssä oli paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia ja erityylisiä maalauksia oli aseteltu rinnakkain ikäänkuin keskustelemaan naapurinsa kanssa :) Esimerkiksi Eero Järnefeltin (1863-1937) Kolilta näytti entistä upeammalta Petri Ala-Maunuksen (s.1970) Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa -teoksen vieressä. Yli 170 vuotta sitten syntyneen Järnefeltin teos kuvaa 1920-luvun alun suomalaisuutta ja sata vuotta myöhemmin syntyneen Ala-Maunuksen tummanvihreä väripläjäys - ihanine nimineen - 2020-luvun ihmisten tuntoja. 

Viihdyin näyttelyssä pitkään, sillä moni esillä ollut teos puhutteli minua. Ihastuin mm. Viggo Wallensköldin (s.1969) hempeänväriseen Cocktail-maalaukseen, joka muistutti minua nuoren Salvador Dalin (1905-1969) Tyttö ikkunan ääressä -teoksesta, johon olin ihastunut Madridissa (täällä). Ikuisena puun rakastajana tykkäsin muotoilija Tapio Wirkkalan (1915-1985) koivusta ja vanerista luomasta Tammerkoski-puuveistoksesta, joka kuului UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan :)

Minua viehätti omistava käsi Henni Alftanin (s.1979) Darling-teoksessa ja Vilho Lampin (1898-1936) kujeileva omakuva. Mutta kuten edellä kirjoitin, myös moni muu näyttelyn taideteos pysäytti minut. 

Kaikkinensa tykkäsin kovasti näyttelystä, vaikka en edes näyttelyn nähtyäni ihan ymmärtänyt Maamme, meidän -nimen juonta…

Edessä Eero Järnefeltin Kolilta vuodelta 1927 ja

takana Petri Ala-Maunuksen Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa vuodelta 2019. 

Tapio Wirkkala: Tammerkoski, 1950-luvun alku

Viggo Wallensköld: Cocktail. 1995

Henni Alftan: Darling (Rakas), 2014

Vilho Lampi: Omakuva, 1933

Vierekkäin ripustetut maalaukset ovat kaikki Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmasta - 

mukana myös neljä Helene Schjerfbeckin teosta.

Vasemmassa yläreunassa on yksi näyttelyn harvoista 1800-luvulla tehdyistä teoksista: 

Albert Edelfeltin Sophie Manzeyn muotokuva vuodelta 1880. 

Miettisen aarteita

Seinällä Rainer Fettingin maalauksia ja 

lattialla Kirsi Mikkolan kolme GLO-tyttöä esittävää muoviveistosta.

Helsingin taidehallissa on viimeistä viikkoa Katson kohti maata -niminen näyttely, jossa on esillä 150 taideteosta Timo Miettisen keräämästä 1500 teoksen kokoelmasta. Vuonna 1928 valmistunut, roosaksi maalattu taidehalli on yksi monista lempimuseoistani Helsingissä (täällä). Juuri sopivan kokoinen helposti taideähkyn saavalle mummille. Kaksi korkeaa pääsalia kauniine ruutuikkunoineen ja niiden välissä neljä pienempää huonetta intiimimpiä teoksia varten.

Vuonna 1955 syntynyt Miettinen kuuluu kansainvälisen teknologiayrityksen Enston omistajasukuun ja on paitsi monimiljonääri myös intohimoinen taiteen keräilijä. Nykyään hän asuu pysyvästi Berliinissä, jossa hänen kotinsa yhteydessä toimii taidesalonki - kohtauspaikka taiteilijoille, keräilijöille ja talouselämän vaikuttajille :)

Taidehallin näyttelyä on kehuttu hienosti kuratoiduksi, mutta minusta se tuntui alkuun sekavalta. Aloitin kierroksen tapani mukaan vastapäivään - portaiden päässä vasemmalla olevasta pääsalista - ja koin suuret, vahvanväriset maalaukset jotenkin päällekäyvinä. 

Onneksi salissa oli lisäkseni vain jokunen muu katselija, ja pystyin pikkuhiljaa rauhoittumaan. Ja aloin jopa pitää pääsalin täyttäneistä saksalaisen Rainer Fettingin (s.1949) ja suomalaisen - Berliinissä asuvan - Kirsi Mikkolan (s.1959) värikkäistä öljymaalauksista. Rainer Fetting sai mustankin seinän kyllästymään väreillä, kuten alla olevassa valokuvassa näkyy. Tykkäsin :)

Näyttelyssä oli maalausten lisäksi joitakin kiehtovia veistoksia, kuten Venäjällä syntyneen, Berliinissä työskentelevän Witalif Fresen (s.1992) vettä soliseva pienoissuihkulähde ja brittiläisen, New Yorkissa asuvan Jesse Wisen (s.1983) ihmisfiguri, jolla oli maailman pisin taideteoksen nimi :) Kummatkin veistokset oli valmistettu lasitetusta keramiikasta. 

Tykkäsin myös toisessa pääsalissa olevasta yli kaksimetrisestä Antti Laitisen pajutyöstä 2D Tree (I), jossa oikea pajupensas lukuisinen haaroineen ja oksineen oli niitattu vanerille. Olinhan jo elokuussa 2022 ihastunut Somerolla asuvan Laitisen (s.1975) luontoaiheisiin teoksiin nähdessäni niitä Väinö Aaltosen museossa Turussa (täällä). 

Miettisen kokoelmasta valitut teokset edustivat pääosin nykytaidetta, mutta mukana oli myös jokunen vanhempi teos, kuten Helene Schjerfbeckin (1862-1946) herkkä Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”. Pääsiäisaamu tunnetaan myös nimellä Kirkkoväkeä, joka kuuluu Kansallisgallerian kokoelmiin. 

Näyttelyssä oli myös monta modernia valokuvateosta. Esimakua näistä sai heti sisääntuloportaiden yläpäässä, jossa tulijoita vastaanotti komea ja suurikokoinen muotokuva Timo Miettisestä.

Loppujen lopuksi tykkäsin Katson kohti maata -näyttelystä, vaikka ensialkuun olinkin aika hämmentynyt :) Vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä näyttelyn nimellä tarkoitetaan…

Rainer Fetting: Schwarze Mauer (Musta seinä), 2019

Witalij Frese: (Lost) Connection, 2025

Jesse Wine: I think you ought to know, I’m going through a creative stage 

some people find difficult to connect to (Sinun kannattaisi tietää, 

että käyn läpi luovaa vaihetta, johon joidenkin ihmisten on hankala löytää yhteyttä), 2016

Antti Laitinen: 2D Tree (1), 2017

Helene Schjerfbeck: Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”, 1941

Näkymiä Kiasmasta

Takana Eduskuntatalo ja Kansallismuseon torni.

Edessä Rickhard Serran (1938-2024) Sukellus (täällä).

Ateneum on ollut jo pari vuotta yksi lempparimuseoistani. Sen sijaan Kiasmaa olen vierastanut, vaikka se rakennuksena onkin aina kiehtonut minua. Pikkuhiljaa alan tykästyä Kiasmaan myös taidemuseona (täällä). 

Kiasman suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl (s.1947) ja se valmistui vuonna 1998. Museon nimi Kiasma juontuu nimestä Chiasma, joka oli Hollin suunnitteluehdotuksen nimi ja jolla hän voitti museon arkkitehtuurikilpailun. Chiasma viittaa risteymiin ja kiertymiin, jotka ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria ja näkyy hienosti mm. portaina ja tasoina museon sisätiloissa.

Toistaiseksi suht vähäisen tutustumisen jälkeen olen ihastunut (muun muassa) rakennuksen jättimäisistä ikkunoista avautuviin näkymiin niin Eduskuntatalolle kuin keskuskirjasto Oodin suuntaan Kansalaistorille ja Makasiinipuistoon. 

Jo pelkästään näiden Helsinki-maisemien takia ainakin museokorttilaisten kannattaa kiivetä Kiasman kolmanteen ja viidenteen kerrokseen. Eri vuoden aikoina ja eri vuorokauden aikoina :)

Oikealla keskuskirjasto Oodin kulmaa ja 

Makasiinipuiston takana uusia asuinrakennuksia.

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Koti Lallukkassa

Viikonloppuna olin Marilo Oy:n Marjo Tiirikan järjestämällä kaupunkiretkellä Lallukan taiteilijakodissa Helsingin Töölössä. Parin tunnin reissulla tutustuimme mm. kahteen taiteilijakotiin, joista toinen oli muusikkopariskunnan kodikas, taidetta täynnä oleva 150 neliön läpitalon huoneisto ja toinen kuvataiteilijan korkea ja valoisa, 50 neliön ateljeen ja asunnon yhdistelmä. 

H-kirjaimen muotoon, Eteläisen Hesperiankadun ja Apollonkadun väliin rakennettu kerrostalo valmistui vuonna 1933. Sen suunnitteli arkkitehti Gösta Juslen (1887-1939), joka talon arkkitehtuurikilpailussa sijoittui jaetulle kolmannelle sijalle, mutta sai kuitenkin suunnittelun tehtäväkseen. Valintaan saattoi vaikuttaa se, että Juslenin suunnittelema edusti funkkista eli funktionalismia - arkkitehtuurin ja muotoilun uutta tyylisuuntaa, joka 1930-luvun alussa oli vasta rantautumassa Suomeen. 

Lallukan taiteilijakoti on nimetty rahoittajiensa - kauppaneuvos ja mesenaatti Juho Lallukan (1852-1913) ja hänen vaimonsa Marian (1858-1923) mukaan. Etenkin Juho Lallukka oli innokas teatteritaiteen harrastaja, ja varakas ja lapseton pariskunta testamenttasikin pääosan omaisuudestaan säätiölle, jonka tehtävänä olisi rakennuttaa ja ylläpitää taiteilijakotia Helsingissä. 

Pariskunnan toive toteutui Lallukan taiteilijakotina, jonka noin 50 erikokoista asuntoa annetaan vuokralle näyttämötaiteen, kuvataiteen ja säveltaiteen harjoittajille. Nykyisestä 56 asunnosta parikymmentä Hesperiankadun puolella olevaa asuntoa on kuvataiteilijoille tarkoitettuja erityiskorkeita, jätti-ikkunallisia ja valoisia ateljeeasuntoja. 

Vuodesta 1933 lähtien tilojen haltijoina on ollut yli 200 taiteilijaa Tauno Palosta Ellen Tesleffiin ja Essi Renvallista Pirjo ja Matti Bergströmiin. Lottovoittajia voisi sanoa, sillä vuokrasopimukset ovat elinikäisiä :) 

Rakennus on peruskorjattu vuosina 2015-2016, jolloin sisätiloissa pyrittiin mahdollisimman pitkälle palauttamaan alkuperänen 1930-luvun tyyli. Ja hyvin on onnistuttu. Julkisten tilojen seinissä näkyy upeaa koboltinsinistä, lattioissa ihania shakkiruutuja ja rappusten kaiteissa tiilenpunaista puuta. Huoneistoissa törmää alkuperäisiin linoleumilattioihin sekä tummiin, täyspuisiin välioviin ja ikkunan pokiin. Ja kauniiseen valoon - ja funkkislamppuihin - niin käytävissä kuin asunnoissa…

Kerrostalo on mielenkiintoisesti rakennettu rinteeseen siten, että Eteläisen Hesperiankadun puolella rakennus on 11 metriä alempana kuin Apollonkadun puolella. Ja kerroksiakin Hesperiankadun puolella on neljä enemmän kuin Apollonkadulla :)

Mukavalle sunnuntairetkelle osallistui lähes 50 Lallukka-intoilijaa. Pääosa retkeläisistä oli meitä eläkeikäisiä mummoja, joukossa vain jokunen nuorempi tai miesoletettu :)

Alkuperäinen linoleumilattia ja tummia kokopuisia väliovia ja ikkunan pokia.

Alakerran aulassa tulijan vastaanottaa Maria ja Juha Lallukan kipsiset rintakuvat.

Näkyväksi tehty

Tuulessa, 1996

Helsingin taidehallissa on kahden naisen - kuvanveistäjä Hannele Kylänpään ja taidemaalari Päivi Sirenin - yhteisnäyttely, jonka nimi on Näkyväksi tehty. Tykkään nimestä. Minulle on tärkeää, että asiat, ajatukset ja tunteet tehdään näkyviksi, ja useimmin tämä toteutuu sanomalla ne selkokielellä ääneen itselle ja/tai toiselle. Tai että edes pyrimme tähän, vaikka aina emme osaa tai emme uskalla. Tai emme ymmärrä, mitä selkeästi sanominen tarkoittaa, vaan puhumme oudoilla kiertoilmauksilla - jos puhumme ollenkaan…

”Puhu sitä mikä on totta”, ihana psykodraamaohjaajani sanoi minulle vuosia sitten. Ja tätä olen yrittänyt noudattaa, vaikka vieläkin monesti epäonnistun - milloin mistäkin syystä. 

Mutta miten näkyväksi tekeminen liittyy kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s.1948) ja taidemaalari Päivi Sirenin (s.1958) teoksiin ja taidehallin näyttelyyn? Esittelytekstissä tätä yritetään selkeyttää kertomalla, että ”teoksissa pienet eleet muuttuvat merkityksellisiksi” ja että ”teokset kutsuvat pysähtymään ja uppoutumaan hetkeen”. Mutta eikö näin ole toivottavaa kaikessa taiteessa - ja laajemminkin elämässä…

Taidehallissa esillä olleet Kylänpään ja Sirenin teokset olivat hyvin erilaisia, eivätkä oikein keskustelleet toistensa kanssa. Ensimmäisessä isossa näyttelysalissa oli parikymmentä Sirenin maalausta, jotka kaikki olivat nimettömiä ja tehty vuosina 2023-2024. Kaukaa ne kaikki näyttivät samanlaisilta siniharmailta levyiltä, mutta läheltä katsoessa teoksista paljastui sinisen, ruskean ja harmaan eri sävyjä ja mm. jännää ristikkoa. Ilmeisesti teokset olivat taiten tehtyjä ja tekniikaltaan vaativia, mitä maallikkomummi ei niin osannut nähdä eikä arvostaa. En oikein saanut maalauksista mitään irti, vaikka yritin ”pysähtyä ja uppoutua hetkeen”.

Sen sijaan taidehallin toinen iso näyttelysali - ns. veistossali - oli täynnä Kylänpään esittäviä veistoksia. Pääosin ihmisiä ja eläimiä, joista vaistosin ainakin iloa, yksinäisyyttä, määrätietoisuutta, ihmettelyä ja huumoria. Tykkäsin ja nautin. Huomasin, että Kylänpää oli käyttänyt veistoksissaan perinteisen pronssin ja kiven lisäksi mm. betonia, savea ja keramiikkaa.

Tykästyin erityisesti Hannele Kylänpään Tuulessa-nimiseen pronssista tehtyyn, liehuva hameiseen tyttöön, joka istui punagraniittisen jalustan päällä sekä parimetriseen korkkarinaiseen, joka oli saanut nimen Puku. Molemmat taiteilijan vanhempaa tuotantoa - edellinen vuodelta 1996 ja jälkimmäinen nuoruudentyö vuodelta 1977.

Vaikka minulle jäi epäselväksi näyttelyn nimen ja esillä olleiden teosten erityisyhteys, niin Helsingin taidehalli tuottaa harvoin pettymyksen. Eikä niin käynyt tälläkään kertaa, vaikka en nimettömistä maalauksista niin nauttinutkaan. Esillä olleet kiintoisat veistokset ja Taidehallin arkkitehtuurin rauhallisuus tekivät jälleen tehtävänsä - ja mummi viihtyi :)

Vasemmalla pronssista tehty Puku (1977) ja oikealla keramiikasta tehty Tyttö (2000).

Yksi lemppareistani - korkokengät kehiin :)

Patinoidusta betonista tehty Mies (2004)

Poltetusta savesta tehty Istuja (2021)

Edessä Hannele Kylänpään Yksin (2003) ja 

takana Päivi Sirenin kaksi teosta, joiden kummankin nimi on Maalaus (vuosilta 1991-1992).

Päivi Sirenin nimettömiä maalauksia vuosilta 2023-2024