Eläinmuseossa ei yllätyksiä

Tällä viikolla kävimme Ratikkakaverin (täällä) kanssa Eläinmuseossa, jonka virallinen nimi on Luonnontieteellinen museo eli Luomus (täällä). Eläinmuseo on perheemme toistuva vierailukohde sekä aikoinaan omien lastemme kanssa että nykyään lastenlasten kanssa (täällä ja täällä). Omilta lapsuusvuosiltani en museota muista.

Rakennus suunniteltiin alunperin 1913 venäläiseksi poikakouluksi. Suomen itsenäistyttyä se toimi joitakin vuosi Kadettikouluna, kunnes 1923 Helsingin yliopisto sijoitti sinne eläintieteelliset kokoelmansa ja rakennus avattiin yleisölle eläinmuseona vuonna 1925. Komea, uusbarokkinen kivirakennus on ulkoisesti säilynyt lähes muuttumattomana alkuvuosistaan lähtien.

Tykkään rakennuksesta - sen mahtipontisuudesta, upeista kierreportaista ja ylimmän kerroksen kauniisti koristellusta holvikatosta. Ja hillitystä värivalojen leikistä dinosaurushallissa. Näyttelyhuoneet sen sijaan ovat minulle ehkä jo liian tuttuja, ja täten tylsiä ja makuuni liian ahtaita. Mutta kiva niissä on vaellella, ja seurata lasten (ja vanhempien) reaktioita.

Lumoonnuin toki taas siitä, miten pieni, söpö ja avuton vastasyntynyt karhunpentu on. Ja hämmästyin, miten valtava on strutsi. Yli kaksimetrisenä se on suurin nykyisin elävä lintu, joka juoksee yhtä kovaa kuin auto eli 70 km/t. Ihmettelin myös maailman suurinta niveljalkaista - Japanissa elävää jättiläistaskurapua, joka painaa 20 kiloa ja jonka eturaajojen kärkiväli on lähes neljä metriä. Myös Suomessa elävät linnut jaksavat aina yllättää, kun niitä saa katsella läheltä ja liikkumattomina. Miten isoja (tai miten pieniä) ja kauniin värisiä ne ovat ihan tutuista kalalokeista ja sinitiaisista lähtien.

Museokierroksen lopussa kävimme Kaksivuotiaan kanssa alakerran kuppilassa juomassa teetä ja pillimehua. Kauniin rakennuksen karuin ja luotaantyöntävin paikka, joka muistuttaa lähinnä kansakouluaikaista valotonta ruokalaa. Tällä kertaa edes ystävällinen palvelu ei pelastanut tilannetta...

Jättiläistaskurapu jännittää.

Vastasyntynyt karhunpentu