Amosta äimistelemässä

Perjantain ratikkaretkellä päädyimme Kaksivuotiaan kanssa Amos Rex -museoon. Uusi museo ja sen paljon kehuttu avajaisnäyttely jäi minulta syksyllä näkemättä, joten innolla mentiin. Odotukseni olivat korkealla - ehkä liian korkealla - sillä petyin.

Ennenkaikkea petyin museon maanalaiseen tilaan ja arkkitehtuuriin. Laskeutuminen museoon valoisasta Lasipalatsista pitkin jyrkkiä portaita taulumaisen ison ikkunan alta oli vaikuttava ja lupaava kokemus. Lasipalatsin ja museon vaateaulan kattolamput kauniita ja kiehtovia. Ja henkilökunta palvelualtista ja ystävällistä.

Mutta sitten vastaantulivat mustat, ahtaat ja sokkeloiset näyttelytilat. Luettuani kehuja avajaisnäyttelystä olin muodostanut käsityksen avarista ja ilmavista huoneista - tosin tajusin että se oli itseluoma ennakkokuvitelmani ja ehkä toiveenikin. Minähän rakastan tutkia ja aistia näyttelytilaa, valon leikkiä ja esillä olevien taulujen, patsaiden, tilateosten ym esillepanoa. Amoksessa vastaantuli matalaa kattoa ja ikkunattomia mustia huoneita. Ja ruuhkia. Ensin jonotimme räntäsateesta sisään, sitten vaatesäilytykseen ja lopuksi vielä Drifter-huoneeseen.  

Mutta viimeinen jonotus kannatti. Amoksen ehdoton hitti oli hollantilaisen taiteilijakollektiivi Studio Driftin näyttely ja sen Drifter-niminen teos - valtava betonijärkäle, joka hiljakseen liikkui ilmassa isossa, korkeakattoisessa ja kattoikkunallisessa (!) huoneessa meditatiivisen musiikin voimalla :):) Minä löysin hengitystilaa ja valoa pimeyteen, ja Kaksivuotias juoksutilaa ja sopivasti ihmeteltävää. Kiehtova ja melikuvitusta kannustava outo järkäle...

Drifter-huoneessa vietimme ja nautimme pitkän tovin, sen sijaan Kaksivuotias ei malttanut pysähtyä katsomaan minua kiinnostavia Rene Magritten surrealistisia tauluja. Toivon että saan aikaiseksi sen, että menen Amokseen toistamiseen ja tutustun Magritten teoksiin rauhassa ja ehkä aikuisseurassa. 

Ja ilman ennakko-odotuksia valoisasta ja avarasta näyttelytilasta :):)