Mekko vai mekko?

En ole mikään historian supertietäjä. Minua kiinnostaa ennen kaikkea minua ennen eläneiden ihmisten elämä ja arjen historia. Ehkä tämän takia Askaisten kirkossa (täällä) minua kiinnostuin muita historiajuttuja enemmän lasikantiseen vitriiniin taiteltu vanha kastemekko.

Opas kertoi, että kastemekko on viereisessä Louhisaaren kartanossa vuosina 1795-1903 asuneen Mannerheimin suvun (täällä) vanha kastemekko, jonka marsalkka Mannerheimin nuorimman veljen Augustin leski Elsie Mannerheim (1876-1958) oli vuonna 1954 lahjoittanut seurakunnalle. Lahjoituksesta kertoo vitriinin yläpuolella oleva valokuva Elsien kirjeestä Askaisin seurakunnalle.

Kirjeessä Elsie ei mainitse, kuka tai ketkä kastepukua ovat aiemmin käyttäneet, vaan esittää seuraavan toivomuksen: ”Toivoni on, että tähän seurakuntaan liittyneet vanhemmat sekä Mannerheim ja von Julin sukujen jälkeläiset alenevissa polvissa elvyttäisivät tahton saada pukea lapsensa tähän pukuun hetkellä, jolloin he kastetoimituksen kautta kristillisen kirkon Yhteyteen.”

Kun yritin netin avulla selvittää, onko marsalkka Mannerheim ja hänen sisaruksensa todella käyttäneet kyseistä kastepukua, törmäsin epäselvyyksiin :) Heidi Epäilyksen ja Aura Hannun Sophie Mannerheimia käsittelevässä opinnäytetyössä vuodelta 2015 (täällä) mainitaan, että Lastenlinnan museossa on alkuperäinen Mannerheimin suvun kastemekko, jonka suku on lahjoittanut museolle. Ja todisteena on valokuva samasta tai samaisesta (?) kastepuvusta, joka oli esillä Askaisten kirkossa. Lastenlinna suljettiin 2018, ja ehkä rakennuksessa toimineessa museossa ollut ”alkuperäinen” kastepuku siirrettiin Askaisten kirkkoon. 

Mutta eipä juttu lopu vielä tähän :) Vuonna 2018 Helsingissä olevan Mannerheim-museon fb-sivuilla esiteltiin valokuvaa Mannerheimin kastemekosta, joka tekstin mukaan oli saatu lainaan Kansallismuseon kokoelmista. Mutta valokuvassa näkyy ihan erilainen mekko kuin Askaisissa tai Lastenlinnassa  :):)

Mielenkiintoisia lillukan varsia. Eläkeläismummin ajanvietettä :)

Vitriinissä on valokuva, jossa keskellä on marsalkan isosisko Sophie ja oikealla ylhäällä Carl Gustaf

sekä heidän ympärillään isoveli Carl ja pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August.

Vitriini ja sen yläpuolella oleva Elsie Mannerheimin kirje

Elsie Mannerheimin kirje vuodelta 1954

Valokuva vuonna 2015 julkaistusta Metropolia ammattikoulun opinnäytetyöstä.

Tämä Mannerheimin kastemekko oli esillä Mannerheim-museossa Helsingissä 2018.

Kirkko, joka huokuu historiaa

Edessä barokkikirkon komea, vuonna 1779 valmistunut kellotapuli

Yksi seitsemästä heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kirkoista oli Askaisten kirkko Maskussa. Nykyiseen ulkoasuunsa kirkon rakennutti viereisessä Louhisaaren kartanossa 1600-luvun puolivälissä asunut Herman Fleming (1619-1673), joka kuningas Kaarle X Kustaan (1622-1660) kuoltua joutui epäsuosioon emämaa Ruotsissa ja ”karkoitettiin” kenraalikuvernööriksi Suomen puolelle. 

Herman Fleming ihaili eurooppalaisia barokkikirkkoja ja halusi sellaisen myös omille mailleen, mikä Suomessa oli harvinaista. Kirkon lyijylasi-ikkunat ovat upeaa vanhaa käsityötä. Ne on koottu pikkuruisista vinoneliön muotoisista lasiruuduista, joista osa on alkuperäisiä eli lähes 400 vuotta vanhoja. Samoin paanukatto on poikkeuksellinen. Hollantilaistyylinen satulakatto, joka räystäiden kohdalta taittuu lievästi ylöspäin. Ja pisteenä iin päälle - katon harjalla komeilevat kolme koristeellista rautaristiä. 

Askaisten kirkko on muutenkin monella tapaa ainutlaatuinen ja huokuu historiaa. Ensinnäkin se rakennettiin Louhisaaren kartanon (täällä) yksityiseksi kappelikirkoksi, jonne tosin olivat tervetulleita myös paikkakuntalaiset. Kartanon ruotsinkielinen herrasväki asui ajoittain muualla ja saattoi jopa tympääntyä pitkiin suomenkielisiin saarnoihin - kirkonmenothan pidettiin suomen kielellä - joten he kävivät kirkossa jopa harvemmin kuin ympäristön tavikset.

Se että kyseessä oli aateliskartanon kirkko, näkyy edelleen kirkon sisustuksessa. Kartanon isäntäväelle on kuorin molemmin puolin rakennettu omat penkit, jotka nostettiin korkeammalle kuin tavallisen kirkkoväen penkit ja lähemmäksi alttaria päihittäen jopa papin saarnatuolin. Myöhemmin Flemingin suvun jälkeen kartanon omistaneet Mannerheimit valitsivat istua normipenkeissä, tosin ensimmäisessä penkkirivissä.

Kirkon seinille on ripustettu lukuisia hautausvaakunoita eli vaakunoita, joita kannettiin saatettaessa aatelissuvun vainajaa hautaan. Kirkossa olevista puisista hautausvaakunoista komein on kuorin vasemmalla seinällä oleva Kustaa Flemingin hautausvaakuna. 

Kirkon kuorin lattian alla on edelleen Flemingien sukuhauta. Tähän kivettyyn holviin eli kryptaan johtaa kuorin lattiassa näkyvä iso kalkkikivinen ”suljettu ovi”. Hautaholviin on haudata 22 suvun vainajaa lähinnä 1700-luvulla.

Flemingit olivat yksi 1400-1600 -lukujen merkittävimmistä skandinaavisista aatelissuvuista. Kirkon rakennuttajan lisäksi toinenkin Herman-niminen Fleming asui Louhisaaressa edellisen jo kuoltua, ja myös hän on jättänyt jälkensä Askaisten kirkkoon. Vasemman puoleisen aatelikorokkeen etulaitaa koristaa Flemingin ja Rehbinderin suvun vaakunat, jotka maalattiin tämän Herman Fleming nuoremman (1734-1789) ja Anna Rehbinderin (1740-1776) häitä varten. Ja juuri kyseiset Herman ja Anna liittyvät siihen karmivaan tarinaan, jota kerrotaan Louhisaaren kartanon kummituskierroksilla (lisätietoa täällä). Mutta siitä joskus myöhemmin lisää…

Louhisaaren kartano kirkkoineen siirtyi vuonna 1795 Mannerheimin suvulle (täällä). Vuonna 1822 tuli voimaan säädös, joka kielsi vainajien hautaamisen kirkon lattian alle terveydellisistä ja hygieenisistä syistä. Tämän jälkeen varakkaat suvut alkoivat rakentaa kirkon viereen omia hautakappeleitaan. Seuraavana vuonna myös marsalkka Mannerheimin isoisän isän Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) rakennutti Askaisten kirkon hautausmaalle Carl Ludwig Engelin suunnitteleman keltaisen hautakappelin. Sukuhautaan on Carl Erik Mannerheimin lisäksi haudattu mm. marsalkan 1800-luvulla kuolleet isovanhemmat Carl Gustaf ja Ewa Wilhelmina Mannerheim. 

Marsalkka Mannerheimia (1867-1951) ei ole haudattu kirkkomaalla olevaan sukuhautaan, vaan Helsinkiin - Hietaniemen hautausmaalle. Ja hänen äitinsä Helene Mannerheimin (1842-1881) hauta taas löytyy Pohjan hautausmaalta, jossa kiertelin kesäkuussa kun olin tutustumassa Pohjan kirkkoon (täällä). Marsalkan isä Carl Robert Mannerheim kuoli Helsingissä 1914, mutta mihin hänet on haudattu, se ei minulle selvinnyt. 

Historiallisesti Askaisten kirkko on ehkä mielenkiintoisin, missä olen vieraillut, joten sinne on päästävä uudelleen. Yksi ja rauhassa :) Ja kun jostain syystä valokuvanikin kirkosta jäivät vaisuiksi…

Aatelisten korotettu penkki, yksi kirkon lyijylasi-ikkunoista ja Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna

Vinoneliön malliset lasit on koottu yhteen lyijypuittein ja

kirkon paanukatto taittuu räystäiden kohdalta lievästi ylöspäin.

Tekstiilitaiteilija Hulda Potilan (1894-1968) alttarivaate vuodelta 1983

PS. Ruotsi-Suomen historian aatelisnimistä on maallikon usein kinkkistä ottaa selvää, kuka kukin on. Toisaalta kaltaiselleni ”pilkunnussijalle” nimien nyysiminen on myös innostavaa ja mielenkiintoista. Aatelisista käytetään vaihdellen ruotsin- ja suomenkielisiä erisnimiä ja usein samat kymmenkunta nimeä toistuu suvun vanhemmilla ja lapsilla, joita yhteen perheeseen syntyi usein vähintään kymmenen. 

Esimerkiksi yllä mainitun hautajaisvaakunan Kustaa Fleming eli Carl Gustaf Hermansson Fleming (1662-1887) oli Askaisten kirkon rakennuttajan Herman Flemingin 25-vuotiaana kuollut poika - yksi Hermanin ja hänen vaimonsa Kristina (os. Rosladin, 1628-1676) yhdestätoista lapsesta.

Hienoja holveja - taas

Kirkkokierroksemme (täällä) toinen kirkko oli Lemun kirkko - sopiva yhdistelmä keskiaikaista jykevyyttä ja modernia vaaleutta. Sisällä valkoiseksi rapatut korkeat holvikaaret ja ulkona kirkkoa kiertävä vanha kiviaita. Ja näiden vastaparina - tien toisella puolen - punamullalla maalattu, neliskanttinen kellotorni 1800-luvulta. Kaikki kaunista, levollista ja siistiä. 

Harmaakivikirkko, joka on rakennettu 1450-luvulla ja omistettu Pyhälle Olaville. Olavia en kirkosta löytänyt, mutta yhdessä pylväässä, lähes katsekorkeudella oli hyvin säilynyt, Martti Lutheria esittävä vanha seinämaalaus. Tämä, samoin kuin tummapuinen saarnatuoli, ovat kumpikin 1600-luvulta.

En taida koskaan kyllästyä vanhoihin holvikattoihin, enkä niiden alla rauhoittumiseen. Joten Lemukin lumosi :)

Martti Lutheria ja Pyhää Henkeä kuvaava seinämaalaus 1600-luvulta

Portaat takaosan puiselle urkuparvelle.

Takaseinän seinämaalaukseen on kuvattu Tenholan kartanon 

yhden omistajasuvun - Stjärnkrosin - vaakuna.

Puinen yksinkertainen kellotorni valmistui 1812

Kauniita ovia puiden piilossa

Kun astuin sisään Maskun keskiaikaiseen kivikirkkoon - heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) aloittavaan kirkkoon - huomasin ensimmäisenä punaiset ja harmaat ”verhot”, jotka oli maalattu kirkon seinien alaosiin. Ja toiseksi kuoriosassa olevat vanhat puuovet sekä katon upeat holvikaaret.

Seinien värikkäät, laskostetut ”verhot” on alunperin maalattu 1600-luvulla. Myöhemmin ne peitettiin piiloon kalkilla, mutta paljastettiin uudelleen 1915, jolloin kirkko kauttaaltaan entisöitiin nykyiseen asuunsa. Myös kuoriosan kauniit puuovet ovat 1600-luvulta.

Kirkko on rakennettu 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Tältä ajalta on peräisin iso puinen krusifiksi, joka nykyään on kirkon pohjoisseinällä. Tämä Suomessa valmistettu puuristi oli 1800-luvun alkuun asti kiinnitettynä ns. kuoriseinään eli seinään, joka erotti toisistaan papeille tarkoitetun etuosan - kuoriosan - ja seurakunnalle tarkoitetun keskiosan.

Krusifiksin vieressä ylläolevassa valokuvassa näkyy vaalea ovi. Se takana on kuulemma vanhat kiviportaat, jotka johtavat kirkon ullakolle. Miksi? - sitä en huomannut kysyä. Kirkon keskiaikaista koristemaalauksista on säilynyt ainostaan yksi vihkimäristi, joka näkyy alla olevassa krusifiksikuvassa.

Kaunis, tasapainoinen ja rauhallinen kivikirkko. Ja sopusuhtainen. Tykkäsin - sopivasti väriä ja riittävästi valoa, eikä liikaa krääsää.

Sakastin ovi vuodelta 1695

Papinovi ja papin eteinen

Kuori-ikkunan lasimaalauksen on sommitellut taiteilija Willy Baer ja seurakunnalle 

vuonna 1916 lahjoittanut maskulaisen Kankaisten kartanon isäntä Fredrik Aminoff (1875-1918) 

alle 30-vuotiaana kuolleen puolisonsa Esterin (1887-1913) muistoksi.

Pohjoisseinän krusifiksi ja sen oikealla puolella 1500-luvulla seinään maalattu vihkimäristi.

Puiden piilossa 

Kulkuset, kulkuset

Kovelan kartanon nykyinen päärakennus vuodelta 1924

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin Traktorimuseo on perustettu Kovelan kartanon entiseen navettarakennukseen (täällä). Kartano on toiminut Nummella 1500-luvulta lähtien, mutta nykyinen päärakennus (vuodelta 1924) ei enää palvele asuntona, vaan on kunnostettu kartano-  ja käsityömuseoksi.

Kartanomuseon olemassaolosta sain tietää vasta paikalle tultuani, ja tutustuminen museoon olisi pitänyt sopia etukäteen. Joten tällä kertaa ihailin kaksikerroksista päärakennusta vain ulkopuolelta. Toisin on Traktorimuseossa - se on aina vapaasti auki pientä pääsymaksua (aikuisille) vastaan. 

Vanhojen traktorien lisäksi jäin tutkimaan museon perältä löytyviä huonokuntoisia kuomurattaita vuodelta 1900. Kiinnostivat, koska yli sata vuotta vanhat rattaat olivat Kankaisten kartanosta Maskusta - Tyttärieni uuden kotikunnan Merimaskun naapurista. 

Mielessäni alkoi elää ajatus vierailusta Kankaisissa :) Mutta netistä selvisi, että hieno ja ilmeisen hyväkuntoinen kivikartano on lähivuosina vaihtanut omistajaa eikä sinne pääse enää (ainakaan toistaiseksi) tutustumaan. Josko sitten joskus… Maija Rauha on kirjoittanut kivan jutun hienoine kuvineen vierailusta Kankaisten kartanossa elokuussa 2017 Tietyssä iässä -nimisessä blogissaan (täällä). 

Eniten minua kymmenien traktoreiden ja koneiden keskellä kuitenkin sykähdytti vanhojen kulkusten ääni. Erään kuluneen reen penkillä oli kaksi katkennutta kulkusriviä, joita museovieraat saivat kilisyttää. Miten kaunis, herkkä ja melodinen - ja kuuluva ääni - niistä lähti. 

Kuulin ”oikeita” kulkusia ensimmäistä kertaa elämässäni. Ääni yllätti ja jopa liikutti yli 70v mummia. 

Kankaisten kartanon kuomurattaat vuodelta 1900

Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee…

Mainiot montut

Mummia vietiin taas :) Opiskelijatytön ehdotuksesta lähdimme alkuviikosta lenkille Merimaskun Tilalta ”mantereen puolelle” eli Maskun Karevansuolle. Tämä oli aikeemme - toisin tosin kävi :) Tyttö oli löytänyt lenkkivinkin kesällä ostamastaan kirjasta Turun seudun luontoretkiopas (5. uudistettu p. 2021), jonka on kirjoittanut naantalilainen ympäristöekologian dosentti ja tietokirjailija Mia Rönkä apunaan Turun yliopiston eläinmuseon konservaattori Ari Karhilahti ja toimittaja Ann-Mari Rannikko. 

Karevansuo on pienehkö suoalue Valtatie 8:n eli Raumantien itäpuolella noin 15 km päässä sekä Turusta että Naantalista. Suon ja autotien väliin jää ns. Maskun Riviera. Kyseessä on harjumainen, vedellä täyttynyt hiekkakuoppa-alue, josta on lähes koko 1900-luvun ajan kaivettu valtavia määriä hiekkaa Turun, Raision ja Naantalin lukuisiin rakennushankkeisiin. Alue on pohjavesialuetta, joten kun kaivaukset yli 20 vuotta sitten lopetettiin, kuopat täyttyivät nopeasti vedellä. 

Nykyään Maskun Riviera käsittää kymmenkunta pientä hiekkakuoppa-järveä, useita pienempiä lampia ja kaksi virallista uimarantaa. Monttualueesta on tullut suosittu virkistysalue, josta uimarantojen lisäksi löytyy mm. frisbeegolfrata, valaistu kuntopolku/hiihtolatu ja eripituisia vaellusreittejä, joista tunnetuin on Karevan kierros.

Tämän kaiken tiedon luin netistä vasta, kun olimme Opiskelijatytön ja Doran kanssa palanneet takaisin. Etukäteen tiesin vain, että auton voi jättää Raumantielle näkyvän Maskun Rivieran parkkipaikan grillikioskin (suljettu) viereen. 

Perillä tutkimme karttoja ja päätimme kiertää lyhyen, kolmen kilometrin pituisen kuntopolun, joka seurasi kivasti pienten lampien/järvien rantoja kiiveten väliin kapeille kannaksille. Kuntopolku suositettiin kiertämään myötäpäivään eli Rivieran uimarannalta lähdetään vasemmalle. Noudatimme ohjetta, ja suo jäi polkumme oikealle puolelle. Eli missasimme koko Karevansuon :)

Jos haluaa kävellä suolle, parkkipaikalta tulee lähteä kuntopolkua oikealle ja lyhyen kävelyn jälkeen kääntyä ”Karevan kierros” viitan ohjaamana oikealle lähtevälle pienemmälle polulle. Karevansuo löytyy 12 kilometriä pitkän Karevan (rengas)kierroksen alusta :)

Ilman suomaisemiakin Maskun hiekkamonttualue oli upea, kaunis ja kiehtova. Vaihtelevaa, mutta helppokulkuista maastoa. Opiskelijatytön tekemät eväät nautimme auringosta nauttien, järveä ihaillen ja vesilintuja seuraten. Kerrassaan nautittava retki :)

Ehkä lähikuukausina lonkka sallii minun kiertää myös Karevan kierroksen, josta Kuhankuonon retkeilyreitistön sivuilla (täällä) kerrotaan seuraavaa:

Karevan kiero 12 km/>4 tuntia (helppo reitti)

Karevakierto -osareitin lähtöpaikka on Maskun kunnan Rivieralla, kuuluisalla uimapaikalla Humikkalantien varrella. Reitin taukopaikka sijaitsee Kullavuorella - se on yhteinen Kullaanpolun kanssa. Huolimatta sijainnistaan tiheään asutulla alueella mahtuu Karevan kiertoon hyvinkin luonnontilainen suo-osuus ja komeita metsätaipaleita. Reitin varteen sijoittuu kahvittelupaikka ja tietenkin avovesiaikaan uimamahdollisuus Rivieran santakuopilla. Aikaa Karevan kiertoon kannattaa tauot mukaan lukien varata reilusti yli neljä tuntia.

Upeita jääkautisia silokallioita

Runsaat kolme kilometriä pitkä kuntopolku kiertää ympäri veden täyttämiä hiekkamonttuja.

Leidit linnassa

Kolmas kerta toden sanoo. Sanonta joka piti paikkansa, kun lauantaina kävin taas Louhisaaren kartanomuseossa - kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä :):) Edellinen käynti oli peräti saman viikon tiistaina (täällä).

Olin lauantaiksi varannut Louhisaaresta yksityisen opaskierroksen tutulle viidelle leidille, jotka viettivät iloista sukuviikonloppua Merimaskun Tilalla (täällä). Yksityinen opastus maksoi 35 euroa - pääsylippujen lisäksi - ja kierros kesti vajaa tunnin. Ja oli ehdottomasti hintansa väärtti. Perehtynyt nuori opas jaksoi ärsyyntymättä vastata viiden äärest uteliaan leidin kymmeniin yksityiskontaisiin kysymyksiin. Serkusleideissä taitaa kaikissa virrata edesmenneen Alma-mummimme utelias veri - kaikesta kiinnostuvan ja herkästi innostuvan naisen veri :):) 

Kuulimme Louhisaaren kartanolinnassa asuneista Flemmingin (1400-luku -1791) ja Mannerheimin (1795-1903) suvuista sekä lukemattomia pieniä ja jänniä yksityiskohtia rakennuksen historiasta ja kartanon ihmisten elämästä - osin tosia ja osin kiehtovia tarinoita. 

Sain kierroksella vastauksen myös aiemmalla käyntikerralla minua askarruttaneeseen kysymykseen toisen kerroksen Ison makuuhuoneen verkanukkatapetista (täällä). Samoin kuin vahvistuksen käsitykselleni, että kaikki kartanossa esillä olevat huonekalut, taulut ja muut kalusteet ovat kerätty Suomen Kansallismuseoiden kokoelmasta eivätkä ole linnan alkuperäistä sisustusta. Lähes kaikki linnassa ollut irtaimisto on vuosisatojen kuluessa kadonnut, varastettu ja/tai tuhoutunut. Esimerkiksi Ison vihan aikana linnasta varastettiin kaikki irti lähtevä jykevästä portaikosta lähtien.

Yllätyin tiedosta, että kolmannen kerroksen juhlahuoneiden upeat kattokoristeet ja -maalaukset ovat kuitenkin alkuperäisiä ja vanhimmat niistä on maalattu jo 1600-luvulta. Ei voi kuin ihmetellä ja ihailla, miten käsittämättömän hyvässä kunnossa nuo kattorakenteiden pikkutarkat kuviot ja kuvat ovat säilyneet monien sukupolvien ajan.

Louhisaaren kartanolinna on auki vain kesäisin, joten ei ole pelkoa että ainakaan tänä vuonna kirjoittaisin neljännestä käynnistäni tuossa Mannerheimin lapsuudenkodissa :) Mutta ensi kesästä en mene takuuseen…

Puheluuri alakertaan - useampi sata vuotta ennen kännyköitä :)

Näyttävä, harvinainen ja arvokas gobeliini. 

Kekseliäs lämpökaappi kaakeliuunin seinässä.

Lisää Louhisaarta

Kävin toistamiseen Louhisaaren kartanossa. Tällä kertaa Ukin seurassa, kun kesäkuussa kävin Tyttärien ja Pikkupoikien kanssa (täällä). Toisella kertaa vierailu ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin ensimmäinen visiitti. Ja niinhän se usein on - yllätyksellisyys on usein osa jymäyttävää kokemusta :)

Mutta laimeammasta reaktiosta huolimatta tykkäsin. Ilahduin, kun kännykän kameralle tallentui (lähes ohimennen) kauniita näkymiä kartanon asuinhuoneista. Jännin oli yksityiskohta ns. Ison makuukamarin tapetista. Huoneen seinällä on pala verkanukkatapettia, joka on löytynyt talon ullakolta. Esitetekstin mukaan tapetti on 1600-luvulta ja Louhisaaren ainoa alkuperäinen esine. Kyse on erittäin harvinaisesta, käsin valmistetusta tapetista, jonka kuviot on painettu puulaatoilla, minkä jälkeen verkanukkaa on siroteltu kuvioiden päälle.

. 

Tosin sekä museossa että tätä postausta aloittaessani kuvittelin, että ko verkanukkatapettipala on yllä olevassa valokuvassa näkyvä, iso ruskehtava kangastapetin palanen, ja ajattelin että onpa upea. Mutta ilmeisesti kyse onkin vain tuosta mustiin kehyksiin eristetystä pikkuruisesta vaaleasta palasta. Kait?

Tämä elintärkeä tapettijuttu pitänee varmistaa seuraavalla museokäynnillä :) :) Kolmas Louhisaari-visiitti onkin lähempänä kuin arvaatkaan… 

Ps. Elokuun lopulla kävin uudelleen Louhisaaressa (täällä). Kysyin mieltäni askarruttavaa tapettiasiaa oppaalta. Hän selitti, että juttu on todella niin kuin alunperin ajattelin. Kyseinen vanha ”tapettipala” on koko sängyn oik puolen peittävä tapetti eikä sittenkään tuo mustissa kehyksissä oleva pikkuruinen alue. Uudella käynnillä minulle myös selvisi, että mustakehyksinen ”taulu” onkin pieni peili :) Kirjoittaa nimimerkki Tarkkatädin museomuistot.

Sininen huone, jossa kerrotaan marsalkka Mannerheimin syntyneen - 

ja juuri tässä samaisessa sängyssä :)

Louhisaaren poika

Gustav Mannerheim noin 20-vuotiaana Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa.

Kuva: Museovirasto, Finna.fi

Käynti Louhisaaressa (täällä) innoitti etsimään lisää tietoa marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin lapsuudesta ja perheen elämästä Louhisaaren isossa kartanossa. Vaikutusvaltainen ruotsinkielinen aatelisperhe eli etuoikeutettua elämää palvelijoiden, kotiopettajien ja sukulaisten ympäröimänä keskellä kaunista ja vaurasta varsinaissuomalaista maaseutua. Elämään toki mahtui myös vararikkoja, pelivelkoja, rakastajattaria, häpeää ja surua, kuten myös epäonnistumisia, pettymyksiä ja yllättäviä kuolemia.

Gustav Mannerheim syntyi kesäkuussa 1867 ja asui elämänsä ensimmäiset vuodet Louhisaaressa äitinsä Helenen sekä sisarusten ja lukuisten palvelijoiden kanssa. Seuranaan villillä ja kekseliäällä pojalla oli kuusi vuosien 1863 ja 1873 välillä syntynyttä sisarusta: kolme vuotta vanhempi isosisko Sophie ja kaksi vuotta vanhempi isoveli Carl sekä pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August. Seitsemän vuotiaana Gustav aloitti koulun Helsingissä ja muutti asumaan pääosin pääkaupungissa asuvan ja työskentelevän (ja huvittelevan) isänsä, liikemies ja runoilija Carl Robertin luokse viettäen enää vain kesät Louhisaaressa. 

Gustav eli turvallista aatelisperheen elämää vuoteen 1880 asti. Tällöin perheen isä Carl Robert ajautui mm. pelivelkojen takia vararikkoon, pakeni rakastajansa kanssa Pariisiin ja jätti muun perheen oman onnensa nojaan. Velkoja maksaakseen Carl Robert myös myi Louhisaaren tilan naimattomalle sisarelleen Eva Carolina Vilhelminalle ja Helene-äiti joutui perheen neljän nuorimman lapsen kanssa muuttamaan pois Louhisaaren kodista.

Mannerheimin Helene-äiti ja pikkusisarukset asettuivat asumaan äidin äitipuolen Louise von Julinin kartanoon Pohjan Själlvikiin. Helene-äiti oli Fiskarsin ruukin mahtimiehen vuorineuvos John Jacob von Julinin (1787-1853) ja tämän Charlotta-vaimon tytär. Louisesta tuli Helenen äitipuoli, kun Helenen Charlotta-äiti kuoli 1844 kolmannen lapsensa synnytykseen - kuten myös John Jacobin kaksi edellistä vaimoa - ja John Jacob meni naimisiin Charlottan isosiskon Louisen - neljännen vaimonsa - kanssa. 

Pian Själlvikiin muuton jälkeen tammikuussa 1881 alle 40-vuotias Helene-äiti kuoli sydänkohtaukseen - tai suruun ja häpeään. Äidin kuollessa 14-vuotias Gustav opiskeli Haminassa, jossa huonosta koulumenestyksestä huolimatta pääsi jatkamaan kaupungin kadettikouluun ja 20-vuotiaana edelleen Venäjän keisarillisen armeijan Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.  

Myös Sophie ja Carl olivat jo omillaan, mutta 6-12 -vuotiaat Johan, Eva, Annicka ja August sijoitettiin sukulaisten hoiviin. Virallisesti lasten huoltajaksi nimettiin kuolleen Helene-äidin veli Fiskarsin toimitusjohtajaksi isänsä John Jacobin jälkeen noussut Johan Albert von Julin.

Kuten tiedämme Louhisaaren villi ja kuriton poika Gustav Mannerheim palveli Venäjän armeijan upseerina 1917 asti, minkä jälkeen hän toimi Suomessa mm. valtionjohtajana 1918-19 ja presidenttinä 1944-46. Sophie (1863-1928) teki merkittävän uran sairaanhoitajana, Carl (1865-1915) toimi mm. pankinjohtajana, Johan (1868-1934) agronomina, Eva (1870-1954) taiteilijana ja August (1873-1910) insinöörinä. Annicka (1872-1886) kuoli 14-vuotiaana keuhkokuumeeseen köyhtyneiden aatelisperheiden asuntolassa Pietarissa - yksin.

Mannerheim - von Julin -perheen aateliskuplaan mahtui onnea, iloa ja vaurautta, mutta myös surua, sairautta ja köyhyyttä. Kuten meidän kaikkien elämään…

PS. Olisin halunnut postaukseen valokuvan Gustav Mannerheimista lapsena, ehkä sisarustensa ympäröimänä, mutta kaikki marsalkan lapsuuskuvat ovat Mannerheim-museon omistuksessa ja kuvan käyttö maksaa 80 euroa/kerta (jos oikein ymmärsin). Joten se siitä, mutta kivoja ja hellyyttäviä lapsuuskuvia voi katsoa (ilmaiseksi) netissä :):)

Baras barokkilinna

Olin viime viikon täystyöllistetty Tyttärien Tilalla Merimaskussa, lähinnä vanhan maatilan ja pihapiirin loputonta suursiivousta. Täystyöllistettyjä olivat myös molemmat Tyttäret ja pariksi yöksi käväisemään tullut Esikoinen Pikkupoikineen. Tilan emännille eli Opiskelijatytölle ja Lontoontytölle suursiiivousta ja emännöintiä tosin riittää vielä pitkälle syksyyn - ainakin :)

Onneksi päätimme Emäntien ja Pikkupoikien kanssa pitää torstai-iltapäivän vapaata ja käydä tutustumassa läheiseen Louhisaaren kartanoon Maskun Askaisissa Naantaliin kuuluvan Meri-Maskun naapurikunnassa. Upea, kaunis ja mielenkiintoinen valkoiseksi rapattu kivilinna.   

Merenrannalla oleva valtava Louhisaaren tila on 1400-1900 -luvuilla ollut kahden vaikutusvaltaisen aatelissuvun hallussa, joskin väliin tilalla on asuttu vain ajoittain tai kesäisin. Ensin Flemingin suku omisti tilan lähes 300 vuotta, kunnes Carl Erik Mannerheim - marsalkka Mannerheimin isoisän isä - osti tilan 1795. Mannerheimin suku myi Louhisaaren 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle. Talousneuvoksen kuoltua kartano ja tila myytiin edelleen vuonna 1961 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnalle, joka lahjoitti sen valtiolle. Kunnostamisen jälkeen Museovirasto avasi Louhisaaren yleisölle 1967. 

Louhisaaren nykyinen symmetrinen ja monumentaalinen päärakennus valmistui 1658. Kolmikerroksisen kivilinnan ensimmäisen kerroksen talous- ja varastotilat sekä kolmannen kerroksen juhlatilat on entisöity ja sisustettu 1600-luvun tyyliin, kun taas toisen kerroksen asuinhuoneissa näkyy 1700- ja 1800-luvun sisustussuuntia. Museolinnan irtaimistosta vain pieni osa on kartanon alkuperäisiä tavaroita, pääosin ne on hankittu Kansallismuseon kokoelmista ja mm. muista länsisuomalaisista kartanoista Louhisaaren vanhojen valokuvien ja perunkirjojen perusteella. 

Suurimman vaikutuksen Louhisaaressa minuun teki kartanolinnan jykevä, mutta minimalistinen arkkitehtuuri - kokonaisuudessaan - ja iso, nurmikon peittämä kartanon puisto. Minut lumosi rakennuksen ulko-ovelta alkava, yläkerroksiin johtava näyttävä rapattu kiviportaikko. Luonnon valo, joka tulvi leveiden portaiden eri muotoisista ikkunoita ja leikki kiehtovasti portaikon vaaleilla seinäpinnoilla ja taidokkaasti muotoillussa katossa. Huoneiden lempeän rauhallinen värimaailma, joka rikkoutui vanhimman tyttären metsänvihreässä ”palmuhuoneessa”. Sekä alakerran veistokselliset kattokoristeet että yläkerran juhlasalin katon pikkutarkat maisemakuvat ja ihmisfigurit.

Etsiessäni netistä Suomen kartanoita (täällä) yllätyin, miten paljon etenkin Etelä-Suomesta löytyy vanhoja kartanoita. Näistä kuitenkin vain pieni osa on avoinna yleisölle esim. ravintoloina, hotelleina ja/tai museoina. Useimmat vanhat kartanot ovat edelleen yksityisomistuksessa tai erilaisilla yhdistyksillä - osa hyvässä ja osa huonossa kunnossa.

Hullaannuin täysin Louhisaaren komeudesta, kauneudesta ja tyylikkyydestä - ja rakennuksen jännästä symmetriasta sekä tietty talon ja koko tilan kiehtovasta historiasta. Joskaan viereisen ravintola/kahvilan buffet-luonas ei ollut kummoinen - Tyttärien mielestä muistutti 1990-luvun kouluruokaa… 

PS. Yllä oleva valokuva on 10-vuotiaan Pikkupojan ottama. Itse en olisi äkännyt ottaa vinoa kuvaa. Pojasta polvi paranee :):)

Kartanon komeaa portaikkoa.

Luola-nimisen huoneen eksoottiset seinämaalaukset ovat 1830-luvulta. 

Huoneessa asui yleensä perheen vanhin tytär.

Tarinan mukaan yksi kartanon omistajista sulki ulos lähtiessään

vaimonsa Välikköhuoneen pieneen ikkunalliseen komeroon.

Puutarha bongattu - taas

Ollessani toukokuussa apunaisena Tyttärien Tilalla Merimaskussa googlailin lähistön puutarhamyymälöitä. Löysin noin 15 km päästä Maskun Askaisista Auttisten puutarhan, johon eräänä iltapäivänä päätimme tutustua. Saaristoteitä ajaen matka Tilalta puutarhalle kesti lähes puoli tuntia, mutta reitti oli kaunis ja hiljainen, ja kiemurainen - kaikin puolin miellyttävä.

Perillä yllätyimme iloisesti. Löysimme kolme isoa ja hyvinhoidettua kasvihuonetta, jotka olivat täpötäynnä kesäkukkia, perennoja ja pensaita sekä yrttejä ja vihannesten taimia. Sekä kaksi iloista, ystävällistä, osaavaa ja palvelunhaluista puutarhuria. 

Ostimme pari kassillista kesäkukkia, kuten olimme suunnitelleet - mm. valkoisia riippapelarkuita. Taas :) Mutta ovathan ne lemppareitani :) ja sitä paitsi ne olivat poikkeuksellisen tuoreita ja hyväkuntoisia. Mukaan lähti myös Tyttärien suosikkeja eli erivärisiä ja -muotoisia vihreitä (siis lähinnä vain hienoja lehtiä, ei kukkivia) kesäkukkia, joihin minäkin tykästyin.

Puutarhan ihanat pionin taimet saivat jäädä odottamaan seuraavaa käyntiämme, jolloin toivottavasti saamme Esikoisen mukaamme. Pioni-fanina hän saattaa tosin hullaantua totaalisesti :):) 

Auttisten puutarhaa voi hyvin suositella muillekin pionien ystävälle - ja kaikille kukista pitäville...

Valkoisia riippupelargoneja :) 

Pelargonian hyväkuntoinen juuripaakku

Yksi puutarhan pionilavoista