Ruuneperi jalustalla

Keskellä Esplanadin puistoa on ”aina” seissyt korkean graniittisen jalustan päällä mahtipontinen pronssimies, joka käsi rinnan päällä katsoo tiukasti kohti Espan toisessa päässä näkyvää Kauppatoria. Tämä liki kahdeksanmetrinen muistomerkki on vuodesta 1885 ollut ja on edelleen niin oleellinen osa Helsingin keskustaa, että sitä ei enää ohikulkiessa oikein edes noteeraa.

Kyseessä on Suomen kansallisrunoilijaksi kutsutun Johan Ludwig Runebergin (1804-1877) patsas, jonka on veistänyt runoilijan poika kuvanveistäjä Walter Runeberg (1838-1920). Tuolloin Pariisissa asunut Walter sai tehtävän pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Hän kuvasi isänsä noin 55-vuotiaana papin puvussa, jota tämä oli käyttänyt opettaessaan Porvoon kymnaasissa. Samana vuonna pienempi kopio patsaasta pystytettiin kansallisrunoilijan aikuisiän kotikaupunkiin Porvooseen. 

Patsaan jalustaa vasten nojaa pronssista valettu Suomi-neito, jonka vasemmassa kädessä on taulu, johon on ruotsiksi kaiverrettu kolme säkeistöä Suomen kansallislaulusta eli Maamme-laulusta. Fredrik Paciuksen (1809-1891) säveltämän Maamme-laulun sanat Runeberg kirjoitti keväällä 1846 ja sisällytti ne myöhemmin samana vuonna julkaistuun runoteokseensa Vänrikki Stoolin tarinat. 

Johan Ludwig Runebergistä tuli jo elinaikanaan ”Suomen ensimmäinen suurmies” ja hänen syntymäpäiväänsä juhlittiin jo tuolloin kansallisena juhlapäivänä. Runoilijan tunnettavuutta kuvaa sekin, että kun patsas vuonna 1885 pystytettiin, sen yhteydessä ei katsottu aiheelliseksi ilmoittaa ketä se esittää. 

Tänäkään päivänä muistomerkistä tai sen läheisyydestä ei löydy mainitaa, ketä se esittää. Jalustaan nojaavan kirjapinon alla on pienellä kaiverrettu W. Runeberg, mutta se viittaa tietty kuvanveistäjä Runebergiin eikä runoilija Runebergiin.

Minusta olisi kiva, että perustiedot useimmille tutustakin muistomerkistä löytyisivät muualtakin kuin kännykästä. Häpeä tunnustaa, mutta minun piti netistä varmistaa, että onhan pronssiherra todella Ruuneperi. Näin siitä huolimatta, että runoilijan muistomerkki kuuluu kaupungin keskustan ”kovaan patsaskolmikkoon” Stockan edessä olevan Kolme sepän patsaan (täällä) ja Kauppatorilla seisovan Havis Amandan (täällä) kanssa. 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

Muotokuvia ja mietelauseita

Jaakko syntyi 1918

Nanna Suden maalausten lisäksi (täällä) Meilahden Taidehallissa oli esillä Pekka Ala-Pietilän valokuvia. Osa muotokuvia oli ilmeisesti pääosin hänelle tutuista ihmisistä - perheenjäsenistä, työtovereista ja ystävistä - sekä osa mustavalkoisia katunäkymiä ja kaupunkimaisemia.

Kuvattavat ihmiset olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin tai teatraalisiin asuihin ja useimmissa kuvissa he tapittivat valokuvaajaa - ja täten myös katsojaa - suoraan silmiin. Tykkäsi niistä kovasti. Etenkin kun joukosta tunnisti joitakin julkisuuden henkilöitä, kuten emerituspiispa Eero Huovisen ja Nokian hallituksen puheenjohtaja Sari Baldaufin. Pekka Ala-Pietilähän (s.1957) on paitsi valokuvaaja myös Nokian entisiä johtohenkilöitä ja Sanoman hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Tosin mielenkiintoista oli tutkia (ilmeisesti Ala-Pietilän perheenjäsenistä koottua) kuvasarjaa yli satavuotiaasta Jaakosta parivuotiaaseen Kerttuun. Varsinkin kun jokaisen muotokuvan viereen oli liitetty kyseisen henkilön elinvuosista kertyvä aikajana ja kunkin elinvuoden kohdalle oli lyhyesti kirjattu jokin merkittävä tapahtuma. 

Tapahtumat olivat pääosin maailmanlaajuisia, kuten Jaakon syntymävuonna 1918 World War I ends; Spanish flu spreads tai Kertun syntymävuonna 2020 Covid 19 pandemic spreads. Näiden joukkoon oli kuitenkin sekoitettu ainakin yksi suvun henkilökohtainen tapahtuma - vuoden 1985 kohdalle oli kirjoitettu Pekka meets Tiina. Hymyilytti…

Lisäksi vuoden 1999 kohdalla oli minulle hebreaa oleva lyhenne Y2K. Tekoäly kertoi Y2K:n tarkoittavan Year2000 ja viittaavan tuolloin pelättyyn, vuosituhannen vaihteen mahdollisesti aiheuttamaan tekniseen häiriöön. Tykkäsin näistä poikkeamista :)

Sen sijaan en ollut ihan niin innostunut Ala-Pietilän mustavalkoisista kaupunki- ja still-kuvista enkä niihin liitetyistä mietelauseista. Tai mietelauseet olivat ihan jees, mutta eivät ne mieltäni räjäyttäneet. Ehkä hersyvin niistä oli seuraava: ”Kaksi tilannetta elämässä ovat vaihtoehdottomia: verojen maksaminen ja kuolema. Muiden ei pitäisi olla sitä.”

Ja lopuksi näyttelyn erikoisesta nimestä Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Tiedemies ja fysiikan nobelisti Werner Karl Heisenberg (1901-1976) julkaisi 26-vuotiaana ns. epätarkkuusperiaatteen, josta tuli kvanttifysiikan perusta. Ala-Pietilän mukaan sen ”perusväittämä yksinkertaistettuna on, että atomin hiukkasen nopeutta ja paikkaa ei voida samanaikaisesti havainnoida tarkasti”. Jaaha…

Ala-Pietilä kertoo, että häntä kiehtoo epätarkkuusperiaatteen sovellettavuus myös ihmiselämään: ”…on hyvin vaikea havainnoida ja ymmärtää samanaikaisesti elämämme etenemisen nopeutta toisaalla ja toisaalla pysähtymistä vaativia valintojamme.”

Eli tästä syystä nimi Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Joskin minulta tämä epätarkkuusperiaate meni vähän yli hilseen. Mutta valokuvia katsoin mielelläni, ja Sisko lähes hurahti…

Kerttu syntyi 2020

Helmikuu 12 - Seppo

Ruttopuisto - muistona rutosta

Kävelen usein Helsingin keskustassa olevan Vanhan kirkon puiston läpi, kuten olen tottunut Bulevardin alkupäässä, Annankadun risteyksessä olevaa puistoa kutsumaan. Se on puisto, jonka toisella laidalla, Lönnrotinkadun varrella kohoaa vuonna 1826 valmistunut Vanha kirkko, johon tykästyin syyskuussa 2022 (täällä). 

Puiston virallinen nimi on Vanha kirkkopuisto, jota 1960-luvun hesalaisnuoriso alkoi nimittää myös ruttopuistoksi. Lisänimen takia kiinnostuin puiston historiasta lukiessani Kuolemantanssi-maalauksesta, joka liittyi 1300-luvun ruttoepidemiaan eli mustaan surmaan (täällä). 

Ruttobakteeri (Yersinia pestis) on aiheuttanut kolme maailmanlaajuista pandemiaa. Ensimmäinen näistä levisi 500-luvulla lähinnä Välimeren ja Lähi-idän maissa. Toinen ja tunnetuin ruttopandemia  - ns. musta surma - alkoi 1300-luvun puolessa välissä ja aiheutti kuolemaa etenkin Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Musta surma jatkui pienempinä epidemioina aina 1700-luvun alkuun asti, jolloin tauti levisi ja tappoi ihmisiä varsinkin Pohjois-Euroopassa. Kolmas ja viimeisin ruttopandemia levisi 1800-luvun lopussa Kiinasta etupäässä Intiaan, jossa se kymmenessä vuodessa tappoi kymmenen miljoonaa ihmistä. 

Minulle selvisi, että Euroopassa 1300-luvulla riehunut musta surma ei levinnyt laajemmin Suomeen. Tämän katsotaan johtuneen siitä, että maa oli niin harvaan asuttu ja syrjäinen - eristyksissä merenlahtien takana. Joten Ruttopuiston nimi ei viittaa 1300-luvun ruttoaaltoon - minkä vaikutuksesta alettiin tehdä Kuolemantanssi-maalauksia - vaan 1700-luvun alkuun, jolloin rutto tuli voimalla myös Suomeen ja tappoi neljän kuukauden aikana mm. joka kolmannen helsinkiläisen.

Syksyn 1710 aikana kuoli yli tuhat helsinkiläistä. Nykyisen Senaatintorin kohdalla ollut kaupungin hautausmaa oli alkanut täyttyä jo 1600-luvun nälkävuosien aikana, ja ruumiita oli jo tuolloin ryhdytty hautaamaan nykyisen kirkkopuiston kohdalle perustetulle tilapäiselle hautausmaalle. Tämä jatkui ruttoepidemian aikana, tosin ruton uhrit haudattiin pääosin nykyisen Annankadun kohdalle kaivettuihin joukkohautoihin. 

Vuonna 1938 hautausmaan entiseen pääporttiin kiinnitettiin muistolaatta, jossa on edelleen luettavissa seuraava teksti:

Tällä paikalla oli se hautausmaa, johon vuonna 1710

neljän kuukauden aikana haudattiin 1185 Helsingin asukasta. 

Ulkoa tullut kauhea rutto surmasi silloin kaksi kolmannesta Helsingin asujaimistosta, 

Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, 

sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret. 

5. Moos. 33:27

Pääportti valmistui 1828 eli pari vuotta Vanhan kirkon valmistumisen jälkeen - molemmat Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemia. Maa-alueen käyttö hautausmaana loppui vuonna 1829, mutta sisällissodan vuosina 1918-1919 alueelle haudattiin vielä joitakin vainajia. On arvioitu, että runsaan 130 vuoden aikana hautausmaalle päätyi yli 10 000 vainajaa. 

Nykyään alue on puiden, istutusten ja risteilevien polkujen koristama vehreä puisto, jossa viihtyvät niin helsinkiläiset kuin keskustan turistit. Puistossa on jäljellä viitisenkymmentä vanhaa hautakiveä 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksessä oleva Johan Sederholmin (1722-1805) hautakappeli.

Palaan vielä mustaan surmaan, ruttoon… Maailman laajuisesti tautia esiintyy edelleen harvakseltaan - WHO:n tilastojen mukaan noin tuhat tapausta vuodessa - mutta nykyään tartunnat on hoidettavissa mikrobilääkkeillä. 

Hautausmaan pääportti vuodelta 1828

Hugo Simberg (1873-1917): Musta surma, 1906

Ateneumin Gothic Modern -näyttelystä (täällä) 

Pikkuriikki syntyi

Seitsemäs pieni Rakas syntyi ”myöhässä” ja hitaasti maanantain ja tiistain välisenä yönä. 

Ja pääsi heti väsyneiden, mutta onnellisten vanhempiensa tiukkaan ja rakastavaan syliin. 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon,

kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.

Niin erotan selvään onnen ja tuskan,

jokaisen laulun läikkyvän pohjan,

Yhteisen laulun, jota itsekin laulan.

Violeta Parran sanoin - Jaana Lapon suomennos

Kirkkomusiikkia ja psalmin sanoja

Aleksander Nevski katedraal eli Aleksanteri Nevalaisen katedraali

Tallinnan hotellihuoneen ikkunasta (täällä) näkyi kaksi komeaa kirkkoa, joissa kummassakaan en ole käynyt sisällä. Joten pitihän minun tällä reissulla yrittää asia korjata :)

Toisen Tallinna-päivän aamuna kävelen hotellilta kohti Toompean mäellä näkyviä kirkkoja tarkoituksena selvittää, josko ne olisivat avoinna. Ensimmäisenä vastaan tulee ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali ja sen viisi mustaa upeaa sipulikupolia. Selviää, että katedraalin ovet ovat auki yleisölle joka päivä kahdeksasta iltakuuteen. Eli sisään :) Mutta ilman kameraa, sillä katedraalin sisätiloissa valokuvaaminen on kielletty.

Kiipeän portaat, työnnän oven auki ja astun sisään Aleksanteri Nevskin mukaan nimettyyn, vuonna 1900 valmistuneeseen ortodoksikirkkoon. Noin 800 vuotta sitten elänyt Aleksanteri Nevski (suom. Nevalainen) oli nykyisen Venäjän alueella vaikuttaneen Novgorodin ruhtinas. Aleksanteri puolusti  ansiokkaasti Venäjää 1200-luvun käydyissä sodissa, minkä takia hän on yksi Venäjän kansallissankareista. 

Vähän jälkeen yhdeksän Tallinnan katedraalissa on menossa jumalanpalvelus. Parhaimmillaan 1500 ihmistä vetävässä kirkkosalissa aamumessuun osallistuu parikymmentä ihmistä ja kymmenkunta seurakunnan työntekijää - sekä kuoro, ellei ajoittain salissa kaikuva kaunis kuorolaulu sitten tule nauhalta?? 

Jykevät kivipilarit kannattelevat korkealle kohoavia kupolikattoja. Turkoosin väriset kupolit sekä niitä ja pylväitä reunustavat puna-sini-valkoraidoitetut kohokuviot sopivat kummasti toisiinsa. Tasapainoinen ikonostaasi, palavat kynttilät ja kirkkosalin ympärille sijoitetut pienemmät alttarit luovat levollisen ja rauhallisen ympäristön huolimatta meistä sisään ja ulos seilaavista turisteista. 

Monotoninen kirkkotekstien luku, joka vuorottelee meditatiivisen musiikin kanssa, voimistaa rauhan tunnetta. Tämä yllättää minut, sillä usein aiemmin olen tuntenut vain ärsyyntymistä ja levottomuutta muissa kuin riisutuissa (ja tutuissa) luterilaisissa kirkoissa. Ja kun vielä mielessä pyörii, että valmistuttuaan katedraali nähtiin pitkään Venäjän sorron symbolina - ja entä nyt? Se täytyy kuitenkin myöntää, että Aleksanteri Nevalaisen katedraali on sopusuhtainen ja kaunis niin ulkoa kuin sisältä…

Katedraalin jälkeen suuntaan läheiseen Tallinnan tuomiokirkkoon. Tämän luterilaisen kirkon vanhimmat osat on rakennettu jo 1200-luvulla, ja se onkin kaupungin vanhin kirkko. Myös tämä kirkko on auki päivittäin, mutta toisin kuin katedraalissa, tuomiokirkkoon tutustumisesta veloitetaan kaksi euroa - ja sisällä saa valokuvata :)

Kun tuomiokirkkoa alettiin rakentaa, nykyistä Viron aluetta ja muuta Baltiaa hallitsivat saksalaiset. Kirkko säilyikin pitkään leimallisesti saksalaisena kirkkona ja ensimmäinen vironkielinen saarna pidettiin kirkossa vasta 1927. 

Huolimatta seinät täyttävistä baltiansaksalaisten aatelismiesten hautajaisvaakunoista ja hautalaatoista pysäyttävintä isossa tuomiokirkossa on kirkkosalin vaatimattomin nurkka. Pian 30 vuotta sitten (28.9.1994) hukkuneen Estonia-laivan muistoalttari kaksine puupenkkeineen - ja viittaus psalmin 28 yhdeksänteen säkeeseen:

Pelasta kansasi ja siunaa omiasi,

kaitse ja kanna heitä

nyt ja aina. 

Tuomiokirkon keskikäytävää

Estonian muistoalttari

Toomkirik eli Tuomiokirkko

Herrain kulmilla

Turussa Aura-joen ravintoloiden, kahviloiden ja hotellien välissä törmää yllättäen vanhaan, matalaan puutaloon ja valkoisiin puuportaisiin, jotka johtavat puiselle ovelle. Kun kiertää talon sivulle, löytää auki olevan portin, jonka kyltistä selviää että talossa on kaksi museota: Apteekkimuseo ja Qwenselin talo.

Kotimuseot ovat lemppareitani, joten ei kun sisälle. Qwenselin talon kotimuseossa on eteisen lisäksi viisi kalustettua huonetta (sali, makuukamari, lastenkamari, rouvan kamari ja isännän kamari) ja perällä neljä huonetta käsittävä Apteekkimuseo. 

Rakennus on yksi parhaiten säilyneitä säätyläistaloja Pohjoismaissa. Kotimuseo Qwenselin talo on saanut nimensä Turun hovioikeudessa työskennelleen Wilhelm Qwenselin (1654-1727) mukaan. Asessori osti tontin 1600-luvun lopulla ja rakennutti sille kotitalonsa. 

Aura-joen länsiranta oli kaavoitettu korkeille virkamiehille ja aatelisille, miksi alue sai nimen Herrainkulma. Myöhemmin - alueen ja Qwenselin talon pelastuttua Turun palolta vuonna 1827 - seutukuntaa alettiin kutsua myös Fortunan kortteliksi.

Kotimuseon sisustus ja kalustus pyrkivät jäljittelemään sitä, millaisessa kodissa talon tunnetuin asukas, Suomen ensimmäinen kirurgian professori Joseph Pipping (1760-1815) ja hänen perheensä palvelijoineen asui vuodesta 1789 vuoteen 1815. Vuonna 1812 Pippingsköldiksi aateloitu professori oli kahdesti naimisissa - ensin Marian (o.s. Sederholm, 1770-1798) ja Beatan ( o.s. Arnell, 1782-1868) kanssa - ja hänellä oli yhteensä 15 lasta, joista viisi kuoli pienenä.

Vuonna 1790 Joseph Pipping oli 30-vuotias ja meni naimisiin 20-vuotiaan Marian Sederholmin kanssa. Marian isä oli helsinkiläinen varakas kauppaneuvos Johan Sederholm, joka avusti tytärtään taloudellisesti vielä pitkään tämän naimisiin menon jälkeenkin. Maria kuoli kuudennen lapsensa synnytykseen vain 28-vuotiaana. Oltuaan puoli vuotta naimisissa Josephin kanssa Maria kirjoitti isälleen toukokuussa 1791: 

Mielihyväksemme asumme aivan joen rannalla, jossa erikokoiset alukset ja veneet purjehtivat edestakaisin ja voin helposti nähdä mitä rahvaalla on tarjolla myytäväksi; tuoretta kalaa, munia, voita, vasikoita, toisin sanoen kaikkea mitä tarvitsen taloudenpidossani. Tämän lisäksi meillä on ilonamme myös puutarha, jossa on yhdeksän suurta omenapuuta. Puutarhassa on myös neljä suurta vihannespenkkiä, jotka ovat hyvässä kunnossa. Olemme jo syöneetkin muhennettuja varhaisvihanneksia. 

Pikku taloutemme koostuu rengistä ja piiasta, hyvin lypsämästä lehmästä ja kahdesta hevosesta sekä pienestä kyyhkysestä. Seurustelu muutaman hyvän ystävän kanssa on suurena hupinamme. Suurimman ilon löydän kuitenkin hellän ja järkevän Pippingini seurasta, sillä silloin tällöin hän lukee minulle jotain kaunista kirjaa, silloin tällöin vain katselemme omaa pikku kotiamme, joka suuresti miellyttää. 

Museon asuin- ja talousrakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan 1700- ja 1800-luvuilta, mutta huonekalut eivät ole alkuperäisiä. Kun museotutkijat kokosivat kotimuseossa esillä olevia kalusteita, he selvittivät mm. talon vanhoista palovakuutuspöytäkirjoista, mitä ja millaisia huonekaluja Pippingin perheen kodissa oikeasti oli ollut. Tämän jälkeen vastaavia kalusteita etsittiin Turun museokeskuksen kokoelmista ja sijoitettiin Qwenselin museotaloon.

Pippingsköldin perheen jälkeen rakennus vaihtoi useamman kerran omistajaa, kunnes se 1909 myytiin Turun kaupungille. Talossa ehti toimia mm. kaupungin köyhäinhoitokanslia ja lastensuojeluvirasto, kunnes 1958 osa siitä avattiin Apteekkimuseona ja 1970-luvun lopussa pihapiirin kaikki rakennukset luovutettiin museokäyttöön.

Kiva ja mielenkiintoinen kotimuseo aivan Turun turistikeskustassa. Museon lipun myynnistä voi lainata (tai ostaa) mukavasti kirjoitetun satasivuisen opaskirjan museohuoneista ja niiden sisustuksesta :)

Rouvan kamarin tapetit ovat alkuperäiset, tosin taidokkaasti entisöidyt. Kiinnitin huomiota kaakeliuunin jalkoihin, jotka Pippingien aikaan olivat enää tyyliseikka. Jalat pohjautuivat aikaan, jolloin uunit eivät olleet varaavia, ja poltettujen puiden hiilet koottiin yhteen kasaan uunin tulipesään. Uuni oli tällöin tulikuuma pitkään, eikä sen pohjaa haluttu palovaaran takia kiinni puulattiaan.

Makuukamari, jonka sivusta vedettävä parisänky palveli päivisin sohvana. 

Yksityiskohta salin tapetista

Lastenkamarin sisustus ei aikoinaan juuri eronnut muista huoneista.

Pihapiirin talousrakennuksia

Maalaus kuin puutarha

Kutsun sinut kotiini (diptyykki), 2021 

Tykkäsin tosi paljon taidemaalari Anna Retulaisen (s.1969) Hiljaisuus-nimisestä näyttelystä, jossa oli esillä taiteilijan töitä vuosilta 2003-2021. Sara Hildenin taidemuseossa esillä olleet Retulaisen värikylläiset teokset sopivat enemmän kuin hyvin museon rosoisille betoniseinille ja isojen maisemaikkunoiden rinnalle. 

Ensi silmäyksellä Retulaisen taulut vaikuttivat kaikki samanlaisilta: sikin sokin läiskittyjä värejä isolla kankaalla. Vaeltaessani museossa ja katsellessani maalauksia ne alkoivat vähitellen elää kukin omaa elämäänsä silmissäni ja mielessäni. Ei kaikki, mutta useimmat. Tykkäsin tosi paljon mm. vanhimmista, ensimmäisen huoneen salaatti- ja punakaaliasetelmista vuosilta 2003 ja 2005 sekä viime vuonna maalatusta kaksiosaisesta (diptyykki) Kutsun sinut kotiini -nimisestä teoksesta.

Ulkona oli huhtikuisen epämääräinen sää - pilvistä, harmaata ja tihkuista räntäsadetta. Harmikseni en saanut ikuistettua valokuviin Retulaisen maalauksia sellaisina - valovoimaisina ja vaikuttavina - kuin ne paikan päällä näin ja koin. Ehkä tähän vaikutti se, että seinän kokoisista ikkunoista huolimatta huoneissa oli pilvisyyden ja sateen takia vähän luonnonvaloa. Toisaalta ikkunoista avautuva vielä uinuva ja hämärä luonto sopi jännästi isojen ja voimakkaiden taideteosten pariksi.

Sivuhuoneessa näytettiin elokuvaa, jossa Anna Retulainen kertoi maalaamiseen ja taiteen tekemiseen liittyvistä ajatuksistaan. Vajaat 20 minuuttia kestävän elokuvan oli käsikirjoittanut ja ohjannut Tina Caven. Puutarhatöiden lomassa Retulainen sanoi saavansa voimaa puutarhasta ja klassisesta musiikista. Ilman puutarhaa ja oopperaa hän ei voisi maalata - eikä elää. Monesti en taidenäyttelyissä jaksa keskittyä taiteilijasta kertovaan videoon, mutta Maalaus kuin puutarha -niminen lyhytelokuva oli niin kiehtova, että sitä en voinut jättää kesken.

Sanat ovat ehdottomia. Niiden sanoma on liian tarkka 

ja ne aina kertovat jostakin, takertuvat kiinni merkityksiin.

Maalaus ehdottaa. Se antaa mahdollisuuden tulkita, 

ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Värit ja muodot paljastavat olennaisen. Sen mikä jää piiloon, pidän itselläni.

Katsoja saa lukea maalauksia ja tulkita niitä itsensä ja oman taustansa ehdoilla.

En halua kirjoittaa enkä selittää.

Anna Retulainen, 2021

Annan ajatukset sanoista ja niiden rajoittuneisuudesta saavat minut mietteliääksi. Minulle sanat ajatusten ja tunteiden ilmaisijana sekä kommunikoinnin välineenä ovat aina olleet tärkeitä. Kuinka usein käytän esim. sanaa ”pitää”, vaikka sen sijaan voisin sanoa vaikkapa ”haluan” tai ”valitsen”. Joku voisi nimittää minua jopa pilkunnussijaksi. 

Annan sanat pistivät miettimään - ja hyvä näin. Unohdan liian usein, että sanojakin kukin meistä käyttää ja tulkitsee ”itsensä ja oman taustansa ehdoilla”.

Asetelma salaatti, 2003

Kirkko, 2014

Hauraita hetkiä

Arnold Newman (1918-2006): Marilyn Monroe, 1962

”You don´t take pictures with your camera. 

You take pictures with your mind and your heart.”

Arnold Newman 

Michael Somoroff (s.1957): Arnold Newman, 1978

Lisää valokuvaaja Arnold Newmanin upeita valokuvia löytyy Salon Taidemuseossa (täällä).

Paluumuuttaja

Elämän loppupuolella alkaa minuus taas hiljalleen

lähestyä ihmistä

kuin evakkomatkalta palatakseen, 

kotiseudulleen,

omaan multaan kuolemaan,

levon saadakseen.

Arkana se lähestyy kuin pelotettu eläin,

kaatopaikoilla harhaillut,

kauan pakoon juossut,

haavoittunut, verta vuotanut,

arpeutunut, pahkainen.

Jos hiljaa ojennat kätesi,

se saattaa tulla

ja asettua sinuun loppuiäkseen. 

Eeva Kilpi 

Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972-2000 (WSOY 2006)

Tiedätkö kuka olet

”Jos perhosen toukka yrittää … löytää sen kuka se on, ei siitä tule koskaan perhosta.”

Futuristi ja tietokirjailija Perttu Pölösen pohdiskelua YlePuheella tänään toimittaja Susani Mahaduran ohjelmasarjassa Mielen jäljillä - identiteettiä etsimässä. Tykästyin ajatukseen, myös sen epämääräisyyteen.

Ohjelmassa Pölönen kertoi lukeneensa ko ajatuksen jostain kirjasta. Netistä selvitin, että kyseessä taitaa olla A.H.Almaasin pohdintaa. Hidasta elämää -sivustolta löysin nimittäin Aaro Löfin suomentaman lyhyen katkelman Almaasin kirjasta Diamond Heart, Book One: Elements of the Real in Man, 1987 (täällä), jossa käytiin samanlaista pohdintaa toukasta ja perhosesta. Vähän tuo tieto vesitti ihastumistani toukka-ajatukseen, sillä Almaas - oikealta nimeltään A.Hameed Ali (s. 1944) - taitaa olla joku newage-tyyppi. Ja niitä vierastan. 

Mutta aikuisten lasteni sanoin - taidan olla ikääntynyt hippi :)

Pieni syntyi

Tervetuloa maailmaan Opiskelijapojan ja Avovaimonsa toinen Pikkupoika.

Mä katsoin yhtä kuvaa

monta lapsuuteni iltaa.

Siinä kaksi pientä lasta

kulki vaarallista siltaa.

Heitä uhkas metsän pimeys

ja synkkä virta pyörteinen.

Mut ei hätää, heitä suojas

enkeli valkosiipinen.

Kun tänään katson sinuun

ja sua uneen tuuditan.

Mä muistan päivän leikit

ja kuinka sua rakastan.

Sä olet tosi pieni

ja mä melkein toivoisin, 

että rinnallesi saisit

samanlaisen enkelin.

Tuota lapsuuteni kuvaa

vielä hetken muistelen.

On harmaantuneet värit enkelin,

repaleiset siivet sen.

Oi jospa voisin paikata

edes laudat lahoimmat 

tuon sillan, jonka yli

kaikki lapset kulkee vaan.

Tekijät: Harri Rinne ja Mikko Alatalo

Suvi Teräsniskan laulamana:

Laulu Ystävälle

Poikakaveri (91v) kertoi, että tänään hän herätti Äitimuorin (92v) soittamalla muorille Arja Saijonmaan kappaleen Mistä tunnet sä ystävän. Muistisairaan pahat unet jäivät nopeasti unohduksiin ja tasapainon kanssa taisteleva Muori pääsi ylös tavallista ripeämmin :):)

Puettuaan päivävaatteet Äitimuori kuunteli vielä Poikakaverin kanssa tämän tietokoneelta (!!) Vesa-Matti Loirin ja Tapani Pertun versiot samasta kappaleesta. Ystävän laulu on Juha Vainion oiva suomennos moskovalaisen näyttelijä, trubaduuri Vladimir Vysotskin (1938-80) säveltämästä ja sanoittamasta venäläisestä laulusta.

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän 

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää.

Kun on sulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Silloin ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän 

Turhat tuttavat luotas ois

Hävinneet pian pois.

Musiikki hellii mieltä ja välittää tunteita elämän loppuun asti :):) Ehkä minäkin saan taas tanssia Tamara Lundin hienon tangon Jäljet hiekassa viimeistään kesällä - yksi Tamaran hiteistä joita kaihoisana sunnuntaina kuuntelin Tarja Närhen iskelmäradiossa. 

Pyhäaamun rauhaa

Istun mökin hämärässä tuvassa Muru sylissä. Aamutee ja tavanomaiset Oululaisen ohutviipaleet avokadon ja juustosiivujen kanssa on syöty, ja nyt vuorossa on kuppi (tai pyhän kunniaksi ehkä kaksi) kahvia ja sopivasti tekeytynyttä taatelikakkua (tai pyhän kunniaksi ehkä myös pari suklaalakua ja -konvehtia). 

Ukki on vetäytynyt aamu-unille Chloe-koiran kanssa herättyään neljän jälkeen lukemaan ja katsomaan CNN:ää. Kuuntelen radioSuomen aamulähetystä, jossa juuri loppui lyhyt luontokatsaus Helsingin Mustasaaresta Seurasaarenselältä. Kuuntelin, kun juontajat puhuivat mustan joulun sijaan vihreästä joulusta. Osuva nimitys - minäkin alan jatkossa kutsua näin Etelä-Suomen jouluja, niin vehreältä luonto sammaleineen ja nurmikenttineen näyttää.

Kohta tartun Siskolta jouluksi saamaani kehuttuun Suon villi laulu -kirjaan (Delia Owens, suom. Maria Lyytinen, 2020) ja siihen pyhäaamun toiseen kahvikupilliseen :):) Ja nautin ihanan hitaasta päivän valkenemisesta. Aurinko nousee tänään Salossa 9.34. Aamuthan alkavat minuutti minuutilta valoistua vasta viikon päästä, vaikka aurinko laskee jo pari minuuttia myöhemmin kuin maanantaina jolloin oli talvipäiväntasaus.

John Lennonin ja Yoko Onon joululaulun sanoin:

And so this is Christmas

For weak and for strog

The rich and the poor ones

The road is so long.

And so Happy Christmas

For black and for white

For yellow and red ones

Let’s stop all the fight.

Aamunrepäisy 22

Repäisy HS:n pääkirjoituksesta 6.11.20

Joulukuuta Hesassa

Viime viikon pilviset ja pimeät päivät ovat lisänneet (lievää) kaamosmasennustani. Alakuloani voimistivat myös lievät flunssaoireet, joiden takia elin omaehtoisessa karanteenissa. Kävin ulkona Murun kanssa kävelemässä, mutta en tavannut läheisiäni enkä muita ihmisiä. 

Kolmen pimeän eristyspäivän jälkeen päätin mennä Helsingin kaupungin koronatestiin. Täytin netissä Omaolo-oirearvion, jonka jälkeen minut ohjattiin varaamaan aika testiin. Se kävi sähköisesti yllättävän mutkattomasti. Sunnuntai-illalla sain ajan maanantai-aamulle, ja sain valita lukuisista vaihtoehdoista minulle sopivan näytteenottopaikan - kävellen tai autolla. 

Maanantaina klo 10.40 ajoin autolla Herttoniemessä Hertsin liikekeskuksen parkkihalliin, jossa pienen hapuilun jälkeen löysin HUS/Terveystalon näytteenottoteltan. Istuin autossa, avasin kuskin puoleisen ikkunan ja sanoin henkilötunnukseni - jonottamatta. Kasvomaskiin, visiiriin, suojaessuun ja -käsineisiin pukeutunut nuori nainen ojensi minulle paperinenäliinan: ”Niistäkää nenänne, olkaa hyvä”, minkä jälkeen hän pyysi minua paljastamaan nenäni maskin alta, työnsi puisen näytetikun syvälle vas puoleiseen sieraimeeni, pyöritti tikkua joitakin sekunteja ja veti tikun ulos. Nainen ojensi minulle A-nelosen jatko-ohjeita ja sanoi: ”Testin tulos lähetetään teille tekstiviestillä vuorokauden kuluessa.” Nostin maskin takaisin nenän päälle, laitoin silmälasit takaisin ja ajoin pois. Muru jatkoi tyytyväisenä uniaan auton takapenkillä omassa turvallisessa häkissään.

Illalla klo 23.10 sain tekstiviesti: ”Koronatestisi tulos 7.12. oli negatiivinen eli näytteessä ei ilmennyt koronavirusta.” Aamulla aurinko paistoi upeasti ja flunssan oireet olivat selvästi lievittyneet. Auringon valo paijasi ihanasti aivojen masennusnystyröitäni. Ehkä tästä selvitään :):)

Kaiken kukkuraksi RadioSuomessa soi voimakappaleeni (täällä) Juha Tapion Kelpaat kelle vaan:

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu mä tiedän sen,

Sä heräät huomaamaan,

Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Kalenterikuu

En ole vuosikymmeniin hankkinut itselleni enää joulukalenteria. Joka vuosi ostan kalenterit toki Pikkupojille, ja joskus vielä aikuisille lapsillenikin. 

Tänä vuonna vein jopa Äitimuorille joulukalenterin, jonka jokaisen luukun takaa löytyy Fazerin suklaakonvehti. Tänään avattiin yhdessä ensimmäinen luukku, ja jännitettiin ja iloittiin yhdessä kuin pikkutytöt :):)

Viime viikolla postiluukustani tipahti Helsingin seurakuntien jäsenilleen lähettämä adventtikalenteri. Kuulin viikolla radiosta, että adventtikalenterin ensimmäinen luukku avataan ensimmäisenä adventtina eli jo marraskuun viimeisenä sunnuntaina, kun joulukalenterin eka luukku avataan aina vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä.

Olin jo laittamassa kuusta kuvaavaa, yksinkertaista pahvikalenteria suoraan avaamattomana lehtikeräykseen, kun ajattelin että korona-aikana voisi olla kiva luukkuja avaamalla seurata koronapäivien etenemistä. Kevään pahimpina tautiviikkoinahan piirsin joka ilta ruksin ruutupaperille merkiksi, että selvittiin tästäkin päivästä terveinä.

Sunnuntaina avasin uuden adventtikalenterini ensimmäisen luukun. Yllätyin positiivisesti. Löysin tonttu- tai kynttiläkuvan sijaan lyhyen mietelauseen. Erityisesti tämän päiväisen kolmannen luukun alta paljastunut lause ilahdutti minua: Armo on lupa iloita elämästä ennen kuin se on täydellistä.

Odotan jo innolla huomisaamua, ja seuraavaa mietelausetta :):)

Aamunrepäisy 20

Repäisy kasvatuspsykologian professori Niina Junttilan haastattelusta Trendissä (2/20).

On taito osata jakaa ja iloita yhdessä myös onnistumista - puolin ja toisin. 

Eikä Eino Leinon runon (Laulu onnesta, 1900) sanoin ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.”

Hiljaista on...

Olen mökillä pikavisiitillä. Liekö viime viikon kovat tuulet varistaneet lehdet, mutta mökillä on tosi vähän ja tylsän väristä ruskaa. Pääosin rumaa ruskean keltaista, joskin puissa on vielä paljon vihreitä lehtiä. Myös maassa on lähinnä ruskeaa ja vihreää. Ehkä paras ruska-aika on vielä edessä?

Kävin koirien kanssa lyhyellä kävelyllä tutuilla metsäteillä. Osan matkaa tien toisen puolen täytti hyväkuntoiset vihreälehtiset saniaiset ja toisen puolen syksyn kuihduttamat ruskeat saniaiset. Ympäristön, perimän vai sattuman aiheuttamaa? Yllätti miten hiljaista luonnossa oli. Kukaan eikä mikään äännellyt eikä liikkunut - ei lintuja eikä muitakaan eläimiä, ei tuulen puuskia eikä purjehtivia pilvenhattaroita. 

Hiljaista on, hiljaista on, hiljaista on... kuin huopatossutehtaassa - Martti Huuhaa Innasen laulamana ja Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoin.

Jag älskar

Hon går med vinden i sitt hår

Jag älskar hennes sätt att gå

Jag älskar hennes sätt att gå

med vinden i sitt hår

Jag älskar sättet

vinden går i hennes hår

och vindens sätt

att gå i hennes hår

Jag älskar när hon går

Jag älskar hennes sätt att

gå med vinden i sitt hår

Jag älskar vindens sätt med hennes hår 

Jag älskar vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne

då hon går med vindens sätt att gå i hennes hår 

Jag älskar henne och jag älskar vinden

när hon går med vinden i sitt hår

och vindens sätt att älska hennes hår

Jag älskar henne när hon går

med vinden i sitt hår

Claes Andersson (1937-2019)

Tykkään lukea, kirjoittaa, puhua ja kuunnella suomen kieltä. Mutta en ole ns. kieli-ihmisiä. Osaan puhua, lukea ja kirjoittaa sekä ymmärrän hyvin englantia, mutta ruotsia ja koulussa 2. vieraana kielenä lukemaani saksaa opin ja osaan huonosti, eikä näistä kumpikaan ole minua kovin kiinnostanut. Ranska on aina tuntunut tosi vaikealta ja vieraalta, vaikka kauniilta kuulostaakin. Samoin venäjä, vaikka Esikoinen luki koulussa 1990-luvulla pitkän venäjän ja kokemukset hänen leirikouluistaan silloiselle Venäjälle olivat positiivisia. Aikuisiän lomamatkoilla olen alkanut kiinnostua espanjasta ja italiasta, joiden kuuleminen synnyttää aina ihanan lomatunnelman.

Joku viikko sitten törmäsin Claes Anderssonin rakkausrunoon, jossa runoilija leikkii parilla tutulla ruotsinkielisellä sanalla ja luo kauniisti soljuvan ruotsinkielisen sanaleikin. Niin yksinkertaisin keinoin, että myös minä - ”kielipuoli” - ymmärrän. Tunnetta, iloa, ihailua ja rakkautta täynnä olevaan runoon ei voi olla rakastumatta - ja ruotsin kielellä :)

Jag älskar när vinden går i hennes hår...

Ja sama Kari Rydmanin laulamana

opin tuntemaan

 

Tänä vuonna etelässä syksyn alkaessa

minä sukellan mereen, hiekkaan, aurinkoon,

minä sukellan puihin.

Niin kuin hunajan makeus täyttää omenan

niin kuin taivas öisin sadontuoksuisena

laskeutuu polttavalle, tomuiselle tielle,

niin minä sukellan tähtiin.

Minä opin tuntemaan, 

minä opin yhä paremmin tuntemaan 

meren, hiekan, auringon, omenat ja tähdet,

sillä aika kypsyy, on aika lähteä ja yhtyä

mereen, hiekkaan, aurinkoon, omeniin ja tähtiin. 

Nazim Hikmet, suom. Brita Polttila