Kevät kukittaa

Rakastan kaupunkikevään ensikukkia - lumikelloja, helmililjoja ja scilloja eli sinililjoja ja kevättähtiä. Ja etenkin ihania kukkameriä, joita ne luovat myös keskustan puistoihin ja puutarhoihin. 

Kaupungin korvike maaseudun metsien valko- ja sinivuokoille - ja harvinaisemmille keltavuokoille.

Pirunportaat

Kaivopuistossa voi yllättäen törmätä kapeaan rotkoon, joka johtaa Ursan tähtitornilta viereiseen leikkipuistoon. Kyseessä on luonnollinen geologinen muodostelma - puolisen metriä leveä ja kymmenisen metriä pitkä railo kallioiden välissä. 

Kaivopuiston rotko, joka tunnetaan myös Pirunportaina, on rauhoitettu jo vuonna 1922, ja pohjan kiviportaatkin on rakennettu vuosikymmeniä sitten. Helsingissä on noin 30 muuta rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä, joista useimmat on hiidenkirnuja tai erikoisia puita. 

Kiva ja yllättävä kävelykohde keskellä kaupunkia. Koettava ennen alkutalven jääkelejä :)

Puun henkiä

Kävelin pitkästä aikaa Murun kanssa Kaivopuistossa - siis puiston alueella, pääosin leikkipaikan ja viime syksynä pysyvästi suljetun ravintola Kaivohuoneen ympärillä. Ja siellä oli niiin kaunista ja vehreää sekä rauhallista. Ja kaiken kukkuraksi puisto oli täynnä ihanaa linnunlaulua - mutta myös äkäisiä ja harmillisia hanhia poikasineen…

Leikkipuiston reunalla sananmukaisesti törmäsin lähes parimetriseen puuveistokseen. Paksuun lahoavaan puunrunkoon oli taitavasti veistetty käsiä, jalkoja ja ilmeikkäitä kasvoja. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tämän ihmisveistoksen takana oli vielä toinen lappeellaan oleva puunrunko, johon oli kaiverrettu joutsenen kuva.

Ilmeisesti puuveistokset ovat olleet puistossa pidempään, mutta tämä oli eka kerta kun minä ne näin. Ja ihastuin :) Samoin kuin joku vuosi sitten ihastuin Lauttasaaren kartanon puutarhassa useamman vuoden olleeseen Lahopuutarha-nimiseen tilateokseen (täällä).

Kotona luin netistä, että puuveistokset, joita Kaivopuistosta pitäisi löytyä neljä kappaletta, on veistänyt kuvataiteilija ja tanssija Sanna Karlsson-Sutisna (s.1965), ja ne - samoin kuin Lauttasaaren Lahopuutarha -  saavat hiljakseen maatua ympäristöönsä. Tykkään ideasta :)

Tykkään myös puunveistosten pehmeydestä ja siitä, että ne todella vähitellen muuttuvat maaksi. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolema ei ole elämän loppu…

Alastomia puita

Radion luonto-ohjelmassa joku metsämies sanoi, että puut pääsevät oikeuksiinsa, kun lehdet ovat varisseet. Oksat pääsevät paljastamaan koko komeutensa ja ihanat kiemuransa.

Tänä syksynä olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota. Ja huomannut, että näinhän se on :) Ihailtavaa ja ihmeteltävää riittää myös lehdettömissä puissa…

Kävelyä ja kahvia

Aamuaurinko herättää kuuden jälkeen. Sängystä noustuani käytän Murun pikaisella aamupisulla viereisessä puistossa. Palattuamme Muru saa omat aamusapuskatnsa ja minä istun sohvalle kahvin, paahdettujen ruisleipien ja hesarin kanssa. Ja Muru käpertyy ihanasti viereeni.

Parin tunnin päästä siistiydyn ja pukeudun, minkä jälkeen - hyvinä ja pirteinä aamuina - toistan tutut aamujumppaliikkeeni. Sitten suuntaamme Murun kanssa pidemmälle aamupäivälenkille, mikä tarkoittaa 40-60 minuutin pituista kierrosta Punavuori-Eira-Ullanlinna -alueella. Ja lopuksi kotiin kakkoskahveille.  Paitsi superaurinkoisina päivinä, jolloin on ihan pakko istahtaa ulos nauttimaan - sanan mukaisesti - aamun kakkoskahvit.

Tänä aamuna oli juuri sellainen suoperaurinkoinen päivä, ja jäin kahvittelemaan Kaivarin rantaan tutulle Mutterille. Vain kesäaikaan - noin vapusta syyskuun loppuun - auki oleva kahvila Mutteri on aina yhtä kutsuva ja tarjoilut aina yhtä tuoreita ja hyviä. Lisää Mutterista vuoden 2019 postauksessa (täällä).

”Voiko ihanammin päivän enää alkaa”, kuten Johnny lauloi nuoruudessani vuonna 1970. Tämä Ihana aamu oli alkujaan unkarilainen laulu, jonka Fredi eli Matti Siitonen suomensi Johnnylle.

Kaunista kevättä Kaivarin rannassa

Outo odotus

Kaivopuistossa puiston Neitsytkadun puoleisessa päässä on runsaat kymmenen vuotta ollut yli kolmemetrinen naisfiguri. Kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s.1955) kiillotetusta pronssista tehty veistos, jonka nimi on Odotus - Äidin rakkaus on suurin (2010). Raskaana oleva, nuori nainen katsoo merelle - ja odottaa.

Patsas on matalalla kalliolla ilman jalustaa, mikä sopeuttaa sen mukavasti ympäröivään puistoon. Parin metrin päässä pitsihameisesta naisesta on pronssinen pallo, jota ei heti osaa yhdistää patsaaseen. Esittelytekstin mukaan pallo on rantapallo, vaikka minusta pallo muistuttaa ennemminkin pommia.

(K-kauppiaiden) Kesko on lahjoittanut patsaan Helsingin kaupungille äitienpäivänä 2010. Jännää ja kivaa patsaassa on se, että sekä naisen onton pitsihameen että rantapallon sisään on asetettu valot, jotka syttyvät iltaisin. 

Iltavalaistusta lukuunottamatta patsas ei ole koskaan ollut makuuni. Taideteoksessa on ollut jotain hämmentävää ja pelottavaa, neuvostotaiteesta muistuttavaa…

Lumoava valo

Viime talvena kävelin Murun kanssa kymmeniä kertoja Kaivopuiston reunassa, ravintola Seurahuoneen vieressä olevan Pyhän Henrikin katedraalin ohi. Haaveillen, että sitten koronan jälkeen haluan nähdä kirkon lasimaalauksien täyttämät, kauniit ikkunat myös sisältäpäin (täällä).

Tiistaina haaveeni toteutui. Valoisana ja lämpimänä kesäisenä iltana kävelin Seurahuoneen ympäristössä ja ajatuksissani astelin myös katedraalin editse. Yllättäen äkkäsin, että kirkon ovi oli kutsuvan auki ja salin perällä hehkui alttarin värikylläinen lasimaalaus. Varovasti kiipesin kirkon portaat ja kurkistin avonaisesta ovesta sisälle. Pimeää ja hiljaista. Ja tyhjää. Yhtäkään ihmistä ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä juuri siksi uskaltauduin astumaan sisälle. 

Alkuun pieni ja hämärä kirkkosali jännitti. Kesäillan valo siivilöityi ulkoa sisälle lukuistan värikkäiden lasimaalausten peittämien, kapeiden ja korkeiden ikkunoiden läpi. Pysäyttävää ja hypnoottista. Vaikutus tuntui lähes koko kehossa ja melkein joka solussa :)

Seisoin pitkään tyhjässä kirkossa ja imin itseeni sen jännittävää hämärää ja epätodellista, värikästä valoa. Ja nautin kirkon upeista ja taidokkaista lasimaalauksista - sisältäpäin, kuten olin haaveillut. 

Yksi lukuisista lasimaalausikkunoista.

Hesan kesän must

Kahvi ja lämmin voisilmäpulla kahvila Compassissa Kaivarissa :) 

Auringon paistaessa, meren rannalla... Kuten monesti aiemminkin, mm. täällä

Kolmen kaverin katedraali

Ullanlinnassa Kaivopuiston ja Venäjän suurlähetystön välissä on punatiilinen uusgoottilainen kirkko, jonka ohi kävelen Murun kanssa useita kertoja viikossa, väliin päivittäin. Useasti olen ajatellut, että kirjoittaisin blogiini katolisesta Pyhän Henrikin katedraalista, mutta toimittaja Hanna Freyborg ehti ensin Hesarin Helsinki-liitessä (25.2.21). 

Katedraali valmistui 1860 lähinnä Suomessa asuvia (roomalaiskatolisia) ulkomaalaisia varten, ja edelleen seurakunnan jäsenistä suurin osa on ulkomaalaisia. 2020-luvulla Suomessa toimii kahdeksan katolista seurakuntaa, joissa on yhteensä 16 000 jäsentä. 

Kapeatorninen kirkko on saksalaissyntyisen, Tukholmassa kuolleen Ernst Lohrmannin (1803-70) suunnittelema. Lohrmann toimi kuuluisan Engelin jälkeen Suomessa yliarkkitehtina ja on suunnitellut mm. lukuisia kirkkoja, kuten Salon Suomusjärven (1849) ja Kiikalan (1859) puukirkot sekä minulle tutun Aurora Karamzinin kotina toimineen Hakasalmen huvilan (1843) Helsingin Töölössä. 

Katedraalin pääsisäänkäynnin ympärillä on 1800-luvulta asti seissyt kolme valkoiseksi maalattu pyhimystä. Hiippakunnan suojelupyhimyksen Pyhän Henrikin valurautainen patsas löytyy oven yläpuolelta. Oven oikealla puolella seisoo Pyhä Pietari ja vasemmalla Pyhä Paavali - kumpikin sinkkipatsaita. Kirkon takapihalta on vielä Neitsyt Marian patsas, joka siirrettiin kirkon sisältä patsaiden remontin yhteydessä vuonna 2013. 

Kun kivikirkon sisällä palaa iltaisin valo, ohikulkiessani nautin kapeiden ja korkeiden ikkunoiden kauniisti näkyvistä värikkäistä lasimaalauksista. Tämänkin sopusuhtaiseen kirkoon haluan korona-ajan jälkeen tutustua myös sisältä :):)

Pyhän Henrikin katedraalin (taka)piha kuvattuna joulukuussa ennen tammikuun lumisateita.

Aamukroisantti

Kaivopuiston rannan ihanassa Kompassi-kuppilassa (täällä) tulee käytyä yhtenään - niin Murua lenkittäessä kuin ystäviä tavatessa. Koko alkukesän olen tiiraillut vesikielellä vitriinin mantelikroisantteja ja miettinyt:”Koska repäisen?”

Ja eilen repäisin. Aamu oli mitä ihanin - aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta, meri kimmelsi ja mieli oli kevyt. Eli juuri sopiva hetki herkutella ”pikkupullalla”. Varsinkin kun laineilla pörräsi saunavene, jonka etukannella loikoili kuusi uimapukuista auringonottajaa :):)

Odotukseni palkittiin: runsaasti mantelilastuja ja tomusokeria, sopivasti mantelimassaa - rasvaisen rapeaa herkkua.