Viime talvena kävelin Murun kanssa kymmeniä kertoja Kaivopuiston reunassa, ravintola Seurahuoneen vieressä olevan Pyhän Henrikin katedraalin ohi. Haaveillen, että sitten koronan jälkeen haluan nähdä kirkon lasimaalauksien täyttämät, kauniit ikkunat myös sisältäpäin (täällä).
Tiistaina haaveeni toteutui. Valoisana ja lämpimänä kesäisenä iltana kävelin Seurahuoneen ympäristössä ja ajatuksissani astelin myös katedraalin editse. Yllättäen äkkäsin, että kirkon ovi oli kutsuvan auki ja salin perällä hehkui alttarin värikylläinen lasimaalaus. Varovasti kiipesin kirkon portaat ja kurkistin avonaisesta ovesta sisälle. Pimeää ja hiljaista. Ja tyhjää. Yhtäkään ihmistä ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä juuri siksi uskaltauduin astumaan sisälle.
Alkuun pieni ja hämärä kirkkosali jännitti. Kesäillan valo siivilöityi ulkoa sisälle lukuistan värikkäiden lasimaalausten peittämien, kapeiden ja korkeiden ikkunoiden läpi. Pysäyttävää ja hypnoottista. Vaikutus tuntui lähes koko kehossa ja melkein joka solussa :)
Seisoin pitkään tyhjässä kirkossa ja imin itseeni sen jännittävää hämärää ja epätodellista, värikästä valoa. Ja nautin kirkon upeista ja taidokkaista lasimaalauksista - sisältäpäin, kuten olin haaveillut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti