Yllätys porttikongissa

Tallinnan Muurivahe-kadulla kannattaa kurkistaa kuvassa vasemmalla näkyvän keltaiseksi rapatun talon porttikongista. Pari askelta otettuaan seisoo kiehtovassa minipuutarhassa vanhojen muurien keskellä. Kuin olisi kurkistanut ja astunut satuun…

Kivimuurit ja jännittävä puutarha ovat jäänteitä paikalla keskiajalla olleesta dominikaanisten kerjäläisveljien luostarista. Luostari perustettiin 1200-luvun puolivälissä ja suljettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja luterilaisuuden levittäytyessä kaupunkiin. Pian sulkemisen jälkeen lähes koko kortteli tuhoutui tulipalossa - ainostaan luostarin itäsiipi säästyi tulelta. Itäsiivessä oli sijainnut mm. munkkien makuusali ja muita tiloja, joihin pääsi vain luostarin asukkaat (ns. klausuuri). 

Mittavan entisöinnin jälkeen lähes tuhoutuneen luostarin itäsiipi avattiin yleisölle vuonna 1968. Nykyään tiloissa toimii Dominikaaniluostarimuseo, joka on avoinna turisteille yleensä kesäkuukausina.

Kolmikerroksinen vanha rakennus - tai oikeastaan sen osa - hurmasi. Puutarha/sisäpihojen lisäksi ihailin alkuperäisiä paksuseinäisiä holvikäytäviä ja kauniisti holvattuja kattoja. Toisessa kerroksessa oli vanha kirjasto ja kellarista löytyi jännittävä pieni kappeli, jonka seinille oli kiinnitetty muualta kaupungista löytyneitä keskiaikaisia kivilaattoja ja vaakunoita. 

Vanhan luostarin keskiajalta säilyneessä itäsiivessä oli kiehtovaa kävellä, tunnustella sen paksuja muuriseiniä ja ihmetellä kapeita porraskuiluja. Kokonaisuutena tila oli yllättävän pieni ja intiimi - kaikkinensa ehkä viitisen huonetta. 

Vähän harmitti, että hieno tila oli pilattu sillä, että se toimi samalla myös galleriana. Seinille oli ripustettu 2000-luvulla otettuja valokuvia ja yhdessä huoneessa oli esillä parikymmentä vanhaa kirjoituskonetta…

Vasta kotona äkkäsin, että oli piipahtanut lyhyesti tuossa vanhassa luostarissa Parasystävän ja Inan kanssa jo kesällä 2013 (täällä), vaikka se ei ollut pysyviä muistijälkiä jättänytkään…

Porttikongin perältä löytyy lumoava, pieni puutarha.

Komean holvisalin takaseinällä olevasta piirroksesta näkyy, 

miten luostari aikoinaan valtasi koko korttelin.

Ainostaan punaisella merkattu itäsiipi on säilynyt nykypäivään, ja kunnostettuna auki museona.

Kellarissa on säilynyt pieni kappeli

Komeasti holvatussa salissa esiteltiin mm. vanhoja kirjoituskoneita.

Luostarimuseon takaa löytyi toinen, jopa etupihan puutarhaa kiehtovampi sisäpiha.

Kiehtova kirkko

Yksi syyskuisen Tallinnan matkani elämyksiä oli käynti Vanhankaupungin turistiruuhkan keskellä olevassa Pyhän Hengen kirkossa (Puha Vaimu kirik). Kirkko ja etenkin sen alttarikaappi on kiinnostanut minua marraskuusta 2024 lähtien, ja lisäinnostusta sain vielä Hennan Sooloilua-blogista (täällä).

Marraskuussa 2024 oli matkustanut Tallinnaan vartavasten katsomaan Nigulisten kirkossa olevaa, Bernt Notken Kuolemantanssi-nimistä keskiaikaista maalausta (täällä). Matkalla selvisi, että saksalaisen mestarin toinen merkittävä teos - taidokkaasti koristeltu alttarikaappi - olisi ollut nähtävillä Pyhän Hengen kirkossa. Silloin se jäi näkemättä, mutta tällä matkalla ei onneksi enää jäänyt…

Yllättäen koko Pyhän Hengen kirkko - eikä vain sen kuuluisa alttarikaappi - oli elämys. Tämä 1300-luvulta pitkäti alkuperäisenä säilynyt kirkko toimii edelleen Tallinnan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkona, minkä sain konkreettisesti tuta, kun ensi kertaa yritin tutustua kirkkoon. Kirkossa oli meneillään jumalanpalvelus ja vahtimestari torppasi tomerasti turistien sisäänpääsyn. Hyvä, että seurakuntalaisille taataan rauha, mutta onneksi parin tunnin päästä minua onnisti :)

Tummasävyinen, runsaasti koristeltu kirkkosali mykistää. Kaikkialla näkyy uskonnosta kertovia maalauksia ja taidokkaita puuveistoksia. Lukuisia vanhoja, erityylisiä kattokruunuja ja kynttelikköjä. Tummia puupenkkejä, joiden pinnoilla ikkunamaalausten läpi heijastuva auringon valo liikkuu ja leikkii. Tummapuiset parvet, jotka kiertävät kirkkoa kolmelta sivulta, lisäävät kirkon hämärää (ja jännittävää) tunnelmaa - huolimatta katon valkoisena hohtavista holvikaarista.

Kirkossa tuntuu riittävän kaunista ja mielenkiintoista katsottavaa. Mutta jotenkin runsaus ei kuitenkaan peitä alleen kirkon rauhoittavaa tunnelmaa, mikä tuntuu oudolta. Yleensä vierastan ”liian” täysiä ja ”liian” koristeellisia kirkkoja, mutta Pyhän Hengen kirkko tuntuu heti rauhoittavalta - turistivirrasta huolimatta. Kun toviksi istahdan vanhalle kirkonpenkille, on hetkiä jolloin kirkossa on vain jokunen muu ihminen - ja tavoitan jotain vanhan kirkon rauhasta :)

Alkuihastuksen jälkeen äkkään kaiken koreuden keskeltä kaksi koreinta :) Taidokkaasti koristeltu saarnatuoli 1500-luvun lopulta on yksi Viron vanhimpia, ellei vanhin. Saarnatuoli on jännästi kahden pitkittäisen kirkkosalin välissä - portaiden päässä ja eristetty ovella muusta kirkkosalista.

Viimein kävelen kirkkosalin perälle - alttarin eteen - ihmettelemään auki olevaa, kullattua alttarikaappia. Se tilattiin kirkkoon vuonna 1483 lyypekkiläiseltä mestarilta Bernt Notkelta (1435- 1509) ja se on avattuna - kuten sitä yleensä pidetään - 213 cm korkea ja 190 cm leveä. Alttarikaappi on säilynyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisessä asussaan ja myös alkuperäisellä paikallaan, vaikka joitakin hahmoja on vuosisatojen kuluessa kadonnut. Tietty arvoesinettä hoidetaan huolella ja tarvittaessa restauroidaan. 

Ulkonaisesti vaatimaton Pyhän Hengen kirkko on sisältä todellinen puuveistotaidon tyylinäyte, joka kätkee lukuisia pieniä yllätyksiä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, vaikka ei kirkkoihmisiä olisikaan…

Harvinainen kaksilaivainen kirkkosali, 

jonka kadunpuoleisen osan päädyssä näkyy vanha alttarikaappi.

Näkymä kirkkosaliin toiselta sivuparvelta.

Yksi Viron vanhimpia saarnatuoleja komeine puukoristeineen 

on lahjoitettu kirkkoon vuonna 1597.

Portaat sivuparvelle, jonka ulkoreunaa koristaa sarjakuvamaisesti maalattu ”kansanraamattu”.

Parvien ulkoreunassa on 57 uskonnollisen maalauksen sarja 1600-luvun puolivälistä.

Nykyiset lasimaalaukset ovat Dolores Hoffmannin (s.1937) töitä.

Sivuparven vitriineissä voi ihastella osia kirkon vanhoista, 1600-luvun lasimaalauksista. 

1600-luvun lopulta säilyneitä puisia puolivartalofigureita, 

jotka aikoinaan koristivat raatiherroille varattujen kirkonpenkkien päätyjä.

Ja joita alkuun luulin vanhoiksi puumiekoiksi :)

Valkoiseksi rapatun kirkon kahdeksankulmainen torni ja 

1680-luvulta oleva koristeltu kello, joka edelleen näyttää oikeaa aikaa :)

Syksy sykkii

Tallinnan juttujen väliin muistutus kauniista koti-Suomesta. 

Ruska alkaa pikkuhiljaa vallata myös Etelä-Suomea.

Eilen illalla kävelin Opiskelijatytön perheen kanssa Haukilahden rantaa,

ja rantakivien välissä yllätti Kauneus :)

Kohteena Kadriorg

Olin viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä Tallinnassa. Ihastuin taas kaupunkiin, josta joka kerta löydän paljon uutta ja mielenkiintoista. Reissu oli ihana ja omanlaiseni. Paitsi viimeinen iltapäivä, jolloin sain yllättäen surullisen puhelun rakkaan Muru-koirani äkillisestä sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta (täällä). Enkä millään enää ehtinyt Suomeen häntä hyvästelemään…

Alkujaan olin varannut matkan jo kesäkuulle, mutta silloin tuli jotain häikkää enkä päässyt lähtemään. Siirsin reissun tähän syyskuun alkuun, jolloin ajattelin elämäni olevan jo hieman rauhallisempaa. Häikkä on kuitenkin jatkunut, mutta lähdin silti. Onneksi - paitsi Muruseni…

Aikomukseni oli tutustua (perusteellisesti) Kardiorgin puistoon ja sen moniin museoihin, puutarhoihin ja kahviloihin. Aiemmilla Tallinnan matkoilla olen pari kertaa pikaisesti vieraillut vuonna 2006 valmistuneessa, suomalaisen arkkitehdin Pekka Vapaavuoren (s.1962) suunnittelemassa taidemuseo Kumussa (täällä ja täällä), mutta muuten Kadriorgin puisto on jäänyt minulle vieraaksi.

Pääosin pitäydyin ennakkosuunnitelmassani. Jokaisena kolmena reissupäivänä ajoin keskustasta raitiovaunulla Kardiorgiin ja takaisin. Perillä tutustuin rauhassa kolmeen museoon - Pietari Suuren talomuseoon (täällä), Kardiorgin palatsiin ja sen taidemuseoon (täällä) sekä Mikkelin taidemuseoon (täällä). Ja kolmeen puutarhaan - palatsin muotopuutarhaan, Joutsenlammen kukkapuutarhaan ja 2010-luvulla perustettuun Japanilaiseen puutarhaan (täällä). Sekä vierailin alueen kahdessa kahvilassa - Katharinenthalin kahvilassa ja NOP-nimisessä kahvilassa (täällä).

Mutta ei tässä vielä kaikki :) Innostuin myös kahdesta Vanhankaupungin kirkosta (täällä) ja puolen tunnin bussimatkasta läheiselle Nömmen torille. Eli lähipäivinä riittää kirjoitettavaa…

Ilmat eivät minua suosineet. Kahtena ensimmäisenä päivänä oli lukuisia sadekuuroja. Onneksi olin tapani mukaan hyvin varustautunut, ja sateen yllättäessä kaivoin repusta pitkän sadetakin ja sateenpitävät kuorihousut tai poikkesin sadetta pitämään vastaansattuvaan kahvilaan. Tosin viimeisenä päivänä eli perjantaina paistoi täysillä aurinko, mutta iltapäivääni varjosti surusoitto koti-Suomesta…

Vasta tällä reissulla opin muistamaan Kadriorgin puiston/palatsin nimen, kun äkkäsin, että Kadriorg on viron kieltä ja tarkoittaa suomeksi Katariinanlaakso - Kadri (Katri, Katariina) ja org (laakso). Venäjän tsaari Pietari Suuri (1672-1725) alkoi rakennuttaa alueelle kesäpalatsia vuonna 1718 ja nimesi palatsin ja sitä ympäröivän puiston Ekaterinenthaliksi eli Katariinanlaaksoksi vaimonsa Katariina I:n (1684-1727) mukaan. Valitettavasti palatsi valmistui vasta vuonna 1725 eli Pietarin kuoleman jälkeen, eikä pariskunta ehtinyt vierailla valmiissa rakennuksessa eikä puistossa. 

Kadriorgin puistoon on vapaa pääsy, vain alueen museot ovat maksullisia - tosin Tallinna-kortilla ilmaisia. Jos on Kadriorg-fani - kuten minä - suositan aluksi pistäytymään palatsia vastapäätä olevassa info-pisteessä, josta saa paperikartan ja 5 eurolla voi ostaa selkeän suomenkielisen Kardiorgin opaskirjan (suom. Kaija Rytkönen).

Huolimatta siitä, että olin kolme päivää tosi ahkera turisti, Kardiorgin puistoon jäi vielä tutustuttavaa :) Kumun taidemuseoon haluaisin tutustua lisää ja vierailla myös kahden virolaisen klassikkokirjailijan - Anton Hansen Tammsaaren (1878-1940) ja Eduard Vilden (1865-1933) - kotimuseoissa. Tosin Tammsaaren museo on toistaiseksi suljettu mittavan remontin takia.

Eli Kadriorg kutsuu mummia edelleen…

Useimmiten Kardiorgin puistoon saavutaan alhaalta keskeltä (i/wc).

Puiston keskellä on Kardiorgin palatsi, oik ylhäällä Kumu ja vas reunassa Japanilainen puutarha.

Katharinenthalin kahvila ja Joutsenlampi ovat heti sisääntulon vieressä, 

Pietari Suuren kotimuseo on Kumun vieressä ja Mikkelin taidemuseo Kardiorgin palatsin vieressä.

Muun muassa Tallinnan kaupunginjohtajana toiminut Jaan Poska (1866-1920) 

patsastelee Joutsenlammen rannalla.

Sateinen Joutsenlampi suihkulähteineen - ilman joutsenia. 

Kadriogin palatsissa on taidemuseo (Kadrioru kunstimuuseum)

Viron suurin kuvataiteen museo Kumu

Osa palatsin puutarhaa ympäröivästä kanaalista. 

Puistossa on valtavasti kauniita, vanhoja jalopuita.

On niin ikävä

Mummin Muru ja Mamun Kultsi (3.4.2013-11.9.2026)

Toit valtavasti rakkautta ja loputtomasti iloa elämääni. Kiitos Kultsi.

Kuva on heinäkuulta (täällä) lempipaikaltasi kainalossani Punavuoren sohvalla.

Huolestunut mamu ja tyytyväinen Muru

Siemenistä tomaateiksi

Huhti-toukokuussa Ukki keksi, että hän laittaa kokeeksi kaupasta ostamien makeiden kirsikkatomaattien siemeniä multaan. Tai oikeastaan hän laittoi multaan kokonaisia pienten tomaattien puolikkaita. Ja alkoi odotella niiden itämistä.

Olin tosi kyyninen ja naureskelin epäuskoisena Ukin touhuille. Mutta ei mennyt edes paria viikkoa, kun jokaisessa taimiruukussa kasvoi kymmeniä pieniä tomaatintaimia. Mutta en vieläkään uskonut, että homma toimisi ja Ukki todella onnistuisi tomaattiensa kasvatuksessa.

Mutta ihme ja kumma. Nyt mökin etuterassilla kasvaa viisi lähes kaksimetristä vankkaa tomaatin vartta ja jokaisessa kypsyy useita pieniä terttutomaattiryppäitä. Vielä ne ovat vihreitä, mutta nyt odottelemme yhdessä niiden punastumista ja kypsymistä :)

Sinnikäs Ukki taisi sittenkin onnistua :) Nyt suostun tarvittaessa - ilmojen kylmettyessä - auttamaan häntä siirtämään komeat taimet mökin sisälasikkoon jatkamaan kypsymistään…

Osa taimista joskus toukokuussa

Mökkivieraita

Mukava mökkiviikonloppu odotettujen vieraiden kanssa. Vallanmainio kaksivuotias ilahdutti ja hauskutti eläkeläisten viikonloppua puolivuotiaan pikkuveljensä kanssa. Parempaa seuraa on vaikea keksiä :)

”Mummi tuu. Mummi katso. Mummi piirrä. Mummi auta. 

Mummi lue. Mummi pyyhi. Mummi anna. 

Mummi pusu.”

Puolukoita riitti niin terassin edessä kuin piirakassa :)

Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).