Lazy days - or not

Vappukukka

Klara Wappen :) 

Hautalan suosikki

Uivelopariskunta, 1982

Salon taidemuseossa on parhaillaan upea näyttely kaikille luontovalokuvista ja etenkin lintujen kuvaamisesta kiinnostuneille. Poika, joka rakasti lintuja -nimisessä näyttelyssä on tunnetun ja arvostetun luontokuvaajan Hannu Hautalan (1941-2023) valokuvia neljältä vuosikymmeneltä - 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.

Hautala oli Suomen ensimmäinen ammattimainen luontokuvaaja. Näyttelyssä kerrotaan, että elämänsä aikana hän otti ainakin 1 200 000 valokuvaa ja julkaisi yli 60 valokuvakirjaa yksin tai toisen (toisten) tekijän kanssa.

Vuonna 1979 hän muutti vaimonsa kanssa pysyvästi asumaan Kuusamoon. Suurin osa näyttelyn valokuvista kuvasikin juuri Kuusamon luontoa ja monet niistä ovat 1980-luvulla. 

Näyttelyssä oli mm. Hannu Hautalan vuonna 1972 Karstulan Vahankalla ottama värivalokuva parittelevista maakotkista. Samassa tilanteessa valokuvaaja otti myös mustavalkokuvia, joista yksi valittiin seuraavana vuonna vuoden luontokuvaksi. Näyttelyn esitetekstissä kerrotaan, että tämä oli ensimmäinen kerta maailmassa, kun ihminen onnistui valokuvaamaan kyseisen tilanteen :)

Näyttelyssä oli myös Hannu Hautalan toukokuussa 1982 Kuusamon Oivanginjärvellä ottama valokuva uivelopariskunnasta. Sen kerrotaan olleen yksi valokuvaajan omia suosikkikuvia. Ja upea kuva se onkin - uros kaula pitkänä tähystämässä keväisessä räntäsateessa.

Ja valokuva hellyttävästä joutsenen poikasesta oli supersöpö :)

Parittelevat maakotkat, 1972

Naarastelkkä toukokuussa, 1990-luku

Poikanen, 1980-luku

Iltaruskon aikaan, 1980-luku

Hannu Hautala Elina Ketolan ottamassa valokuvassa Nuotiolla Heta-koiran kanssa (1999).

Muotokuvia ja mietelauseita

Jaakko syntyi 1918

Nanna Suden maalausten lisäksi (täällä) Meilahden Taidehallissa oli esillä Pekka Ala-Pietilän valokuvia. Osa muotokuvia oli ilmeisesti pääosin hänelle tutuista ihmisistä - perheenjäsenistä, työtovereista ja ystävistä - sekä osa mustavalkoisia katunäkymiä ja kaupunkimaisemia.

Kuvattavat ihmiset olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin tai teatraalisiin asuihin ja useimmissa kuvissa he tapittivat valokuvaajaa - ja täten myös katsojaa - suoraan silmiin. Tykkäsi niistä kovasti. Etenkin kun joukosta tunnisti joitakin julkisuuden henkilöitä, kuten emerituspiispa Eero Huovisen ja Nokian hallituksen puheenjohtaja Sari Baldaufin. Pekka Ala-Pietilähän (s.1957) on paitsi valokuvaaja myös Nokian entisiä johtohenkilöitä ja Sanoman hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Tosin mielenkiintoista oli tutkia (ilmeisesti Ala-Pietilän perheenjäsenistä koottua) kuvasarjaa yli satavuotiaasta Jaakosta parivuotiaaseen Kerttuun. Varsinkin kun jokaisen muotokuvan viereen oli liitetty kyseisen henkilön elinvuosista kertyvä aikajana ja kunkin elinvuoden kohdalle oli lyhyesti kirjattu jokin merkittävä tapahtuma. 

Tapahtumat olivat pääosin maailmanlaajuisia, kuten Jaakon syntymävuonna 1918 World War I ends; Spanish flu spreads tai Kertun syntymävuonna 2020 Covid 19 pandemic spreads. Näiden joukkoon oli kuitenkin sekoitettu ainakin yksi suvun henkilökohtainen tapahtuma - vuoden 1985 kohdalle oli kirjoitettu Pekka meets Tiina. Hymyilytti…

Lisäksi vuoden 1999 kohdalla oli minulle hebreaa oleva lyhenne Y2K. Tekoäly kertoi Y2K:n tarkoittavan Year2000 ja viittaavan tuolloin pelättyyn, vuosituhannen vaihteen mahdollisesti aiheuttamaan tekniseen häiriöön. Tykkäsin näistä poikkeamista :)

Sen sijaan en ollut ihan niin innostunut Ala-Pietilän mustavalkoisista kaupunki- ja still-kuvista enkä niihin liitetyistä mietelauseista. Tai mietelauseet olivat ihan jees, mutta eivät ne mieltäni räjäyttäneet. Ehkä hersyvin niistä oli seuraava: ”Kaksi tilannetta elämässä ovat vaihtoehdottomia: verojen maksaminen ja kuolema. Muiden ei pitäisi olla sitä.”

Ja lopuksi näyttelyn erikoisesta nimestä Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Tiedemies ja fysiikan nobelisti Werner Karl Heisenberg (1901-1976) julkaisi 26-vuotiaana ns. epätarkkuusperiaatteen, josta tuli kvanttifysiikan perusta. Ala-Pietilän mukaan sen ”perusväittämä yksinkertaistettuna on, että atomin hiukkasen nopeutta ja paikkaa ei voida samanaikaisesti havainnoida tarkasti”. Jaaha…

Ala-Pietilä kertoo, että häntä kiehtoo epätarkkuusperiaatteen sovellettavuus myös ihmiselämään: ”…on hyvin vaikea havainnoida ja ymmärtää samanaikaisesti elämämme etenemisen nopeutta toisaalla ja toisaalla pysähtymistä vaativia valintojamme.”

Eli tästä syystä nimi Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Joskin minulta tämä epätarkkuusperiaate meni vähän yli hilseen. Mutta valokuvia katsoin mielelläni, ja Sisko lähes hurahti…

Kerttu syntyi 2020

Helmikuu 12 - Seppo

Hyvää Uutta Vuotta

1.1.2026 klo 9.00

Joulurapu rannalla?

Ei, vaan kuivettunutta kesäpalmun kuorta :)

Good morning

Kuu kiehtoo

Eilen 7.10 oli täyskuu. Alkuillasta kuu näkyi Salon mökillä upeasti ohuiden pilvien takaa.

Kännykällä otettu käsittelemätön valokuva on kuin paraskin maalaus :)

Pettymys puistossa

Ihastuttuani Ett hem -museoon Turun keskustassa (täällä) ja Erika Adamssonin maalauksiin Salon taidemuseossa (täällä) odotin innolla käyntiä Tuomiokirkonpuistossa, jonne kesän ajaksi oli pystytetty näyttely kyseisen museon ja ko taiteilijan ympärille. Näyttely, jossa museon ja Adamssonin lisäksi kolmantena osapuolena - ellei peräti koko näyttelyn moottorina - oli toiminut turkulainen valokuvataiteilija Vesa Aaltonen. 

Kyseessä oli Adamsson & Aaltonen: Visits Ett Hem -niminen ”valokuvanäyttely”. Se koostui puistoon ripustetuista suurista kangasvedoksista, jotka Aaltonen oli työstänyt valokuvista, joita hän oli kuvannut Ett hem -museon sisänäkymistä ja Erika Adamssonin maalauksista. 

Idea oli ihana ja yksittäiset läpikuultavat kangasvedokset kiehtovia. Mutta - ja iso mutta - kokonaisuutena näyttely ei mielestäni toiminut. Ensinnä puisto oli - ilmeisesti alkoholitarjoilun takia - aidattu epämääräisillä aidoilla ja puiston vieressä oli vielä liuta kulkua ja näkymää häiritseviä työmaaparakkeja. Puistoon ja näyttelyyn oli - ainakin kirkon puolelta - hankala päästä. Se ei ollut helposti ”ohikäveltävissä”, mikä ymmärtääkseni oli alunperin ollut tarkoitus…

Toisekseen ainakin maanantai-iltapäivänä puistossa oli kasapäin ja sikin sokin tyhjiä tuoleja ja pöytiä, outoja nurmikolle levitettyjä pressuja, puutynnyreitä ja isoja roskiksia. Vähän kuin olisi kävellyt hylätyn ravintola-alueen takapihalla. 

Itsessään Tuomiokirkonpuisto on kaunis ja upealla paikalla. Täynnä vanhoja lehtipuita, keskiaikaisen kivikirkon ja Aurajoen välissä. Sellaisenaan - luonnollisena - puisto olisi ollut oiva paikka ko näyttelylle. Mutta nyt puisto oli lähinnä kaljakapakka ilman ihmisiä. Jos puistossa ja pöydissä olisi ollut ihmisiä, puisto valokuvavedoksineen olisi ehkä näyttänyt ja tuntunut erilaiselta. Valoisammalta, elävämmältä ja kutsuvammalta :) Mutta aidattuna, lähes tyhjänä ja vähän rähjäisenä sekä kirkkopuisto että valokuvanäyttely olivat pettymys. 

Ehkä onneksi, mutta kokemukseni ei oikein välity ottamistani valokuvista…

Pirkkojen puuhia

Taas oli tilanne, jossa olisin kaivannut oikeaa kameraa - yksinkertaista järjestelmäkameraa, jolla olisin saanut tarkkoja lähikuvia. Monesti olen asiaa miettinyt, mutta aina päätynyt epäilemään, että tulisiko sitä kuitenkaan kannettua mukana…

Ehkä tällä kertaa oli ihan hyväkin, että tarkennukseni ei onnitunut. Saivathan leppäkertut tai -pirkot puuhailla kaikessa rauhassa :)

Kiire kirkkoon :)

Vappuaaton aamua Helsingin keskustassa :) 

Tykästyin Ingeen

Kävellessäni Malagan minilomalla hotelliin (täällä) kuljin kaupungin härkätaisteluareenan ohi ja huomasin, että sen yhteydessä toimivassa kulttuurikeskuksessa oli itävaltalais-saksalaisen Inge Morathin retrospektiivinen valokuvanäyttely. Päätin pistäytyä, vaikka en Morathista mitään tiennytkään. 

Tykkäsin Ingen kuvista. Ja nyt tiedän myös enemmän sekä hänestä että hänen valokuvistaan :) 

Inge Morath (1923-2002) syntyi tutkijaperheeseen Itävallassa, josta perhe muutti 1930-luvulla vanhempien työn perässä Saksaan. Inge ehti opiskella kieliä Berliinin yliopistossa sekä toimia kääntäjänä ja journalistina Saksassa ja Itävallassa, ennen kuin vuonna 1949 hän muutti Pariisiin tunnetun ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) avustajaksi.

Työskennellessään kuvajournalistiikan isäksikin kutsutun Cartier-Bressonin rinnalla Inge, joka oli aina ollut kiinnostunut valokuvaamisesta, innostui yhä enemmän itsekin valokuvaamaan. Vähitellen kirjoittaminen vaihtui kuvaamiseen, ja 1950-luvun alussa valokuvauksesta tuli hänen loppuelämänsä ammatti - ja intohimo. 

Morathin arvostus ja suosio kasvoi nopeasti, vaikka hänellä ei muodollista koulutusta ollutkaan. Vuonna 1953 hän otti yhden tunnetuimmista kuvistaan - muotokuvan lontoolaisen kustantajan Eveleigh Nashin (1873-1956) puolisosta tämän autonkuljettajan kanssa. Inge Morathin muotokuvissa ei pönötetty, vaan muotokuvat napattiin keskellä kuvattavan elämää. Tällaisista kuvista Malagan näyttelyssä oli muitakin esimerkkejä…

Lähes koko 1950-luvun Morath kierteli valokuvaamassa Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää merkittäville länsimaisille sanoma- ja aikakaislehdille. Hän oli myös mukana useissa amerikkalaisissa elokuvaprojekteissa. Näissä kuvioissa hän tutustui näytelmäkirjailija Arthur Milleriin (1915-2005), jonka kanssa hän meni vuonna 1962 naimisiin. Morathista tuli näin Millerin kolmas vaimo - Marilyn Monroen jälkeen. He saivat kaksi yhteistä lasta ja Inge asettui pysyvästi Yhdysvaltoihin, missä hän myös kuoli 78-vuotiaana.

. 

Näyttelyssä oli ymmärrettävästi useita kuvia vanhasta Andalusiasta, jossa Morath kierteli kuvaamassa 1950-luvun puolivälissä. Härkätaisteluareenan käytävien seinillä oli Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi yksittäisiä valokuvia mm. Lähi-Idästä ja Neuvostoliitosta, jossa Morath vieraili ensi kertaa vuonna 1965. 

Intohimoisen valokuvaajan hienoja ja mielenkiintoisia valokuvia. Hyvä, kun äkkäsin poiketa :)

La senora Eveleigh Nash con su chofer en Buckingham Palace Mall, Lontoo 1953

Romeria del Rocio, Sevilla 1955

Conductor de bueyes (Härkien kapellimestari), Almonte 1955

Mezquita de Gordoba, 1954

El Danubio en Mauthausen, Itävalta 1958

Neuva York, 1957

Stojan Kerbler: Inge Morath, 2001

Valokuvanäyttely oli 150 vuotta vanhan Malagan härkätaisteluareenan sisätiloissa.

Oranssi aamu

Pari tuokiokuvaa

Täällä ollaan pari päivää eletty hissun kissun ja paranneltu flunssaa - koko porukka puolivuotiaasta Pikkumiehestä yli seitsenkymppiseen Ukkiin. Paras sairastaja on ollut Pikkumies, joka heti korkean kuumeen vähänkin laskiessa hymyilee ja jokeltelee valloittavasti kaikille ja kaikelle :)

Eilen Pikkumies lensi äitinsä - Opiskelijatytön - kanssa takaisin Suomeen, ja me Ukin kanssa jatkamme sairastamista ja flunssataudin parantelua. Onneksi on oma kämppä, jossa on tilaa ja lämpöä, parveke, josta on upea merinäkymä (täällä) ja telkkari, josta löytyy niin Netflix kuin suomenkielinen Areena. 

Ja Muru kerällä vieressä - aivan kuin koti-Suomessa :)

Valaistu kartano

Kävelin torstaina Lauttasaaressa, enkä voinut olla (taas) valokuvaamatta Lauttasaaren kartanoa, joka nykyään on Koneen Säätiön omistuksessa ja toimitilana. Kaksi vuotta sitten julkaisin blogissani lähes identtisen kuvan (täällä), mutta tällä kertaa onnistunut valaistus loi kartanosta lähes satulinnan. Ja valokuva oli vain otettava :)

Muutenkin kartano ja sitä ympäröimä puutarha ja piharakennukset ovat käsittämättömän ja ihailtavan hyvin hoidettuja c kaikkina vuodenaikoina. Jopa tänä rospuuttoaikana puutarha lähes kukoistaa :) 

Kartanon jännästä historiasta lisää tietoa vuoden 2022 postauksessa (täällä). 

Pihapiirin puurakennuksessa on kodikas ja mukava Teemu Auran kahvila (täällä). 

Pian ikkuna

Parantelen vielä flunssaa, joten käyn ulkona vain pikkuruisilla happilenkeillä lähi-Alepassa. Muru-koirakin on Ukin hoidossa mökillä, kun minun piti viime viikolla mennä Opiskelijatytön avuksi Merimaskuun. Flunssa siirsi sitäkin reissua… 

Tänään pysähdyin kauppalenkillä ihailemaan Pian Kukan (täällä) - yhden lempparini - ikkunaa, jossa näkyy aina toinen toistaan jännempiä kukkia. Tällä kertaa ikkunanäkymää paransi vielä takaa heijastuneet Fredrikintorikin kerrostalot.

Sateen jälkeen

Linnun kuvia

Lapinpöllö sukii höyheniään, Helsinki 2022

Luonnontieteellisen keskusmuseon (täällä) ylimmässä kerroksessa oli valokuvaaja Mia Surakan luontokuvanäyttely, jossa pääosassa olivat linnut. Esillä oli pari kymmentä upeaa valokuvaa tutuista linnuista, mm. uikuista, joutsenista, pöllöistä, tikoista. 

Pelkästään tämän Piilotteleva palokärki -nimisen valokuvanäyttelyn takia museokorttilaisen kannattaa pistäytyä Eläinmuseossa :) Upeita valokuvia linnuista arkisissa tilanteissa - ja ihania ilmeitä. 

Näistä blogiin kuvaamistani kuvista saa jonkunlaisen käsityksen, mitä museon näyttelyssä on odotettavissa. Mutta mikään ei voita ammattivalokuvaajan ottamia ja osaavasti kehittämiä, alkuperäisiä valokuvia :)

Silkkiuikku, Nokia 2022

Laulujoutsen, Nokia 2019

Hurmaavia valokuvia

Lampi, 2008

Salon taidemuseossa on tänään viimeistä päivää hurmaava ja vangitseva valokuvanäyttely. Onneksi sain viimein eilen aikaiseksi käydä katsomassa 62-vuotiaan valokuvataiteilija Chen Jiagang valokuvateoksia Veturitallin näyttelyssä. Lumouduin - ja jäin koukkuun taianomaisiin valokuviin.

Taidemuseon neljään saliin oli ripustettu 34 suurikokoista, pääosin vuosina 2008-2012 työstettyä valokuvaa. Katsojaystävällisen väljästi ja ilmavasti. Viimeisestä viikonlopusta huolimatta katsojia oli sopivasti - ei ruuhkaksi, joten teoksia sai katsoa ja tutkia kukin omassa rauhassaan. Myös läheltä yksityiskohtia tarkastellen, kuten Chen Jiagang näyttelyn avajaisissa vieraillessaan valokuviensa katsojia opasti.

Kiinassa syntyneen ja nykyään Pekingissä asuvan ja työskentelevän valokuvataiteilijan valokuvissa yhdistyi jännästi maisema- ja dokumenttivalokuvaus. Ja teatraalisuus - joka toi lisää mielenkiintoa ja vahvaa jännitettä teoksiin. Lähes kaikista valokuvista löytyi yksi tai useampi pysähtynyt naishahmo - erillisenä ympäristöstään, mutta silti kokonaisuuteen täydellisesti sopien. 

Chen Jiagang (s.1962) työskenteli pitkään arkkitehtinä, kunnes 2000-luvun alussa päätti ryhtyä päätoimiseksi valokuvaajaksi. Kuvatessaan Jiagang käyttää usein vanhanaikaista palkkikameraa, ja suunnittelee ja työstää kuviaan pitkään ja hartaasti. Vuodessa hän saattaa valmiiksi vain parikymmentä näyttelykelpoista valokuvateosta.

Kauniita, jännitteisiä ja puhuttelevia teoksia. Kannatti ehdottomasti pistäytyä lauantaisen torireissun päätteeksi. Ukkikin ihastui - ja se on paljon se :)

Yksityiskohta valokuvasta Kalastajaveneet (2008)

Keitä ovat kaivostyöläiset -niminen teos (2008) 

on kuvattu hiilikaivoksessa Guizhoun maakunnassa. 

Teokseen on saatu vahva liikkeen tuntu käyttäen neljän sekunnin valotusaikaa. 

Noin sadan kasvottoman kaivostyöläisen joukossa erottuu kolme paikallaan olevaa naista, 

josta keskimmäinen on valokuvaajan vaimo. 

Naapurit, 2008

Fengjien yö, 2012

Ei mikään helppo nakki

Himojen matriarkka, 2022

Kuvataiteilija Iiu Susirajan valokuvanäyttely Ei mikään helppo nakki ei todellakaan ole helppo nakki :) Lähes jokaisessa valokuvassa Susiraja on kuvannut itseänsä arkisissa ympäristöissä arkisten tavaroiden kanssa. Värikkäissä valokuvissa seisoo, istuu tai makaa lihava nainen, joka totisena tapittaa katsojaa suoraan silmiin. Outoihin tilanteisiin asettuneena ja usein vähäpukeisena. 

Alkuun katson Susirajan itsestään ottamia valokuvia vaivaantuneena ja hämmentyneenä. Ja yritän olla tuijottamatta kuvissa näkyvän naisen roikkuvia vatsanpeitteitä tai pallomaisia jalkapöytiä. Eihän se ole sopivaa - tuijottaa…

Sitten katseeni kiinnittyy naisen intensiivisiin silmiin. Ne tuntuvat sanovan: ”Katso silmiin. Katso silmiä. Katso. Katso.” Iiu Susiraja kertookin Kodin kuvalehdessä kymmenen vuotta sitten julkaistussa artikkelissa, että juuri tämä on hänen ainoa toive ihmiselle, joka katsoo hänen kuviaan - katso silmiin (KK 23/2014). Toimittaja Anna Pihlajaniemen jutussa kerrotaan myös, että vuonna 1975 syntynyt Susiraja päätti kolmekymppisenä vaihtaa tavanomaisen nimensä Iiu Susirajaksi. Samoihin aikoihin hän otti ensimmäiset valokuvat itsestään - ja vuonna 2013 aloitti maisterin opinnot Kuvataideakatemiassa. 

Iiu Susiraja jatkoi itsensä valokuvaamista, pääosin omassa kodissaan. Ja alkoi vähitellen hyväksyä kuvissa näkyvän naisen - tuolta minä näytän.

Tällä tiellä turkulainen Iiu Susiraja on edelleen. Tänä keväänä hän saavutti monen taiteilijan unelman, kun hän sai oman valokuvanäyttelyn New Yorkin Modernin taiteen museoon MoMaan. Keväällä Iiun kohdalle osui myös toinen ”lottovoitto”, kuten hän kertoi HS:n huhtikuisessa Kuukausiliitteessä, eli Susiraja pääsi tammikuussa lihavuusleikkaukseen.

Vähitellen myös minä alan hyväksyä valokuvissa näkyvän naisen, ja alan nähdä valokuvien huumorin ja anarkiankin. Katsottuani taiteilijasta kuvatun esittelyvideon rentoudun lopullisesti. Videolla näen eläväisen ja nauravan Iiun, joka kertoo mm. että valokuvien nimeäminen on ollut hänelle tärkeä juttu. Kierrän näyttelyn uudelleen lukien tarkkaan jokaisen valokuvan nimen. Ja höröttelen itsekseni :)

Näyttelyssä minua puhuttelee ja koskettaa eniten noin minuutin kestävät, lyhyet videot. Yhdeksässä, yhteen huoneeseen rintarinnan asetelluissa videoissa tavoitan parhaiten Susirajan huumorin - ja myös Iiun intensiivisen katseen.

Etsin näyttelyssä Susirajan varhaisia valokuvia, joihin hän on valokuvannut äitiään. Harmikseni ne on kuulemma edellisellä viikolla siirretty varastoon, koska niitä pitää suojata liialliselta valolta.

Miten Susirajan taide muuttuu kansainvälisen suosion ja laihtumisen jälkeen? Vai muuttuuko - ja jos, niin mihin suuntaan?

Klovni yrittää olla taikurin pupu, 2018

 

Hyvästi Playboyn kansi, 2018

Tiedonnälkä, 2023

Eläintarha, 2021