lauantai 25. syyskuuta 2021

Erikoisia mini-muistoja


Helsingin kaksi ajoväylää on tullut viime vuosina minulle enemmän kuin tutuksi. Pari kertaa viikossa ajan lyhyen matkaa Länsiväylää mennessäni Punavuoresta Tapiolaan tapaamaan Äitimuoria ja Poikakaveria. Ja keskimäärin kerran viikossa hurautan Murun kanssa pitkin Turunväylää, kun ajan Salon mökille Ukkia tapaamaan.

Molemmilla reiteillä mieleeni nousee lähes joka kerta tietty muisto menneisyydestäni. Kaksi erillistä, vähäpätöistä ja merkityksetöntä tapahtumaa - toinen isästäni 1960-luvulla ja toinen työelämästäni 1980-luvulla. Varhaisempi muisto herää Turunväylällä, kun ajan tietä reunustavien kalliohalkeamien ohi ja myöhäisempi Länsiväylällä kun ohitan Hanasaarta. 

Turun moottoritie valmistui vaiheittain 1960-luvulla ja ulottui Lohjanharjulle 1971. Tietä rakennettaessa räjäytettiin useita kallioita ja valmis väylä kulkee monin paikoin korkeiden kallioseinämien välissä. Isästäni tämä oli upeaa. Joka kerta moottoritietä ajaessamme hän muisti esitellä meille lapsille, miten upeita ja harvinaisia (?) nuo kallioleikkaukset olivat. Hän jopa kuljetti ulkomaalaisia vieraitaan vartavasten katsomaan Turunväylän kallioita :)

Toinen muisto liittyy aikaan, jolloin työskentelin pari vuotta aloittelevana tutkijana Helsingin yliopiston farmakologian laitoksella. Laitoksen farmakologit olivat järjestämässä vuotuista illallistapaamista kotimaisille kollegoilleen Hanasaaren kongressikeskuksessa. Epäroin osallistumistani enkä ilmoittautunut mukaan. 

Illallispäivänä päätin kuitenkin osallistua. Nuorena ja kokemattomana uskoin sen järjestyvän, kun menen vain paikalle ja maksan osallistumismaksun. Varustauduin juhlavaattein ja -meikein ja matkasin innoissani Hanasaareen. Tapaamisen järjestäjä - työkaverini - ilmoitti minulle ovella, että en mahdu enkä pääse mukaan. Käännyin pois nolona ja häpeissäni. Tilasin taksin (tuli yllättävän nopeasti) ja hyppäsin kyytiin. Auto oli ehtinyt juuri ja juuri kiihdyttämään Länsiväylälle, kun toinen taksi kiilasin sen rinnalle ja komensi minut ulos äristen kuskille: ”Neiti on minun asiakkaani, otit väärän asiakkaan.”. Vaihdoin taksista toiseen keskellä sateista Länsiväylää - häpeän tunteen voimistuessa...

Edelleen ihailen Turunväylän kallioleikkausten kauniita ja etenkin sateen jälkeen hehkuvia värejä, mutta Hanasaaren ohitan nopeasti - hymyillen lämpimästi nuorelle itselleni :)

torstai 23. syyskuuta 2021

Syksyn väriä


Vaaleaa lilaa Salon mökkitiellä ja Eiran Rehbinderintiellä.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Agricolan holvissa


Kävin eilen lähikirkossani, joka on Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluva Mikael Agricolan kirkko Punavuoren ja Eiran rajalla. Vuonna 1935 valmistunut, arkkitehti Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema  tiilikirkko, jonka korkeasta tornista olen pari vuotta sitten kirjoittanut lyhyen postauksen (täällä). 

Koronan jälkeen useat Helsingin keskustan kirkot on taas avattu satunnaisten ohikulkijoiden piipahtamista varten. Hienoa! Tiistai-iltapäivällä Agricolan funkkiskirkossa ei tosin ollut ristin sielua - tai sitten oli, mutta en sitä nähnyt :) Tämä sopi minulle, sillä näin pystyin parhaiten aistimaan ison ja korkean holvikirkon rauhoittavan ja hiljentävän vaikutuksen - ja etsimään ristin sielua :)

Yksinkertaiset valkeat holvikaaret kannattelevat komeasti korkealla häämöttävää kattoa ja upea tummaroosa kiinnittää katseen tiukasti alttarille ja Bruno Tuukkasen (1891-1979) moderniin alttariteokseen. Tämän kirkon penkillä meikäläisenkin istuu mielikseen. Kirkon kupeessa toimi pitkään ulkopuolisen hoitama, mukava ja kotoisa kahvila, johon joku vuosi sitten tykästyin (täällä). Harmillista, että se runsas vuosi sitten lopetettiin eikä seuraaja oli näkynyt.

Ehkäpä kaunis kotikirkko kutsuu toistekin. Ehkä joskus pitäisi käydä tutustumassa Mikael Agricolan kirkon erikoisjuttuun eli ns. Tuomasmessuun…

tiistai 21. syyskuuta 2021

Funkista rappukäytävässä


Kun kävin Reitzin kotimuseossa (täällä) osoitteessa Apollonkatu 23 B, hämmästelin ja ihailin 1930-luvulla rakennetun töölöläistalon rappukäytävän tilavuutta, tyylikkyyttä ja kauneutta. Ja yllättäviä, mutta hienoja värejä, geometrisia pintoja ja rappusiin tulvivaa valoa.

Vielä 1920-luvulla suomalaista arkkitehtuuria hallitsi klassismi, joka 1930-luvulla alkoi väistyä funktionalismin alta. Tämä näkyy etenkin Taka-Töölön kerrostaloissa, joista suurin osa on rakennettu juuri 1930-luvulla: pyrkimys valon, ilman ja auringon maksimointiin. Tosin Töölön rakentamisessa jouduttiin noudattamaan eri aikakaudella eli 1906 hyväksyttyä asemakaavaa, joka väistämättä johti ristiriitaan funktionalismin tavoitteiden kanssa. Monissa kerrostaloissa päädyttiin kompromisseihin, mm. talojen pohjaratkaisujen suhteen. Puhutaankin usein töölöläisfunkkiksesta :)

Funktionalismin lisäksi Töölön porrashuoneissa näkyy vaikutteita samoihin aikoihin Suomeen levinneestä art deco -koristetyylistä: geometrinen kuvakieli, vahvoja värejä. Elitistisyydestään huolimatta valokuvauksellista ja vaikuttavaa.


maanantai 20. syyskuuta 2021

Koti museoksi


Museoissa minua kiehtoo esillä olevien taideteosten lisäksi näyttelytila ja itse rakennus sekä museoon ja rakennukseen liittyvä historia. Inspiroidun erikoisista tiloista, taloista ja valosta, joita teosten mielenkiintoisella asettelulla voi korostaa - ja toisin päin. 

Osin näistä syistä tykkään ns. kotimuseoista eli museoista, jotka ovat ennen olleet ihmisten ja perheiden koteja. Ne ovat lähes aina pienempiä ja rauhallisempia kuin perusmuseot. Ja paikalla olevilla oppailla on monesti enemmän aikaa ja usein myös henkilökohtaisempi suhde museoon. 

Helsingissä on useita mielenkiintoisia kotimuseoita. Tunnetuimpia näistä ovat presidentti Urho Kekkosen Tamminiemen ja arkkitehti Alvar Aallon Munkkiniemen entiset kodit, joissa kummassakin olen käynyt kesällä 2020 (täällä ja täällä). 

Alkukesästä olen suunnitellut vierailua museoidussa Lauri ja Maria Reitzin kodissa Töölössä. Kiinnostus tähän kotimuseoon heräsi, kun luin että museota ylläpitämä Säätiö oli ostanut kaksi suomalaisomistuksessa ollutta Helene Schjerfbeckin työtä. ”Pitäähän nämä nähdä, ja samalla tutustua keskustan pieneen museoon, josta aiemmin en ole tiennyt mitään.”

Sunnuntaina toteutin suunnitelmani. Rakennusmestari ja urakoitsija Lauri (1893-1959) ja Maria (1891-1971) Reitzin Apollonkadun ja Eteläisen Hesperiankadun välissä olevan ison kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitseva koti museoitiin, kun Maria kuoli 1971 - yli kymmenen vuotta miehensä jälkeen - ja ohjeisti testamentissaan, että pariskunnan mittava omaisuus säätiöidään ja koti avataan yleisölle. Lauri ja Maria Reitzin ainoa lapsi Lasse oli kuollut perheettömänä (?) vuonna 1966 vain 42-vuotiaana. 

Lauri Reitz lukeutui Helsingin merkittäviin rakennuttajiin 1920-50-luvuilla, jolloin hän urakoi mm. yli 20 asuinkerrostaloa. Monet niistä rakennusbuumissa olevaan Töölöön ja usein yhteistyössä arkkitehti Jalmari Peltosen (1893-1969) kanssa. 

Valmistuneista kerrostaloista ainoastaan tämä elokuvateatteri Ritzistä ja ravintola Elitestä tunnettu 6-kerroksinen asuintalo jäi kokonaan Lauri Reirzin omistukseen, ja hän muutti perheineen 1938 valmistuneen kerrostalon ylimpään kerrokseen. Museoksi muutettaessa asuntoon liitettiin viereinen kaksio ja huoneiston pinta-ala kasvoi yli 300 neliömetriin.

Eteisestä astutaan suoraan isoon, läpi talon yltävään aulaan - asunnon kauneimpaan ja valoisimpaan huoneeseen. Aulan kadunpuoleisesta ikkunasta on upea näkymä alhaalla olevaan pieneen Mika Waltarin puistikkoon sekä kattojen ja puiden yllä avautuvalle taivaalle. Valoa, valoa ja valoa. Huoneiston muut huoneet ovat ajalle tyypilliseen tapaan pieniä ja jännässä ”peräkana-jonossa”.

Aulassa on esillä vajaa kymmenen Helene Schjerbeckin (1862-1946) maalausta - runsaat puolet Säätiön omistamista schjerfbeckeistä. Näiden joukossa on myös alkukesästä ostetut Keltapuseroinen tyttö (1933) ja Sininauhainen tyttö (1909) sekä yksi taiteilijan lukuisista omakuvista, joka vuosi sitten kiersi Schjerfbeck-näyttelyn mukana mm. Lontoossa ja Ateneumissa. Minua esillä olevista Helenen töistä kiehtoi tällä kertaa tummasävyinen Tytön profiili: ”Miksi tytön suun edessä on iso valkoinen ympyrä? Sanat loppuneet?”

Tauluja ja muita taide-esineitä on esillä kaikissa muissa entisen kodin huoneissa paitsi keittiössä ja apulaisen huoneessa, jotka ovat Säätiön toimistokäytössä. Seinillä olevat maalaukset ovat 1600-1800-luvuilta, minkä lisäksi vitriineissä näkyy mm. vanhaa porsliinia ja hopeaa sekä perähuoneessa antiikkisia aseita. Paljon tunnettujen kotimaisten, 1800-luvulla syntyneiden taiteilijoiden maalauksia: Edefeltiä, Gallen-Kallelaa, Simbergiä, Wiikiä ja ajankohtaista Danielson-Gambogia. Hyviä ja mielenkiintoisia teoksia, joista useimmat ovat Säätiön ostamia ja vain pieni osa Lauri Reitzin alkujaan hankkimia, vaikka taiteen keräilijä olikin.

Reitzin kotimuseo on ennemmin pieni taidemuseo kuin ”kotimuseo”, ja ehkä juuri siksi mainio sunnuntain retkikohde. Varsinkin jos siihen yhdistää Tauno Palon pihvin alakerran ravintola Elitessä :):)

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Tytön profiili, 1928

Maria Wiik (1853-1928): Yksin kotona, 1885

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Keltapuseroinen tyttö, 1933 

Santeri Salokivi (1886-1940): Lasse Reitz (kahdeksan vuotiaana), 1932

Ferdinand von Wright (1822-1906): Kukko ja kanoja, 1871

torstai 16. syyskuuta 2021

Aamu Kotona


Kun herää ennen seitsemää, voi aamulla jo sytyttää kynttilän :) Aurinkoisista päivistä huolimatta syksy etenee ja aamut pimenevät, mutta onneksi vielä vain pikkuhiljaa. 

Aamuihini Punavuoren kaksiossa kuuluvat kynttilän lisäksi villahuopa ja paperiHesari. Ja vierelle sohvan nurkkaan käpertyvä Muru. Näin kuluu helposti parikin tuntia. Väliin radioSuomen uutisia ja kuppi teetä ruispalojen kanssa, minkä jälkeen vielä kupillinen maitokahvia. Ja lisää Hesaria :)

Usein väliin myös ipadia ja blogin kirjoittamista, ehkä venytysjumppaa. Sitten pitääkin jo kiiruhtaa aamupäiväkävelylle :)

tiistai 14. syyskuuta 2021

Ainakin henkarit löytyivät


Kadoksissa olleet henkarit (täällä) löytyivät viimein lähes viimeisestä purkamastani muuttolaatikosta. Nyt ne roikkuvat toimettomina ja odottavat ahkeraa mummia, joka määrätietoisen säntillisesti järjestäisi lukemattomiin pussukoihin pakatut (ja rypistyneet) vaatteet paikoilleen :)

Pussukoista ja laatikoista purettujen vaatteiden ja muiden tavaroiden järjestely ”oikeille” paikoille remontoidussa kodissa on työläämpää ja kestää paljon kauemmin kuin alkuun kuvittelin. Kuljetettuani tavarat Vallilan varastosta Punavuoren asuntoon kuvittelin, että kaikki löytävät oman paikkansa nopeasti ja helposti - kuin itsestään. 

Vaan toisin on käymässä. Uuden asunnon säilytystilat poikkeavat (tietenkin) entisestä asunnosta ja kaikki pitää ikäänkuin ajatella uudelleen. Mihin mahtuvat paksut talvitakit, pitkät hameet, saappaat, pyyhepinot, pölynimuri, ämpärit? Ja kaikki se pikkuroina, jota en vaan halua (vielä) panna kierrätykseen. 

Toki tavara taas vähenee entisestään. Toivottavasti saan luovuttua myös sellaisista vaatteista, joista sinänsä tykkään mutta joita en ole käyttänyt kertaakaan enää parin viime vuoden aikana. Edellisessä muutossa luovuin jo kaikista niistä vaatteista, jotka olivat seisseet turhan pantteina yli viisi vuotta. Ainakin pääosin :) 

Mutta kaikki kirjat on paikallaan ja lankakerät löytäneet uuden valtavan rottinkisen pyykkikorin. Uusi paperinatto oman paikkansa Aallon pöytäryhmän alta. Ja Lontoontytön vuosia sitten Lahdessa maalaama kelta-musta taulu - ehdoton lempparini - odottaa seinään kiinnittämistä. 

Paljon muutakin toki odottaa sitä ahkeraa mummia. Mutta asuntoni on jo mukavan asuttava - ja Ihana. Ilman ahkeraa mummiakin :)

Rakastan Lontoontytön maalaamaa vanhaa taulua ja Woodnotesin uutta paperimattoa.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Mummi kävelee :)


Kesäkuun lopussa lähes pystymetsästä ilmaantunut lonkkakipu muutti merkittävästi kesäsuunnitelmiani. Jokapäiväiset pitkät ja lyhyemmät kävelylenkit tyssäsivät laiturin nokkaan (täällä) ja yli kaiken rakastamani tanssiharrastus, joka koronastopin jälkeen oli juuri alkamassa uudelleen, loppui totaalisesti. Onneksi pystyin sentään jatkamaan vierailuja museoissa ja kirkoissa, jotka tanssin lailla olivat juuri uudelleen avautuneet. Ja onneksi kävelyn ja tanssin tilalle keksin rauhalliset venyttelysessiot sekä jokapäiväisen saunomisen ja uimisen.

Ilokseni ja helpotuksekseni elokuun lopussa - kahden kuukauden täydellisen tauon jälkeen - pystyin aloittamaan lyhyet kävelylenkit. Alkuun vain joitakin satoja metrejä pari kertaa päivässä. Kolmen viikon päivittäisten minikävelyiden jälkeen pystyn kävelemään noin 15 minuutin pätkiä 2-4 kertaa päivässä, mikä - tilanteen pakosta - riittää myös Murulle. Toisin kuin vielä kesällä, jolloin jouduin jättämään koiralenkit täysin Ukin harteille (jonka kävely on kipeiden jalkojen takia myös rajoittunutta). 

Lonkka ei enää merkittävästi kipeydy kävelyn aikana eikä lyhyiden lenkkien jälkeen. Myös pitkään jatkuneet ja nukkumista merkittävästi häirinneet yölliset kivut ovat kadonneet. Eli lonkkani tuntuu rauhoittuvan - hiljakseen ja ainakin tällä haavaa. 

Kuntoutumiseen olen saanut apua ja kannustusta Johannan suosittelemalta, osaavalta fysiatrilääkäriltä ja hänen edelleen suosittamaltaan fysioterapeutilta. Fysiossa olen toistaiseksi käynyt kaksi kertaa viikon välein, ja käynnit jatkuvat (harvakseltaan) vielä ainakin viisi kertaa. 

Olen tosi tyytyväinen tähän Somatic-studion/Artfysion ammattitaitoiseen ja kokeneeseen terapeuttiin, jonka kanssa ikäihmisen kuntoutuksen keinot ja tavoitteet menevät meillä yksiin. Hän ymmärtää, että myös 69-vuotias mummi haluaa (vielä) kuntoutua ahkerasti liikkuvaksi, vetreäksi ihmiseksi :)

Toivottavasti kävelylenkkini pitenevät syksyn edetessä. Ehkäpä tanssinkin vuoro vielä koittaa… Avainsanoja kuntoutuksessa ovat pitkäjänniteisyys ja kärsivällisyys, mikä minun väliin (usein) on vaikea hyväksyä :)

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

lauantai 11. syyskuuta 2021

Kamat kannettu


VIIMEIN jo helmikuussa alkanut (täällä) Punavuoren kaksioni remontti on (lähes) valmis. Eli homma on niin pitkällä, että saatoin eiliseksi tilata muuttofirman kantamaan asuntoon varastossa maaliskuun alusta olleet kodin kamat - astiat, matot, vaatteet, taulut, ruokapöydän tuoleineen, kirjahyllyn kirjoineen. Parisängyn ja vanhan sohvan oli siirtänyt jo juhannuksen aikoihin satunnaisten Hesa-vierailujeni varalle :)

Yllätyin, miten hyvältä tuntui saada omat tavarat omaan asuntoon. Lähelleen, käden ulottuville, vaikka edelleen jätesäkeissä, vaatepusseissa sekä kymmenissä pahvi- ja muovilaatikoissa. Jo eilen sain koottua kirjahyllyn ja pyyhittyä pölyt ruokaryhmästä, jonka alle laitoin heti kuukausia sitten hankkimani uuden Woodnotesin ison paperimaton. Matto on ihanampi kuin kuvittelin ja sen värit - musta, beige ja harmaa - sopivat täydellisesti olohuoneeni uuteen beigen väriseen seinään ja vanhoihin mustiin huonekaluihini :)

Viikonlopun aion jatkaa loputtomien nyssyköiden ja laatikoiden purkamista. Toivon, että parissa päivässä saan ainakin kaikki kirjat, astiat ja vaatteet omille paikoilleen. Kunhan ensin löydän kymmenet henkarit, jotka olen ilmeisen hyvin pakannut - jonnekin :)