Tuntemattomampi hautausmaa

Profeetta Elian kirkko, joka tunnetaan myös Hautausmaan kirkkona.

Joku aika sitten kävelin - taas yksin, ilman Murua (täällä) - Helsingin ortodoksille hautausmaalle, joka on Lapinlahdessa suuren luterilaisen Hietaniemen hautausmaan vieressä. Ortodoksinen hautausmaa on perustettu jo vuonna 1815.

1800-luvun alussa Suomi liitettiin Venäjään ja Viaporin (Suomenlinnan) linnoituksesta tuli venäläinen varuskunta. Tällöin Helsingin edustalla olevassa saaressa palvelevat, uskonnoltaan pääosin ortodoksit sotilaat ja heidän perheensä halusivat oman hautausmaan. Ensimmäisten haudattujen vainajien joukossa olikin linnoituksen sotasataman päällikkö, venäläinen amiraali Nicolai von Bolisco (1757-1815), jonka hautakivi on Helsingin ortodoksisen hautausmaan vanhin, nykypäiviin säilynyt muistomerkki. 

Hautausmaalle haudataan edelleen ainoastaan Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluneita vainajia ja heidän lähiomaisiaan. Hautausmaalla kävellessä voi törmätä tunnettujen, eri aikakausina ja eri aloilla toimineiden helsinkiläisten hautakiviin, kuten kauppaneuvos Nikolai Sinebrychoff (1789-1848) (täällä), muusikko Kirka Babitzin (1948-1973) ja kansanedustaja ja vammaisjärjestövaikuttaja Kalle Könkkölä (1950-2018).

Ortodoksisella hautausmaalla on myös kaksi valkoiseksi rapattua kirkkorakennusta. Vanhempi ja pienempi Pyhän Elian kappeli valmistui jo vuonna 1852, kun taas uudempi ja suurempi Profeetta Elian kirkko vihittiin käyttöön vasta vuonna 1958. 

Kiehtova pieni hautausmaa, jota ei kannata jättää väliin, kun kävelee viereisellä Hietaniemen hautausmaalla (täällä). Toivottavasti osun joskus paikalle sellaiseen aikaan, että pääsen tutustumaan kirkkoon myös sisältä…

Mechelininkadun vieressä on pieni sankarihauta-alue, 

johon on haudattu 58 talvi- ja jatkosodassa kaatunutta miestä.

Pyhän Elian kappeli

Syssyä Suomessa

Vielä viime viikolla aikomukseni oli marraskuun alussa lentää viikoksi Malagaan. Mutta suunnitelmani muuttuivat - kuten niin monesti viime vuosina - enkä lähdekään Malagaan, vaan (näillä näkymin) vietän marraskuun alkua osin Ukin mökillä, osin Punavuoren kaksiossa ja osin tyttärien ja heidän perheidensä kanssa Taattisten tilalla. 

Ainakin alku eli ”osin Ukin mökillä” on lähtenyt kivati liikkeelle. Syysluonto on yllättänyt positiivisesti. Kun tarkkaan katsoo, niin ruskeiden lehtien joukosta löytää vielä värikkäitä yllätyksiä. Ja kun on paikalla oikeaan aikaan - esimerkiksi lyhyenä hetkenä auringon noustessa sellaisena aamuna, jolloin taivas on puolipilvessä - niin näky järvellä on taivaallinen :)

Ja siellähän se Malaga pysyy… Terkkuja Helulle, joka minua siellä jo odotti :)

Hirvi pääsi puistoon

Simo Helenius: Hirvi, 1993

Salon Sibeliuspuistossa (täällä) ei voi olla huomaamatta Vapauden liekki -nimistä kaksiosaista muistomerkkiä, joka pystytettiin vuonna 1992 Suomen 75-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Sen tarkoitus on muistuttaa siitä työstä, jonka sota-aikojen sukupolvet ovat Suomen hyväksi tehneet.

Muistomerkin on suunnitellut somerolainen kuvanveistäjä Seppo Manninen (s.1937). Teos koostuu kahdesta osasta: Ajan kaari on 10 metrin pituinen graniittipaasi, joka kuvaa maamme historiaa 1900-luvun alusta tähän päivään. Toinen, taivasta kohti kurkottava osa - Itsenäisyyden liekki - on tehty hiotusta ruostumattomasta teräksestä.

Mahtipontinen teos ei minua kovin puhutellut. Mutta punainen graniitti, josta Ajan kaari oli valmistettu, oli hurmaavaa ja upeasti elävää kiveä eikä siihen voinut olla ihastumatta…

Puiston laidalla, kolmen korkean havupuun suojasta löytyi vielä toinen, perinteisempi patsas: Simo Heleniuksen (s.1942) Hirvi, joka pystytettiin puistoon vuonna 1995 eli pari vuotta Vapauden liekin jälkeen. 

Kyseessä oli projekti, joka alkoi, kun läheisellä Mököistenkadulla asunut salolainen Sulo Rissanen (1913-1994) testamenttasi asuntonsa Salon ja Keuruun kaupungille. Testamentissa määrättiin, että rahat tuli käyttää kahteen hirven näköisveistokseen, joista toinen sijoitettaisiin Salon Sibeliuspuistoon ja toinen miehen lapsuuden maisemiin Keuruulle. 

Sulo Rissanen halusi hirviveistoksen juuri Sibeliuspuistoon, sillä puisto näkyi hänen Salon kotinsa ikkunasta. Kaupunki ei ollut tästä kovin ilahtunut, sillä puistoon oli jo ehditty pystyttää Mannisen runsaasti tilaa vievä Vapauden liekki ja pieneen puistoon oli vaikea mahduttaa kahta aivan erityylistä veistosta. 

Erimielisyyksistä huolimatta Simo Heleniuksen (1942-2026) veistämä Hirvi pystytettiin vuonna 1995 Sibeliuspuiston reunalle Rissasen testamentin mukaisesti. Tosin puistossa kierrellessä näytti vähän siltä, että Hirvi olisi yritetty piilottaa kolmen korkean ja kapean havupuun taakse. Tiedä häntä…

Kaikesta huolimatta Heleniuksen hirvipatsas ja etenkin sen pää anovine silmineen ja silittelyä kerjäävine turpineen oli yllättävän symppis :)

PS. Myös Keuruulle kirjaston viereen pystytettiin vuonna 2000 kuvanveistäjä Timo Hannusen (s.1969) Kuuntelija-niminen sympaattisen näköinen, isokorvaista hirven päätä kuvaava graniittiveistos. 

Seppo Manninen: Vapauden liekki, 1992

Talo puiston laidalla

Ukin mökiltä on noin 30 km Salon keskustaan, jossa yli 40 mökkivuoden aikana on tullut käytyä kerran jos toisenkin. Useimmiten Salo-reissumme suuntautuvat ”Suomen parhaalle” torille (mm. täällä) ja ruokaostoksille City-Marketiin tai Halikon Prismaan (mm. täällä). Ja/tai kaupungin lukuisille kirpputoreille (mm. täällä) ja ihaniin kukkakauppoihin (mm. täällä). Ja väliin myös Kuiron kuppilaan (mm. täällä), joka on ihanasti jämähtänyt 1990-luvulle, tai Veturitallin taidemuseoon (mm. täällä).

Suuri osa laajaa Salon keskustaa on kuitenkin jäänyt aika tuntemattomaksi. Mitä nyt väliin olen eksynyt hiukka vieraammillekin seuduille, kuten esim. Moision (täällä) ja Anjalan (täällä) kaupunginosiin.

Perjantain Salo-reissulla päätin taas käydä jossain vähän vieraammassa paikassa, ja päädyin kiertelemään torilta kivenheiton päässä olevaan Sibeliuspuistoon. Erityisen tunnelman Raatihuoneenkadun varrella olevaan pieneen puistoon toi sen reunalla loriseva vähävetinen Vähäjoki. 

Puiston vieressä oli siniseksi maalattu iso puutalo, jonka vuonna 1924 oli suunnitellut turkulainen Erik Bryggman (1891-1955). Suositun arkkitehdin tunnetuin rakennus on Ylösnousemuskappeli Turun hautausmaalla - vuonna 1940 valmistunut pyhä rakennus, johon ihastuin syyskuussa 2022 (täällä). 

Alkujaan sininen puutalo valmistui Suojeluskunnan taloksi, mutta sota-ajan jälkeen se siirtyi Uskelan (nyk. Salon) Maamiesseuralle. Vuonna 1972 aiemmin valkoinen talo maalattiin siniseksi, minkä jälkeen sitä alettiin kutsua Siniseksi taloksi. 

Alkuvuodesta Sinisen talon alakertaan avattiin kodikas kahvila Cafe Sininen. Perjantai-iltapäivänä oli aika tyhjää, mutta vitriinissä oli aamupäivällä itse leivottua voisilmäpullaa, munkkirinkilää, paria eri kakkua ja suolaista piirakkaa. Ainakin kahden euron munkkirinkilä oli tuore ja herkullinen :)

Toivotaan, että ihmiset huomaisivat tuon hieman syrjässä olevan kauniin vanhan talon. Ja samalla löytäisivät söpön, hieman erilaisen kuppilan, jotta se pysyisi hengissä ainakin talvikuukausien yli…

Sininen talo, jonka alakerrassa toimii pieni, kotoinen kahvila.

Cafe Sinisen sisätilaa

Ihmisten kuvia

Robert Wilhelm Ekman: Isoäidin syntymäpäivä, 1858

Taidemuseoita kierrellessäni innostun väliin jopa liikaakin omakuvista, muotokuvista sekä muista ihmisiä ja heidän elämäänsä kuvaavista maalauksista. Rakastan tutkia, mitä ilmeitä, esineitä ja muita yksityiskohtia taiteilija on maalauksessaan kuvannut, ja mitä ehkä jättänyt kuvaamatta. Ja miten maalauksessa näkyy kyseinen aikakausi, vai näkyykö ollenkaan…

Villa Gyllenbergin vasta avatussa taidenäyttelyssä (täällä) oli ainakin kaksi tällaista ihmisiä kuvaavaa maalausta, joiden edessä seisoin pitkään. Ihmetellen ja ihastellen. 

Ensimmäisenä ihastelin Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalausta Isoäidin syntymäpäivä vuodelta 1858. Siinä oli kuvattu ilmeisen vaurakkaan talonpoikaisperheen isoäiti, jonka 65-vuotispäiviä oli kokoontunut juhlimaan perheen äiti, kaksi alle 10-vuotiasta tytärtä ja lattialla istuva poika sekä lieden edessä häärivä piika. 

Isoäidin ikävuodet saattoi lukea pöydältä, jolle oli kukkasilla kirjoitettu ruotsiksi 65 ÅR. Hämmästelin, että tuo lähes 90-vuotiaalta näyttävä vanha nainen oli todella vasta 65-vuotias eli yhdeksän vuotta minua nuorempi :) Ja ”vanhus” luki juhlapäivänään ilmeisesti vanhaa raamattua…

Synttärimaalauksessa näkyi paljon muutakin kiinnostavaa. Kuten takaseinällä oleva pieni kirjahylly, joka oli peitetty verholla, ja nuoremman tytön kädessä oleva nukke, jolla oli tosi hienot vaatteet :)

Arvostettu turkulainen kuvataiteilija Robert Wilhelm Ekman oli minulle tuttu jo mm. Ateneumin kokoelmanäyttelystä, jossa tutkin innokkaana hänen maalaamaansa Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talonpoikaistuvassa (1868). Ja elokuussa 2025 ihailin Ekmanin tekemiä, vuonna 1854 valmistuneita komeita freskoja Turun tuomiokirkon pääkuorin katossa (täällä). 

Kiehtova oli myös nuoren Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) maalaama Neoviuksen perhemuotokuva. Maalaukseen oli ikuistettu matematiikan professori Edvard Rudolf Neovius (1851-1917) ja hänen tanskalainen vaimonsa Thyra Neovius (1846-1921) sekä heidän tyttärensä Saima Neovius (1882-1962). Teoksen kokoa kuvasi se, että nelivuotias Saima-tytär oli maalattu luonnollisessa koossaan :)

Gallen-Kallela oli Neoviusten perhetuttu ja vuosien kuluessa hän teki heistä useita eri muotokuvia. Näyttelyssä esillä ollut perhemuotokuva valmistui vuonna 1886, jolloin Gallen-Kallela oli vain 21-vuotias, Edvard 35- ja Thyra 40-vuotias. 

Neovius-Nevanlinnan sivistyssukuun kuuluva Edvard Neovius muutti asumaan myöhemmin perheineen Tanskaan, jossa heidän tyttärensä opiskeli oopperalaulajaksi. Perhemuotokuva ostettiinkin Sammon kokoelmaan Tanskasta.

Synttäreitä ja pianonsoittoa 1800-luvun puolivälissä. Ei ihan perusarkea, mutta perhekuvauksia kumminkin…

Akseli Gallen-Kallela: Neoviuksen perhemuotokuva, 1886

Yksi Gallen-Kallelan piirtämistä Neoviuksen perheen muotokuvista :)

Ajoittamaton karikatyyri Thyra Neoviuksesta 

(Gösta Serlachiuksen taidesäätiö / Serlachius-museot)

PS. Edvard Rudolf Neovius (1851-1917) oli Helsingin yliopiston matematiikan professori vuosina 1883-1900. Rolf Nevanlinna (1895-1980), joka vuosina 1926-1947 hoiti samaa professuuria, oli Edvardin veljen Otto Nevanlinnan (1867-1927) poika. Vuonna 1906 osa Neovius-Nevanlinna -suvun jäsenistä suomensi sukunimensä Nevanlinnaksi.

Kurkistus kokoelmaan

Victor Westerholm: Maisema Karjaalta, 1911

Yhdessä lempparipikkumuseossani Villa Gyllenbergissa avautui pari viikkoa sitten Kurkistus Sammon kokoelmaan -niminen taidenäyttely. Esillä on viitisen kymmentä maalausta ja veistosta aiemmin vakuutusyhtiönä tunnetun Sampon - nykyään Sampo-konsernin - taidekokoelmasta. Nykyään konsernin vakuutusyhtiö tunnetaan nimellä If Vakuutus.

Villa Gyllenbergin alakerran galleriasali on yksi suuri tila, joka on parilla väliseinällä jaettu pienempiin lohkoihin. Eli useimmat esillä olevat teokset voi nähdä heti sisään tultaessa. Silmäni nauliutuivatkin nopeasti kahteen suurikokoiseen maalaukseen: Victor Westerholmin (1860-1919) maalaukseen Maisema Karjaalta ja Saara Ekströmin (s.1965) Aika on paikka -nimiseen teokseen. 

Kaksi erilaista, eri aikakausina ja eri tekniikoilla tehtyä teosta, joita kuitenkin yhdisti sama värimaailma ja sama rauhan tunne. Turun taidemuseon ensimmäisenä johtajana ja Ahvenanmaalla toimineen taiteilijasiirtokunnan perustajana (täällä) tunnettu Westerholm kuvaa Karjaalla olevaa Mustionjokea herkästi ja elävästi. Ja samaa herkkyyttä tavoitan Ekströmin maalauksesta, jossa näen lämpimän valon vyöryvän vanhan kirkon ikkunasta ulos pimeyteen. Ja jonka kiehtova nimi Aika on paikka jää pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni…

Saara Ekström oli minulle aiemmin tuntematon taiteilija. Hän on kuitenkin tehnyt merkittävän uran lähinnä video- ja elokuvateosten sekä tilataiteen parissa. Ekström on turkulainen, kuten myös sekä Westerholm että Axel Haartman (1887-1969), jonka kesäinen maalaus Valo ja varjo palautti mieleeni hänen Naantalissa oleva mielenkiintoisen kotimuseon Casa Haartmanin, johon tutustuin heinäkuussa 2022 (täällä). 

Taiteilijoiden Turku-yhteys ei ole vain sattumaa. Vakuutusyhtiö Sampo perustettiin vuonna 1909 juuri Turussa turkulaisten liikemiesten toimesta :)

Tuntuu, että joka näyttelyssä pitää nykyään olla myös yksi Schjerfbeck :) Gyllenbergin näyttelyssä se oli Virkkaava tyttö, joka oli ostettu Sammon kokoelmaan Tukholmasta. Herkkä, pienehkö öljymaalaus, jonka Helene Schjerfbeck (1862-1946) oli maalannut vuonna 1904 asuessaan pari kymmentä vuotta kaksin äitinsä kanssa Hyvinkäällä (täällä). Maalauksen mallina oli ollut Helenen vuokraemännän tytär Blonda Raij.

Kaikkinensa tykkäsin katsella Sammon kokoelman teoksia. Tosin vähän sekava valikoima. Ainoana yhdistävänä juttuna koin sen, että kaikki taiteilijat olivat kotimaisia ja että teokset olivat ”tuttua ja turvallista”. Asia, missä on puolensa ja puolensa…

PS. Westerholmin Talvimaisema punatulkkuineen oli ihana :)

Victor Westerholm: Talvimaisema, 1894 

Axel Haartman: Valo ja varjo, 1944

Helene Schjerfbeck: Virkkaava tyttö, 1904 

Saara Ekström: Aika on paikka, 1990 

Ihastuin korppuihin

Viime viikolla olin kävelemässä - yksikseni ilman Murua - Taka-Töölössä Humallahden rantaa, kun muistin, että Sibeliuksenpuiston (täällä) kaupungin puoleisessa kulmassa Mechelininkadun, Merikannontien ja Kesäkadun kulmassa olevassa vanhassa puutalossa on keväällä avattu uusi Bertha-niminen kahvila. Pitihän minun tuo ihme mennä katsastamaan - ja jättää rannan tuttu Regatta (täällä) väliin :)

Cafe Bertha oli söpö pieni kahvila, joka oli rakennettu hienosti entisöidyn ison huvilan kivijalkaan - entisen autotallin paikalle. Sisällä oli vain kuusi pikkupöytää ja parikymmentä istumapaikkaa, mutta puutarhaan levittäytyvällä terassilta löytyi noin 50 lisäpaikkaa. Minulle sattui hyvä tuuri, kun yksi kuudesta 2-3 hengen sisäpöydästä oli vapaana :)

Kahvilassa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta yllättäen se ei minua - luonnonvaloa rakastavaa mummia - kiusannut. Pieneen tilaan tuntui tulevan riittävästi valoa lasisen pariovien kautta, ainakin vielä tuona aurinkoisena lokakuun iltapäivänä.

Tarjolla oli perusjuttuja - ”pientä makeaa ja suolaista” sekä lohikeittoa, jota tuntuu nykyään olevan tarjolla vähän joka kuppilassa. Parasta oli kuitenkin - mukavan ja ystävällisen palvelun lisäksi (siitä erityisplussat) - itsetehdyt, runsaalla sokerilla ja kanelilla päällystetyt korput, joiden hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan. Mitä enää saa eurolla?

Paitsi korput ja palvelu paikassa kiehtoi Humallahden (ruotsiksi Hummelviken) mukaan nimetyn Villa Humblevikin historia. Helsinkiläiset ja etenkin vanhat töölöläiset tuntenevar rakennuksen paremmin Pauligin huvilana. 

Vuonna 1886 huvilan osti Saksasta Suomeen parikymppisenä muuttanut Gustav Paulig (1850-1907), joka muutti siihen asumaan nuoren suomalaisen vaimonsa Berthan (1857-1923) ja lastensa kanssa. Perhe asusti huvilaa  vanhempien kuolemaan asti, minkä jälkeen 1930-luvulla Helsingin kaupunki pakkolunasti sen.

Kymmenen vuotta aiemmin Gustav Paulig oli perustanut kahvin ja mausteiden maahantuontiliikkeen ja vuonna 1904 vaurastunut yhtiö perusti jopa oman kahvin paahtimon. Gustavin kuoltua Bertha Paulig jatkoi kasvavan yrityksen toimitusjohtajana vuoteen 1919 asti.

Kaupungin omistuksessa vanha huvila pääsi pahasti rapistumaan, kunnes vuonna 2022 Pauligin suku osti sen takaisin ja toteutti mittavan entisöintiremontin. Nykyään huvila on kahvilaa lukuunottamatta pääosin suvun yksityiskäytössä. 

Kahvila virallinen nimi on muuten Cafe Bertha by Cafe Tarina, sillä Berthaa pyörittää sama perheyritys kuin Munkkiniemessä jo vuosia ollutta Cafe Tarinaa (täällä). Hyvä - joskin erilainen - fiilis molemmissa…

Iso ulkoterassi tuo lisätilaa pieneen kahvilaan.

Kahvila jää lähes piiloon ison puutalon oikean puoleiseen kivijalkaan :)

Sukkia syksyyn

Kaksiväriset perussukat Novitan 7-veikka -langasta: 48 silmukkaa 3,5 sukkapuikoille. Resorina 3o1n ja ennen kantapäätä ja ennen kärkikavennuksia pari riviä kahden langan siksakki. Piristeenä varteen ja kärkeen viiden kerroksen ristikkokuvio, jonka keskellä täplä lisävärillä :)

Tylsin homma vielä jäljellä - päättely :) Sen jälkeen uudet sukat ovat valmiit jonkun läheisen jalkaan…

Luut kertovat

Stellerinmerilehmän (täällä) innoittamana jäin yksikseni vielä kiertelemään Luonnontieteellisen museoon eläinten luurankoja esittelevälle Luut kertovat -osastolle. Aiemmilla museokäynneillä olen aina ollut matkassa lastenlasten kanssa, jolloin huomioni on pääosin mennyt leikki-ikäisten perässä pysymiseen (mm. täällä, täällä ja täällä).

Tällä kertaa olin museossa ypöyksin ja saatoin kiinnittää kaiken huomioni luihin ja luurankoihin :) Yllätyin, miten mielenkiintoinen ja monipuolinen museoidut eläinten luurangot olivat. Kansainvälisesti ehkä pieni otos (tai sitten ei), mutta juuri sopivan kokoinen minun keskittymiskyvylleni…

Museon pysyvässä näyttelyssä esillä olevat luut ja luurangot on valikoitu Luonnontieteellisen keskusmuseon huomattavasti suuremmasta, lähinnä tieteellistä tutkimusta varten kerätystä luukokoelmasta. Kokoelman pesämuna on ollut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) anatomian ja fysiologian professori Evert Julius von Bonsdorffin (1810-1898) keräämä laaja luustokokoelma, johon kuuluneet eläinten luut ja luurangot liitettiin aikoinaan silloisen Eläinmuseon kokoelmiin. Useimmat nykyiseen luustokokoelmaan kuuluvista luurangoista ovatkin peräosin 1800- ja 1900-luvuilta.

Luonnontieteellisessä museossa olevat eläinten luurangot ovat kaikki aitoja ja alkuperäisiä, mikä minun piti ihan varmistaa lipunmyyjältä :) Monet niistä ovatkin yli 200 vuotta vanhoja, kuten mm.sukupuuttoon kuolleet harvinaisuudet: stellerinmerilehmä (täällä) ja jaavantiikeri.

Lokakuussa 2024 ikuistin yhden museon luustohuoneista illalla kävellessäni rakennuksen ulkopuolella (täällä). Silloin en tosin ihan tajunnut, mitä valokuvasin…

Pörröisen pöllön luuranko on hämmentävän pieni.

Rauskun rustoinen tukiranka muistuttaa taideteosta.

Sarvivalaan parimetrinen sarvi on kehittynyt eläimen vasemmasta etuhampaasta.

Merilehmän tarinaa

En ole (vielä?) lukenut Iida Turpeisen (s.1987) kirjoittamaa kehuttua Elolliset-kirjaa vuodelta 2023, mutta viikko sitten olin katsomassa Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kirjasta sovitettua Elolliset-nimistä teatteriesitystä. Ja olin myyty. Tosipohjainen mielenkiintoinen tarina, puhutteleva teksti ja kiehtova lavastus. Kaikkinensa hurmaavaa teatteria Pipsa Lonkan dramatisoimana ja Wauhaus-teatteriryhmään kuuluvan Juni Kleinin ohjauksessa.

Heidi Herala näytteli kutkuttavasti luonnontutkija Georg Wilhelm Stelleriä (1709-1746), joka 1740-luvun alussa matkusti tanskalaissyntyisen tutkimusmatkailijan Vitus Beringin (1681-1741) retkikunnan kanssa Venäjän keisarinnan toimeksiannosta kartoittamaan nykyisen Alaskan tuolloin vielä tuntematonta rannikkoa.

Paluumatkalla Beringin ja Stellerin alus haaksirikkoutui myrskyssä, minkä jälkeen useimmat lähes 80 hengen miehistöstä pelastautuivat Alaskan ja Venäjän välissä olevalle, asumattomalle saarelle. Bering kuoli tuolla nykyään hänen mukaansa nimetyllä Beringinsaarella, samoin kuin lähes puolet laivan muistakin miehistä. Sen sijaan Steller ja muut hengissä selvinneet miehet pelastuivat seuraavana vuonna, kun he onnistuivat kasaamaan vanhan laivan jäänteistä pienemmän, mutta merikelpoisen aluksen. 

Saarella ollessaan luonnontutkija Steller hullaantui löytäessään saaren ympäristössä eläneen noin 2000 merilehmäpopulaation. Aiemmin tuntematon, pääosin merileviä syövä jättimäinen merinisäkäs oli kömpelyytensä ja uteliaisuutensa takia helposti metsästettävissä. Kun eläimen liha oli vielä maukasta, niin ahneista metsästäjistä ei Beringin ja Stellerin tutkimusmatkan jälkeen ollut puutetta.

Ja vuoteen 1768 mennessä eli vain 27 vuotta löytymisensä jälleen tämä stellerinmerilehmäksi nimetty eläin olikin jo tapettu sukupuuttoon…

Näyttämöllä (ja kirjassa) stellerinmerilehmän tarina kuitenkin jatkui lajin kuolemisesta huolimatta. Noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1859 Venäjän omistuksessa olevan Alaskan siirtokunnan kuvernööriksi nimitettiin suomalainen Hampus Furuhjelm (1821-1909). Ennen lähtöä Aleksanterin keisarillisen yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) professori Alexander von Nordmann (1803-1866) oli pyytänyt, että Furuhjelm hankkisi Alaskasta merilehmän harvinaisen luurangon. 

Kuvernööri toteutti professorin toiveen ja vuonna 1861 luuranko saapui osina Helsinkiin. Yliopistolla luuranko koottiin ja siitä tuli osa yliopiston luonnontieteellistä kokoelmaa. 

Lähes sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1952 Aino Sepon oivallisesti näyttelevä Helsingin Eläinmuseon preparaattori John Grönvall (1895-1979) sai tehtäväkseen purkaa museoidun stellerinmerilehmän luurangon ja koota sen uudelleen, jotta luuranko vastaisi paremmin uusinta tietoa eläimen anatomiasta.

Tämä Grönvallin kokoama luuranko on edelleen nähtävänä Luonnontieteellisen museon (aiemmalta nimeltään Eläinmuseo) ensimmäisessä kerroksessa Luut kertovat -osastolla. Samanlaisia kokonaisia, saman yksilön luista koottuja stellerinmerilehmän luurankoja tunnetaan maailmalla vain muutama, sillä pääosin kokoelmien luurangot on koottu ”sekalaisesti” eli useiden eri yksilöiden luista :) 

Kiehtovasta historiallisesta juonesta huolimatta niin kirjan kuin näytelmän keskiöön nousee kuitenkin huoli ihmisen toiminnan aiheuttamasta eläinlajien sukupuutosta ja lajikadosta, Ja ainakin näytelmä onnistuu tässä loistavasti. 

Hellävaraisen salakavalasti Turpeisen, Lonkan ja Kleinin luoma teos herätti myös meidät - eturivissä istuneet kaksi mummoa - kohtaamaan pelottavan tosiasian: Tällä hetkellä elävistä kasvi- ja eläinlajeista joka neljäs on uhanalainen eli vaarassa kuolla sukupuuttoon - Georg Wilhelm Stellerin löytämän merilehmän tavoin. 

Kirjan ja näytelmän myötä myös Luonnontieteellisen museon suurharvinaisuudesta eli stellerinmerilehmän luurangosta on tullut suosittu nähtävyys. Niin suosittu, että katsojien ja teoksen turvallisuuden takia se on jouduttu suojaamaan lasiseinällä :)

Pitihän minunkin näytelmän jälkeen mennä museoon katsomaan tuota kuuluisaa rankaa. Ja ikuistaa se tähän blogiini  :)

Merilehmä saattoi olla jopa 10 metrin pituinen ja painaa 10 000 kiloa.

PS. Stelleristä ja merilehmistä on jo vuonna 2019 eli pari vuotta ennen Turpeisen Elollisia kirjoitettu kirja: Aura Koiviston Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Pitänee tutustua…

PPS. Wauhaus on vuonna 2016 perustettu monitaiteinen taidekollektiivi. Lue lisää täällä.