Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain sai lainaksi…

Mutta käymättä en jättäisi. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Aamunrepäisy 40

HS:n tiedetoimittaja Annikka Mutasen mainiossa Elämän tarkoitus löytyy naistenlehdestä

 -nimisessä jutussa (HS 24.7.26) kerrotaan kirjailija Hannu Mäkelän sanoneen: 

Elämän tarkoitus on saada yhteys toisiin ihmisiin. 

Ja toimittajan mukaan siihen on kolme keinoa: katse, puhe ja kosketus. 

Lazy days - or not

Kesää Taattisilla

Täällä taas ollaan Taattisten tilalla Merimaskussa. Kaunista ja viihtyisää - kuten aina - vaikka majoitus- ja kahvilatoiminta onkin tauolla ainakin tämän kesän (täällä). 

Olen viihtynyt Opiskelijtytön ja Lontoontytön perheiden kanssa. Edellinen tosin palasi puolisonsa ja 2 v ja 1/2 v poikiensa kanssa jo viime keskiviikkona pääkaupunkiseudulle. Onneksi ehdin viikon nauttia pikkupoikien seurasta ja vanhempien valmistamista herkkuaterioista - kanttarellikastiketta, kanttarellirisottoa, kanttarellipastaa - monen muun muassa :) 

Kanttarellejahan lähimetsissä on ennennäkemättömiä määriä. Lyhyellä lenkillä löytää helposti useamman litran. Ja ilokseen tytär löysi päätalon pihasta myös kolme madotonta ja upeaa herkkutattia.

Rakastan edelleen Tilan levollisuutta ja rauhaa, mikä tietty korostuu kun ei ole muita majoittujia. Ja tilaa - niin sisällä kuin ulkona.

Taas käytiin Billnäsissä

Heinäkuun alussa kävimme Lontoontytön kanssa Billnäsissä, jossa oli taas helsinkiläisen Lokal Gallerian taidenäyttely, kuten viime vuonnakin (täällä). Tänä kesänä At First Blush -niminen näyttely oli järjestetty alueen vanhassa lapiotehtaassa, joka oli lähes vastapäätä viimevuotista näyttelytilaa.

Viime vuonna ihastuin esillä olleiden teosten lisäksi hienoon näyttelytilaa (täällä). Tämänvuotinen näyttelyhalli oli edellisvuotta pienempi ja tylsempi, mikä mielestäni latisti näyttelyn tunnelmaa. Minun ainakin oli väliin vaikea havaita yksittäisiä esineitä ja teoksia ja huomata niiden kauneus ja kiinnostavuus. Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan, vaan näyttely oli kokonaisuus…

At First Blush -näyttelyn teemana oli tunne, jonka uuden elämän puhkeaminen kukkaan alkukesästä, aiheuttaa. Tosin tuota voittoisaa ja odottavaa tunnetta vain harva esillä olleista teoksista pystyi minussa herättämään.,, 

Mukana oli nelisenkymmentä taiteilijaa - kuvataidetta, muotoilua ja käsityötaitoa. Useimmat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta oli joukossa myös tuttuja mm. viime vuodelta Billnäsistä. 

Tällä kertaa viehätyin esimerkiksi suomalaisen lasitaiteilija Renata Schirmin vaaleanpunaisesta, yksinkertaiselta näyttävästä lasireliefistä, jossa puhallettua lasia oli mielenkiintoisesti kuumatyöstöllä laskostettu. Ja Jaakko Mattilan isokokoisesta, herkästä akvarellityöstä, jonka työstämiseen hän oli käytänyt luonnonaineita - sahramia, punajuurta ja fytosyaniinia. 

Sekä teollisen muotoilijan Arni Aromaan pienistä teoksista, joissa hän yhdisti kivitavaraa ja lasia. Ja tietenkin tykkäsin myös myös Eija Kosken komeista himmeleistä - viime vuoden tapaan (täällä). 

Uutta viime vuoden kesänäyttelyyn verrattuna oli myös se, että näyttelyhallin yhteydessä oli pieni, mukavan näköinen kahvila. Minkä tosin äkkäsimme vasta, kun olimme jo nauttineet retkipäivän kahvit joenrannalla olevassa Cafe Ellenissä, johon ihastuimme viime vuonna (täällä). 

Ja ihastuimme taas - suosittelen :) Ja näyttelykin oli, jos ei pitkän matkan - meidän 30 kilometrin matka vielä kannatti - niin käymisen arvoinen…

Edessä Arni Aromaan Palko III (2025), Silmu III (2026) ja Itu VII (2025) ja 

seinällä Jaakko Mattilan isokokoinen Sun and Water (2026).

Renata Schirm: Plisee, 2026

Seinällä ylhäällä oikealla Jenni Ropen maalaus.

Näyttelytilasta löytyi myös pieni kahvila.

Kesäsalaattia keiton sijaan

Yksi perheemme kesäherkuista on vuosikymmeniä ollut aurajuustolla höystetty kesäkeitto (täällä). Viimeksi vieraillessani Opiskelijatytön perheen luona, he olivat valmistaneen samoista alkukesän raaka-aineista ruokaisaa salaattia - siis keitettyjä juureksia ilman lientä ja ilman juustoa :)

Ihastuin ikihyviksi. Resepti on kuulemma julkaistu joitakin vuosia sitten Yhteishyvä-lehdessä (täällä) ja on tarkoitettu neljälle hengelle.

8-10 varhaisperunaa

3 porkkanaa

1 pieni kukkakaali

1 varhaissipuli varsineen

1 l vettä

1 tl suolaa

2 dl tuoreita herneitä (noin 450g herneenpslkoja)

1 nippu retiisejä

75 g voita

1/2 nippua tilliä hienonnettuna

1 rkl sitruunanmehua

Juurekset lohkotaan ja keitetään suolatussa vedessä - kukkakaali lisätään vasta lopussa - napakan kypsiksi. Säästä sipulin varret koristeeksi. Valuta keitinvesi pois kattilasta. Lisää voi, tilli ja sitruunanmehu. Kääntele kunnes, voi on sulanut. Viimeistele herneillä, retiisin lohkoilla ja pilkotuilla sipulin varsilla.

Jälkkäriksi herkuttelimme Tyttären puolison valmistamalla Maisemakahvilan raparperipiirakalla, jossa raparperit oli vaihdettu mustikoihin. Puoliso oli perinyt reseptin äidiltään, joka puolestaan oli napannut sen kymmenisen vuotta sitten Kotiliedestä (täällä). 

Ei mökkikesää ilman kesäkeittoa (tai -salaattia) ja mustikkapiirakkaa :)

Hämmentävä huvila

Mustion kirkkokäynnin (täällä) jälkeen kaipasin kirkkokahveja :) Kävelymatkan päässä olisi ollut suosittu Ekkulla, johon tutustuin pari vuotta sitten (täällä). Haluaisin antaa sille toisen mahdollisuuden, mutta se hetki ei ollut vielä tuolla reissulla. 

Tien vieressä näin käsinkirjoitettuja kylttejä, joissa luki joko Kesäkahvila Sofia tai Pitsitalo ja 200 metriä. Kiinnostus heräsi, joten suuntasin sinne :) Olipa boheemi paikka, mutta tykkäsin. 

Päätalo eli Pitsitalo oli punamullalla maalattu huvila, jossa asui ja työskenteli sisustussuunnittelija Kaisa Kokko. Emäntä oli itse paikalla ja esitteli mielellään paikkoja ja myymiään tuotteita, lähinnä Intiasta tuotuja kankaita ja koruja. Kertoi ihastuneensa Intiaan ja asuvansa siellä pimeät talvikuukaudet. 

Yleisölle auki olivat huvilan eteinen ja alakerran kolme huonetta, jotka olivat täynnä ilmeisesti Kakon sekä jonkun toisen taiteilijan, jonka nimeä en muista, valmiita ja keskeneräisiä maalauksia. Teokset eivät minua niin kiinnostaneet ja runsauden takia niihin oli vaikea keskittyä.

Huvilan pihalla olevaan saunamökkiin oli pystytetty kesäkahvila. Ruutupöytäliinat, värikkäät tuolit ja itsetehtyä suolaista piirakkaa ja pullaa sekä kahvia ja raparperimehua. Kahvilaa piti Kaisan aikuinen tytär, jonka tyttären mukaan kahvila Sofia oli kuulemma nimetty :) 

Istuin pitkään, vaikka tarjottavat eivät niin erinomaisia olleetkaan. Leppoisa paikka pienen, rehevän puutarhan perällä. Ja mukavan välitön ja puhelias kahvilanpitäjä. Kuuntelin, ihmettelin ja viihdyin.

Harmi, että unohdin kysyä, miksi huvilan nimi oli Pitsitalo…

Hautakappelin kertomaa

Mustion kirkon (täällä) edessä oli rapattu vanha hautakappeli. Sen rakennutti Mustion ruukin patruunan Magnus Linder II:n leski Fredrika Sofia Baer vuonna 1803 - pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

Magnus Linder II (1751-1801) oli osin perinyt ja osin lunastanut Mustion ruukin kokonaan itselleen vuonna 1782. Seuraavana vuonna hän alkoi rakentaa uutta päärakennusta, joka nykyään tunnetaan Mustion linnana. Rakennus valmistui vasta vuonna 1792, ja tätä ennen hän ehti mennä naimisiin Fredrika Sofia Baerin (1756-1814) kanssa. Ja pariskunnan esikoinen Magnus Linder (1792-1863) syntyi samana vuonna, kun uusi rakennus valmistui. Perheeseen syntyi vielä tytär Anna Frederika (1793-1894), joka kuoli puolen vuoden ikäisenä, ja toinen poika Karl Anton (1796-1866). 

Hautakappelin alle rakennettuun kryptaan on Magnus Linder II:n lisäksi laskettu hänen elokuussa 1793 syntyneen ja maaliskuussa 1794 kuolleen tyttövauvan Anna Frederikan arkku. Ymmärtääkseni krypatassa ei ole muita arkkuja, mutta kappelin seinällä olevissa muistolaatoissa on 13 muun Linderin suvun jäsenen nimet. Viimeksi 2000-luvulla hautakammion seinään on lisätty Magnus Linder IV:n (1929-2016) ja hänen vaimonsa Juanita Wilhelminan (1929-2023) muistolaatat. 

Tehtyään elämäntyönsä äitinsä sukuyhtiössä Fazerilla Magnus Linder IV osti 1980-luvulla takaisin lapsuuden kotinsa eli Mustion linnan. Vuonna 1941, jolloin Magnus oli ollut vain kymmenen vuotias, linna puutarhoineen oli myyty suvun ulkopuolelle. Magnus aloitti välittömästi kunnostaa ja entisöidä linnaa ja sen puutarhaa, jotka molemmat olivat päässeet rappiotilaan - lähes purkukuntoon. 

Magnus Linder IV onnistui tekemään entisestä sukutilastaan menestyvän liikeyrityksen. Nykyään säätiöityä linna-aluetta hoitaa Magnuksen poika arkkitehti Filip Linder, jonka puoliso saksalainen kreivitär Christine aloitti Mustion toimitusjohtajana vuonna 2010. 

Pari sataa vuotta vanha hautakappeli toimii edelleen Linderin suvun hautakappelina. Ja kertoo kävijälle suvun kiehtovaa historiaa…

Hurmaava hääkirkko

Raaseporissa Mustion linnan ja puutarhan (täällä) vieressä, kapean maalaistien toisella puolella on pieni puukirkko. Aikoinaan se oli Mustiossa toimineen rautaruukin työntekijöiden ja heidän perheidensä kirkko, mutta nykyään se on Raaseporin seurakunnan käytössä. Tosin perinteisiä jumalanpalveluksia siellä järjestetään lähinnä vain juhlapyhinä, mutta vihkitilaisuuksia sitäkin useammin.

Nykyään vaaleansiniseksi maalattu kirkko valmistui noin 260 vuotta sitten vuonna 1761. Se korvasi vanhan, 1600-luvulla rakennetun kirkon, joka huonokuntoisena purettiin. Entisestä kirkosta uuteen kirkkoon siirrettiin vain varrellinen kolehtihaavi ja apostolien kuvilla koristeltu saarnatuoli.

Nykyään vanhaa kolehtihaavia säilytetään alttarin vieressä olevassa vitriinissä ja sen kauniisti kirjailtu kangashaavi on huputettu. Kirkon esitteessä olevasta Emilia Nybergin ottamasta valokuvasta voi nähdä, kuinka taidokkaasti se on aikoinaan kirjailtu :)

Kirkossa käydessäni sattui hassu juttu. Vapaaehtoinen seurakuntalainen esitteli minulle kirkkoa ja kertoi vähän anteeksi pyydellen, että on paikalla ensimmäistä kertaa. Innoissaan hän kuitenkin esitteli sakastin seinällä olevaa kolehtihaalia ja kertoi sen olevan yksi Suomen vanhimpia kolehtihaaveja. Hetken päästä katselin kirkon puolella vitriinissä olevaa haavia ja yhdessä ihmettelimme, että mikähän haavi tämä sitten on. Nopeasti äkkäsimme, että sehän on vanha haavi ja sakastissa oleva haavi on nykyinen käyttöhaavi :) 

Kirkon alttaritauluna on 1700-luvulla Suomessa tehty kopio Peter Paul Rubensin (1577-1640) teoksesta Viimeinen ehtoollinen, jonka suomalaista kopiota jostain syystä kutsutaan nimellä Ensimmäinen ehtoollinen. Rubensin Viimeinen ehtoollinen on nähtävillä Milanossa, samoin kuin tunnetumpi Viimeinen ehtoollinen eli Leonardo de Vincin (1452-1519) 1400-luvulla tekemä suurikokoinen seinämaalaus. 

Roosanväriset puupenkit, seiniä kiertävä sininen koristenauha ja pieni koko - 150 istuinpaikkaa - hurmaavat. En yhtään ihmettele, että kirkko on nykyään hääparien suosiossa…

Ensimmäinen ehtoollinen -niminen alttaritaulu

Vitriinissä on vanha, varrellinen kolehtihaavi.

Emilia Nybergin valokuva vanhan kolentihaavin pussista.

Kirkon saarnatuoliin oli yli 300 vuotta sitten maalattu apostolien kuvia.

Kirkon edessä oli parikymmentä sankarihautaa.

Elämälle Kiitos

Sain viikko sitten kokea jotain upeaa ja ainutkertaista. Sain olla tyttäreni tukihenkilönä, kun hän synnytti esikoisensa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. 

Se, miten hyvin pystyimme toimimaan yhdessä tuossa jännittävässä sekä fyysisesti ja henkisesti vaativassa tilanteessa, yllätti varmaan meidät molemmat. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain jakaa tuon poikkeuksellisen elämänkokemuksen tyttäreni kanssa. Sain kokea ja tuntea jotain, jonka kuvaamiseen en edes löydä sanoja…

Olin etukäteen keskustellut tyttäreni kanssa, mitä hän minulta toivoo ja odottaa sekä - tyttäreni suosituksesta - lukenut Susanna Helin vuonna 2020 kirjoittaman Peloton synnytys - kohti turvallista kokemusta -nimisen kirjan, jossa kerrotaan synnytyksestä sekä synnyttäjän että tukihenkilön näkökulmasta. 

Uskon, että synnytyksen aikana näistä yhteisistä keskusteluista ja kirjan ohjeista oli hyötyä, mutta silti supistusten voima ja tunteiden vuoristorata yllätti ainakin tyttäreni ja vähän minutkin - viiden oman synnytyksen läpikäyneen terveydenhuollon ammattilaisen. 

Hulahdimme molemmat yhteiseen synnytyskuplaan, johon lisäksemme tuntui mahtuvan vain koko synnytyksen ajan tytärtäni upeasti tukenut Matilda-kätilö. Ehkä tärkein Susanna Helin kirjan ohje, jota onnistuimme molemmat aika hyvin noudattamaan, oli se että yritimme yhdessä keskittyä kohtaamaan yhden supistuksen kerrallaan ajattelematta lainkaan jäljellä olevia supistuksia.

”Rentouta leuka, rentouta hartiat, rentouta takapuoli”. Sitä minun tuli hoettua tyttärelleni kymmeniä kertoja. Palautin myös toistuvasti hänen mieleensä, että supistusten aiheuttama kipu ei ole vaarallista, vaan merkki siitä, että kohtulihas supistuu ja synnytys etenee. 

Mieleni ja kehoni elivät vahvasti mukana tyttäreni synnytyksen eri vaiheissa, mutta silti osasin pysyä rauhallisena tukihenkilönä - mistä olen tyytyväinen, ja jopa vähän ylpeä :) Kaikinpuolin voimaannuttava kokemus - yksi elämäni merkittäviä ja mieleenjääviä tapahtumia.

Suurkiitos TYKS:n osaavalle ja empaattiselle henkilökunnalle - varsinkin kannustavalle ja rauhalliselle Matildalle. Tuntui, että jokaiseen hetkeen hän osasi löytää juuri sopivat sanat ja oikeanlaisen kosketuksen. 

Nyt Pikkupoika on onnellisesti kotona. Äiti ja Vauva aloittelevat yhteistä elämää Love-kissan kanssa :)