keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Torilla tapahtuu


Hoidan joitakin päiviä Esikoisen nuorinta, kun äidillä on työjuttuja. Aurinkoisiin toukokuun päiviimme on nopeasti kehittynyt molemmille sopiva rutiini.

Haen Yksivuotiaan keskustasta puistotädiltä klo 11-11.30. Ajamme ratikalla Hakaniemen torille, jossa ihailemme hetken torimyyjien värikäitä kukkia, ehkä maistelemme KahviSiskojen riisipuuroa tai kuuntelemme mukavia torisoittajia, ja vaihdamme metroon. Sitten metrolla itään ja vaihto lähibussiin. Sopivasti ennen yhtä olemme Itä-Helsingin kodissa, jossa meitä odottavat Muru, Chloe ja  välillä myös Ukki.

Sitten Yksivuotias leikkii hetken veljiensä ja serkkupojan vanhoilla leluilla, haistelee isolta partsilta ulkoilmaa ja syö äitinsä mukaan laittaman pilttipurkin. Yhden jälkeen vaipanvaihto, tuttipullollinen maitoa ja päiväunille mummin makkariin vanhaan vauvan retkisänkyyn.

Runsaan tunnin tirsojen jälkeen mummi saa syliinsä poikkeuksellisen rauhallisen pikkupojan, joka tykkää jatkaa verkkaista heräilyään tutussa sylissä. Aika pian pojan patteri on taas ladattu, ja eikun menoksi. Kunnes neljän aikaan lähdemme julkisilla takaisin keskustaan Yksivuotiaan omaan kotiin isoveljien, äidin ja isän luokse.

Kivoja päiviä kaikille hymyilevän ja kaikesta kiinnostuneen pikkumiehen kanssa. Huomaamatta ei ole jäänyt yksikään eteemme tullut traktori eikä kuorma-auto, ei ohikulkeva koira, ei metroaseman lattian sokeiden opasteet, ei hissikuilujen pikkuikkunat eikä erilaisten aitojen ja seinien oudot aukot ja kohoumat.

Ei ole Yksivuotiaan hymyn voittanutta...

tiistai 21. toukokuuta 2019

Kesää Kampelassa


Uutelan paripöytäinen Kampela muuttuu kesän tullessa satapaikkaiseksi (?) ulkoilmakuppilaksi. Pieni, intiimi talvikahvila (täällä) levittäytyy tällöin laajalle Vuosaaren Urheilukalastajien venesataman rantaan ja vuonna 2009 avatun Aurinkolahden kanavan suulle.

Kirjaimellisesti veden töyräällä olevista ulkopöydistä on mukana seurata edessä avautuvan vilkkaan pienvenesanataman tapahtumia, vastapäätä näkyvän pienen Sourttion niemen elämää ja niemen takaa pilkottavia auringonottajia, joita jo toukokuussa alkavat vallata hyvinhoidettus Aurinkolahden hiekkarantaa.

Nimien alkuperästä kiinnostuneena selvitin, että niemen nimi Suorttio on ilmeinen väännös niemen ruotsinkielisestä nimestä Svartö. Laiskempikin kävelijä jaksaa kiertää pienen Suorttion, jolloin voi ihmetellä sen vieressä olevaa pikkuruista ja puutonta kallioluotoa, joka nykyään on lyhyellä penkereellä yhdistetty uimarantaan. Sillä on hauska nimi - Filbunken eli Viilipunkka.

Kampelan kahvila ja viereinen Aurinkolahden uimaranta - puhumattakaan kahvilan takaa alkavasta Uutelan ulkoilualueesta - ovat Itä-Helsingin retken kohokohtia. Ei yhtään hassumpia paikkoja nykyiselle punavuorelaisellekaan :):)

lauantai 18. toukokuuta 2019

Kevätmietteitä


”Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. 
Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. 
Niin ovat lopulta kaikki iät ympärilläsi ja 
muodostavat hyödyllisen, värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden.

Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua.”

Kirjoitti Eeva Kilpi muistikirjaansa 74-vuotiaana vuonna 2002.

tiistai 14. toukokuuta 2019

maanantai 13. toukokuuta 2019

Siistiä Cellassa


Mutkien jälkeen päädyimme sunnuntain äitienpäivälounaalle normaalia pienemmällä perheporukalla Flemminginkadulla olevaan kortteliravintola Cellaan (täällä). Minulle 50-vuotias Kallion klassikko oli ennestään tuntematon, mutta molemmille tyttärilleni - Esikoiselle ja Opiskelijatytölle - tuttu paikka. Kahden tyttäreni lisäksi mukana olivat Esikoisen isoiksi venähtäneet Pikkumiehet - tomera tokaluokkalainen ja viisaan varovainen esikoululainen.

Ja olipa kiva iltapäivä! Puoliltapäivin vielä näytti siltä, että vietän ”juhlapäivää” yksin Punavuoren kaksiossa Murun kanssa. Vierailu Äitimuorin luona oli peruuntunut hänen väsymyskohtauksensa takia ja Ukki oli jäänyt mökille jatkamaan viikonloppua Opiskelijapojan perheen kanssa. Mutta toisin kävi - onneksi ja iloksi - kun Opiskelityttö soitti ja pyysi toisen äidin eli Esikoisen kanssa ”juhlamenulle” Kallion klassikkoon.

Cella oli ihanan kodikas, rento ja mukava paikka, jossa viihtyi niin herrat kuin narrit. Ja kaikkia palveltiin hyvin - ja Pikkumiehet saivat aivan erityiskohtelun. Vaikka ilmeisesti äitienpäivän johdosta kapakan molemmat puolet - ravintola ja pubi - olivat tupaten täynnä, tarjoilija onnistui järjestämään pöydän meille viidelle. Eikä haitannut, että tarjoilu kesti - sen korvasi kiireettömyyden ja henkilökohtaisuuden tunne joka tarjoilijoista kiireen keskelläkin huokui. Ja kermainen lohikeitto, maukas ceasarsalaatti ja metsästäjänleike maistuivat, samoin talon puolesta kaikille tarjoiltu kostea mansikkakakku.

Viihdyin ja nautin Cellassa. Kiitos Tytöt ja Pikkupojat - olette Mummin ilo. Piste iin päälle oli kaksi upeasti kukkivaa magnoliapensasta, joihin törmäsimme Torkkelinmäen alla Agricolankujalla.

Magnoliapensas Torkkelinmäellä.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Äidin Päivä


Vajaa kolmevuotiaan Maxin vastauksia tarhatädin äitienpäivän kysymyksiin:

Mitä äitisi sanoo aina? ”Mennään Maxin kanssa Linnanmäkeen.”
Mikä tekee äitisi onnelliseksi? ”Äiti rakastaa minua.”
Mikä tekee äitisi surulliseksi? ”Jos isä menee töihin tai mä itken.”
Mikä saa äitisi nauramaan? ”Kun mennään autoon.”
Mikä on äitisi lempipuuhaa? ”Äiti tykkää puista.”
Missä äitisi on tosi hyvä? ”Töissä.”

lauantai 11. toukokuuta 2019

Levada Nova


Kun Levada do Moinhoa (täällä) on kävellyt noin viisi kilometriä, ei voi olla huomaamatta oikealla vuorenrinteessä kohoavia jyrkkiä portaita. Nämä 129 puuporrasta johtavat samassa rinteessä hieman ylempänä kulkevalle kastelukanavalle - Levada Novalle.

Kiivettyään levada Novalle voi valita, palaako takaisin Ponta do Soliin ylempää Novaa vai alempana kulkevaa Moinhoa pitkin. Oppaamme suositteli pysymään Moinholla, koska Novalla on kuulemma useita jyrkkiä, mutta aidattomia kohtia. Pari ryhmäläistä päätti uhata oppaan neuvoja ja palasivat lähtöpaikkaan levada Novan kautta. Kävelyn jälkeen he totesivat Novan olleen heistä täysin kulkukelpoinen ja riittävän turvallinen.

Oppaan siunauksella kävelimme kaikki puolisen kilometriä levada Novalla ennen ohjeen mukaista laskeutumista takaisin levada Moinholle. Näin näimme levadan yli laskevan upean vesiputouksen ja mielenkiintoisen luolaston. Jo tällä lyhyellä matkalla oli joitakin aitaamattomia, jyrkkiä kohtia, joten korkeuskammoisimmat ryhmästämme joutuivat kääntymään takaisin ennen putouksia.

Onneksi en herkästi pelkää korkeissa paikoissa, sillä putousten alta käveleminen oli jännää...



perjantai 10. toukokuuta 2019

Levada do Moinho


Tanssin tiimellyksessä ehdimme Madeiralla kävellä myös parilla levadalla. Matkatoimiston järjestämistä ryhmäretkistä tanssiopemme valitsi kolmen tunnin kävelyn Funchalin länsipuolella olevalla Moinhon levadalla, josta poikettiin pikkumatka Levada Novalla. Yhteensä noin kymmenen kilometriä.

Opaskirjoissa Ponta do Solin rantakaupungin läheltä alkavaa Levada do Moinho kuvataan keskitason kävelyreittinä. Ainakin edestakaisin kulkemamme 5 km olivat yllättävän helppokulkuista ja hyväkuntoista kastelukanavan reunaa - ennemminkin easy-luokitusta. Ei korkeita nousuja eikä laskuja ja jyrkännepaikat tukevasti aidattuja.

Viimeksi olen kävellyt Madeiran levadoilla vajaa 10 vuotta sitten. Mielessäni on vain positiivisia kävelymuistoja, mutta silti olin unohtanut miten ihanaa levadakävely on. Nautin joka hetkestä. Varsinkin kun jättäydyin kävelemään ryhmän perälle, jolloin ei tarvinnut hermostua kuvitelluista niskaanhengittäjistä.

Moinho tarjosi pääosin vuorenrinnettä kiemurtelevan levadan, kastelukanavassa voimalla virtaavaa vettä, vehreitä laaksoja ja vuorenrinteitä. Palsamia sekä ruumiille että mielelle.




torstai 9. toukokuuta 2019

Löytöretkeilyä raunioissa


Lampsimme parin tanssikaverin kanssa pitkän lounaan jälkeen Lidon hotellialueelta laiskasti kohti Funchalin satamaa, kun yksi kavereista huomasi rannassa oudon rakennuksen, jonka yläkulmassa luki Design Centre. Eikun sinne - designia, merta ja yllätyksiä. Sehän sopi paremmin kuin hyvin lounaan jälkeiseen raukeaan olooni.

Kukaan meistä ei ollut kuullut rakennuksesta eikä sen seinässä mainitusta Nini Andrade Silvasta. Mutta kohta olimme viisaampia. Kunhan ensin kiipesimme kolisevia rautaportaita pitkin pieneen, mutta lumoavaan näyttely/ravintola/näköala-tilaan, joka oli rakennettu merestä nousevan kalliojärkäleen päälle.

Nini Andrade Silva (s. 1962) on maailmalla tunnettu, Madeiralla syntynyt sisustussuunnittelija ja -arkkitehti (täällä). Kolme vuotta sitten hän suunnitteli ja rakennutti tämän lasista, metallista ja kivestä tehdyn luomuksen vanhan linnoituksen raunioille. Linnoitus oli aikoinaan kuulunut Madeiran löytäjälle, portugalilaiselle löytöretkeilijä ja purjehtija Goncalves Zarcolle (1390-1471). Eli rakennukseen liittyy jännää kerroksellisuutta ja sisällä voi aistia historian havinaa.

Ihastuin rakennukseen. Lasiseinäinen, parinkymmenen hengen ravintola on auki vain iltaisin, joten iltapäivällä pieneen näyttelyyn ja aavalle merelle aukeavalle kahvilaterassille oli eksynyt vain jokunen kävijä. Terassilla oli pari pöytää tuoleineen ja neljä Silvan suunnittelemaa, pehmustettua isoa löhöilyvuodetta.

Madeiran matkani ehkä upein hetki olikin puolituntinen, jonka makasin oikosenaan Silvan sohvassa hipihiljaa, ja vain katselin, kuuntelin ja haistelin taivaan sineä, pilvien vaellusta ja meren loisketta. ”The end of the world”, kuulin jonkun naapuripöydässä toteavan.

Aurinko lämmitti kehoa, merituuli paijasi kasvoja. Riisuin toppatakin ja nautin - minä suuri löytöretkeilijä :):)




keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Saarta kiertämässä


Madeiran matkalla osallistuin tanssikurssilaisten kanssa yhteen matkatoimiston järjestämään ryhmämatkaan, jossa suomenkielisen oppaan kanssa kierrettiin bussilla saaren länsiosaa: Funchal - Cabo Girao -  Ribeira Brava - Encumeada - Seixal - Porto Moniz - Rabacal - Calheta - Madalena do Mar - Funchal.

Madeira on yllättävän pieni (58 km x 23 km), yllättävän jylhä ja korkea (Pico Ruivo on 1862 m) ja yllättävän kaukana: Manner-Portugaliin on 900 km, Afrikkaan 500 km ja Kanarialle 400 km. Hiekkarannaton Madeira on kaunis ja rehevä. Saarella on paljon lintuja ja sisiliskoja, valtavasti upeita ja osin harvinaisia kasveja - eikä yhtään käärmettä.

Onneksi bussikuski poikkesi usein kiemuraisille ja luonnonläheisille pikkuteille, joita pitkin ajaessa ympäröivää luontoa ja elämää aisti eri tavoin kuin nopeilla ja leveillä pikateillä huristellessa. Kuskimme todella ansaitsi juomarahansa peruutellessaan taidokkaasti bussiaan vastaantulijoita väistäen.

Retkestä päällimmäisenä jäi mieleen henkeäsalpaavan kauniit, pitkät solat ja banaaniviljelysten tilkuttamat jyrkät rinteet. Ja lumoavina kukkivat puut ja pensaat. Ikinä en ole nähnyt niin paljon upeita, tummanliloja jakarandapuita enkä niin monenvärisiä ja isoja ihmepensaita.

Mieleen jäi myös Cabo Girao, joka on Euroopan korkein (580 m) suoraan merenpinnasta kohoava kalliojyrkänne. Paikalle on rakennettu lasipohjainen näköalatasanne, josta voi tukevan turvallisesti tiirailla suoraan alapuolella, merenrannalla olevia viljelypalstoja. Kiehtovia olivat myös Porto Minozin merivesiuima-altaat, jotka luonto oli muovannut terävien lavakallioiden väliin. Porto Monizissa olisin viihtynyt pidempäänkin kuin ryhmäretken sallimat 30 minuuttia - ja olisin saattanut jopa uskaltautua kokeilemaan uimista.

Ryhmäretkillä on etunsa ja haittansa - jatkossa taidan edelleen valita oman auton ja omat aikataulut...

Ps. Tällä kertaa en onnistunut vangitsemaan valokuviin Madeiran kaunista ja mielenkiintoista luontoa. Harmittaa. Laitan kuitenkin tähän jonkun kuva, jotta saa vähän käsitystä mitä näimme.

Pystysuora puolen kilometrin näkymä alas merenrantaan Cabo Giraon näköalatasanteelta.

Pohjoisrannikkoa kiemurteleva vanha rantatie, joka nykyään on ajokiellossa.
Tätä ajoimme vielä viimeksi saarella vieraillessamme. 

Osa Porto Monizin laava-altaista