lauantai 13. elokuuta 2022

Elokuun partsi


Ostin valkoiset (riippuvat?) pelarkuut toukokuussa Roihuvuoren Puutarhanikkareista. Kukat ovat kukkineet upeasti koko kesän kaksioni etelään olevalla parvekkeella, kun olen muistanut lannoittaa niitä pari kertaa viikossa. Pelarkuiden seuraksi istutin pari riippuvaa :) murattia.

Kun hankin pelarkuut, luulin että ne olivat riippuvaa lajiketta (täällä), mutta enää en ole niin varma. Joka tapauksessa ne ovat kasvaneet ja kukkineet runsaasti. Olen ollut kukka-asetelmaani hurjan tyytyväinen, samoin kuin keväällä kyhäämääni kukkalaatikkoviritelmään (täällä). 

Pidän näin kesällä partsin ovea pääosin auki - keskustan melu ei näillä kulmin pahemmin häiritse. Näin sisälläkin istuessa tuntuu kuin olisin puoliksi ulkona - mukana menossa :):)

Kunnollisen kokoinen parveke on oiva lisä pienen keskusta-asunnon mukavuuksiin. Kun kukat viihtyvät, minäkin viihdyn - ja nautin.

perjantai 12. elokuuta 2022

Vuoren henki


Yllätin itseni ja tykästyin hautamuistomerkkiin. Hautausmaista ja niillä kiertelystä olen aina tykännyt, mutta hautapatsaat ja -muistomerkit ovat olleet pääosin aika tylsiä, monet jopa rumia. Nyt löytyi muistomerkki makuuni :)

Näin kävi käydessäni Maarian kirkossa Turussa ja kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla viime viikonloppuna (täällä). Miellyin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen (1894-1966) haudalle pystytettyyn hautapaasiin ja sen päällä istuvaan vuoren henkeen - Genius Montanus. 

Genius Montanus on vajaa metrin korkuinen ”kubistinen” ihmisfiguuri, joka Wäinö Aaltonen on tehnyt 67-vuotiaana 1961 Maarian hautausmaalla ollutta perheensä sukuhautaa varten. Hautaa, johon oli haudattu taiteilijan vanhemmat räätäli Matti Aaltonen (1860-1925) ja tämän Ida-vaimo (1861-1936) sekä taiteilijan pojanpoika Wäinö Johannes, joka hautamerkinnän mukaan syntyi ja kuoli samana päivänä keväällä 1948. Hautaa, johon myös taiteilija itse haudattiin hänen kuoltuaan viisi vuotta myöhemmin.

Wäinö Aaltosen kuoltua lopullisen hautamuistomerkin suunnitteli taiteilijan poika Matti Aaltonen silloisen vaimonsa Irman kanssa. Wäinö Aaltosen veistämälle patsaalle tehtiin noin 2x2 metrinen jalusta - samasta kotimaisesta punagraniitista kuin itse veistos. 

Yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs muistomerkki, jota näin kesällä vielä kaunistavat sen eteen istutetut punaiset kesäkukat. Tosin haudan kylkeen talvelta unohtunut vino ja tyhjä lyhtykehikko ärsytti. 

Tykkäsin, että muistomerkin ympärille oli jätetty riittävästi tilaa. Kiehtovaa Vuoren henkeä saattoi kiertää ja ihailla joka suunnasta :):) 

torstai 11. elokuuta 2022

Miellyin Maariaan


Moni vanhoista kivi- ja puukirkoista on jumalanpalvelusten ulkopuolella auki yleisölle vain kesällä. Suomessa kesälomakauden katsotaan loppuvan elokuun puolivälissä, kun koulut alkavat, ja useimmat kirkot sulkevatkin ovensa viimeistään ensi viikonloppuna.

Äkkäsin tämän vasta viime viikolla. Tämän kesän ”kirkko-listaltani” oli edelleen käymättä mm. Lohjan ja Hattulan kivikirkot. Mutta onneksi sitä tulee uusia kesiä (uskon ja toivon). Ja jos oikein kova ”kirkkoikävä” iskee, niin rakennuksiin pääsee tutustumaan jumalanpalvelusten ja musiikkiesitysten aikana, kuten tein kuukausi sitten Karjalohjan kirkossa (täällä).

Myös Turun Maarian kirkko on ollut kesän toivelistallani. Elokuun alussa huomasin, että tämä kesän auki ollut kirkko suljettiin jo heinäkuun lopussa. Viime viikonloppuna olin Merimaskussa, josta oli vain lyhyt huraus Turkuun. Äkkäsin, että sunnuntaiaamun jumalanpalveluksen aikaan tai sen jälkeen voisin käydä tutustumassa Räntämäellä olevaan minua kiehtovaan vanhaan rakennukseen.

Tuuheiden lehtipuiden keskellä oleva 1300-luvulla rakennettu, sopusuhtainen kivikirkko näkyy jo kaukaa. Kirkkoa ja sen ympärille rakentunutta hautausmaata reunustaa jykevä, vanha kiviaita. Aurinko pilkistelee puiden oksien ja lehtien välistä. Kaunista ja rauhoittavaa. Kirkon ovi on kiinni - ei lukossa - ja sisällä näkyy valoa. Päätän jäädä kiertelemään hautausmaalle, ja hiipiä kirkkoon sisään vasta jumalanpalveluksen loppupuolella.

Avaan kirkon oven, joka on isolle kirkolle yllättävän pieni. Turkooseissa puupenkeissä istuu kolmisenkymmentä ihmistä - yksin tai kaksin. Alttarilta jaetaan parhaillaan ehtoollista, lehterillä urkuri soittaa ja laulaa monotonista ”kirkkolaulua”. Kiipeän hiljaa takaosan puuportaita ylös urkurin ”kaveriksi”.

Lehteriltä on hyvä katsella, ihailla ja tutkia kirkkoa ja sen komeita kattoholveja. Sieltä näkyvät hyvin myös kirkon kattoon, pylväisiin ja seiniin jo 1400-luvulla maalatut yksinkertaiset kalkkimaalaukset.

Kirkossa on erilainen tunnelma kuin tavallisilla kirkkoreissuillani, jolloin rakennukset ovat pääosin olleet tyhjiä. Käynnissä oleva jumalanpalvelus, alttarin edessä ihmisiä siunaava pappi ja penkeissä istuvat keskittyneet kuulijat ennemmin hämmentävät kuin rauhoittavat minua. Oikeastaan koen enemmän hartautta, rauhaa ja pyhyyttä - mitä se sitten onkin - tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa tai kirkossa jossa kuuluu vain urkujen soittoa tai muuta musiikkia kuin tässä jumalanpalvelus-tilanteessa. 

Ikäänkuin kirkollinen toimitus vaatisi minulta jotain? Luterilaisen uskon hyväksymistä ja kannattamista? Osallistumista? Samanmielisyyttä?

Jumalanpalveluksen loputtua kirkko tyhjenee nopeasti. Laskeudun lehteriltä kirkkosaliin, jossa saan kierrellä, katsella ja valokuvata rauhassa. Viereisessä sakastissa papit puhuvat hiljaisella äänellä. Saan olla rauhassa omissa oloissani, kukaan ei kiirehdi ajamaan minua ulos. Plussana kirkossa palavat vielä oikeat kynttilät äskeisen jumalanpalveluksen jäljiltä.

Keskikäytävällä ihailen upeasti koristeltua ja maalattua saarnastuolia pyhimyskuvineen. Myös alttarin edessä roikkuva isokokoinen ristiinnaulitun kuva ihastuttaa ja pakottaa pysähtymään. Tässä lähes 700 vuotta vanhassa, hyväkuntoisessa puisessa Jeesus-patsaassa ja sen koossa on jotain erityisen kiehtovaa.

Taas yksi keskiajalla rakennettu, nykypäiviin säilynyt kaunis kivikirkko. Onneksi ympäri Suomea on jäljellä lähes sata vanhaa kivikirkkoa, joten kirkkoretkilleni näitä riittänee vielä pitkäksi aikaa :)



keskiviikko 10. elokuuta 2022

Kahvi & munkki


Martinsillan kupeessa, Itäisen Rantakadun varrella Turussa on pieni Ankka-niminen kesäkahvila, jota on kehuttu sosiaalisessa mediassa. Pitihän minunkin käydä Ankka katsastamassa.

Mukava ja rento kuppila, jossa vain ulkopöytiä, ja sen takia se on auki säävarauksella. Ensikäynnillä perjantaina Ankka oli kiinni, vaikka ei satanut, mutta sää oli epävakaa. Toisella yrittämällä sunnuntaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja Ankka oli auki - ja lähes täynnä. Ainoa tyhjä pöytä oli keittiön takana ”piilossa” ilman jokinäkymää. Mutta se sopi hyvin minulle.

Otin tietenkin mainostetun ”munkki & kahvi vitosella”. Myyntitiskillä oli iso korillinen erikokoisia ja erimuotoisia munkkeja - kaikki lämpimiä ja juuri paistettuja. Ostaja sai itse valita mieluisensa. Ahneena valitsin suurimman, mikä osoittautui virheeksi. Iso rapea munkki oli jäänyt sisältä raa’aksi, ja kahvikin oli tällä kertaa vähä kitkerää.

Mutta kaikesta huolimatta viihdyin hieman epämääräisessä, mutta kodikkaassa kahvilassa, jossa oli ystävällinen palvelu. Eli palvelu ja keskeinen paikka antaa paljon anteeksi. 

Munkin perässä en kuitenkaan toiste tule. Muuten saatan pistäytyä. Ei jäänyt huono maku :)


Kahvilassa oli sunnuntain Turun Sanomat, jossa tiesin olevan jutun Tyttärien Tilalla olevasta Piece of Earth -taidenäyttelystä (täällä). Pitihän tuo vilkaista. Toimittaja Susanne Hiltusen kirjoittama juttu valokuvineen oli näyttävä ja kivasti taitettu.

tiistai 9. elokuuta 2022

Oma paikka

Opiskelijatytön 1-vuotias Dora-koira Merimaskusta.

maanantai 8. elokuuta 2022

Elokuun iloja

Rakastan erilaisia hortensioita. Osa niistä on nyt parhaimmillaan, 
kuten tämä Merimaskussa kukkiva kaunistus. 

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Taidetta luonnossa

Rikkinäinen maisema VI, 2019

Kun perjantaina kävin Wäinö Aaltosen museossa (täällä), siellä oli Antti Liikasen Taipuisa maisema -niminen näyttely, joka jatkuu syyskuun loppuun. Somerolla asuva ja työskentelevä kuvataiteilija ja valokuvaaja Antti Laitinen (s.1975) käyttää ja muotoilee taiteessaan mm. oksia, puita ja metsää.

Turun näyttelyssä tykkäsin etenkin Rikkinäinen maisema (Broken landscapes) -sarjaan kuuluvista isoista valokuvista vuosilta 2017-2020. Niitä tehdessä Laitinen on oikeasti leikellyt puita ja puurykelmiä luoden niihin aukkoja - usein ympyröitä - niiden kasvua kuitenkaan häiritsemättä. Ja ikuistanut lopputuloksen valokuviinsa. 

Uskomattoman jänniä taidevalokuvia, joita oli vaikea uskoa aidoiksi, vaan katsoessa oli lähes varma että ne oli tehty digitaalisesti. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat olivat todenmukaisia valokuvia :) Valokuvateosten välissä oli taiteilijan uudempia, lehdettömistä pajunoksista työstettyjä töitä, jotka kivasti täydensivät luontovalokuvia.

Tykkäsin kovasti Anrri Laitisen taideteoksista. Mutta taiteilijan hidasliikkeisiä videoita en oikein jaksanut jäädä pitkään seuraamaan.

Yksityiskohta valokuvasta Rikkinäinen maisema VII, 2019

Pajuympyrä, 2020

lauantai 6. elokuuta 2022

Wäinön vieraana

Wäinö Aaltonen: Suomen neito, 1928-29

Mitä useammin käyn Wäinö Aaltosen museossa Turussa, sitä enemmän alan siihen ihastua. Selkeä, kodikas ja riittävän kompakti. Kyljessä vielä mukava Cafe Wäinö, jossa on tarjolla ilmeisen suosittu keittolounas - minulta vielä maistamatta. Kahvista tykkäsin.

Wäinö Aaltonen (1894-1966) syntyi Karinaisissa (nyk. osa Pöytyää), muutti 8-vuotiaana perheineen Hirvensaloon (saari, joka nykyään kuuluu Turkuun) ja opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1910-15. Aaltonen muutti 1917 Helsinkiin, jonne hän rakennutti ateljeen Kulosaareen. Ateljee purettiin 1979 ja sen paikalla (Marsalkantie 16) on nykyään muistolaatta. 

Aaltonen työskenteli paljon myös Hirvensaloon rakennetussa ateljeessa, joka kuitenkin purettiin sotien jälkeen. Kuvanveistäjää pidetään Turun poikana ja hänen nimikkomuseonsa valmistui Aura-joen rantaan 1967. Museon kokoelmissa on noin 5 000 teosta. 

Museon on suunnitellut aviopari arkkitehdit Irma Aaltonen (1919-1998) ja Matti Aaltonen (1921-1978) - osittain yhteistyössä Wäinö Aaltosen kanssa. Matti Aaltonen oli Wäinön esikoinen ja ainoa poika, ja isänsä lailla myös kuvanveistäjä. 

Aiemmista käynneistäni WAM-museossa olen kirjoittanut kahdesti. Vuonna 2017 sain ihmettellä yhdysvaltalaisen nykytaiteilijan Jacob Hashimoton installaatioita (täällä) ja keväällä 2020 oli vuorossa suomalaisten taiteilijoiden tango-aiheinen installaatio. Jälkimmäinen ei niin säväyttänyt, mutta tykästyin jo silloin rakennuksen keskelle piilotettuun atriumpihaan (täällä). Pikku piha hurmaa minut edelleen - valtava, hyvinvoiva rodo ja kivasti asetellut erikokoiset vaaleat pyörökivet nykyään tyhjän vesialtaan pohjalla.

Kuvanveistäjä Aaltosen veistoksia on monissa suomalaisissa kaupungeissa, mm. Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Keväällä 2021 kävelin munkkiniemeläisessä puistossa, jossa törmäsin vuonna 1960 veistettyyn Maaemo suojelee poikaansa -nimiseen patsaaseen (täällä). 

Vaikka Turun Taidemuseo ”tois puol jokke” on edelleen lempparini, niin Wäinö Aaltosen museo vanhan Turun puolella ”täl puol jokke” on kova kakkonen. Vähäeleinen rakennus jonka neljässä tasossa olevat, osin yli 10 metriä korkeat näyttelyhuoneet luovat kutsuvat tilat kierrellä museon vaihtuvissa näyttelyissä.

Rakennuksen keskellä on tyylikäs ja rauhoittava atriumpiha. 

Cafe Wäinön ulkoterassia

torstai 4. elokuuta 2022

Kiva kalleria


Olen eläkkeellä ollessani ihastunut museoihin - niin taidemuseoihin kuin perusmuseoihin, mikä näkynee myös blogissani. Väliin ehkä liikaakin… 

Asun Helsingin keskustassa, jossa on museoiden lisäksi myös paljon taidegallerioita. Ymmärrykseni mukaan galleriat ovat kuvataiteen esittely- ja myyntipaikkoja eikä esillä olevilla teoksilla tarvitse olla mitään yhdistävää juonta (tekijä, teema, aikakausi), kuten yleensä taidemuseoiden näyttelyissä. Taiteen noviisina minulle taidemuseoiden yhdistävä juoni on tuonut helpottavan rungon teosten ihmettelyyn. 

Toistaiseksi taidegalleriat ovat tuntuneet minusta vierailta, etenkään kun en ole ostamassa taidetta. Hesarissa on usein pienempiä tai isompia juttuja gallerioiden näyttelyistä. Joku päivä sitten huomasin, että Galleria A2:ssa Annankadulla on vielä pari viikkoa esillä kuvataiteilija Aimo Kanervan töitä. Eli yksinomaa Kanervan, ei muiden taiteilijoiden.

Galleria A2 oli lähellä kotiani, ihanan pieni - ja katutasossa. Myös 1991 kuollut Aimo Kanerva kiinnosti. Eli päätin kävellä Murun kanssa katsomaan gallerian ikkunoita. Sisälle kurkatessani kuulin kutsuvan ja ystävällisen äänen sanovan, että koiran voi huoletta tuoda tutustumaan taiteeseen. Joten - eikun sisälle.

Tykkäsin. Tykkäsin pikkuruisesta ja sokkeloisesta näyttelytilasta, mukavasta tunnelmasta ja Aimo Kanervan (1909-1991) herkistä luontoaiheisista töistä - joukossa jokunen muotokuva. Ilmainen, joten helppo poiketa ohikävellessä. 

Onneksi poikkesin :) Jään seuraamaan, mitä Galleria A2:ssa tulee seuraavaksi, sillä poikkean uudelleen.

Kanerva: Kanerva, 1949

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Pientä hyvää

Kesäkurpitsaa

Kokis - Kiva Kuppila, jota kokki Joona ja apuri Daniela pitävät pienessä vajassa Merimaskussa. Poutasäällä ruoka syödään ulkona ja sateella viereisessä lasikossa Taattisten tilan aamiaissalissa. 

Viime viikolla kokeilin kympin lounaalla perunasalaattia ja savulohta. Lisäksi Joonan kivasti asettelemaa kesäkurpitsasalaattia ja Danielan loihtimaa herkullista omenahyvettä. 

Tykkäsin. Etenkin iloinen ja huomaavainen palvelu sulatti sydämeni.

Omenahyvettä - nam