lauantai 21. maaliskuuta 2026

Lumoava laatikko

Vasemmalla ovi pariskunnan työhuoneelle ja oikealla asunnon puolelle. 

Astun portista aidatulle, keväisen valjulle merenrantatontille. Matala, laatikkomainen rakennus tuntuu täyttävän koko ahtaan tontin. Tasakattoisen laatikkotalon ja rannan väliin mahtuu juuri ja juuri jokunen maahan ulottuva, iso mutta käkkäräkasvuinen mänty ja niiden alle sammaloitunut puupatio. Lisäksi etupihalla, kahden lähes näkymättömän ulko-oven edessä on pari hoitamatonta, pitkäksi venähtynyttä rodo-pensasta. 

Astun oikean puoleisesta ulko-ovesta sisään ja pysähdyn hämmästyneenä. Vedän henkeä ja ihailen edessäni avautuvaa näkymää: ”Näin kiehtovaa kotia en ole nähnyt aikoihin!” Eteisestä näkyy suoraan asunnon valtavat lasi-ikkunat ja niiden takana osin sulanut meri ja rannan upeat männyt - osittain puisilla sälekaihtimilla peitettynä.

Vasemmalla katseeni nauliintuu muurattuun hattuhyllyyn, jolle on kasattu parikymmentä kesäistä olkihattua. Ja muovinen käsidesipullo :) Edempänä näkyy puiset portaat, jotka kutsuvat kiipeämään puoli kerrosta ylöspäin toisen kerroksen olohuoneeseen. Hämmentävintä on se, että rakennuksesta - sen kolmesta kerroksesta huolimatta - puuttuu lähes kaikki väliseinät. Vain makuuhuone ja WC/pesutilat on erotettu seinillä.

Seisoessani eteisessä näen myös toiset, valkoisilla kaakeleilla päällystetyt portaat. Ne johtavat puoli kerrosta alaspäin rakennuksen alimmalle kerrostasolle, jossa on pesu- ja saunatilat sekä tarvittaessa vierashuoneeksi muutettava iso oleskelutila. 

Asunnon ”seinättömyys” aikaansaa sen, että sekä ylä- että alakerta ikäänkuin nivoutuu osaksi keskimmäisessä eli sisääntulokerroksessa olevaa ruokailuhuonetta. Silti kukin kerrostaso tuntuu rajautuvan omaksi erilliseksi tilakseen :) Tosi hämmemtävää…

Olen vanhassa Kulosaaressa sisustusarkkitehti Antti Nurmesniemen (1927-2003) ja hänen vaimonsa tekstiilitaiteilija Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (s.1930) entisessä kodissa, jossa nyt 96-vuotias Vuokko asui vielä nelisen vuotta sitten. Olohuoneen ikkunoista näkyy mäntyjen ja meren lisäksi vieressä oleva Kulosaaren kasino. 

Olen asunut lapsuuteni ja osan nuoruuttani Kulosaaressa, joten vuonna 1976 valmistunut Nurmesniemen ateljeekoti on ulkoa tuttu. Tosin siitä ei ohikävellessä paljoa erottanut suojaisan aidan ja korkeiden puiden takaa. Eikä sitä nuorena muutenkaan ollut kovin kiinnostunut jostain sisustusmiehestä tai Marimekon suunnittelijasta…

Mutta nyt yli 70-vuotiaana on toisin. Olen parisen vuotta haaveillut - siitä asti kun helmikuussa 2023 vierailin Nurmesniemien yhteisnäyttelyssä Designmuseo (täällä) - että pääsisin käymään pariskunnan entisessä kotitalossa. 

Torstaina toiveeni toteutui, kun osallistuin Marilo Oy:n (täällä) järjestämälle opastetulle kierrokselle parin kymmenen muun innostuneen eläkeikäisen kanssa. Ja tykkäsin lähes kaikesta.

Vajaa 50-vuotiaana Antti halusi itse suunnitella pariskunnalle uuden kodin. Ja vaikka ei ”oikea” arkkitehti olekaan, hän onnistui siinä loistavasti. Joka nurkassa törmää rakennuksen kiehtoviin yksityiskohtiin sekä Antin huonekaluihin ja Vuokon keramiikkaan, vaatteisiin ja tekstiileihin. 

Alla olevista valokuvista saa esimakua siitä, miltä kolmeen kerrokseen rakennettu koti ilman väliseiniä näytti. Tosin Nurmesniemien kodin koko komeuden pystyi mielestäni kokemaan ainoastaan paikan päällä. Niin ainutlaatuinen luomus ja kokemus se oli. Paremman puutteessa voi tutustua Jutta Ylä-Monosen vuonna 2022 kirjoittamaan artikkeliin ja sen hienoihin valokuviin Finnish Design Stories -sarjassa täällä.

Ateljeekoti oli elämys. Se oli täynnä avaruutta, keveyttä, valoa ja väriä. Se oli talo täynnä tyyliä ja taitoa. 

Kolmikerroksista avointa tilaa rajaavat puiset tasot ja kaiteet sekä laattaseinät.
Kodin sisäkattoon on asennettu mielenkiintoinen valkoinen teräsrakenne.

Antin suunnnittelemat ruokapöytä, mustat Antti-tuolit ja pöytävalaisin.
Takana Antin suunnittelema ja Vuokon raitakankankaalla päällystetty nojatuoli.
Valkoisen muurin taakse piiloutuu iso keittiö.

Takana näkyy ”kirjaston” hyllykkö, jonka taakse on ”piilotettu” toinen hyllykkö.
Vasemmalla Vuokon raitakankailla päällystettyjä tyynyjä.

Ylimmässä kerroksessa on lakattu lautalattia. Takana Antin suunnittelema vihreä sohva.

Kekseliäs ”kirjasto”: kaksi hyllykköä, joiden välissä ihmisen mentävä ”käytävä”.

Vuokko Eskelin-Nurmesniemi perusti vuonna 1964 oman Vuokko-nimisen yrityksen,
joka valmisti vaatteita ja sisustustekstiilejä.

Kaksi Antin suunnittelemaa nojatuolia vuodelta 1980 on päällystetty Vuokon kankailla.
Alimman ja keskimmäisen kerroksen valkoinen laattalattia jatkuu työtilojen puolella.

Antti Nurmesniemi perusti vuonna 1956 oman sisustustoimiston, 
joka jatkoi toimintaansa 1976 valmistuneen ateljeekodin toisessa päässä.
Toimistosta on ikkuna ylimmän kerroksen olohuoneeseen/kirjastoon.

Sisääntulokerroksessa sijaitsevan keittiön erottaa  eteisestä 
ja takana pilkottavasta ruokailuhuoneesta vain kuvassa näkyvä kaappirivistö. 
Keittiö on kolme portasaskelmaa eteistä ja ruokailuhuonetta alempana.

Ikkunoiden kanssa samassa tasossa on lasiovi rannan puoleiselle puupatiolle.
Kaikissa ikkunoissa on puiset sälekaihtimet.

Alakerroksessa on sauna- ja peseytymistilat sekä kapea uima-allas.

Asunnon pääsisäänkäynti on yllättävän vaatimaton. Ulkoseinät on peitetty mäntypaneelilla.

Mereltä katsottuna rakennusta tuskin erottaa rannassa olevien mäntyjen joukosta,
vaikka siinä on yhteensä 350 neliötä, josta kodin osuus on 250 ja ateljeen 100. 
Silloisen rakennusluvan mukaan rakennus saatiin sijoittaa vain parin metrin päähän rannasta. 

perjantai 20. maaliskuuta 2026

Muotokuvia ja mietelauseita

Jaakko syntyi 1918

Nanna Suden maalausten lisäksi (täällä) Meilahden Taidehallissa oli esillä Pekka Ala-Pietilän valokuvia. Osa muotokuvia oli ilmeisesti pääosin hänelle tutuista ihmisistä - perheenjäsenistä, työtovereista ja ystävistä - sekä osa mustavalkoisia katunäkymiä ja kaupunkimaisemia.

Kuvattavat ihmiset olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin tai teatraalisiin asuihin ja useimmissa kuvissa he tapittivat valokuvaajaa - ja täten myös katsojaa - suoraan silmiin. Tykkäsi niistä kovasti. Etenkin kun joukosta tunnisti joitakin julkisuuden henkilöitä, kuten emerituspiispa Eero Huovisen ja Nokian hallituksen puheenjohtaja Sari Baldaufin. Pekka Ala-Pietilähän (s.1957) on paitsi valokuvaaja myös Nokian entisiä johtohenkilöitä ja Sanoman hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Tosin mielenkiintoista oli tutkia (ilmeisesti Ala-Pietilän perheenjäsenistä koottua) kuvasarjaa yli satavuotiaasta Jaakosta parivuotiaaseen Kerttuun. Varsinkin kun jokaisen muotokuvan viereen oli liitetty kyseisen henkilön elinvuosista kertyvä aikajana ja kunkin elinvuoden kohdalle oli lyhyesti kirjattu jokin merkittävä tapahtuma. 

Tapahtumat olivat pääosin maailmanlaajuisia, kuten Jaakon syntymävuonna 1918 World War I ends; Spanish flu spreads tai Kertun syntymävuonna 2020 Covid 19 pandemic spreads. Näiden joukkoon oli kuitenkin sekoitettu ainakin yksi suvun henkilökohtainen tapahtuma - vuoden 1985 kohdalle oli kirjoitettu Pekka meets Tiina. Hymyilytti…

Lisäksi vuoden 1999 kohdalla oli minulle hebreaa oleva lyhenne Y2K. Tekoäly kertoi Y2K:n tarkoittavan Year2000 ja viittaavan tuolloin pelättyyn, vuosituhannen vaihteen mahdollisesti aiheuttamaan tekniseen häiriöön. Tykkäsin näistä poikkeamista :)

Sen sijaan en ollut ihan niin innostunut Ala-Pietilän mustavalkoisista kaupunki- ja still-kuvista enkä niihin liitetyistä mietelauseista. Tai mietelauseet olivat ihan jees, mutta eivät ne mieltäni räjäyttäneet. Ehkä hersyvin niistä oli seuraava: ”Kaksi tilannetta elämässä ovat vaihtoehdottomia: verojen maksaminen ja kuolema. Muiden ei pitäisi olla sitä.”

Ja lopuksi näyttelyn erikoisesta nimestä Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Tiedemies ja fysiikan nobelisti Werner Karl Heisenberg (1901-1976) julkaisi 26-vuotiaana ns. epätarkkuusperiaatteen, josta tuli kvanttifysiikan perusta. Ala-Pietilän mukaan sen ”perusväittämä yksinkertaistettuna on, että atomin hiukkasen nopeutta ja paikkaa ei voida samanaikaisesti havainnoida tarkasti”. Jaaha…

Ala-Pietilä kertoo, että häntä kiehtoo epätarkkuusperiaatteen sovellettavuus myös ihmiselämään: ”…on hyvin vaikea havainnoida ja ymmärtää samanaikaisesti elämämme etenemisen nopeutta toisaalla ja toisaalla pysähtymistä vaativia valintojamme.”

Eli tästä syystä nimi Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Joskin minulta tämä epätarkkuusperiaate meni vähän yli hilseen. Mutta valokuvia katsoin mielelläni, ja Sisko lähes hurahti…

Kerttu syntyi 2020


Helmikuu 12 - Seppo

torstai 19. maaliskuuta 2026

Siskon suosikki

Hyvä elämä, 2025

Helsingin kaupungin taidemuseo toimi lähes 20 vuotta vuonna 1976 valmistuneessa matalassa tiilirakennuksessa Meilahden Tamminiemessä presidentti Urho Kekkosen kotimuseon (täällä) vieressä. Vuonna 2012 museo muutti uusiin tiloihin kaupungin ydinkeskustaan Tennispalatsiin, jonka toisessa kerroksessa se avattiin nimellä Helsinki Art Museum eli HAM (täällä).

Museon muutettua rakennuksessa todettiin homeongelmia ja sen purkamista suunniteltiin. Rakennus oli pitkään tyhjillään, kunnes vuonna 2024 Maailman kaunein sauna -niminen yritys osti kaupungilta sen sekä sen vieressä olevan, samoin huonokuntoiseksi päässeen Meilahden kartanon. Yrityksen teettämissä uusissa tutkimuksissa ei viitteitä kosteus- eikä sisäilmaongelmista enää todettu (??), joten remontin jälkeen rakennuksessa avattiin Meilahden Taidehalli. 

Uudessa museossa on viimeistä viikkoa kaksi näyttelyä rinnakkain: Nanna Suden Toisella puolella rantaa ja Pekka Ala-Pietilän valokuvanäyttely nimeltä Dr. Heisenberg, me and the meaning of life.

Kuvataiteilija Nanna Suden (s.1967) suuret ja värikkäät öljymaalaukset täyttivät taidehallin neljä isoa näyttelysalia. Useampi kymmen maalausta, jotka kaikki oli maalattu viime vuoden aikana ja joista ainakin 3/4 osaa oli jo myyty. 

Näin maalauksissa huikeiden värien lisäksi enkelin siipiä, purjeveneitä, ruusuja, naisia pitkissä hameissa kädet sydämen päällä. Ensimmäisen salin seinällä oli taiteilijan selostus siitä, miten hän oli pyrkimyt siirtämään ajatuksiaan ja tunteitaan kankaalle - tekemään näkymätöntä näkyväksi. ”Maalaukseni on rakkaussuhde elämän kanssa.”

Ihan kaikesta taiteilijan ajatuksen juoksusta en saanut kiinni enkä kaikkea hänen selostuksessaan edes ymmärtänyt. Minulle ei oikein avautunut, mitä näyttelyn nimi Toisella puolella rantaa tarkoittaaSiitä huolimatta tykkäsin katsella ja aistia Nanna Suden teoksia - hypätä mukaan niiden maailmaan. 

Suosikkimaalaukseni oli ensimmäisen salin seinällä oleva isokokoinen Luostarin puutarha. En osaa sanoa, mikä siinä erityisesti viehätti, mutta sen olisin ottanut kotini seinälle, jos olisi ylimääräistä rahaa ja tilaa :) Ehkä minä viehätyin taulun alareunassa olevasta pikkulinnusta, ehkä komeista ruusuista tai ehkä keskellä loistavasta keltaisesta valosta…

Siskon suosikki oli toisen salin seinällä oleva Hyvä elämä. Eli molemmat löysimme suosikkimme, ja olimme tyytyväisiä :)


Rakastumaisillaan, 2025

Luostarin puutarha, 2025


Meilahden Taidehalli avattiin lokakuussa 2025.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2026

Elämää ruovikossa


Joutsenet lentelevät nyt päivittäin mökin lähistöllä - yksin ja pareittain. Puuhaavat pesiään tutuille paikoille läheisiin järvenlahtiin. Toinen pari mökin vierestä alkavaan pikkulahteen ja toinen noin puolen kilometrin päässä olevaan rantaruovikkoon. 

Kurkia en ole vielä nähnyt enkä kuullut. Sen sijaan musta palokärki on käynyt jo kahdesti kurkkimassa terassilla olevaa pikkulintujen ruokintapaikkaa. On se iso ja komea lintu :)

Ja kymmenkunta tali- ja sinitiaista pyörii mökin ja ruokintapaikan ympärillä. Odottelen innoissani, että osa niistä löytäisi pesäpaikan pihapiirin pöntöistä. Vaikka pönttöjä ei ole vuosikausiin siivottu eikä kunnostettu. Josko saisin ensi syksynä tuon homman tehtyä - ensi kertaa elämässäni…

tiistai 17. maaliskuuta 2026

Vihertää


Olen asunut yli kuukauden pääosin yksin yhden tai kahden koiran kanssa Ukin mökillä Salossa. Mitä nyt välissä minua on käynyt lyhyesti ilahduttamassa Juniori tai Lontoontyttö Love-kissansa kanssa, ja väliin olen itse piipahtanut pikaisesti Helsingissä tai Espanjassa (täällä) sekä viime viikonloppuna myös Taattisilla Naantalissa. 

Alkuaikoina Salossa oli jopa häiritsevän kovia pakkasia, mutta pari viimeistä viikkoa olen saanut nauttia kutkuttavan lämpimistä päivistä, ja lähes kaikki lumi ja jää ovatkin jo sulaneet. Tosin järvi on edelleen täydessä jäässä, vaikka hiihtäjiä ei enää näykään :)

Kevät alkaa näkyä myös puutarhahommissani. Mitä enemmän maa on alkanut pilkistää lumen alta, sitä enemmän viherpeukaloani on alkanut kutkuttaa. Kolmisen viikkoa sitten ostin Salon Kukkatalosta pari kymmentä pikkuruista riippupelarkuun tainta, jotka ovat jo villisti kasvaneet eteisvälikön ikkunalaudalla. Niiden joukossa lehtiään kasvattaa myös pari viimevuotista normipelarkuuta, jotka ovat onnistuneesti talvehtineet viileässä välikössä.

Viikonvaihteessa ostin vielä samaisen Kukkatalon tarjouksesta 12 + 12 ruukkunarsissia, jotka maksoivat 9.90 euroa/12 tainta. Narsissit pääsivät tutulle paikalleen lasikon pihan puoleiselle seinustalle odottamaan nuppujen avautumista. Ja pakkohan minun oli myös ostaa rakastamiani valkoisia helmililjoja, jotka kukkimisen jälkeen istutan maahan - kuten aikoinaan suurperheemme kodissa Itä-Helsingissä - odottamaan ensi vuotta. 

Tänään on taas viileämpi aamu - ja tosi sumuista. Sytytän vielä talviset kynttilät ikkunalaudalle ja takan vierukselle. Odottelen päivän selkeytymistä ja Siskon tapaamista vasta avatussa kahvilassa Helsingin Meilahdessa…

Riippupelarkuun taimet voimistuvat eteisvälikön ikkunalla.

Nersissit nauttivat viikonlopun auringosta lasikon seinustalla.

Valkoisia helmililjoja sinisessä saviruukussa.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2026

Suosittua Sorollaa

Vendiendo melones (Meloneja myymässä), 1890

Malagan Carmen Thyssenin museon perusnäyttelyssä oli - toisin kuin edellisellä käynnillä (täällä) - esillä useita suositun espanjalaisen Joaquin Sorollan (1863-1923) öljymaalauksia. Tosin taiteilijan maalauksia oli viime keväänä nähtävillä ko museon Sorolla en Andalucia -nimisessä erillisnäyttelyssä (täällä), jonka lähes kaikki teokset oli lainattu Madridissa olevasta Sorolla-museosta. Kun taas nyt esillä olleet ”sorollat” olivat kaikki Thyssenin museon omasta taidekokoelmasta. Että sillee…

Ehkä mielenkiintoisin museossa nyt esillä olleesta kuudesta Sorollan maalauksesta oli taiteilijan 17-vuotiaana tekemä kiertäviä melonikauppiaita kuvaava öljymaalaus. Aikakaudelle tyypillisen realistisesti maalattu taulu, jossa minua - sisustuksesta kiinnostuneena - kiehtoi reunassa oleva betoninen tiskiallas, johon vesi nostettiin ämpärillä ulkoterassin alla olevasta vesialtaasta. Viritelmä sopisi nykyaikaiseenkin ulkokeittiöön :) Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin taiteilijan San Sebastianin aallonmurtajaa kuvaavasta teoksesta - rauhoittavan seesteistä ja melankolista. 

Intoni päästä käymään Madridin Sorolla-museossa kasvoi entisestään. Museon parivuotinen remontti on venynyt eikä heidän sivuillaan ole vielä tarkempaa tietoa, koska museo avataan yleisölle ”reopen in early 2026”. 

Vielä vähän espanjalaisista sukunimistä, joista kirjoittelin jo täällä. Näyttelyssä huomasin, että taiteilijan sukunimi oli nyt kirjoitettu kaksiosaisena eli Joaquin Sorolla y Bastida, kun viime vuonna saman museon näyttelyssä sukunimi oli kirjoitettu tuttavallisemmin käyttäen taiteilijan sukunimenä vain hänen isänsä sukunimeä eli Joaquin Sorolla. Näin kirjoitustyyli näyttää vaihtelevan…

Salon mökillä kevät etenee hurjaa vauhtia. Mustarastas piti aamulla äänekästä konserttiaan, tiaiset pyörivät pihapuissa ja ainakin kaksi joutsenparia lenteli jäässä olevan järven päällä. Ja Salon torin kesäkahvila oli eilen ohiajaessani auki :) Elämä hyrrää eteenpäin…

Patio de la casa Sorolla (Sorollan talon sisäpiha), 1917

Lavanderas de Galicia (Galicialaisia pesijättäriä), 1915

Rompeolas de San Sebastian (San Sebastianin aallonmurtajalla), n.1917

Rocas de Javea y el bote blanco (Javean kalliot ja valkoinen vene), 1905

lauantai 14. maaliskuuta 2026

Museossa - taas

Alfred Dehodencq (1822-1882): Una cofradia pasado por la calle Genova, Sevilla 
(Veljeskunnan kulkue Genovankadulla Sevillassa), 1851

Espanjan reissulla jätin Ukin ja Pikkupojan yhdeksi iltapäiväksi kaksistaan Fuengirolaan, ja suuntasin paikallisjunalla Malagaan. Tämä sopi Pikkupojalle paremmin kuin hyvin, sillä hän on Ukin armoton fani. Kaikki mitä Ukki sanoo tai tekee, on aina upeeta. Mummi on herrojen kombossa vain välttämätön lisä…

Malagassa pääkohteeni oli ensisijaisesti Carmen Thyssenin museo, jossa vierailin viimeksi vuosi sitten (täällä). Thyssenin lisäksi vain lorvailin keskustan kauniilla kujilla ja aistin ”ulkomaan” rentoa tunnelmaa. Ja nautin etelän sykkeestä ja Helsingin kokoisen kaupungin ihmisvilinästä.

Vasta museolle päästyäni huomasin, että avoinna oli vain ns. kokoelmanäyttely ja museon 3. kerros, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, oli suljettu - ilmeisesti uuden näyttelyn valmistelujen takia. Kahteen alimpaan kerrokseen levittäytyvän kokoelmanäyttelyn oli kiertänyt kertaalleen viime vuoden helmikuussa (täällä). Päätin kuitenkin kiertää näyttelyn vielä toistamiseen - kun sinne olin tullut - tunnustellen, mitä vielä muistaisin edellisestä kerrasta ja kiintyisinkö nyt eri teoksiin kuin viimeksi :)

Tunnistin joitakin näyttelyn teoksia tutuiksi, mutta minusta myös tuntui, että osa teoksista todella oli uusia eikä minusta vain tuntunut siltä :) Esimerkiksi yhdessä salissa oli useita Carmen Thyssenin kokoelmaan kuuluvia Joaquin Sorollan (1863-1923) maalauksia, joita en ollut aiemmin nähnyt. Näistä lisää seuraavassa postauksessa :)

Pääosa kokoelmasta valituista teoksista oli 1800-luvulla syntyneiden espanjalaisten taiteilijoiden värikylläisiä ja pikkutarkkoja maalauksia. Kiinnostavaa ajankuvaa espanjalaisten arjesta ja juhlasta. 

Tällä kertaa innostuin mm. Alfred Dehodencqin mustanpuhuvasta isosta öljymaalauksesta, joka kuvasi uskonnollisen veljeskunnan pääsiäiskulkuetta Sevillassa. Ja Eugenio Lucas Velazquezin maalaamasta muotokuvasta madridilaisesta itsevarmasta ja tyylikkäästä työläisnaisesta. Näitä naisia kutsuttiin yleisnimellä Maja ja etenkin Francisco de Goya käytti heitä usein malleinaan. Velazquezin maalaamassa naisessa ihmettelin pitkään hänen kiharaista tukkaansa, kunnes tajusin että naisen päässä olikin iso musta lierihattu :)

Tykkäsin myös Juan Jose Garate y Claveron humoristisesta maalauksesta, jossa villi härkä keskeytti juhlaseurueen ruokailun. Ja Gustavo Bacarisasin seesteisestä markkinakuvauksesta.

Ihan erilainen tunnelma välittyi Cecilio Pla Gallardon pienestä taulusta, jossa kolme lasta leikki huoltajansa kanssa rannalla. Ikuistin maalauksen poikkeuksellisesti kehyksineen, sillä pikkuruinen teos oli parhaimmillaan hopean värisissä puukehyksissä. 

Näyttelyn maalausten nimikylteissä törmäsin ensi kertaa lyhenteeseen s.f. Netistä selvisi, että se tulee espanjan sanoista sin fecha, ja suomentuu ei päivämäärää tai ajoittamaton, kuten uumoilinkin…

Toinen kerta lähes samassa näyttelyssä ei minua haitannut. Huomasin, että eri kerroilla kiinnitin huomiota eri asioihin, joten kelpasi mulle. Ja väliin muistinikin jo pätkii enkä edelliskerrasta muista läheskään kaikkea…

Eugenio Lucas Velazquez (1817-1870): La maja del perrito (Maja pienen koiran kanssa), 1865

Juan Jose Garate y Clavero (1869-1939): Banquete interrumbido (Keskeytetyt pidot), s.f.

Gustavo Bacarisas (1872-1971): Feria (Markkinat), s.f.

Cecilio Pla Gallardo (1859-1934): Jugando en la playa (Leikkiä rannalla), s.f.

perjantai 13. maaliskuuta 2026

Kevään ensivärejä


Eilen illalla palasin lyhyeltä Espanjan matkalta (täällä) takaisin Suomeen, hain Murun hoitopaikasta ja ajoin suoraan Salon mökille. Aamulla oli ihana herätä yllättävän keväisessä merkeissä. Päivän edetessä aurinko lisäsi lämpöä ja parhaimmillaan lämpömittari näytti kymmentä astetta. Ulkomaanreissuni aikana lumikin oli huvennut lähes olemattomiin. 

Kun päivällä kävelytin Murua, yritin bongata tienpientareelta leskenlehtien tai sinivuokkojen nuppuja, mutta mitään ei vielä näkynyt. Sen sijaan huomasin pikkuruisia kirkkaanpunaisia ”kuppisieniä”, jotka netin mukaan olivat punamaljakkaita.

Upeaa joulun punaista iloa vielä aika vaatimattoman väriseen kevääseen :)

torstai 12. maaliskuuta 2026

Lounas rannalla


Aurinko suosi kolmen päivän lomareissuamme, vaikka lämpötila etenkin aamuisin pysytteli lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentä astetta. Iltapäivällä aurinko kuitenkin lämmitti jo kesäisen mukavasti ja joka päivä pystyimme syömään ulkoterasseilla - väliin jopa varjoon hakeutuen.

Yllättäen matkan parhaan aterian sain loma-asuntomme lähellä olevassa Amanecer-ravintolassa - varsinaisessa turistirysässä :) Eikä paikassakaan ollut valittamista - rantabulevardilla rannan puolella siten, että osa pöydistä oli kivasti hiekalla. 

Ukin suosituksesta valitsin grillattua kampelaa. Ja sain hyvää, tuoretta eikä liian kuivaksi käsiteltyä kalaa. Ja riittävästi. Tykkäsin :) Pikkupoika valitsi hampurilaisen ja oli tyytyväinen. Eikä Ukkikaan valittanut omasta annoksestaan. 

Istuimme lämpimällä terassilla loputtoman tuntuisen iltapäivän, jonka aikana Pikkupoika ehti juosta pitkiä aikoja edessä olevalla rannalla ja juoda kolme kokista hövelin Ukin tilaamana. Lomaa parhaimmillaan :)

keskiviikko 11. maaliskuuta 2026

Tanssia taivaalla

Pilvet maalasivat Fugen taivaalle taas uskomatonta taideteosta…