Katseen vangitsijoita

Joel Slotte (s.1987): Vaeltaja, 2021

Turun komean taidehallin (täällä) toisessa kerroksessa on marraskuuhun asti Mikä väri -niminen näyttely, joka on koottu museon omista kokoelmista. Runsaat kuusikymmentä teosta 39 taiteilijalta levittäytyy kolmeen isompaan ja kahteen pienempään näyttelysaliin. 

Ensimmäisen salin hämmentävin kokemus oli Roland Perssonin luonnollista kokoa oleva silikoninorsu, jolla oli muun muassa laudoista tehdyt torahampaat. Veistos tuntui jättävän alleen kaiken muun huoneessa olevan. Outo otus, joka ei ensi tapaamisella minua viehättänyt, mutta katseeni se vangitsi :)

Huoneen toinen katseen vangitsija oli alle nelikymppisen Joel Slotten Vaeltaja. Vahvoine väreineen teos oli kiehtova, mutta samalla pelottavan oloinen - jännitteinen ja ristiriitainen. Mitä mustaan nahkatakkiin pukeutunut huppupäinen hiippari tekee syrjäisellä metsälammella? Miksi lampi vetää häntä puoleensa?

Seuraavana oli vuorossa toisen kerroksen suurin sali, jossa Helene Schjerfbeckin maalausten (täällä) lisäksi huomioni kiinnittyi Axel Haartmanin Emilienneen. Nuori nainen tuntui katsovan ja hymyilevän juuri minulle. Kutsuvan viinilasilliselle kanssaan - silmät vilkkuen lilan turbaanin alla. Tasapainoista ja kiehtovaa - vetosi minuun :)

Turkulainen taidemaalari Axel Haartman (1877-1969) toimi Turun taidemuseon intendenttinä eli johtajana vuosina 1923-1953. Hän asui vaimonsa kanssa Naantalissa, jossa heidän kotitalonsa Casa Haartman on nykyään museoitu (täällä). Emilienne on 1920-luvulta, jolloin Haartman oli turkulaisen modernismin kärkinimiä.

Seuraavassa salissa katseeni hakeutui heti Elin Danielson-Gambonin maalaamaan isokokoiseen muotokuvaan ystävästään, 27-vuotiaasta Hilma Westerholmista (1863-1952) - taidemaalari Victor Westerholmin (1860-1919) puolisosta. Muotokuvasta huokui, että malli oli ollut ystävän käsissä eikä häiriintynyt ystävän tutkivasta katseesta. Lempeänä, avoimena ja luottavaisena. Maalausta katsoessa tuli hyvä mieli :) Harmi, että heijastusten takia en onnistunut saamaan siitä suurempaa ja tarkempaa kuvaa…

Viimeisessä salissa oli lähinnä nykytaidetta. Tykkäsin etenkin helsinkiläisen valokuvaajan Emma Sarpaniemen itsestään ottamasta valokuvasta, jossa hän veti jalkaansa punaista sukkaa. Emma on tullut tunnetuksi juuri tällaisista performatiivisista valokuvista, joita hän ottaa itsestään ja ystävistään.

Joku teistä ehkä huomasi, että esittelin vain neljä näyttelysalia, en viittä kuten alussa lupailin :) Toinen yläkerran pienistä sivusaleista jäi minulta nimittäin vahingossa väliin…

Roland Persson (s.1963): Hope and Glory, 2016

Seinällä Susanne Gottbergin (s.1964) Colorist vuodelta 1993.

Axel Haartman (1877-1969): Emilienne, 1912

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Hilma Westerholm, 1888

Emma Sarpaniemi (s.1993): Self-portrait Wearing Red Socks, 2022

Heleneä Turussa

Keinutuolissa, 1910

Turun taidemuseon (täällä) toisen kerroksen kokoelmanäyttelyssä on tällä hetkellä esillä viisi Helene Schjerfbeckin (1862-1946) öljymaalausta museon omista kokoelmista. Yhtä lukuunottamatta ne oli maalattu Helenen asuessa - vaatimattomissa oloissa ja lähes eristäytyneenä muusta taideyhteisöstä - äitinsä Olga Printzin (1839-1923) kanssa vuosina 1902 -1925 Hyvinkäällä.

Eniten minua kiehtoi Keinutuolissa-niminen maalaus, jonka mallina oli ollut taiteilijan naapurissa asunut 18-vuotias hyvinkääläinen Elna Tamlander (1892-1910). Hieman hämmentyneen näköinen tyttö, jonka hiuksissa näytti olevan turkoosia silkkinauhaa. Tyttö, joka vain jonkun kuukauden kuluttua kuoli kurkkumätään.

Samoilta vuosilta oli myös naapuruston lapsia kuvaava punahuulinen Halkopoika II, ja viereisen Keltahattuisen laulajattaren Helene ikuisti vuonna 1917. Laulajattaren mahdollista mallia en onnistunut lyhyellä nettiselailulla selvittämään. Ja poikkeuksellisesti jätin ottamaani valokuvaan näkymään myös taulun kehykset, sillä ne olivat jotenkin oleellinen osa tuntematonta laulajatarta.

Vanhin esillä olleista viidestä maalauksesta oli Vanha herraskartano, joka kuvasi Helenelle rakasta Sjundbyn kartanolinnaa Siuntiossa. Etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa Helene vietti pitkiä aikoja kartanossa, sillä hänen tätinsä Selma Printz (1837-1861) oli avioitunut kartanon omistajan Thomas Adlercreutzin (1819-1887) kanssa.

Sjundbyn kartanosta puhutaan usein myös Helenen mummolana. Ilmeisesti Helenen äidinäiti Sofia Printz (1812-1893), joka oli myös Helenen Selma-tädin äiti, muutti tyttärensä Selman kuoltua kartanoon hoitamaan tämän esikoistytärtä. Vain 24-vuotias Selma Adlercreutz oli kuollut tyttären synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen.

Lisäksi Taidemuseon yläaulassa oli yksi Helenen useista vanhaa äitiään kuvaavista maalauksista. Kotona-nimisessä teoksessa 64-vuotias Olga-äiti istui parsimassa - kumarassa harmaine hiuksineen ja koppuraisine sormineen. Ei uskoisi vain vähän yli kuusikymppiseksi. Niin ne ajat muuttuu - ja vanhat nuortuu…

Katsellessa taas Schjerfbeckin maalauksia tuli mieleeni, että pitääpä tehdä ”Helenen perässä” -retki myös Hyvinkäälle. Ja tutkia, mitä mielenkiintoista sieltä löytyy…

Keltahattuinen laulajatar, 1917

Halkopoika II, 1911

Vanha herraskartano, 1901

Kotona, 1903

Vuokkojen jälkeen

Rentukat, keto-orvokit ja ketunleivät kukkivat yleensä sini- ja valkovuokkojen (täällä) jälkeen. 

Tänä vuonna tuntuu, että nekin ovat ilmestyneet etuajassa -

jopa yhtä aikaa vuokkojen kanssa :)

Innostuin ikkunoista

Vasemmalla neljä pigmenttivedosta maalatulle alumiinille sarjasta Bamboo vuodelta 2005.

Viikonloppuna piipahdin lyhyesti Tyttärien tilalla Merimaskussa. Mennessä pysähdyin Turussa vartavasten käydäkseni Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa (täällä), jossa vielä pari viikkoa on valokuvaaja Sandra Kantasen Maisemien välissä -niminen näyttely. 

Hangossa asuvan Sandra Kantasen (s.1974) teoksissa yhdistyi mielenkiintoisesti valokuvaa ja maalaustaidetta sekä aasialaista ja länsimaista taideperintöä. Värikkäät, pääosin isokokoiset teokset olivat pigmenttivedoksia eli mustesuihkutulosteita, joista useimmat oli tulostettu paperille ja pieni osa alumiinille. Kaunista ja herkkää - osin arvoituksellista. Tykkäsin tosi paljon :)

Tällä kerralla mielenkiintoni tahtoi kuitenkin karata vanhan rakennuksen komeisiin ikkunoihin. En muista, koska olisin nähnyt ensimmäisen kerroksen näyttelysalien ikkunoita ilman verhoja, joiden tehtävä on suojata herkkiä taideteoksia auringon valolta. Ilmeisesti pigmenttivedokset eivät ole yhtä valoherkkiä kuin esim öljymaalaukset…

Ensimmäisen kerrokset isot, luonnonvaloa sisälle tuovat ikkunat selittyvät sillä, että vuonna 1904 valmistuneen rakennuksen alakerran salit suunniteltiin alkujaan Turun piirrustuskoulun käyttöön. Sen sijaan toisessa kerroksessa, jossa varsinaiset taidenäyttelyt silloin järjestettiin, on edelleen kaarevat kattoikkunat. Nykyäänhän kaksikerroksisen rakennuksen molemmissa kerroksissa on taidemuseon näyttelysaleja. 

Seinän korkuisista ruutuikkunoista avautunut maisema ja ikkunoista sisään siivilöitynyt valo ikäänkuin täydensi Sandra Kantasen hienoja, usein luontoaiheisia taidevalokuvia. Innostuin ja ihastuin :)

Oikealla pigmenttivedos sarjasta Meadows vuodelta 2023.

Pigmenttivedos sarjasta Sakura vuodelta 2004/2019

Pigmettivedoksia sarjasta Distortions vuodelta 2016.

Helenen perässä - taas

Tammisaaren museoreissulla (täällä) olin ajatellut käydä myös Raaseporin museon uusitussa Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovassa näyttelyssä. Olinhan käynyt museon edellisessä, taiteilijan töitä ja elämää esittelevässä pienessä näyttelyssä kesällä 2021 (täällä). Mutta vasta paikan päällä huomasin, että Tammisaaren Helene -niminen näyttely aukeaa vasta kesäkuussa…

Näyttelyn sijaan pistäydyin lyhyen kävelymatkan päässä Chappe-museosta olevassa Cafe Schjerfbeckissä. Vanhassa puutalossa oleva kaksihuoneinen kuppila oli pyritty sisustamaan vanhanajan tyyliin - kaakeliuuneja, pitsiverhoja ja seinäryijyjä sekä Schjerfbeckin kuvia. Kodikas paikka, jossa tarjolla olevat pullat ja sämpylät eivät kuitenkaan minua puhutelleet - normi huoltoasema-tasoa. Tästä huolimatta viihdyin teetä nauttien suomenruotsalaisen puheensorinan keskellä :)

Muistin myös lukeneeni, että Chappe-museon lähellä olisi kahvilan lisäksi Schjerfbeckin muistomerkki. Ja se löytyikin yllättävän läheltä - Kustaa Vaasan kadun ja Pitkäkadun risteyksestä - Helene Schjerfbeckin puistikosta - vastapäätä tonttia, jossa taiteilija oli aikoinaan asunut. Tämän maalaustelinettä muistuttavan muistomerkin oli suunnitellut raaseporilainen Leif Stenwall vuonna 1996. 

Vasta mökille palattuani äkkäsin, että pienessä Tammisaaren kaupungissa on kaksi erillistä Schjerfbeckin muistomerkkiä, mikä on outoa. Kymmenisen vuotta maalaustelinettä kuvaavan muistomerkin pystyttämisen jälkeen kaupungissa alettiin puuhata modernimpaa muistomerkkiä Skepparträdgårdenin puistoon. Kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti norjalainen kuvataiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953), jonka suunnittelema The Finnish Untuned Bell (Suomalainen virittämätön kello) -niminen veistos paljastettiin puistossa vuonna 2011. 

Eli kesäkuussa minulla on tiedossa uusi retki Tammisaareen, joka tosin ei enää ole itsenäinen kaupunki, vaan laajemman Raaseporin kaupungin kaupunginosa. Mutta minulle edelleen tutumpi nimi on Tammisaari, jossa minua siis odottaa uusittu Helene Schjerfbeckin näyttely ja The Finnish Untold Bell :)

Chappe löysi paikkansa

Chappen taidemuseo (täällä) valmistui Tammisaaren kaupunkiin puutalojen keskelle vuonna 2023. Sen suunnitteli - arkkitehtikilpailun jälkeen - JKMM-arkkitehdit pääsuunnittelijana Asmo Jaaksi (s.1966). Kaksikerroksinen ja tummapintainen museo sopii hyvin vanhan kulttuuri- ja museokorttelin osaksi - Raaseporin museon ja Galleria Elverketin jatkeeksi - kuten totesin jo kesällä 2023, jolloin ensi kertaa vierailin museossa (täällä). 

Edelleen parasta museorakennuksessa oli erikokoiset ja taitavasti sijoitellut ikkunat sekä ympäristöön sopiva tumma puuverhoilu, mikä muuten muistutti vähän Ukin Salon mökkiä :) Luonnonvalo teki näyttelysaleista eläviä ja sisällä oleville museovieraille avautui kiinnostavia näkymiä niin korttelin sisäpihalle kuin rakennusta ympäröivään vanhaan puukaupunkiin. Ja olipa ikkuna-aukkoja avattu myös huoneesta toiseen…

Tylsintä rakennuksessa oli alimpaan kerrokseen johtavat aneemiset portaat ja yhdyskäytävä, joka sitoi Chappen viereiseen Raaseporin museoon. Sinänsä käytävä oli toimiva ja tarpeellinen, mutta mielestäni tylsästi toteutettu. 

Kun museokorttia näyttäessäni kehuin ulkoa pieneltä vaikuttavan rakennuksen valoisuutta ja avaruutta, niin lipunmyyjä kertoi, että rakennuksen tavoite oli ollutkin olla taideteos jo itsessään. Ja sitä se (lähes) olikin :)

Näkymä ensimmäisen kerroksen näyttelysalista vieressä olevalle Elverketin gallerialle.

Ensimmäisen kerroksen näyttelysalista aukeaa iso ikkuna myös 

puolikerrosta ylempänä olevaan eteisaulaan.

Salmiakinmuotoinen Chappe (1) asettuu vanhan museopihan yhteen nurkkaan.

Taidemuseon sisäänkäynti Kustaa Vaasan kadulla. 

Vuokkoja torilta

Rakastan vuokkoja. Vuodesta toiseen jaksan pitkiäkin aikoja ihailla tienpientareilla ja lähimetsissä kasvavia valko- ja sinivuokkoja.

Erityistä iloa minulle tuottaa, jos satun luonnossa tai puutarhoissa törmäämään perusvuokkojen värimuunnoksiin. Esimerkiksi pari päivää sitten näin mökkitien reunassa pari punertavaa valkovuokkoa ja jokunen vuosi sitten käydessäni Helsingin Roihuvuoressa äkkääsin erään kahvilan pihalla valkoisia sinivuokkoja (täällä). Puhumattakaan miten paljon rakastin Äitimuorin puutarhasta aikoinani Itä-Helsingin kotimme puutarhaan siirtämiä äärest ihania vaaleanpunaisia valkovuokkoja (täällä).

Ilahduinkin suunnattomasti, kun vappuaattona Salon torilla huomasin, että perniöläinen Ekmanin perennataimisto myi muiden perennojen lisäksi erilaisia vuokkoja. Mukaani lähti ternivuokon, kerrotun keltavuokon ja sinisen valkovuokon kukkivia taimia - kaksi kutakin. Mukava myyjä kertoi, että ternivuokko on valko- ja keltavuokon Suomen luonnossakin esiintyvä risteymä.

Palattuani torireissulta kiertelin mökin puutarhassa. Ja yllätys, yllätys: Joku vuosi sitten Herttoniemen Puutarhanikkareiden taimimyymälästä ostamani sininen valkovuokko oli puhjennut kahteen kukkaan :) Olin luullut taimen jo kuolleen, kun pariin vuoteen ei ole edes lehtiä näkynyt. Mutta väärässä olin - ja ilokseni väärässä.

Nyt jään innokkaana odottamaan, mistä uudet vuokkotulokkaat löytävät paikkansa ja miten ne alkavat viihtyä Ukin mökin pihalla ja puutarhassa…

Vasemmalla ternivuokko (Anemone x lipsiensis),

keskellä sininen valkovuokko (Anemone nemorosa) ja

oikealla kerrottu keltavuokko (Anemone ranunculoides ’Semiplena’)

Mökkitiellä kasvaa luonnostaan jokunen punertava valkovuokko :)

Mökin pihalla kukkii sininen valkovuokko (Anemone nemorosa ’Robinsoniana’).

Lauri ja Anja - vielä lakitta

Vappuna törmäsin kahteen merkittävään salolaiseen :) Aattona ajoin kaffelle Salon torille, ja autoradiosta tuli juttua eri kaupunkien ”mantoista” eli paikallisista patsaista, jotka lakitetaan vappuna Helsingin Kauppatorilla olevan Havis Amandan eli Mantan patsaan (täällä ja täällä) tapaan. Radiossa mainittiin useiden kaupunkien ”manta”-patsaita, mutta Saloa en kuullut…

Torille päästyäni tarkistin asian netistä. Selvisi, että vuodesta 2002 lähtien Salossa on vappuaattona lakitettu torin lähellä oleva Seppä Laurin patsas. Ja pitihän tuo pronssiherra käydä katsastamassa…

Heti Uskelanjoen toisella puolella törmäsinkin kaupungin vanhimpaan patsaaseen Seppä Lauriin, joka vielä aattoaamuna seisoi lakitta. Salon Suomusjärvellä syntyneen kuvanveistäjä Ben Renvallin (1903-1979) suunnittelema patsas paljastettiin vuonna 1963. Laurista ei löydy paljon tietoa, mutta perimätiedon mukaan seppä Lauri oli ensimmäinen nimeltä tunnettu Salon asukas :)

Vappupäivän aamuna törmäsin toiseen merkittävään salolaiseen - Anja Toivoseen. Hesarissa oli nimittäin aukeaman juttu yli 70-vuotiaasta Anjasta, joka puolitoista vuotta sitten päätti alkaa tavoitella nuoruuden unelmaansa ja ryhtyi opiskelemaan iltalukiossa ylioppilaaksi. Näillä näkymin Anjan unelma toteutuu parin vuoden päästä, jolloin sähkömopolla kouluun kulkeva nainen näillä näkymin painaa toivomansa ylioppilaslakin päähänsä. 

Onnea opintiellä, Anja. Ihanaa, kun me eläkeläisetkin uskallamme lähteä toteuttamaan unelmia. Mutta missä kypärä…

Vappukukka

Klara Wappen :) 

Katja Klovharussa

Havstulpan på Klovharun (Meritulppaaneja Klovharussa), 2025-2026

Kuvataiteilija Erika Adamssonin seurana niin Tammisaaren taidenäyttelyssä (täällä) kuin Klovharun saarella oli Adamssonin ystävä, ikätoveri ja kollega Katja Syrjä (s. 1973). Syrjän teokset keskittyvät luontoon, ja useissa näyttelyssä esillä olleissa teoksissa hän oli myös yhdistänyt kivilitografioihin itse valmistamiaan luonnonväripigmenttejä. 

Tykkäsin Katja Syrjän kivipiirroksista, joita tehdessä hän oli litografian ja kasvivärien lisäksi käyttänyt etsausta ja ompelua. Esimerkiksi Kärleksört-niminen litografia, joka kuvasi Klovharun saarella villisti kasvavaa isomaksaruohoa (Sedum Telephium), oli toteutettu tällä sekatekniikalla. Ja lopputulos oli hurmaava :)

Osassa litografioista Syrjä oli käyttänyt paperia, jonka hän oli käsin tehnyt Klovharun vesissä kasvavista levistä ja vesikasveista. Samaisesta paperista taiteilija oli työstänyt myös pöydällisen kirjeitä ja kirjekuoria. Ne olivat osa näyttelyn audioteosta Brev från öarna (Kirjeitä saarilta), joka oli toteutettu yhdessä yleisen kirjallisuustieteen dosentin Sanna Nyqvistin kanssa. 

Katja Syrjän kivilitografiat olivat kiehtova lisä Chappen taidemuseon Klovharun saarella - Toven ja Tuulikin lumoissa -näyttelyssä (täällä). Tai ei vain ”lisä”, vaan tasaveroinen kilpailija Erika Adamssonin öljymaalauksille :)

Kärleksört (Sedum Telephium) - Klovharun, 2020-2025