Mairen modernismia

Museon eteisaulaa hallitsi isokokoinen Mauno Hartmanin (1930-2017) 

vuosina 1967-1972 tekemä Lintujen valtakunta.

Porin reissulla (täällä) kävimme myös kaupungin taidemuseossa, jossa Akseli Gallen-Kallelan freskoja esittelevän näyttelyn (täällä) lisäksi tutustuimme Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat -nimiseen näyttelyyn.  

Porin taidemuseota ei olisi ilman professori Maire Gullichsenia (1907-1990) - lukuisissa suomalaisen kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin hankeissa mukana ollutta puuhanaista tai ”taiteen juoksutyttöä”, kuten hän itseään väliinnimitti. Porissa 1900-luvun alussa varakkaaseen Ahlströmien teollisuussukuun syntynyt Maire toimi 1960-luvulta alkaen aktiivisesti sen puolesta, että syntymäkaupunkiin perustettaisiin modernin taiteen/nykytaiteen museo.

Taidemuseo aloitti viimein toimintansa vuonna 1979 ja parin vuoden päästä sen kotipesäksi avattiin Kokemäenjoen rannalla oleva vanha pakkahuone. Vuonna 1860 valmistuneen rakennuksen muuttamisesta tulli- ja pakkahuoneesta taidemuseoksi vastasi Mairen poika arkkitehti Kristian Gullichsen (1932-2021).

 

1980-luvulla Maire säätiöi keräämänsä merkittävän kotimaisen taiteen kokoelmansa ja antoi sen hoidettavaksi vasta avatulle Porin taidemuseolle. Tämän lisäksi taidemuseon peruskokoelma muodostuu kaupungin taidekokoelmasta, jossa on yli 2000 teosta. 

Modernismin käännekohdat esittelee 30-40 Mairen taidesäätiön kokoelman teosta esitellen suomalaista modernismia lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Kaikkinensa kokoelmassa on noin 540 taideteosta. Kiva pieni näyttely, jossa minua viehätti etenkin Heikki Häiväojan (1929-2019) Kilo-niminen pronssiteos - en oikein osaa sanoa miksi… ja mielelläni katsoin taas yhtä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tummaa omakuvaa. 

Esillä oli myös kaksi Ellen Thesleffin (1869-1954) pientä öljymaalausta, joista kumpikaan ei minua erityisesti sykähdyttänyt. Oppaamme kertoi, että Thesleff oli ollut yksi Mairen lempitaiteilijoita. 

Kaikkinensa käymisen arvoinen näyttely. Vaikka se ei vedäkään vertoja Porin lähellä Noormarkussa olevalle Villa Mairealle, jossa Maire Gullichsen perheineen asui vuodesta 1939 ja jossa vierailin kesällä  2021 (täällä). 

Niitä ei tietenkään pitäisi verrata toisiinsa. Toinen on taidenäyttely ja toinen taidetta täynnä oleva yksityiskoti…

Edessä Heikki Häiväojan Kilo (Heijastuksia) vuodelta 1966 ja

seinällä mm. Gunilla Kihlmanin (s.1931) oranssi Samarkand vuodelta 1960.

Rolf Sandqvist (1919-1994): Glen Echo, 1952

Ellen Thesleff: Kuutamo (Venematka), 1919

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1913-1926

Taidemuseon sisäänkäynnin edessä oli Harri Kivijärven (1931-2010) graniitista vuonna 1987 

veistetty Lokki, joka paljastettiin Maire Gullichsenin 80-vuotispäivän kunniaksi.

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Arjesta juhlaa

Perunankuorintapaikkani mökillä - ei valittamista :)

Fresko museon lattialla

Porin taidemuseossa on parhaillaan näyttely, jonka nimi on Contra conservatio. Nimi on latinaa ja kääntyy suomeksi osapuilleen Säilyttämistä vastaan. Näyttely käsittelee (taiteen) säilymistä, säilyttämistä ja entisöintiä sekä kaiken vääjäämätöntä muuttumista - tausta-ajatuksena ”toisen roska on toisen aarre”. 

Näin osapuilleen ymmärsin näyttelyn johdannosta, vaikka en jutun juonta pohjimmiltaan oikein ymmärtänytkään. Esittelytekstin täysi ymmärtäminen olisi mielestäni vaatinut enemmän taiteen ja taiteen historian tuntemusta kuin minulla perusmummona on :)

Ymmärtämättömyydestäni huolimatta olin tosi kiinnostunut ja innostunut näyttelyhallin lattialle kootusta ”freskopalapelistä”, en niinkään freskon palasten lisäksi hallissa esillä olleiden neljän minulle tuntemattoman nykytaiteilijan teoksista. Minulle riitti pelkkä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) alkuperäisen Juseliuksen mausoleumin (täällä) kattofreskon ihmettely ja siihen maalattujen suomalaisten puiden sekä niiden oksa- ja juurikiemuroiden tutkiminen. 

Juseliuksen mausoleumissa joulukuussa 1931 tapahtuneen tulipalon jälkeen lähes 200 Akseli Gallen-Kallelan 1900-luvun alkuvuosina maalaaman kattofreskon palasta irroitettiin mausoleumin katon sisäpinnalta (täällä). Sensijaan rakennuksen alkuperäisiä seinäfreskoja ei saatu pelastettua edes palasina. 

Kattofreskon palaset varastoitiin Satakunnan museon kokoelmiin - varaston vihonviimeiseen nurkkaan, jonne ne unohdettiin lähes sadaksi vuodeksi. Alkuperäinen kattofresko muuttui ”käyttökelvottomaksi jäänteeksi”, kuten esitetekstissä sanotaan - ja Juseliuksen mausoleumin katossa Akselin maalaaman freskon korvasi siitä taidokkaasti maalattu toisinto. 

Akseli Gallen-Kallelan alkuperäinen kattofresko - joskin palasista koottuna - on nyt ensi kertaa tulipalon jälkeen yleisön nähtävänä. Juseliuksen mausoleumin kattofreskoja on siis elokuun loppuun asti nähtävillä kaksin kappalein. Toinen eli Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) maalaama toisinto on omalla paikallaan hautakappelin katossa ja toinen eli alkuperäinen palasista koottuna taidemuseon lattialla.

Jos kesällä sattuu käymään Juselieksen mausoleumissa, kannattaa samalla pistäytyä myös Porin taidemuseossa :) Ja ihmetellä itsekseen, kumpi fresko on ”enemmän” taidetta…

Juseliuksen mausoleumin nykyinen holvikatto uudelleen maalattuine freskoineen. 

Yksityiskohta nykyisestä kattofreskosta.

Vasemmalla mänty, jonka runkoa nakuttaa kuolemankolkuttaja palokärki ja 

jonka juurakkoon kätkeytyy pääkallo.

Sama yksityiskohta alkuperäisessä kattofreskossa.

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo.

Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi mausoleumin freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Hylätty Hanken

Merimiehenkatu 11

Asun Helsingissä ollessani Punavuoressa ja kävelen usein yksin tai Muru-koiran kanssa alueella Punavuori-Ullanlinna-Eira-Kaivopuisto-Kaartinkaupunki. Retkilläni saan ihailla sekä merenrantaa (mm. täällä), vehreitä kaupunkipuistoja (mm. täällä) että alueen lukuisia vanhoja ja kauniita rakennuksia (mm. täällä).

Olen usein jäänyt ihastelemaan mm. Merimeihenkadun ja Laivurinrinteenn risteyksessä olevaa rosanväristä nelikerroksista kivitaloa. Ja ihmetellyt, mikä tuo kauniisti entisöity rakennus on tai on ollut. 

Asia selvisi tietenkin netistä. Rakennus valmistui vuonna 1915 kauppakouluksi. Vuosina 1915-1953 siinä toimi Ruotsalainen kauppakorkeakoulu ja tämän edeltäjä Högre Svenska Handelsläroverket, josta vuonna 1927 tuli virallinen korkeakoulu eli Svenska handelshögskolan. Puhekielessä koulu tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimellä Hanken - nimi, joka vuonna 1997 virallistettiin osaksi sen nimeä eli Hanken Svenska handelshögskolan.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehdit Emil Fabritius (1874-1949) ja Valter Jung (1879-1946). Jälkimmäisen veli oli myös (ehkä pikkuveljeään tunnetumpi) arkkitehti Bertel Jung (1872-1946) ja tytär tunnettu tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906-1980). 

Hankenin muutettua nykyiselle paikalleen Etu-Töölöön Runeberginkadulle Punavuoren rakennus on ollut muun muassa suojelupoliisin käytössä.Tämän enempää en sen nykytilanteesta saanut selville ja tänä päivänä entinen Hanken näyttää ihmeen autiolta ja tyhjältä. Mitä lie kätkee sisäänsä…

Etsi Dora :)

Dora-koira rakastaa maata pitkässä heinikossa. 

Opiskelijatytön ollessa Merimaskussa koira viettää kaikki päivät 

pitkässä liassa maalaistalon pihalla. 

Ja nauttii hiljaisuudesta ja rauhasta, kuten emäntänsäkin :)

Tori Turuus

Taas tuli piipahdettua Lontoontytön kanssa Turun kauppatorilla. Se lumoaa edelleen, vaikka parin vuoden suurremontti on myllännyt torin vakiintunutta ja tuttua järjestystä. 

Onneksi torilla on säilynyt ainakin osa ”pienmyyjistä”, jotka ymmärtääkseni myyvät edelleen oman pientilansa tuotteita - ”aamulla poimittua suoraan pöytään” -periaatteella. Nykyään nämä myyjät on sijoitettu torin keskelle, kun he ennen remonttia olivat parissa rivissä Wiklundin tavaratalon ja Kauppiaskadun puolella. Tuntuu kuin heitä nyt olisi aiempaa vähemmän, mutta edelleen heiltä saa (aina) tuoretta ja hyvää, ja edelleen mansikat tuntuvat loppuvan heti aamulla.

Värikäs ja runsas tori, jossa pyrin piipahtamaan aina kun kesällä käyn Turun keskustassa. Blogiinkin on tullut kirjoitettua niin torin herkullisista antimista (täällä) kuin torin kahviloista ja ravintoloista (täällä ja täällä). 

Nytkin pistäydyimme Tyttären kanssa Cafe Einossa kahvilla, ruisleivällä ja Jymy-pehmiksellä…

Loven loma loppui

Lontoontytön Love-kissa (lausutaan luu-ve :) palasi eilen emäntänsä luokse ja runsaan viikon loma Ukin hoidossa loppui. Ihanan ihmisystävällinen sisäkissa, joka viihtyi mökillä. Kissa nautti jahdata mökin sisälle eksyneitä muurahaisia ja muita ötököitä, katsella isoista ikkunoista pihan ja viereisen järven tapahtumia sekä kiipeillä kirjahyllyissä ja vaatetangoissa (täällä). 

Onneksi törmäämme taas heti huomenna, kun ajan alkuviikoksi Tyttärien Tilalle Merimaskuun hoitamaan toisen tyttären nuorimmaista - nelikuista hymypoikaa :)

Kahvia tutusti

Punavuoressa asuessa tulee usein käytyä Korkeavuorenkadun Succes-kahvilassa. Pienuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - se on ulkopöytineen lähistöllä asuvien ullanlinnalaisten olohuone ja kauempaa tulijoiden viikonloppukohde. Perinteinen kuppila, joka on ollut samassa paikassa ja saman perheen omistuksessa vuodesta 1957 lähtien. 

Succesissa viihtyvät niin eläkeläiset, työikäiset kuin nuorisokin. Yksinistujat ja ystäväporukat - perheet ja perheettömät. Harvassa kahvilassa olen nähnyt niin laajaa ikähaitaria. Tosin jo sijaintinsakin takia kävijät lienevät kuitenkin pääosin yhteiskunnan hyväosaisia…

Kahvila on tunnettu etenkin jättimäisistä ja herkullisen pehmeistä korvapuusteistaan, joita myös minä rakastan yli kaiken. Liikkuessani Muru-koiran kanssa ostan jättikorvarin usein pussiin ja nautin sen kotona pienemmissä osissa. Mutta väliin on ihan pakko jäädä paikan päälle aistimaan kahvilan viehkoa tunnelmaa ja nauttimaan jättimäisestä kupista tarjoiltavaa ranskalaista klassikkokahvia Cafe au Lait :)

Olen kirjoittanut Succesista jo kahdesti aiemmin - talvella 2016 (täällä) ja toukokuussa 2022 (täällä). Jälkimmäisessä postauksessa ihailin lähinnä kahvilan terassilla olevia kauniita kukkaistutuksia…

Cafe au Lait tarjoillaan jättimäisestä kupista, 

joka muistuttaa ennemmin vellikulhoa kuin kahvikuppia :)