Yllätys porttikongissa

Tallinnan Muurivahe-kadulla kannattaa kurkistaa kuvassa vasemmalla näkyvän keltaiseksi rapatun talon porttikongista. Pari askelta otettuaan seisoo kiehtovassa minipuutarhassa vanhojen muurien keskellä. Kuin olisi kurkistanut ja astunut satuun…

Kivimuurit ja jännittävä puutarha ovat jäänteitä paikalla keskiajalla olleesta dominikaanisten kerjäläisveljien luostarista. Luostari perustettiin 1200-luvun puolivälissä ja suljettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja luterilaisuuden levittäytyessä kaupunkiin. Pian sulkemisen jälkeen lähes koko kortteli tuhoutui tulipalossa - ainostaan luostarin itäsiipi säästyi tulelta. Itäsiivessä oli sijainnut mm. munkkien makuusali ja muita tiloja, joihin pääsi vain luostarin asukkaat (ns. klausuuri). 

Mittavan entisöinnin jälkeen lähes tuhoutuneen luostarin itäsiipi avattiin yleisölle vuonna 1968. Nykyään tiloissa toimii Dominikaaniluostarimuseo, joka on avoinna turisteille yleensä kesäkuukausina.

Kolmikerroksinen vanha rakennus - tai oikeastaan sen osa - hurmasi. Puutarha/sisäpihojen lisäksi ihailin alkuperäisiä paksuseinäisiä holvikäytäviä ja kauniisti holvattuja kattoja. Toisessa kerroksessa oli vanha kirjasto ja kellarista löytyi jännittävä pieni kappeli, jonka seinille oli kiinnitetty muualta kaupungista löytyneitä keskiaikaisia kivilaattoja ja vaakunoita. 

Vanhan luostarin keskiajalta säilyneessä itäsiivessä oli kiehtovaa kävellä, tunnustella sen paksuja muuriseiniä ja ihmetellä kapeita porraskuiluja. Kokonaisuutena tila oli yllättävän pieni ja intiimi - kaikkinensa ehkä viitisen huonetta. 

Vähän harmitti, että hieno tila oli pilattu sillä, että se toimi samalla myös galleriana. Seinille oli ripustettu 2000-luvulla otettuja valokuvia ja yhdessä huoneessa oli esillä parikymmentä vanhaa kirjoituskonetta…

Vasta kotona äkkäsin, että oli piipahtanut lyhyesti tuossa vanhassa luostarissa Parasystävän ja Inan kanssa jo kesällä 2013 (täällä), vaikka se ei ollut pysyviä muistijälkiä jättänytkään…

Porttikongin perältä löytyy lumoava, pieni puutarha.

Komean holvisalin takaseinällä olevasta piirroksesta näkyy, 

miten luostari aikoinaan valtasi koko korttelin.

Ainostaan punaisella merkattu itäsiipi on säilynyt nykypäivään, ja kunnostettuna auki museona.

Kellarissa on säilynyt pieni kappeli

Komeasti holvatussa salissa esiteltiin mm. vanhoja kirjoituskoneita.

Luostarimuseon takaa löytyi toinen, jopa etupihan puutarhaa kiehtovampi sisäpiha.

Musumägi

Hetk pärast suudlust, 2007 

 

Tallinnassa tulee harvoin kiivettyä pienelle kukkulalle, joka on Vanhankaupungin pääsisäänkäynnin vieressä, aivan kukkakojujen takana. Kannattaa joskus kipaista, sillä sieltä on kiva näkymä pääportin kahdelle komealle vartiotorneille :) 

Kukkulan nimi on muuten viroksi Musumägi - eli Pusumäki suomeksi :) Voisihan siellä pari pusua joskus vaihtaakin, jos sikseen tulee… Pienessä puistossa on kaksi Tallinnassa syntyneen kuvanveistäjän Tauno Kangron (s.1966) pusupatsastakin: Hetki ennen suudelmaa ja Hetki suudelman jälkeen. 

Vähän niin kuin esimerkkinä…

Hetk enne suudlust, 2007

Kiehtova kirkko

Yksi syyskuisen Tallinnan matkani elämyksiä oli käynti Vanhankaupungin turistiruuhkan keskellä olevassa Pyhän Hengen kirkossa (Puha Vaimu kirik). Kirkko ja etenkin sen alttarikaappi on kiinnostanut minua marraskuusta 2024 lähtien, ja lisäinnostusta sain vielä Hennan Sooloilua-blogista (täällä).

Marraskuussa 2024 oli matkustanut Tallinnaan vartavasten katsomaan Nigulisten kirkossa olevaa, Bernt Notken Kuolemantanssi-nimistä keskiaikaista maalausta (täällä). Matkalla selvisi, että saksalaisen mestarin toinen merkittävä teos - taidokkaasti koristeltu alttarikaappi - olisi ollut nähtävillä Pyhän Hengen kirkossa. Silloin se jäi näkemättä, mutta tällä matkalla ei onneksi enää jäänyt…

Yllättäen koko Pyhän Hengen kirkko - eikä vain sen kuuluisa alttarikaappi - oli elämys. Tämä 1300-luvulta pitkäti alkuperäisenä säilynyt kirkko toimii edelleen Tallinnan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkona, minkä sain konkreettisesti tuta, kun ensi kertaa yritin tutustua kirkkoon. Kirkossa oli meneillään jumalanpalvelus ja vahtimestari torppasi tomerasti turistien sisäänpääsyn. Hyvä, että seurakuntalaisille taataan rauha, mutta onneksi parin tunnin päästä minua onnisti :)

Tummasävyinen, runsaasti koristeltu kirkkosali mykistää. Kaikkialla näkyy uskonnosta kertovia maalauksia ja taidokkaita puuveistoksia. Lukuisia vanhoja, erityylisiä kattokruunuja ja kynttelikköjä. Tummia puupenkkejä, joiden pinnoilla ikkunamaalausten läpi heijastuva auringon valo liikkuu ja leikkii. Tummapuiset parvet, jotka kiertävät kirkkoa kolmelta sivulta, lisäävät kirkon hämärää (ja jännittävää) tunnelmaa - huolimatta katon valkoisena hohtavista holvikaarista.

Kirkossa tuntuu riittävän kaunista ja mielenkiintoista katsottavaa. Mutta jotenkin runsaus ei kuitenkaan peitä alleen kirkon rauhoittavaa tunnelmaa, mikä tuntuu oudolta. Yleensä vierastan ”liian” täysiä ja ”liian” koristeellisia kirkkoja, mutta Pyhän Hengen kirkko tuntuu heti rauhoittavalta - turistivirrasta huolimatta. Kun toviksi istahdan vanhalle kirkonpenkille, on hetkiä jolloin kirkossa on vain jokunen muu ihminen - ja tavoitan jotain vanhan kirkon rauhasta :)

Alkuihastuksen jälkeen äkkään kaiken koreuden keskeltä kaksi koreinta :) Taidokkaasti koristeltu saarnatuoli 1500-luvun lopulta on yksi Viron vanhimpia, ellei vanhin. Saarnatuoli on jännästi kahden pitkittäisen kirkkosalin välissä - portaiden päässä ja eristetty ovella muusta kirkkosalista.

Viimein kävelen kirkkosalin perälle - alttarin eteen - ihmettelemään auki olevaa, kullattua alttarikaappia. Se tilattiin kirkkoon vuonna 1483 lyypekkiläiseltä mestarilta Bernt Notkelta (1435- 1509) ja se on avattuna - kuten sitä yleensä pidetään - 213 cm korkea ja 190 cm leveä. Alttarikaappi on säilynyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisessä asussaan ja myös alkuperäisellä paikallaan, vaikka joitakin hahmoja on vuosisatojen kuluessa kadonnut. Tietty arvoesinettä hoidetaan huolella ja tarvittaessa restauroidaan. 

Ulkonaisesti vaatimaton Pyhän Hengen kirkko on sisältä todellinen puuveistotaidon tyylinäyte, joka kätkee lukuisia pieniä yllätyksiä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, vaikka ei kirkkoihmisiä olisikaan…

Harvinainen kaksilaivainen kirkkosali, 

jonka kadunpuoleisen osan päädyssä näkyy vanha alttarikaappi.

Näkymä kirkkosaliin toiselta sivuparvelta.

Yksi Viron vanhimpia saarnatuoleja komeine puukoristeineen 

on lahjoitettu kirkkoon vuonna 1597.

Portaat sivuparvelle, jonka ulkoreunaa koristaa sarjakuvamaisesti maalattu ”kansanraamattu”.

Parvien ulkoreunassa on 57 uskonnollisen maalauksen sarja 1600-luvun puolivälistä.

Nykyiset lasimaalaukset ovat Dolores Hoffmannin (s.1937) töitä.

Sivuparven vitriineissä voi ihastella osia kirkon vanhoista, 1600-luvun lasimaalauksista. 

1600-luvun lopulta säilyneitä puisia puolivartalofigureita, 

jotka aikoinaan koristivat raatiherroille varattujen kirkonpenkkien päätyjä.

Ja joita alkuun luulin vanhoiksi puumiekoiksi :)

Valkoiseksi rapatun kirkon kahdeksankulmainen torni ja 

1680-luvulta oleva koristeltu kello, joka edelleen näyttää oikeaa aikaa :)

Syksy sykkii

Tallinnan juttujen väliin muistutus kauniista koti-Suomesta. 

Ruska alkaa pikkuhiljaa vallata myös Etelä-Suomea.

Eilen illalla kävelin Opiskelijatytön perheen kanssa Haukilahden rantaa,

ja rantakivien välissä yllätti Kauneus :)

Kivoja kuppiloita

Coffee Grail House dominikaaniluostaria vastapäätä.

Olen kuppilaihminen - ehdottomasti. Rakastan piipahtaa erilaisissa kahviloissa. Väliin tykkään hörppiä ihan peruskahvia - suodatinkahvia kahvi- tai kauramaidolla - ja väliin taas valitsen modernimpia vaihtoehtoja, kuten esim machalattea. Toisinaan tai oikeastaan luvattoman usein maistelen myös tarjolla olevia pullia tai kakkuja. 

Tallinna on tunnetusti kivojen kuppiloiden kaupunki. Onneksi, sillä kolmen päivän Tallinnan matkallani (täällä) satoi usein ja paljon, jolloin monesti - sadevarusteista huolimatta - pakenin pisaroita läheiseen kahvilaan :) Tällä tavoin löysin mm. pikkuruisen Coffee Grail Housen sekä edullisen Narva Kohvikin, joka huokui 1970-lukua. 

Moderniin Gelato Ladies -jätskibaariin ja perinteiseen Katharinenthal Kohvik -kahvila/lounaspaikkaan hakeuduin opaskirjan suosituksesta. Enkä katunut. Tykkäsin molemmista, samaten kummankin tarjoiluvalikoimista. 

NOP-niminen ”lähiruoka/luomukahvila” Kadriorgin kaupunginosassa oli ehkä kuitenkin tämän reissun mieluisin löytö. Kahvila on toiminut vanhassa puutalossa jo lähes parikymmentä vuotta, mutta minä löysin kuppilan vasta nyt. Onneksi, sillä viehätyin kuppilan rennosta ja nuorekkaasta meiningistä. Eikä paikan nuorekkuus ollut sellaista, että se olisi karkottanut tällaisen mummi-ihmisen, vaan koin olevani tervetullut. Nimi NOP on muuten lyhennys sanoista Neighbourhood Organic Place.

NOP:ssa oli kuppilan ja pienen luomukaupan lisäksi viihtyisä lasten nurkkaus ja rakennuksen takaa löytyi vielä puutarha, jossa halutessaan saattoi kahvitella tai ruokailla. Eli lapsi-, koira- ja mummiystävällinen paikka.

Kaikkia edellä mainittua viittä kuppilaa voin suositella. Kaikki ovat eri tavoin viehättäviä - ja myös helposti löydettäviä :)

Pienen Grail Housen valikoimaa - nuoren myyjän mukaan ”äidin leipomaa” :)

Rento NOP Kardiorgin kaupunginosassa

NOP:n machalatte ja erityisen maukas banaanikakku

Edullinen Narva Kohvik Narva mtn:n ja V. Reimani tn:n risteyksessä.

Narva Kohvikin pistaasikierre

Tyylikäs Gelato Ladies Vanhassakaupungissa

Ladyjen tyrnijäätelö tyrmäsi :)

Perinteinen Katharinenthal Kohvik Kadriorgin puiston reunassa

Katharinenthal Kohvikin latte sekä suolainen muffinssi ja makea kakunpala maistuivat mummille.

Mikkeli oli pettymys

Unknown German artist in a manner of Willian Hugarth: 

A Midnight Modern Conversation, ca 1770

Viime vuoden toukokuun Tallinnan matkan jälkeen harmittelin, kun en ollut huomannut, että Mikkelin museossa (Mikkeli muuseum) olisi tuolloin ollut von Kugelgen -nimistä baltiansaksalaista taiteilijasukua esittelevä näyttely. Olisin nimittäin mielelläni nähnyt lisää von Kugelgenin suvun taiteilijoiden teoksia ihasteltuani niitä Kumun taidemuseossa (täällä). Sain tuolloin kuitenkin lähes päähänpinttymän käydä Mikkelin museossa, minkä päätin toteuttaa syyskuisella Tallinnan reissullani.

Mikkelin museo avattiin kesällä 1997 kaksikerroksisessa rakennuksessa, jossa aikoinaan toimi Kadriorgin palatsin keittiö. Museo perustettiin, kun tunnettu virolainen keräilijä Johannes Mikkel (1907-2006) lahjoitti pääosan laajasta taidekokoelmastaan Viron taidemuseolle. 

Johannes Mikkelin taidekokoelmaan saattoi tutustua museon yläkerrassa, jonka kolmessa huoneessa oli näytteitä miehen yli 600 teosta käsittävästä kokoelmasta. Esillä oli lähinnä vanhoja posliiniesineitä Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta ja Japanista sekä eurooppalaisia maalauksia ja grafiikkaa. Mukana oli myös jokunen virolaisen Konrad Mägin (1878-1925) värikylläinen maalaus, joihin ihastuin jo lokakuussa 2021 Espoon Emmassa (täällä). 

Museon alakerrassa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Tällä kertaa vitriineissä oli sinivalkoista keramiikkaa, joka oli valmistettu 1600- ja 1700-luvuilla Delfin kaupungissa Alankomaissa. Sinänsä upeaa, mutta en jaksanut niihin kovin keskittyä… 

Ehkä eniten minua kiehtoi tuntemattoman saksalaisen taiteilija maalaama outo ja humoristinen öljymaalaus, jossa liuta vahvasti humaltuneita naisia ”keskusteli” pöydän ympärillä. Poikkeuksellista, että villisti juhlivia ja sekoilevia naisia kuvattiin näin realistisesti…

Kaikkinensa museokäynti oli pieni pettymys. En tietenkään odottanut, että museossa olisin nähnyt enää Kugelgenien teoksia - olihan ko näyttely esillä vain puolisen vuotta. Mutta en muutenkaan hullaantunut…

Konrad Mägi: Obersdorf Landscape, 1922-1923

Näkymä yhteen kolmesta yläkerran näyttelysalista.

Rauhoittavaa ja kaunista

Kadriorgin puiston ”zen-alue” on japanilainen puutarha, joka löytyy lyhyen kävelymatkan päästä puiston reunalta. Kaksi toisiinsa liittyvää pientä tekolampea, pari virtaavaa puroa ja pikkuruinen saari. Upeita riippuvia lehtipuita, hyvin hoidettuja - osin kivettyjä - hiekkapolkuja ja paljon erikokoisia sammaloituneita kiviä.

Lukuisia rodopensaita, kauniita kirsikkapuita ja pienikokoisia japaninvaahteroita sekä vehreitä saniaisia. Ja kävelijää innokkaasti seuraavia sinisorsia.

Tallinnan japanilainen puutarha avattiin kesällä 2011. Sen suunnitteli tunnettu, Kiotossa syntynyt maisema-arkkitehti Masao Sone. Puutarha rakennettiin puistoon jo aiemmin - vuosina 1935-1940 - kaivetun tekolammen ympärille. 

Alkuun puutarhaan aiottiin istuttaa tyypillisiä japanilaisen puutarhan kasveja, mutta lopulta päädyttiin (onneksi) paremmin Viron ilmastossa viihtyviin kasvilajeihin. Keväällä puistossa kukkivat kymmenet kirsikkapuut ja alkukesästä rehevät alppiruusut. Syksyllä vierailija saa taas nauttia japaninvaahteroiden ja muiden lehtipuiden ruskasta. 

Kiertelin puutarhassa syyskuun alussa, jolloin en enää nähnyt kirsikankukkia enkä vielä saanut ihastella ruskan värejä. Mutta silti nautin rauhallisesta kävelystä ympäri puutarhaa. Osuin paikalle hetkellä, jolloin aurinko pilkisti sadepilvien välistä ja sain nauttia valonsäteiden leikistä :)

Puutarhan oli yllättävän pieni, mikä teki siitä ihanan kompaktin. Hämmentävää oli, että se oli rakennettu lähes kiinni viereisiin omakotitalotontteihin. Toisaalta se ei hirveästi häirinnyt, sillä talot heijastuivat kauniisti tyynestä lammen pinnasta.

Kävely lähes tyhjässä japanilaisessa puutarhassa rentoutti sopivasti turistimummin kehoa ja mieltä. Ja taas mummin jaksoi jatkaa turistin hommia…

Juttua rintakuvista

Marie Anne Collot-Falconet: Peeter I portree, 1767 

Kardiorgin taidemuseossa Tallinnassa (täällä) oli maalausten lisäksi esillä veistoksia. Kiinnitin huomiota kahteen pienempään veistokseen. Toisen kerroksen aulassa ihailin Pietari I Suuren pronssista rintakuvaa ja ensimmäisen kerroksen avoimessa veistosvarastossa ihmettelin Wäinö Aaltosen kipsistä tekemää Aleksis Kiven päätä.

Nuori ranskalainen kuvanveistäjä Marie Anne Collot-Falconet (1748-1821) veisti Pietari Suuren (1672-1725) rintakuvan työskennellessään 12 vuotta Pietarissa kuvanveistäjä Etienne Falconetin (1716-1791) avustajana. Ranskalaiset kuvanveistäjät olivat Venäjällä keisarinna Katariina II Suuren (1729-1796) kutsusta, sillä keisarinna toivoi heidän tekevän - ihailemansa Pietari Suuren muistoksi - jättimäisen ratsastajapatsaan Pietarin paraatipaikalle.

Muuttaessaan Pietariin Marie Anne Collot oli vasta 18-vuotias kuvataiteen opiskelija, kun hänen opettajansa Etienne Falconet oli viisikymminen, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija. Vuosi muuton jälkeen Marie Anne meni naimisiin Etiennen 26-vuotiaan taidemaalaripojan Pierre-Etienne (Peter) Falconetin (1741-1791) kanssa. Seuraavana vuonna he saivat tyttären Marie Lucien (1778-1866), mihin heidän onnettomaksi sanottu avioliitto käytännössä loppui.

Marie Anne Collot osoittautui jo nuorena taitavaksi kuvanveistäjäksi ja teki rintakuvia useista aikansa julkkiksista. Pietarissa hän sai tehtäväkseen toteuttaa Pietari Suurta kuvaavan ratsastajan pään ja kasvot. Kadriorgin taidemuseossa näkemäni pronssiveistos olikin yksi Collotin ”harjoitelmista”. Kolme kertaa luonnollista kokoa suurempi ratsastajapatsas oli kokonaisuudessaan äärimmäisen haastava toteuttaa, mutta lopulta Vaskiratsastajana nykyään tunnettu jättimäinen monumentti paljastettiin vuonna 1782.

Kardiorgin taidemuseon ensimmäisessä kerroksen sivuhuoneessa on yleisölle avoin, pieni ja ahdas veistosvarasto, jonka vitriineissä on vieri vieressä kymmeniä veistoksia - pääosin kipsisiä ja useimmat ilmeisesti kopioita. 

Varaston oven vieressä huomasin heti tutunnäköisen rintaveistoksen. Ihan kuin Wäinö Aaltosen (1894-1966) veistämät Aleksis Kiven päät, joita olen katsellut ainakin Helsingissä ja Turussa (täällä). Ja veistokseen kiinnitetyn nimilipun mukaan totta se oli - Aleksis Kivi oli päässyt myös Tallinnaan :) Mutta mitään vahvistusta asialle en netistä löytänyt. Googlen tekoälykin vastasi yksioikoisesti: Tallinnassa ei ole yhtään Aleksis Kiven eikä Wäinö Aaltosen veistosta. 

Uskon, että taidemuseossa näkemäni Aleksis Kiven kipsipää oli kopio, mutta silti, olisi tehnyt mieli tietää lisää kipsipään historiasta…

Wäinö Aaltonen: Aleksis Kivi, ajoittamaton

Cranach Tallinnassa

Kadriorgin taidemuseossa Tallinnassa (täällä) törmäsin Lucas Cranach vanhemman apulaisten maalaamaan muotokuvaan. Kyseessä oli muhkeissa kehyksissä oleva öljymaalaus Saksin vaaliruhtinas Fredrik I Jalomielisestä (Friedrich the Magnanimous) vuodelta 1550. Pienikokoinen muotokuva oli taidemuseon vanhin maalaus ja sijoitettu arvopaikalle kahden ikkunan väliin.

Kiinnostuin saksalaisen Lucas Cranach vanhemman (1472-1553) maalauksista lokakuussa 2019 Helsingissä Sinebrychoffin museossa Renessanssin kaunottaret -nimisessä näyttelyssä, jossa oli useita Cranachin itsensä tai hänen apulaisten (työpajan) maalaamia muotokuvia (täällä). Ja toistamiseen samassa museossa tämän vuoden huhtikuussa (täällä). 

Lucas Cranach vanhempi toimi vuosikymmeniä Saksin hovimaalarina ja tänä aikana hän ehti maalata lukuisia muotokuvia myös vaaliruhtinas Juhana Fredrikistä (1503-1554). Yksi tunnetuimmista Fredrikin muotokuvista on nykyään Lontoon National Gallery -museossa. Tässä vuodelta 1509 olevassa maalauksessa tuleva vaaliruhtinas on vasta kuusivuotias.

Kiva löytö Kadriorgin palatsin kätköistä :) Maalaus ei, kuten ei muutkaan taidemuseon keskiaikaisista maalauksista, ole ollut palatsissa vielä 1700-luvulla, vaan se on päätynyt vasta 1900-luvulla Viron taidemuseon kokoelmiin.

Pietarin palatsi

Kadriorgin puiston ytimessä on juhlavan näköinen barokkityylinen palatsi, jonka Venäjän tsaari Pietari I Suuri (1672-1725) rakennutti vuosina 1714-1725 valloittamaansa Tallinnaan (täällä). Tosin tuolloin kaupunkia kutsuttiin saksankielisellä nimellä Reval, joka suomeksi muuttui usein Rääveliksi. Nykyinen nimi Tallinna vakiintui kaupungin nimeksi vasta Viron ensimmäisen itsenäistymisen yhteydessä vuonna 1918.

Pietari I halusi korostaa Venäjän ”eurooppalaisuutta” ja palkkasi kesäpalatsinsa rakentamiseen mestareita ympäri Eurooppaa - pääarkkitehdiksi italialaisen Nicola Michettin (1675-1743). Pietari Suuri kuoli kuitenkin vuonna 1725 juuri ennen palatsin valmistumista ja hänen vaimonsa Katariina I (1684-1727) pari vuotta myöhemmin, minkä jälkeen Venäjän hallitsijoiden kiinnostus palatsia ja koko aluetta kohtaan hiipui. 

Seuraavan parin sadan vuoden aikana palatsia käytettiin lähinnä satunnaisesti. Rakennus oli pitkiä aikoja tyhjillään eikä sen kalusteista pidetty huolta. Kun palatsi puistoineen Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 luovutettiin Tallinnan kaupungille, sisustuksessa ei ollut enää jälkiä tsaarin ajasta. 

Palatsi avattiin ensimmäisen kerran taidemuseona jo vuonna 1927, mutta Neuvostovallan aikana (1940-1991) rakennus päästettiin taas tosi huonoon kuntoon. Viron uudelleen itsenäistyttyä kesällä 1991 palatsissa tehtiin mittava remontti ja se avattiin kesällä 2000 Kadriorgin taidemuseona. Museo on osa Viron taidemuseota ja siellä on esillä lähinnä Länsi-Euroopan ja Venäjän vanhempaa taidetta. 

Esillä olevaa taidetta enemmän minua kiinnosti itse rakennus. Etenkin italialaistyylinen juhlasali oli hämmentävän upea. Kahden kerroksen läpi ulottuvan salin katossa ja seinissä oli säilynyt 1700-luvun alun komeat maalaukset, kipsikoristeet sekä Pietari I:n ja Katariina I:n sinitaustaiset monogrammit. 

Ihastuin palatsissa myös tsaarin ajalta säilyneisiin kaakeliuuneihin. Sivuhuoneista löysin kolme komeaa ”jalallista” uunia, jotka oli tehty vuonna 1720 Pietarissa valmistetuista, sinivalkoisista kaakeleista.

Ei ihme, että Kardiorgin palatsia on kuvattu yhtenä pohjoismaisen barokin kauneimpana helmenä. Ja rakennus oli palatsiksi juuri sopivan suppea turistimumminkin koluttavaksi :) Suosittelen, vaikka museon keskiaikaiset maalaukset eivät kiinnostaisikaan…

Palatsin upea juhlasali ulottui kahden kerroksen läpi. 

Juhlasalissa olevan takan yläpuolella oli Pietari I:n monogrammi.

Vastakkaisella seinällä oli hänen puolisonsa Katariina I:n monogrammi.

Yksi palatsin kolmesta tsaarinaikaisesta kaakeliuunista.

Sinivalkoiset kaakelit oli koristeltu maisema- ja kasviaiheilla.

Joissakin uuneissa näkyi myös kaakeli, johon oli kuvattu tsaarin vaakuna eli kaksipäinen kotka.

Tuntematon taiteilijan Katariina I:n ratsastusmuotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Copy after Georg Christoph Grooth (1716-1749)

Tuntematon taiteilijan Pietari Suuren muotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Theodor Gehlhaar (1805-1872): Imperial Summer Residence in Kadriorg, ca 1835

Kadriorgin palatsi syyskuussa 2026