Hostelli Hesassa

Eräiden sattumien johdosta päädyin yöpymään kotikaupungissani Helsingissä ”ulkomajoituksessa”. Koska kyseessä oli vain pikainen majoittuminen - iltamyöhästä aikaiseen aamuun, päätin kokeilla kävelymatkan päässä kodistani olevaa hostellia. Tosin hieman epäluuloisena…

Uudenmaankadulla Erottajan päässä sijaitseva hostelli Diana Park oli positiivinen yllätys. Vanha jugendtalon kolmanteen kerroksteen levittäytyneessä hostellissa oli neljän ja kahdeksan hengen yhteissalien lisäksi kymmenkunta yhden hengen erillishuoneita. Varasin yhden hengen huoneen, joka viikonloppuna maksoi 59 euroa. 

Huone oli pieni, mutta puhdas ja siisti. Huoneessa oli valmiiksi pedattu sänky, puhdas pyyhe, televisio ja käsienpesuallas ja käytävästä löytyi useita yhteiskäytössä olevia siistejä vessoja ja suihkutiloja. Asukkaiden käytössä oli myös kodikkaasti sisustettu yhteiskeittiö/ruokatila sekä käytävän pöydällä puoliksi koottu tuhannen palan palapeli :)

Maaliskuinen yö lauantaista sunnuntaihin oli rauhallinen, mikä jopa yllätti positiivisesti. Yhdentoista jälkeen oli hiljaista eikä eläväiseltä Uudenmaankadultakaan kuulunut koko yönä metelöintiä. Ja henkilökunta - ainakin minua vastaanotossa palvellut nuori hymyilevä ja avulias nainen - oli täyskymppi. Ja plussaa Diana Parkille annan myös siitä, että vastaanotosta asiakkaita palvelee elävä ihminen vuorokauden ympäri :)

Jos joku miinus majoituksesta pitäisi löytää, niin se oli hissi, jota ei rakennuksessa ollut. Painavan matkalaukun kanssa kipuaminen kolmanteen kerrokseen saattaisi vaatia voimia… Kaikin puolin Diana Park osoittautuu erinomaiseksi majapaikaksi, etenkin jos kaipaa vain yöpymispaikkaa eikä niin välitä hotellien tarjoamista muista palveluluista.

En ole tiennyt, että Helsingin ydinkeskustasta voi löytää näin edullista ja kodikasta majoitusta. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen :)

Kirjailijan kuva

Selailin alkuvuodesta ottamia valokuviani. Yhä uudelleen pysähdyin yhden muotokuvan kohdalle. Kyseessä oli Ateneumin kokoelmanäyttelyssä (täällä) tammikuussa ikuistamani valokuva Johan Erik Lindhin maalauksesta Kirjailija Sara Wacklinin muotokuva vuodelta 1840.

Ajatukseni lähtivät juoksemaan ja kyselemään : ”Kuka oikein oli tuo lähes 200 vuotta sitten elänyt naiskirjailija? No, sehän minun täytyi selvittää :)

Sara Wacklin syntyi 1790 Oulussa vauraaseen perheeseen kahden veljen pikkusiskoksi. Isä - kauppias- ja laivanvarustajasukuun kuulunut Zacharias Wacklin - kuoli Saran ollessa 3-vuotias ja äiti jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Tämän jälkeen isätön perhe eli vaatimatonta ja köyhää elämään pääosin sukulaisten avustusten varassa. 

Opinhaluinen ja oppivainen Sara alkoi jo 16-vuotiaana toimia apuopettajana ensin Oulussa ja myöhemmin Turussa, jossa hän myös opiskeli ranskan kieltä ja musiikkia. Toimittuaan tämän jälkeen vuosia varakkaiden perheiden kotiopettajana ympäri Etelä-Suomea hän perusti vuonna 1819 ensimmäisen oman tyttökoulunsa Ouluun. 

Lähes parikymmentä vuotta Sara opetti lähinnä tyttöjä eri puolilla Suomea omissa ja muiden johtamissa kouluissa, kunnes 45~vuotiaana kesällä 1835 hän oli saanut sen verran rahaa säästöön, että päätti lähteä opiskelemaan Ranskaan. Sorbonnen yliopistossa Pariisissa Sara suoritti ensimmäisenä suomalaisnaisena opettajan diplomin.

Ranskan vuoden jälkeen Sara palasi opettamaan Suomeen, mutta vuonna 1843 hän päätti jättää opettajan työt, muuttaa pysyvästi Tukholmaan ja alkaa työkseen kirjoittaa. Ennen kuolemaansa vuonna 1846 hän ehti julkaista joitakin kirjoja, joista luetuimmaksi ja tunnetuimmaksi jäi Sata muistelmaa Pohjanmaalta, joka sisälsi lyhyitä tarinoita kirjailijan kotikaupungistaan ja sen ihmisistä. 

Kuoleman jälkeen Tukholmaan haudatun Saran pitkä ja merkittävä elämäntyö tyttöjen opetuksen uudistajana ”unohtui” useiksi vuosikymmeniksi. Vähitellen - aluksi Oulussa ja myöhemmin koko maassa - alettiin kuitenkin nähdä ja ymmärtää Sara Wacklinin merkitys Suomen tyttöjen kouluttajana. Wacklinin kouluissahan myös tytöille alettiin opettaa matikkaa, historiaa ja kieliä eli samoja aineita kuin pojille eikä vain ”tytöille sopivia” koti- ja seurustelutaitoja, kuten siihen asti oli tehty.

Lopulta vuonna 1981 Sara Wacklin valittiin jopa Oulun ”vuoden naiseksi” ja vuonna 2005 hän voitti sanomalehti Kalevan järjestämän äänestyksen kaikkien aikojen oululaiseksi :)

Pienellä etsimisellä tämänkin muotokuvan takaa löytyi roppakaupalla mielenkiintoista tarinaa, kuten useimpien muotokuvien ympäriltä. Siksi muotokuvat ovatkin - mahdollisten taiteellisten ansioidensa lisäksi - niin jänniä ja kiinnostavia…

Valoa kohti

Mökkiaamu klo 06.49

Heräsin mökillä kuuden jälkeen. Nostin rullaverhoa ja hämmästyin, kun valo jo kajasti järven perällä. Ennen seiskaa minun oli ihan pakko mennä terassille ihailemaan nousevaa aurinkoa. Taivas leimusi punakeltaisena ja jää piti jatkuvaa syvää murinaa muistuttaen kaukaa kuuluvaa ukkosta. Ja mikä hankikanto…

Tätä iloa kesti hetken, ennen kuin hämärä kirkastui valoksi ja aamu muuttui päiväksi. Tervetuloa Lauantai ja teatteriretki Siskon kanssa Kansallisteatteriin katsomaan Eija Ahvon ja Jonna Järnefeltin tähdittämää Nämä juhlat jatkuvat vielä.

Valoa kohti mennään - kaikin puolin :) Ja ennen kasia jäisen järven päällä lensi vielä kevään ensimmäinen yksinäinen joutsen - jee.

Puusta ja pisteistä

Ruben Risholm: Suuri tapaaminen, 2024-2025

 

Piipahdin päiväseltään Helsingissä ja samalla tuli vierailtua myös kahdessa galleriassa - pitkästä aikaa. Ja nautin :) Iso Roobertin kävelykadulla oleva Galleria Sinne oli minulle uusi tuttavuus, mutta Galleria Anhavassa on tullut vierailtu aiemminkin (mm. täällä). Salon mökiltä pääkaupunkiin ajoi runsaassa tunnissa ja uudella sähköautolla edestakainen matka taittui joutuisasti - ja päästöttömästi. 

Alkuvuodesta olen useasti kävellyt katutasossa olevan Sinnen ohi ja kurkistellut sen isoista ikkunoista sisällä näkyviä puuveistoksia. Lopulta tänään päätin astua gallerian kynnyksen yli yksihuoneiseen näyttelytilaan. 

Valoisaa salia hallitsee seitsemän puusta veistettyä ihmishahmoa - luonnollisen kokoisia ja näköisiä miehiä, naisia ja lapsia. Kyseessä on ruotsalaisen Ruben Risholmin (s. 1993) vuosina 2024-2025 tehty Den stora mötet (Suuri tapaaminen) -niminen istallaatio. Hahmot on veistetty taltalla jalavasta ja pääosin tukkipuusta, mistä johtuu että hahmot ikäänkuin seisoivat ”suljettuina” raajat tiukasti kiinni kehossa.

Puuihmisten välissä oli kiehtovaa kävellä. Milloin tunsin pistävän puisen katseen selässäni, milloin paljastava puinen katse tuntui tuijottavan suoraan silmiini. Pysähtyessä tunsin lähes sulautuvani osaksi puista ryhmää, osaksi suurta salaperäistä tapaamista. Kiehtovaa, ei yhtään pelottavaa :) 

Mutta miksi Risholmin hahmojen joukossa oli ”tyhjiä” veistosjalustoja? Olisin halunnut nousta seisomaan yhdelle ja esittää kuuluvani joukkoon :) Jokin puuveistoksissa jaksaa viehättää minua. Tämän totesin jo kesällä 2023, kun ihailin Riku Riipan pysäyttäviä teoksia Söderlångvikin kartanossa (täällä).

Ennen paluuta takaisin mökille halusin vielä tutustua Galleria Anhavassa viimeistä viikonloppua olevaan Matti Kujasalon 80-vuotisnäyttelyyn. Vuonna 1946 syntynyttä kuvataiteilijaa en tuntenut ennalta, mutta olin lukenut Hesarista Timo Valjakan kirjoittaman näyttelyarvion, joka oli otsikoitu ”Matti Kujasalon näyttely lähenee taikuutta” ja jonka mukaan teokset pitäisi ehdottomasti nähdä paikan päällä (HS 14.2.26). 

En ole mikään abstraktin pointillismin ystävä, tosin en ole niitä pahemmin hakeutunut katsomaankaan. Mutta jokin näissä Kujasalon valoisissa pistemaalauksissa kiehtoi. Teokset tuntuivat liikkuvan ja vaihtavan väriä riippuen mistä suunnasta niitä katsoi. Ja kohoavan irti alustastaan kohti katsojaa, niin että niitä olisi halunnut koskettaa…

Olipa kiva taas nähdä taiteilijoiden teoksia. Ja miettiä, mistä kuvakulmasta niitä valokuvaisi (vaikka osa taiteenystävistä - osin ymmärrettävästikin - haluaisi kieltää näyttelyissä valokuvaamisen). Ja kirjoittaa tuntemuksiaan näkemästään ja kokemastaan…

Matti Kujasalo: Maalaus, 2025

Kevättä kohti

Viimein onnistuin korjaamaan blogger-ohjelmassani olleen häikän ja saan taas siirrettyä valokuvia kuvatiedostosta blogiini. Osin kiitos Anonyymin kommentin, jonka hän oli kirjoittanut edelliseen postaukseeni (täällä). 

Anonyymi kehotti kysymään blogiongelmasta tekoälyltä. Saman neuvon olin saanut tekoälyä paljon hyödyntävältä Ukilta, mutta en ollut häntä uskonut. Toisaalta en ehkä ollut silloin vielä valmis palaamaan blogin pariin. 

Nyt on toisin ja tekoäly osasi auttaa ongelmassani. Sain siltä selkokielisen ja ymmärrettävän vastauksen tarkasti yksilöityyn kysymykseeni. Toimin älyn antamien ohjeiden mukaan - vähän niitä mukaellen - ja sain palautettua yhteyden blogin ja kuvatiedoston välille. Jee :) Tosin en osaa tarkkaan selittää, mitä tein. Tärkeintä on että homma pelaa :) Kiitos Anonyymi, Ukki ja Tekoäly - tosin jälkimmäistä monessa jutussa vielä karsastan…

Olen nyt ollut viikon päivät yksin kahden koiran kanssa mökillä. Kerännyt voimia, nauttinut mökin isoista ikkunoista avautuvasta upeasta maisemasta ja ihmetellyt lumen käsittämättömän nopeaa sulamista ja haihtumista. Käveleminen on tällä erää jäänyt vähemmällä, sillä alkuviikosta liukastuin ja katkaisin kylkiluun - murtuma, joka jaksaa kipuilla yllättävän pitkään

Olen myös kaivannut pikkulintuja. Yhtenä päivänä rantapusikossa jo iloitteli kuusi talitinttiä, mutta sitä ennen eikä sen jälkeen lintuja ei ole näkynyt. Tosin lähimetsästä kuuluu lähes jatkuvasti tikkojen kovaäänistä reviirirummutusta. 

Se on kevättä se…

Ystävykset Dora ja Muru

Päivä ennen trimmausta :)

Täällä taas…

Olen selityksen velkaa lukijoilleni. Marjatan viimeinen viesti edelliseen postaukseeni (täällä) pysäytti minut. Tajusin, miten itsekkäästi olen toiminut, kun olen jättänyt vastaamatta lukijoideni viesteihin. 

Mutta en ole avannut blogiani enkä lukenut kommentteja sitten tammikuun lopun. Tänään sain kuitenkin tutulta seuraajalta ystävällisen sähköpostin, että lukijoistani etenkin Marjatta on ollut tosi huolissaan tilanteestani. Hämmennyin välittämisestä ja se aktivoi minut lopulta kirjoittamaan. Kiitos Marjatta :)

Miksi sitten lopetin blogin päivityksen kuin seinään täysin ilman selityksiä? Tammikuun lopulla lähiomaiseni sairastui yllättäen vakavasti. Siltä istumalta päätin jättää kaiken ei-välttämättömän elämässäni - myös blogin päivittämisen ja mahdollisten viestien seuraamisen - ja vain olla ja elää hänen rinnallaan. Olla läsnä ja tukena sen minkä osaan ja pystyn - ilman tietokoneita ja kännyköitä.

Vähitellen perheemme tilanne on alkanut selkiintyä ja rauhottua. Tämä kaikki on kuitenkin vienyt myös minun aikaani ja voimiani, mikä tosin on ollut oma valintani - ja hyvä valinta :) Viime päivinä arki on hiljakseen alkanut taas rullata ja voimat vähitellen palautua. Ja olen jopa alkanut miettiä blogin päivittämistä :) 

Blogin piiriin palaaminen on kuitenkin tuntunut yllättäen yllättävän haastavalta äkillisen ja pitkän tauon jälkeen. Varsinkin, kun lopettamisen kanssa samoihin aikoihin google teki jonkun päivityksen, minkä johdosta en saa enää siirrettyä valokuvia kuvatiedostosta blogiini. Se vaatisi jotain eväste-juttuja, joissa en lukuisista yrityksistäni huolimatta ole vielä onnistunut. Vaikka rakastan kirjoittaa blogitekstejä, niin myös valokuvista on tullut minulle jopa yllättävän tärkeitä. Postaus ilman kuvia tuntuu tylsältä vaihtoehdolta. 

Palailen pikkuhiljaa blogimaailmaan, joten kiitos teille kaikille jotka kaikesta huolimatta jaksatte ja haluatte edelleen kulkea Mummin matkassa :)

Kisu putkessa

Lontoontytön Love-kissan uusi treeniputki :)

Tarinaa taulusta

Ateneumin museon kokoelmissa on yksi ja ainoa Vincent van Goghin (1853-1890) öljymaalaus Katu, Auvers-sur-Oise, joka on maalattu taiteilijan kuolinvuonna 1890 Auversin kunnassa Oise-joen rannalla Pariisin pohjoispuolella. Ja joka on ostettu Suomeen jo vuonna 1903, jolloin se oli yksi ensimmäisiä taidemuseoihin hankittuja van Goghin maalauksia.

Suomeen tämä noin 70x90 cm -kokoinen taulu päätyi ranskalaisen taiteen jälleenmyyjän Julien Leclercqin (1865-1901) kautta. Pariisissa asuva Leclercq oli naimisissa suomalaisen pianistin Fanny Flodinin (1868-1954) kanssa - Fannyn, joka oli ranskalaisen Auguste Rodinin (1840-1917) ateljeessa työskennelleen kuvanveistäjä Hilda Flodinin (1877-1958) sisar. 

Julien Leclercq kuoli vain 36-vuotiaana ja Fanny-vaimo jäi ihmettelemään, mitä hän tekisi miehensä omistamilla taideteoksilla, joiden joukossa oli mm. viisi Vincent van Goghin öljymaalausta. Van Gogh ei tuolloin ollut vielä kovin arvostettu eikä tunnettu, mutta Leclercq piti hollantilaisen maalauksista.

Suomessa asuva Fannyn isä Frithiof Flodin neuvoi tytärtään myymään kaikki tämän puolison omistuksessa olleet taideteokset. ”Konst är död kapital. Sälj bort tavlorna.”, kuten hän tyttärelleen sähkötti. 

Fanny myi taulut, mutta uhmasi varakasta isäänsä ja piti yhden taulun - Vincent van Goghin Katu Auversissa - ja toi sen mukanaan Suomeen palatessaan pienen tyttärensä kanssa kotimaahansa. Vuonna 1903 Fanny myi taulun Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Siitä asti van Goghin maalaus on lähes jatkuvasti ollut yleisön nähtävillä, kuten nytkin Ajan kysymys -näyttelyssä (täällä). 

Toimittaja Vesa Siren kirjoitti mielenkiintoisen jutun Leclercqin omistuksessa olleista van Goghin maalauksista Hesariin tammikuussa 2024 (täällä). Jutussa kerrotaan muun muassa, että yksi Leclercqin van Gogheista oli ikoninen Tähtiyö (1889), joka nykyään on New Yorkin Modernin taiteen museossa. 

Sirenin artikkelilla oli osuva nimi Entä jos? Entä jos…

Vuosi sitten Ateneumissa oli nähtävillä Vincent van Goghin maalaus Tupakoiva luuranko (1886),

joka saatiin lainaksi Gothic Modern -näyttelyyn (täällä) Amsterdamin Van Gogh -museosta.

Patsaita pimeässä

Ateneumin Ajan kysymys -näyttelyssä (täällä) oli esillä yli 40 museon kokoelmista valittua veistosta. Veistosfanien ei kannatakaan jättää väliin museon ensimmäisen kerroksen viimeistä näyttelyhuonetta, josta löytyy useampi mielenkiintoinen veistos. Tuo pieni huone isoine ruutuikkunoineen yllättää kävijän myös valokuvauksellisuudellaan :) 

Aitiopaikalle Mikonkadulle avautuvan ikkunan eteen oli sijoitettu Nina Ternon kiehtova Loppukiri. Ikkunasta näkyvä pimenevä ilta raamitti hienosti vauhdikasta pronssipatsasta, mutta uskon että myös aurinkoinen päivä on oiva tausta tuolle juoksevalle eläimelle, jonka kuvittelin hevoseksi.

Lempparini huoneessa oli kuitenkin italialaisen Marino Marinin 1940-luvulla tekemä arkkienkeli (Arcangela), joka oli kiehtovan ilmavasti ripustettu huoneen nurkkaan Ternon Loppukirin viereen. Olihan Marini yksi Ternon taiteellisista esikuvista :)

Tykkäsin myös Wäinö Aaltosen sileäpintaisesta Graniittipojasta. Parikymppinen Aaltonen työsti tämän runsaan metrin kokoisen veistoksen punaisesta graniitista. Myöhemmin taiteilija teki veistoksesta useita muita versioita, mm. mustasta graniitista ja pronssista. Samoin tykkäsin Kain Tapperin kollegastaan Aimo Kanervasta (1909-1991) tekemästä pronssisesta muotokuvasta, joka valmistui vain vähän ennen mallin kuolemaa. 

Tässähän näitä veistoksia tällä erää. Toistaiseksi :) 

Nina Terno (1935-2003): Loppukiri, 1960-luku

Marino Marini (1901-1980): Arcangela, 1943

Wäinö Aaltonen (1894-1966): Graniittipoika, 1917-1920

Kain Tapper (1930-2004): Aimo Kanervan muotokuva, 1991

Omia ja toisten kuvia

Arvid Liljelund (1844-1899): Ferdinand von Wright työssään, 1898

Kun kiertelee Ateneumin Ajan kysymys -kokoelmanäyttelyssä (täällä), todennäköisesti törmää pääsalin vieressä olevaan pieneen studioon, jonka seinille on ripustettu suomalaisten kuvataiteilijoiden omakuvia ja muotokuvia heidän taiteilijaystävistään. Ilmeisesti kuvat on ripustettu lähinnä malliksi museossa järjestettävien maalauskurssien osallistujille.

Pysädyin pitkään katselemaan noita omakuvia, sillä omakuvat ja muotokuvat yleensäkin ovat lähellä sydäntäni. Osa studion omakuvista oli minulle tuttuja, osa uusia tuttavuuksia. Taiteilijoiden omakuvia ja heidän maalaamia muotokuvia perheestään, ystävistään tai julkisuuden henkilöistä löytyi lisää lähes jokaisesta kokoelmanäyttelyn näyttelysalista. Tässä postauksessa niistä eräitä…

Arvid Liljelund maalasi 76-vuotiaasta kollegastaan Ferdinand von Wrightista (1822-1906) muotokuvan, jossa tämä maalaa maaten oudossa asennossa ja tukien oikeaa kättään. Luin netistä, että Ferdinand oli tuolloin ollut halvaantuneena jo yli kymmenen vuotta, ja muun muassa maalannut yhden kuuluisimmista tauluistaan Taistelevat metsot halvaantuneena. Aiemmin olen kirjoittanut Ferdinandista, hänen töistään ja taiteilijaveljistään täällä.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksiin ihastuin viimeistään joulukuussa 2022, jolloin Turun taidemuseossa oli taiteilijan ja hänen miehensä Sulho Sipilän (1824-1949) yhteisnäyttely (täällä). Ateneumissa ollutta 21-vuotiaan Gretan omakuvaa en kuitenkaan ollut nähnyt aiemmin.

Joku minua kiehtoi myös nuoren Bruno Aspelinin karsitussa omakuvassa. Samoin kuin nuorena kuolleen Väinö Kunnaksen maalamassa muotokuvassa 25-vuotiaasta vaimostaan ja kollegastaan Sylvi Kunnaksesta (1903-1971). Kunnaksen kuoltua Sylvi jäi yksinhuoltajaksi kahdelle pienelle tytölle, joista vanhempi oli myöhemmin lastenkirjailijana tunnettu Kirsi Kunnas (1924-2021). 

Tykästyin myös kokoelmanäyttelyssä olleeseen Tove Janssonin kepeään omakuvaan sotavuodelta 1942. Toven omakuviahan ihastelin runsas vuosi sitten Helsingin taidemuseo HAM:ssa (täällä). Ja Hugo Simbergin tulevasta vaimostaan Anni Bremeristä (1883-1969) maalaamaan veikeään muotokuvaan. Maalauksen tunnelma yllätti, sillä olinhan aiemmin pääosin katsellut taiteilijan tekemiä, kuolemaa kuvaavia teoksia, mm. Tampereen tuomiokirkossa (täällä). 

Viimeisenä on 22-vuotiaan Dora Wahlroosin Pariisissa tekemä muotokuva silloisesta kihlatustaan kuvanveistäjä Emil Wikströmistä (1862-1942). Myöhemmin kihlaus tosin purkautui. 

Omakuvia Ateneumin kokoelmissa tuntuu riittävän… Ja sehän minulle sopii :)

Suomalaistentaiteilijoiden omakuvia vuosilta 1892-1958

Greta Hällfors-Sipilä (1899-1974): Omakuva, 1920

Bruno Aspelin (1870-1941): Omakuva, 1894

Väinö Kunnas (1896-1929): Sylvi Kunnaksen muorokuva, 1928

Tove Jansson (1914-2001): Omakuva, 1942

Hugo Simberg (1873-1917): Keinutuolissa, Anni Bremer, 1908

Dora Wahlroos (1870-1947): Emil Wikström ateljeessaan Pariisissa, 1892