sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Vielä Nissbackasta

Entinen, luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini, 
jossa on esillä kymmeniä Laila Pullisen veistoksia. 

Kirjoittaessani eilen Nissbackan kartanosta ja Laila Pullisen veistospuistosta törmäsin kahteen vesiperään. Ensinnäkin - kartanosta ja sen maista on ”kartanon” omistuksessa enää pari hehtaaria maata ja joitakin sivurakennuksia, sillä nykyään Vantaan kaupunki omistaa suurimman osan kartanon entisistä maa-alueista ja hirsinen päärakennus paloi maan tasalle jo joulukuussa 1935, kuten eilisessä postauksessa kirjoitin (täällä).

Toiseksi - Nissbackan kartano löytyy Vantaan Hakunilasta (ruots. Håkansböle) eikä Nikinmäestä, kuten kartanon nimestä voisi kuvitella, sillä Nikinmäki on Nissbackan suomenkielinen nimi. Tämä ristiriita selittynee sillä, että nykyisen Itä-Vantaan alueelle syntyi 1600-luvulla kaksi merkittävää kartanoa - Håkansbölen ja Nissbackan kartanot - joiden entisillä mailla nykyiset Hakunilan ja Nikinmäen kaupunginosat sijaitsevat. Mutta mainittujen kartanoiden päärakennukset (tai toista vain jäänteet) ovat jääneet Hakunilan puolelle. 

Nissbackan kartano siirtyi William Ramsayn (1864-1944) omistukseen vuonna 1900 hänen isältään Johan August Ramsaylta (1827-1910), joka oli ostanut sen kuusi vuotta aiemmin. Ramsayn agronomin koulutus ja kunnallisneuvoksen arvo auttoivat häntä kehittämään Nissbackaa suureksi ja vauraaksi mallimaatilaksi. Hän mm. rakennutti uuden komean päärakennuksen, joka valmistui 1913 ja jonka suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923).

Päärakennuksen tulipalon jälkeen vuonna 1935 perhe siirtyi asumaan tilan pehtorin rakennukseen, joka nykyään toimii kotimuseona. William Ramsayn kuoltua 80-vuotiaana kartanon peri hänen poikansa Carl August William Ramsay (1899-1954), Laila Pullisen puolison Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) isä ja nykyisen omistajan Jean Ramsayn isoisä. 

Pehtorin talon eli nykyisen kotimuseon edessä on vanha betoninen uima-allas, joka minusta oli yksi puutarhan kiehtovimpia elementtejä. Kysyin museon lipunmyyjältä sen ikää, mutta hän ei osannut vastata - veikkasi yli sata vuotiaaksi… 

Muuttaessaan Nissbackan kartanon maille Laila Pullinen kunnosti entiseen kivinavetan päätyyn itselleen pienen, mutta korkean työskentelytilan - ateljeen. Nykyään ateljeessa voi tutustua kuvanveistäjän työtiloihin ja -kaluihin, ja siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Tänä kesänä ateljeetilaan on koottu Kotona taiteessa -niminen näyttely, jossa on esillä mm. Ramsayn suvun kirjeitä ja valokuvia, jotka aikoinaan säästyivät kartanon tuhoisalta tulipalolta.

Ateljee-galleriassa törmäsin tuttuun kipsivedokseen, joka esitti Gunnar Didrichseniä ja hänen vaimoaan Marie-Louisea. Laila Pullisen vuonna 1985 tekemä valmis kuparireliefi pariskunnasta on esillä Didrichsenin kotimuseon olohuoneessa Helsingin Kuusisaaressa, jossa sitä ihailin syyskuussa 2019 (täällä). 

Nissbackan veistospuistosta löytyi vielä yksi uusiokäyttöön otettu rakennus - leikkimökkiin perustettu Cafe Anja & Annikki -kahvila. Erikoinen nimi viittaa Laila Annikki Pulliseen ja Lailan miniän Anja-äitiin - molemmat kuulemma innokkaita piirakanleipojia…

Valokuva vuonna 1935 palaneen kartanon ”uudesta” päärakennuksesta. 

Kotimuseon seinällä oli kopio Väinö Blomstedtin (1871-1947) taulusta, 
jonka mallina oli ollut 73-vuotias William Ramsay. 

Entinen kivinavetan pääty, jonka kunnostettiin Laila Pullisen ateljeeksi 
ja vasemmalla Lailan veistos Daidalos (1996).

Lailan ateljeen työkalunurkkauksen lattialla oli kipsivedos tutusta pariskunnasta :)

Vasemmalla entinen pehtorin talo, takana entinen viljamakasiini 
ja edessä tilan ehkä satavuotias uima-allas.

Cafe Anja & Annikki entisessä leikkimökissä

lauantai 15. kesäkuuta 2024

Lailan veistoksia ja muuta kivaa

Vasemmalla Arktinen afrodite (musta variaatio) vuodelta 1972 ja
oikealla Lailan perheen kotina vuodesta 1985 toimineen entisen pehtorin talon veranta.

Terijoella syntynyt Laila Annikki Pullinen (1933-2015) kiinnostui kuvataiteista jo lapsena ja valmistui 22-vuotiaana Suomen taideakatemiasta kuvataiteilijaksi. Pian tämän jälkeen Pullinen jatkoi taideopintoja Italiassa, jossa hän asui, opiskeli ja työskenteli useita vuosia.  

Vuonna 1971 Laila meni naimisiin neurologian erikoislääkäri Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) kanssa ja seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa lapsensa Jean Ramsay. Kymmenisen vuotta myöhemmin pitkiä aikoja ulkomailla elänyt perhe palasi pysyvästi Suomeen ja lunasti itselleen Ramsayn suvulle kuuluneen Nissbackan kartanon Vantaan Hakunilassa. Kartanon päärakennus oli palanut jo vuonna 1935, mutta alueella oli edelleen muita huonokuntoisia rakennuksia, muun muassa pehtorin tupa, viljamakasiini ja osa entisestä navettaa. 

Ramsayt muuttivat asumaan entiseen pehtorin taloon ja alkoivat töidensä ohella hoitaa kartanon tiluksia ja kunnostaa rakennuksia. Parin vuoden päästä 1985 he avasivat tilan vanhassa viljamakasiinissa taidegallerian ja kartanon metsäpuistosta tehtiin veistospuisto. 

Kesällä 2021 yleisölle avattiin myös Pullinen-Ramsayn perheen kotitalona toiminut pehtorin talo. Tai oikeastaan vain talon alakerta, sillä yläkerrassa ymmärtääkseni asuu Lailan poika perheineen - Jean Ramsay, joka toimittajan, kirjailijan ja muusikon hommien ohella toimii veistospuiston ja kahden gallerian toiminnanjohtajana ja oppaana. 

Kotimuseo oli mukavaa nähtävää. Täynnä Laila Pullisen taiteilijaystäviltään saamia tauluja, pieniä veistoksia ja joitakin lasiesineitä - perussohvien sekä ruoka- ja kirjoituspöytien - ja (ei niin perus-)flyygelin - lisäksi :) Seinillä oli paljon mm. taidemaalari Jaakko Sieväsen (1932-2013) maalauksia. Ystävä, joka oli ollut Lailan nuoruusvuosien opiskelukaveri niin Suomen taideakatemiassa kuin Italiassakin. 

Parasta alueella oli kuitenkin viljamakasiinin veistosnäyttely, jossa oli esillä viitisenkymmentä Laila Pullisen veistosta 1950-luvulta 2010-luvulle. Kun makasiinin matalasta ovesta astui sisään hämärään entiseen varastotilaan, niin tuntui kuin pääsisi samaan sulattamoon - tai syliin - pronssin, metallin, marmorin ja graniitin kanssa. Paljon mielenkiintoisia teoksia - niin jättikokoisia ja jäälle käyviä kuin pikkuruisia ja läheltä katsottavia. Ehkä puolet teoksista oli abstrakteja ja puolet tunnistettavia muotokuvia. Tykkäsin tosi paljon. Materiaaleista jännin oli päärynäpuu, jonka paksusta kannosta Pullinen oli 1960-luvulla veistänyt ja kullannut oman kuvansa. 

Laila Pullisen veistoksiin tutustuin ensimmäistä kertaa tarkemmin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä maaliskuussa 2022 (täällä). Ja tykästyin jo silloin. Tämän jälkeen osasin Turun kaupunginteatterissa käydessäni marraskuussa 2022 huomata teatterin aulatiloissa olevan Karthagon hävitys -nimisen valtavan kuparireliefin (1969), joka oli työstetty Pulliselle tyypillisellä räjähdystekniikalla (täällä). 

Nissbackan veistosilottelu jatkui vanhoja rakennuksia ympäröivässä puutarhassa ja metsäpuistossa. Joitakin kymmeniä isokokoisia, pääosin Laila Pullisen tekemiä graniitti- ja pronssiveistoksia sulassa sovussa kartanon parisataa vuotta vanhojen tammien kanssa - ja olipa joukossa jokunen pähkinäpuukin :) Väliin tuntui, että oli jopa liikaa katsottavaa - ja mieli väsyi.

Näin kuitenkin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Kotona veistospuistosta lukiessani huomasin, että olin missannut puiston etelärinteen, jonne Pullinen oli 1987 muovannut Muinainen meri -nimisen maareliefin - maisemateoksen, jonka seuraksi oli aseteltu kaksi pronssista alastonpatsasta Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo (1970). 

”Täytynee palata”, totesi Mummo, kuten usein aiemminkin :) Joskus tulee palattua, joskus ei…

Yleiskuva entisen viljamakasiinin pysyvästä veistosnäyttelystä

Kulttuurineuvos (Carl Öhman), 2002

Omakuva (Mons aureus), 1966 

Sotalesken päiväkirja (1970) kuvaa Lailan äitiä Tyyni Pullista (1909-2008)
kolmessa eri iässä - nuorena, ķeski-ikäisenä ja vanhana.

Lailan olohuoneessa paraatipaikalla oli Jaakko Sieväsen Lemminkäisen äiti (1966)

Jaakko Sievänen: Lailan muotokuva (Firenze), 1958

Salvador Dali: Kaksi figuuria

Vasemmalla Laila Pullisen jättimäinen graniittityö Dike, oikeuden jumalatar vuodelta 2003 
ja vasemmalla Lailan ateljeessa apulaisena 1980-luvulla toimineen 
kuvanveistäjä Pekka Kaikkosen (s.1958) pyöreä betonityö. 

torstai 13. kesäkuuta 2024

Kavereiden peesissä


Vuosikymmeniä sitten opiskelin vuoden päivät kauppatieteitä, kunnes tajusin ettei se ollut minun juttuni, ja pyrin ja pääsin opiskelemaan ihmisläheisempiä tieteitä. Helsingin Kauppakorkeakoulun keltatiilinen rakennus Runeberginkadulla Etu-Töölössä ehti kuitenkin tulla tutuksi, vaikka en montaa kurssia tenttinytkään :). 

Rakennus valmistui 1950 ja sen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Woldemar Baeckman (1911-1994) ja Hugo Harmia (1907-1952). Sama Woldemar, joka pari kymmentä vuotta myöhemmin suunnitteli Turkuun ihastuttavan Sibelius-museon (täällä). 

Rakennus suunniteltiin kauppakorkeakouluksi, minä se ehti toimia lähes 70 vuotta, kunnes Aalto-yliopiston perustamisen jälkeen kauppatieteilijöiden koulutus siirrettiin 2019 kokonaan Espoon Otaniemeen. Entinen korkeakoulun päärakennus on edelleen osa Aalto-yliopistoa ja toimii yliopiston koulutus-, toimisto-, ravintola- ja tapahtumakäytössä. 

Nuoruudessani Kauppis oli vain opiskelupaikka muiden joukossa, enkä kiinnittänyt mitään huomiota rakennuksen arkkitehtuuriin puhumattakaan sen sisustuksen yksityiskohdista. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein ohikulkiessa jäänyt katsomaan rakennusta, ja kesäkuisena keskiviikkona päätin kurkata myös entisen kouluni sisätiloja. 

Pääsin kuitenkin kurkistamaan vain eteisaulaan, sillä kaikki muut tilat oli varattu kokouskäyttöön. Ehkä toinen kerta sanoo toden, ja seuraavalla kurkistuskerralla saan tilaisuuden tutustua kolmen sisustusarkkitehdin - Olli Borgin (1921-1979), Ilmari Tapiovaaran (1914-1999) ja Maija Heikinheimon (1908-1963) - luomaan funkkissisustukseen ja kymmeniin ellei satoihin Paavo Tynellin (1890-1973) suunnittelemiin messinkivalaisimiin, joista valtaosa on edelleen alkuperäisillä paikoillaan. 

Rakennuksen julkisivua koristaa Arabialla elämäntyönsä tehneen Michael Schilkinin suuret keraamiset reliefit, jotka kuvaavat kaupantekoa ja elinkeinoelämää. Kuvanveistäjä Michael Schilkinin (1900-1962) keramiikkatöihin ihastuin Designmuseon näyttelyssä huhtikuussa 2022 (täällä). 

Ihmeen vähän minulla on muistoja opiskelustani tuosta rakennuksesta. Kurssikavereista, jotka olivat olleet myös lukiokavereitani, mieleen muistuu ainakin Marke, Nökö ja Riitta - sekä keskikoulukaverini Pirjo Kulosaaren yhteiskoulusta. 

Kaverit olivat myös pääsyy siihen, miksi alkujaan edes pyrin kauppiksen, ei niinkään kiinnostus kauppatieteisiin. Kaverien perässä…

Eteisaulaa komeine lamppuineen.


Kauppislaisten siirryttyä opiskelemaan Otaniemeen rakennuksen alakerrassa olleen entisen opiskelijaruokalan Raflan tilalle avattiin Töölö-niminen ravintola ulkoterasseineen. 
Samalla Runeberginkadun ja Arkadiankadun risteyksessä ollut 
vanha lippakioski siirrettiin osaksi uutta ravintolaa :) 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Vihreitä kyyneliä

Julkisivu Kipparinkadulle

Olin pitkään ajatellut käydä katsomassa Espoonlahden kirkkoa, jonne on noin puolen tunnin automatka kotoani Punavuoresta. Kirkko kiinnosti, koska sen on 1970-luvun lopussa suunnitelleet arkkitehtiveljekset Timo (1928-2021) ja Tuomo (1931-1988) Suomalainen. Samat miehet, jotka toista kymmentä vuotta aiemmin olivat suunnitelleet suositun Temppeliaukion kirkon Helsingin Töölöön (täällä). 

Kirkoissa on sanottu olevan paljon samoja elementtejä. Kiveä, betonia ja kuparia kallioiden keskellä. Ja kirkkoja yhdistää myös huomaamattomat taotut ristit (täällä), joista tykkään. Espoonlahden kirkkoa onkin kutsuttu Temppelikirkon pikkusiskoksi, joten pitihän tämä pikkusisko nähdä. 

Mutta tiistainen vierailuni päättyi pettymykseen. Kirkko oli neljän jälkeen visusti kiinni, vaikka olin netistä kahteen kertaan tarkistanut kirkon aukioloajat: ma-to klo 8.30-18. Ulko-oven vieressä oli kuitenkin tyly kyltti: Auki Ma-pe klo 8.30-15 - joten kiinni mikä kiinni. 

Seisoessani sisäpihan puoleisella pääovella viereisestä ovesta tuli ulos ilmeisesti joku kirkon työntekijä, joka ystävällisesti huikkasi, että kirkko on jo suljettu. Kun purin hänelle harmiani ja kerroin netistä lukeneeni, että kirkko suljettaisiin vasta kuudelta, hän sanoi tiedon olevan ”näppäilyvirhe, joka on huomattu ja korjattu”. Mutta sieltä se ”näppäilyvirhe” löytyi ainakin vielä tiistai-iltana…

Kaikkinensa Espoonlahden kirkosta jäi pettynyt fiilis. Luulen, että tuntemukseni olisivat olleet toiset, jos olisin päässyt tutustumaan kirkon sisäosiin. Valokuvien perusteella sisältä löytyy samaa tunnelmaa kuin Temppeliaukion kirkosta. Jänniä tilaratkaisuja, luonnon materiaaleja ja valon leikkiä - asioita, joihin yleensä hurahdan :)

Nyt näin vain surullisen näköisen rakennuksen, joka oli ikäänkuin puristuksissa kauppakeskuksen, metroaseman, rakennustyömaan ja parkkipaikan välissä. Kirkko tuntui kärsivän tilan puutteesta - ja itkevän vihreitä kyyneleitä. Näin koin, kun katselin kuparipanelista betonisen sokkelin päälle valuvia (?) leveitä vihreitä juovia. 

Jo parkkipaikalle ajaessa hämmennyin. Missä on kirkon ovi? Edessä oli vain kirkon sokkeloinen taka- tai sisäpiha, josta en alkuun tajunnut, että sen läpi piti kävellä löytääkseen kirkon toisen pääoven. Kirkossa oli siis kaksi, samaan eteistilaan johtavaa pääovea rakennuksen etelä- ja pohjoispuolilla. Sinänsä kiva ja toimiva ratkaisu, mutta minulle se ei heti valjennut. Parkkipaikalla lähinnä koin, että rakennus näyttää minulle selkäänsä, ja lähdin kiertämään rakennuksen ”etupuolelle” etsien pääovea. Ja todetakseni sen olevan lukossa :)

Ehkä pitää niellä pettymys ja antaa Espoonlahden kirkolle toinen mahdollisuus…


Kirkon metsän puoleinen pääsisäänkäynti

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Kesää Tilalla


Tyttärien Tilalla (täällä) aloitellaan neljättä kesää. Ensimmäisiin vuosiin verrattuna niin Opiskelijatytön kuin Lontoontytönkin kokemus tilan ja eläinten hoidosta sekä majatalon ja kahvilan pidosta on lisääntynyt rutkasti. Ja kokemuksen lisäksi porukka on kasvanut, sillä kahden tomeran ja tekevän naisen porukkaan on liittynyt yksi tomera ja tekevä mies :) 

Heidän lisäkseen tilalla elelee yli kymmenen vuotta vanha Kille-vuohi, kuusi suomenlammasta, kymmenkunta kanaa, Hertta- ja Tiramisu-nimiset puput ja kaksi kissaa - Pablo ja Lala - sekä sekarotuinen rescuekoira Dora. Ja kesäkuun aikana porukkaan liittyy vielä yksi Pikkuriikki :)

Vähitellen Tilan pihalta ja puutarhasta on lukuisten omena- ja kirsikkapuiden sekä viinimarjapensaiden lisäksi paljastunut erilaisia perinnekasveja, kuten kurjenmiekkaa ja päivänliljaa. Ja on pihalta löytynyt myös pitkä rivi vanhoja töyhtöangervoita sekä useita perinteisiä juhannusruusu- ja syreenipensaita (täällä).

Keltaiset päivänliljat ja lilanväriset kurjenmiekat ovat toistaiseksi aika heiveröisiä. Uskon niiden kuitenkin voimistuvan, kun niiden ympäristöä on siistitty ja niille on harvakseltaan lisätty uutta multaa. 

On mukava nähdä edellisten omistajien aikana vuosikymmeniä Tilalla kasvaneiden pensaiden ja kukkien pikkuhiljaa voimistuvan ja petraantuvan. Kaikki perinteisiä puutarhan kaunottaria, jotka kauneutensa lisäksi tuovat meille iloa :) 

Kurjenmiekka eli iris

Päivänlilja 

Hunajaa kerätään pihan perälle :)

Herkku - toinen Tilan kahdesta pupusta - herkuttelee voikukan lehdillä.

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Kuppila makuuni :)


Monta kertaa kesässä nautin kupin tai pari kahvia korvapuustin tai pannukakun kanssa maalaistalon pihapiirissä maaseudun rauhassa. Tai palan lohipiirakkaa viinilasillisen siivittämänä. Ja toisinaan taas päädyn ostamaan vain yhden Fazerin herkullisen Premium suklaapuikon. 

Taattisten tilan Tila-niminen kahvila Naantalin Merimaskussa on minulle tutumpaakin tutumpi, sillä vanhan maalaistalon kesäkahvilaa ja majoitustoimintaa pyörittää kaksi tilalla asuvaa tytärtäni ja toisen avomies. Turhaan en blogikirjoituksissa ole kehunut Taattisten tilan välitöntä tunnelmaa ja kahvilan ystävällistä palvelua (täällä), sillä sukulaisten ja lukuisten ystävien lisäksi kesäkuukausina tilalla tuntuvat viihtyvän etenkin matkailevat lapsiperheet ja Saariston rengasreittiä kiertävät pyöräilijät. 

Juhannukseen asti kahvila on auki vain viikonloppuisin, mutta tämän jälkeen päivittäin koulujen alkuun asti. Lisätietoja kahvilasta ja majoitustoiminnasta löytyy Taattisten nettisivuilta (täällä) ja Instagrammissa (täällä). 

Ja lisää valokuvia ja omia kokemuksiani Taattisten tilalta löytyy blogistani tunnisteella Tila. 



sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Parit lenkkarit


Olen pitkin kevättä haikaillut uusista kävelylenkkareista. Pariin kertaan olen käynyt urheilukapassa kokeilemassa, mutta en ole löytänyt sopivia. Vieroksun nuorempien suosimia paksu- ja leveäpohjaisia juoksukenkiä, ja värinkin täytyisi olla mieluinen - muuta kuin mustaa tai valkoista…

Viime viikolla vein auton pyöränvaihtoon Kalasatamaan ja odotusaikana kävelin läheiseen Redi-kauppakeskukseen - ensimmäistä kertaa :) Alakerrasta löysin Stadium-urheiluliikkeen, jossa ystävällinen ja osaava myyjä onnistui kymmenien lenkkikenkien joukosta löytämään minulle juuri sopivan kenkäparin.

Asicsin roosanpunaiset lenkkarit, joissa ihanan värin lisäksi oli sopivan leveä lesti ja sopivan maltillinen pohja. Ja vieläpä sopiva kokokin eli 40,5 (UK 7 ja 25,75 cm). Huimasta hinnasta - 160 euroa - huolimatta päätin ostaa kengät. Päätökseeni myötävaikutti myyjän ilmoitus, että Stadiumilla kalliimpiin juoksukenkiin liittyy kuukauden vaihto-oikeus eli jos käytössä toteaa, että uudet kengät eivät sittenkään mukaudu omiin jalkoihin, kengät saa ilmaiseksi vaihtaa toiseen kokon tai toiseen malliin - siis käytöstä huolimatta.

Parin päivän ahkeran käytön jälkeen minä olen uusiin kenkiini erittäin tyytyväinen, joten voin jo nyt todeta, että vaihto-oikeus jää minulta käyttämättä. Mutta miksi minulla sitten on kahdet lähes samanlaiset juoksukengät? 

Parin päivän päästä uusien lenkkareiden ostamisen jälkeen kiertelin Salon Radiokirppiksellä etsien toppatakkia (täällä) ja eräällä myyntipöydällä näin kivan väriset lenkkarit. Huvikseni tutkin niitä ja huomasin, että ne olivat lähes identtiset kuin Stadiumista ostamani kalliit kengät - merkki oli sama Asics ja koko sama 40,5. Lähes käyttämättömät kengät maksoivat 35 euroa, joten päätin ostaa (myös) ne. Väri viehätti minua ja käytän kävelykenkiä päivittäin useita tunteja, joten hyväksi todetuille lenkkareille on aina käyttöä :)

Kaksilla urheilukengillä on hyvä odottaa ”uutta” kesää ja kävelylenkkejä :) Vaikka tämä viileämpi sää sopii melkein paremmin reippaaseen lenkkeilyyn. Kunhan saan päätettyä, valitsenko tänään jalkaan kirkkaanpunaiset vai roosan väriset kengät :)

Radiokirppikseltä vähän käytettynä ostetut Asicsin lenkkarit

Stadiumin urheiluliikkeestä ostetut uudet Asicsin lenkkarit.

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Lunta ja lauantaimakkaraa


Matkalla Tyttärien tilalle Merimaskuun pysähdyin kahville Salossa. Ja enkös joutunut lumi- ja raesateeseen. Maa pysyi valkoisena lähes tunnin ja ilman lämpötila laski 13 asteeseen. Kalisevan kylmää. Tarjetakseni minun piti jopa käydä ostamassa Radiokirppikseltä toppatakki - onneksi Salon kirppiksillä hätätilanteeseenkin sopivat ”oikeat” kirppishinnat :)

Kylmyyden takia kesäiset torikahvini vaihtuivat sisätiloihin, ja päätin pistäytyä kirppiksen lähellä olevassa Kuiron kahvilassa, jossa on - torin tapaan - tullut käytyä monesti aikaisemminkin (täällä). Ja pitihän minun valita lauantaimakkaralla (ja juustolla) täytetty sämpylä, jos jossain sellainen on vielä tarjota :)

Kahvihetken jälkeen matkani jatkui Paraisten kautta Naantalin Merimaskuun. Siellä minut vastaanotti lämpimästi Tyttäret - Opiskelijatyttö ja Suomeen toistaiseksi muuttanut Lontoontyttö  - sekä kuvioissa jo jonkun aikaa mukana ollut edellisen Poikakaveri.  

Lumi hämmensi, lauantaimakkara yllätti sekä Tyttäret ja ”uusi” Poikakaveri ilahduttivat. Eläkeläisen tapahtumarikas perjantai :)


keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Riikinruotsalaisten kirkko


Töölössä Apollonkadun ja Minervankadun kulmassa kohoaa keltaiseksi rapattu, funkkistyylinen kirkko, jonka olemassa oloa en ole aiemmin tajunnut. Mitä rakennuksen kerran huomattuaan on vaikea tajuta. Miten selvästi näkyvä ja korkea rakennus voi muka jäädä huomaamatta…

Kyseessä on ruotsalaisen arkkitehti Tore Rybergin (1881-1962) suunnittelema Olaus Petrin kirkko, joka valmistui 1932. Ruotsin kirkko oli jo vuonna 1922 perustanut hiljan Venäjästä itsenäistyneeseen Suomeen Olaus Petrin seurakunnan, jonka tarkoitus oli huolehtia Suomessa asuvien Ruotsin kansalaisten uskonelämästä. Edelleen tämä on Olaus Petrin seurakunnan ja kirkon ensisijainen tehtävä, vaikka nykyään seurakuntaan kuuluu myös suomenruotsalaisia. Pitkään seurakunta oli myös hallinnollisesti osa Ruotsin kirkkoa, kunnes 2000-luvulla se liitettiin Suomen kirkkoon.

Kirkon ruotsalaisuus tuli minulle selväksi valokuvatessani kirkon puutarhaa ja seurakuntatalosta astui ulos kolme (ilmeisesti) kirkon työntekijää. Kun kehuin heille puutarhan kauneutta, he valistivat minua ystävällisesti suomenkielellä: ”Tämä on riikinruotsalaisten kirkko, tiedäthän…”

Olaus Petri on 1500-luvulla Ruotsissa eläneen Olof Perssonin latinalaistettu nimi. Olof Persson (1493-1552) oli vaikutusvaltainen pappi, ajattelija ja uskonpuhdistaja. Häntä pidetään myös - Suomen Mikael Agricolan tapaan - Ruotsin kirjakielen isänä. Olaus Petri kirjoitti myös ns. Tuomarinohjeet, joista on vuossatojen kuluessa tullut olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä. 

Apollonkadun rinteessä sijaitseva Olaus Petrin kirkko on auki vain kirkollisten ja muiden tapahtumien aikaan, joten sisälle en tällä kertaa päässyt. Rakennus on hyvän akustiikkansa takia suosittu konserttipaikka, joten pitääpä tutustua loppuvuoden musiikkitarjontaan…

Kirkon pääsisäänkäynnin vieressä oli portti aidattuun seurakuntataloon ja sen puutarhaan. 

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Syldin sanoja


Yli 70-vuotiaana mummona parisuhteet on tullut jo aika pitkälle rakennettua - jos on. Tosin näin jälkiviisaana tuntuu, että enemmän elämäni on ollut parisuhteessa elämistä kuin suhteen tietoista rakentamista. Joissakin asioissa on menty oikeaan suuntaan ja joissakin - täytyy myöntää - päin prinkkalaa. 

Äskettäin IltaSanomien nettisivuilla julkaistiin referaatti (täällä) joulukuun Me Naiset -lehdessä olleesta seksuaaliterapeutti Susanna Syldin haastattelusta, jonka otsikko oli ”Parisuhteessa pitäisi olla kolmenlaista kosketusta”. Sitä lukiessa ajattelin, että olisinpa kolmekymppisenä saanut näin selkeitä ohjeita toimivan parisuhteen rakentamiselle. Olisin (tai olisimme) saattanut onnistua paremmin. Mutta Susanna Syld ei tainnut olla silloin vielä edes syntynyt :)

Osaa Susannan parisuhdetaidoista voi mielestäni soveltaa monelta osin myös muissa lähisuhteissa, kuten esim kolmea seuraavaa pointtia :)
  1. Uskaltaa ja osaa puhua syvällisistä tunteistaan ilman häpeää, 
  2. Ymmärtää, mitä tarkoittaa emotionaalinen, kohtaava kosketus. 
  3. Toimivassa suhteessa on sopivasti hyväksyntää, arvostusta ja turvallisuutta.
Eloa ja kesää kaikkiin lähisuhteisiimme - niin nuorena kuin vanhanakin…