Hautakappelin kertomaa

Mustion kirkon (täällä) edessä oli rapattu vanha hautakappeli. Sen rakennutti Mustion ruukin patruunan Magnus Linder II:n leski Fredrika Sofia Baer vuonna 1803 - pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

Magnus Linder II (1751-1801) oli osin perinyt ja osin lunastanut Mustion ruukin kokonaan itselleen vuonna 1782. Seuraavana vuonna hän alkoi rakentaa uutta päärakennusta ns. Mustion linnaa, joka valmistui vuonna 1792. Rakentamisen aikana hän oli ehtinyt mennä naimisiin Fredrika Sofia Baerin (1756-1814) kanssa ja heidän esikoisensa Magnus Linder (1792-1863) syntyi samana vuonna, kun uusi rakennus valmistui. Perheeseen syntyi vielä tytär Anna Frederika (1793-1894), joka kuoli puolen vuoden ikäisenä, ja toinen poika Karl Anton (1796-1866). 

Hautakappelin alle rakennettuun kryptaan on Magnus Linder II:n lisäksi laskettu hänen elokuussa 1793 syntyneen ja maaliskuussa 1794 kuolleen tyttövauvan Anna Frederikan arkku. Ymmärtääkseni krypatassa ei ole muita arkkuja, mutta kappelin seinällä olevissa muistolaatoissa on 13 muun Linderin suvun jäsenen nimet. Viimeksi 2000-luvulla hautakammion seinään on lisätty Magnus Linder IV:n (1929-2016) ja hänen vaimonsa Juanita Wilhelminan (1929-2023) muistolaatat. 

Tehtyään elämäntyönsä äitinsä sukuyhtiössä Fazerilla Magnus Linder IV osti 1980-luvulla takaisin lapsuuden kotinsa eli Mustion linnan. Vuonna 1941, jolloin Magnus oli ollut vain kymmenen vuotias, linna puutarhoineen oli myyty suvun ulkopuolelle. Magnus aloitti välittömästi kunnostaa ja entisöidä linnaa ja sen puutarhaa, jotka molemmat olivat päässeet rappiotilaan - lähes purkukuntoon. 

Magnus Linder IV onnistui tekemään entisestä sukutilastaan menestyvän liikeyrityksen. Nykyään säätiöityä linna-aluetta hoitaa Magnuksen poika arkkitehti Filip Linder, jonka puoliso saksalainen kreivitär Christine aloitti Mustion toimitusjohtajana vuonna 2010. 

Pari sataa vuotta vanha hautakappeli toimii edelleen Linderin suvun hautakappelina. Ja kertoo kävijälle suvun kiehtovaa historiaa…

Hurmaava hääkirkko

Raaseporissa Mustion linnan ja puutarhan (täällä) vieressä, kapean maalaistien toisella puolella on pieni puukirkko. Aikoinaan se oli Mustiossa toimineen rautaruukin työntekijöiden ja heidän perheidensä kirkko, mutta nykyään se on Raaseporin seurakunnan käytössä. Tosin perinteisiä jumalanpalveluksia siellä järjestetään lähinnä vain juhlapyhinä, mutta vihkitilaisuuksia sitäkin useammin.

Nykyään vaaleansiniseksi maalattu kirkko valmistui noin 260 vuotta sitten vuonna 1761. Se korvasi vanhan, 1600-luvulla rakennetun kirkon, joka huonokuntoisena purettiin. Entisestä kirkosta uuteen kirkkoon siirrettiin vain varrellinen kolehtihaavi ja apostolien kuvilla koristeltu saarnatuoli.

Nykyään vanhaa kolehtihaavia säilytetään alttarin vieressä olevassa vitriinissä ja sen kauniisti kirjailtu kangashaavi on huputettu. Kirkon esitteessä olevasta Emilia Nybergin ottamasta valokuvasta voi nähdä, kuinka taidokkaasti se on aikoinaan kirjailtu :)

Kirkossa käydessäni sattui hassu juttu. Vapaaehtoinen seurakuntalainen esitteli minulle kirkkoa ja kertoi vähän anteeksi pyydellen, että on paikalla ensimmäistä kertaa. Innoissaan hän kuitenkin esitteli sakastin seinällä olevaa kolehtihaalia ja kertoi sen olevan yksi Suomen vanhimpia kolehtihaaveja. Hetken päästä katselin kirkon puolella vitriinissä olevaa haavia ja yhdessä ihmettelimme, että mikähän haavi tämä sitten on. Nopeasti äkkäsimme, että sehän on vanha haavi ja sakastissa oleva haavi on nykyinen käyttöhaavi :) 

Kirkon alttaritauluna on 1700-luvulla Suomessa tehty kopio Peter Paul Rubensin (1577-1640) teoksesta Viimeinen ehtoollinen, jonka suomalaista kopiota jostain syystä kutsutaan nimellä Ensimmäinen ehtoollinen. Rubensin Viimeinen ehtoollinen on nähtävillä Milanossa, samoin kuin tunnetumpi Viimeinen ehtoollinen eli Leonardo de Vincin (1452-1519) 1400-luvulla tekemä suurikokoinen seinämaalaus. 

Roosanväriset puupenkit, seiniä kiertävä sininen koristenauha ja pieni koko - 150 istuinpaikkaa - hurmaavat. En yhtään ihmettele, että kirkko on nykyään hääparien suosiossa…

Ensimmäinen ehtoollinen -niminen alttaritaulu

Vitriinissä on vanha, varrellinen kolehtihaavi.

Emilia Nybergin valokuva vanhan kolentihaavin pussista.

Kirkon saarnatuoliin oli yli 300 vuotta sitten maalattu apostolien kuvia.

Kirkon edessä oli parikymmentä sankarihautaa.

Elämälle Kiitos

Sain viikko sitten kokea jotain upeaa ja ainutkertaista. Sain olla tyttäreni tukihenkilönä, kun hän synnytti esikoisensa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. 

Se, miten hyvin pystyimme toimimaan yhdessä tuossa jännittävässä sekä fyysisesti ja henkisesti vaativassa tilanteessa, yllätti varmaan meidät molemmat. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain jakaa tuon poikkeuksellisen elämänkokemuksen tyttäreni kanssa. Sain kokea ja tuntea jotain, jonka kuvaamiseen en edes löydä sanoja…

Olin etukäteen keskustellut tyttäreni kanssa, mitä hän minulta toivoo ja odottaa sekä - tyttäreni suosituksesta - lukenut Susanna Helin vuonna 2020 kirjoittaman Peloton synnytys - kohti turvallista kokemusta -nimisen kirjan, jossa kerrotaan synnytyksestä sekä synnyttäjän että tukihenkilön näkökulmasta. 

Uskon, että synnytyksen aikana näistä yhteisistä keskusteluista ja kirjan ohjeista oli hyötyä, mutta silti supistusten voima ja tunteiden vuoristorata yllätti ainakin tyttäreni ja vähän minutkin - viiden oman synnytyksen läpikäyneen terveydenhuollon ammattilaisen. 

Hulahdimme molemmat yhteiseen synnytyskuplaan, johon lisäksemme tuntui mahtuvan vain koko synnytyksen ajan tytärtäni upeasti tukenut Matilda-kätilö. Ehkä tärkein Susanna Helin kirjan ohje, jota onnistuimme molemmat aika hyvin noudattamaan, oli se että yritimme yhdessä keskittyä kohtaamaan yhden supistuksen kerrallaan ajattelematta lainkaan jäljellä olevia supistuksia.

”Rentouta leuka, rentouta hartiat, rentouta takapuoli”. Sitä minun tuli hoettua tyttärelleni kymmeniä kertoja. Palautin myös toistuvasti hänen mieleensä, että supistusten aiheuttama kipu ei ole vaarallista, vaan merkki siitä, että kohtulihas supistuu ja synnytys etenee. 

Mieleni ja kehoni elivät vahvasti mukana tyttäreni synnytyksen eri vaiheissa, mutta silti osasin pysyä rauhallisena tukihenkilönä - mistä olen tyytyväinen, ja jopa vähän ylpeä :) Kaikinpuolin voimaannuttava kokemus - yksi elämäni merkittäviä ja mieleenjääviä tapahtumia.

Suurkiitos TYKS:n osaavalle ja empaattiselle henkilökunnalle - varsinkin kannustavalle ja rauhalliselle Matildalle. Tuntui, että jokaiseen hetkeen hän osasi löytää juuri sopivat sanat ja oikeanlaisen kosketuksen. 

Nyt Pikkupoika on onnellisesti kotona. Äiti ja Vauva aloittelevat yhteistä elämää Love-kissan kanssa :)

Yhdeksäs syntyi

Tiistaina 21. heinäkuuta syntyi yhdeksäs lapsenlapseni.

Lontoontytön pieni suloinen poikavauva.

Pikkuriikki pääsi heti tätien keskelle ja serkkujen seuraan. 

Taattisten tilalla on hyvä aloitella elämää :)

Viljaa varastoon

Ihaillessani viime viikolla Sammatin kirkkoa (täällä) silmäni nauliutuivat myös tapulin vieressä olevaan vanhaan latoon - kauniisti harmaantuneeseen ja hyvin pidettyyn hirsirakennukseen.  Mikä tuo varasto kirkon kyljessä on oikein ollut?

Kyseessä on 1700-luvulla rakennettu vilja- eli lainamakasiini, jota on kutsuttu myös lainajyvästöksi. Aikoinaan jokaisen seurakunnan piti perustaa oma lainamakasiini, johon hyvinä viljavuosina tallennettiin viljaa, jota sitten katovuosina voitiin käyttää. Viljaa saatettiin myös lainata korkoa vastaan eli systeemi toimi vähän nykyisten pankkien tapaan. Järjestely loppui 1900-luvun alussa, mutta joissakin seurakunnissa, kuten Sammatissa, vanhat makasiinit on säilytetty. 

Puisiin makasiineihin tehtiin yleensä kaksinkertaiset, tyhjän tilan erottamat seinät, jotta niistä ei voinut varastaa viljaa. Oli nimittäin yleistä, että yksinkertaisiin seiniin porattiin reikiä, joista viljaa valutettiin salaa ulos.

Nykyään Sammatin makasiinissa järjestetään kesäisin pienimuotoisia näyttelyitä. Mutta mielestäni makasiini on ennen kaikkea uskomattoman kaunis ja tasapainoinen puurakennus - muisto menneestä.

Voiko kauniimpaa taideteosta olla kuin taidokkaasti kaiverrettu puuovi…

Vanhoissa ladon ovissa oli usein ns. kissaluukku, kuten tässäkin.

Hyvä kysymys

Olin taas katsomassa Äitimuoria espoolaisessa hoivakodissa, jonne hän muutti keväällä kaksi vuotta sitten (täällä). Ilokseni ja helpotuksekseni äiti on ensimmäisten kuukausien ikävän ja masennuksen tunteiden jälkeen viihtynyt jopa yllättävän hyvin. 

Puoli vuotta hoivakotiin muuttamisen jälkeen Äitimuorille rakas yli 90-vuotias Jussi-puoliso (täällä) kuoli yllättäen sydämen pettäessä. Äiti ei enää oikein ymmärtänyt asiaa. Hän kehitti oman tarinan Jussin kuolemasta: ”Hyvä kun sain nähdä, että Jussi kuoli niin rauhallisesti. Nukkui pois ilman kipuja.” Ja hyvä näin…

Pyrimme Siskon kanssa kumpikin käymään Äitimuorin luona 2-3 kertaa viikossa - väliin harvemmin, väliin useammin. Aina käydessäni äiti ilahtuu, minkä takia käynneistä jää minullekin yleensä hyvä mieli. Toki on kertoja, jolloin hän ei jaksa nousta lainkaan sängystä ja vain kuiskaa silmät tiukasti kiinni hauraalla ja lähes kuulumattomalla äänellä: ”Olen niiiin väsynyt.”

Eilen äiti jaksoi pitkästä aikaa kävellä rollaattorin ja minun avustamana hoivakodin puutarhaan, tosin pitkän suostuttelun jälkeen :) Istuimme kylki kyljessä puutarhakeinussa käsivarteni äidin hennoilla hartioilla ja ihmettelimme yhdessä kesän vehreyttä - Äitimuorin toistaessa monta kertaa tuttua huolilausettaan: ”Ajathan sitten varovasti.”

Kuten aina, Äitimuorilla oli nytkin kädessään turvaranneke. Osoittaen ranneketta kysyin häneltä, vaikka uskoin tietäväni jo vastauksen: ”Tiedätkö, mikä tämä on?” Äiti vastasi nopeasti: ”Se on hyvä kysymys.” Sitten hän mietti hetken katsoen ranneketta ja jatkoi: ”En kyllä tiedä, mikä se on.”

Täytyy sanoa, että minäkin olen ihmetellyt, mitä hoivakodissa olevat (eli vaikeasti) muistisairaat vanhukset tekevät turvarannekkeella…

Lempeä puukirkko

Ihastuin Sammatin vaatimattomaan kirkkoon, joka on Suomen vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia puukirkkoja. Se valmistui vuonna 1755, mutta kirkon nykyinen sisäasu on peräisin 1879 tehdystä remontista.

Paanukattoisessa kirkossa minua viehätti etenkin sisäseinien vaaleanpunainen rappaus, kauniit kyntteliköt ja katon valkoiseksi maalatut lautaholvit sekä vanhat puupenkit, joiden istuintilaa oli myöhemmin ”jatkettu”. Mutta myös kirkon pieni koko - 350 istuinpaikkaa - ja erikoinen muoto: alkuperäistä ns. pitkäkirkkoa oli myöhemmin laajennettu toiselle sivulle purkamalla kirkkosalin ja entisen asehuoneen välinen seinä. Eli lähes kaikki viehätti :)

Tykkäsin myös sirosta saarnatuolista, jonne poikkeuksellisesti kuljettiin sakariston kautta. Harmikseni tästä 30-vuotisen sodan aikana Saksasta tuodusta tuolista ottama valokuva epäonnistui…

Alttaritaulun oli lahjoittanut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Elias Lönnrot (1802-1884) sen jälkeen, kun hänen nuorin tyttärensä Tekla oli kuollut 19-vuotiaana keuhkotautiin. Tätä ennen hän oli joutunut hautaamaan jo vaimonsa Marian, esikoispoikansa Eliaksen ja kaksi muuta tytärtään, jotka myös - pikkupoikaa lukuunottamatta - olivat haudattu kirkkoa ympäröivälle hautausmaalle (täällä). 

Kun Lönnrot itse 82-vuotiaana kuoli, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti haudalle mustasta graniitista tehdyn obeliskin, jonka suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917). 

Pitkään olin jo ajatellut/toivonut, että saisin aikaiseksi käytyä Sammatin kirkolla. Onneksi sain visiitin toteutettua viime viikolla. Tykkäsin - ja paljon :)

Adolf Beckerin (1831-1909) alttaritaulu vuodelta 1883 kuvasi Kristusta maapallon päällä.

Elias Lönnrotin sekä hänen vaimonsa ja heidän kolmen tyttärensä hauta

Elämän voimavaroja

Mielimaisema ja perheen pienimmät :)

Torpalle vai keskustaan?

Paikkarin torpan (täällä) vieressä oli Elias Lönnrotin (1802-1884) näköispatsas. Pronssinen suurmies pitkävartisissa pieksusaappaissaan on istunut samalla paikalla pienen kallionysän päällä luonnonniityn keskellä vuodesta 1952 lähtien. 

Ajatus Lönnrotin patsaan pystyttämisestä Sammattiin - suurmiehen syntymäpitäjään - heräsi 1940-luvun lopussa. Patsaan suunnitteli kuvanveistäjä Eino Räsänen (1902-1970) mukaellen Eemil Halosen (1875-1950) patsasluonnosta apunaan Halosen veli taidevalaja Arttu Halonen (1885-1965). 

Alkuperäisellä luonnoksella kuvanveistäjä Eemil Halonen oli 1900-luvun alussa osallistunut kilpailuun Elias Lönnrotin muistomerkistä. Kilpailun voitti Emil Wickström (1864-1942) ja Halosen ehdotus tuli toiseksi. Wickströmin patsasehdotus toteutettiin Helsinkiin Vanhaa kirkkoa vastapäätä Lönnrotinkadulle. Ja toiseksi tullut ehdotus löysi paikkansa 50 vuotta myöhemmin Sammatista :)

Patsaan paikkaa aprikoitiin pitkään ja perusteellisesti. Kalevalaseura esitti, että se pystytettäisiin museoidun Paikkarin torpan lähistölle, mutta Muinaistieteellinen toimikunnan (nyk. Museovirasto) mielestä parempi paikka olisi ollut Sammatin keskusta. Lopulta Valtioneuvosto ratkaisi asian Kalevalaseuran ehdottamalla tavalla.

Minä olisin kallistunut Museoviraston ehdotuksen puoleen. Mielestäni näköispatsas olisi sopinut paljon paremmin pitäjän keskustaan kuin lapsuudenkodin viereen, jossa se on ristiriidassa sekä vanhan torpan herättämän nostalgian että kauniin luontonäkymän kanssa.

Valokuvan taustalla näkyy vuonna 1926 rakennettu museon vahtimestarin talo. Kun ihmettelin rakennuksen kokoa, opas kertoi että se toimi alkuun myös matkailijakotina. Paikkarin torppaa saatettiin jo tuolloin tulla ihmettelemään pitkienkin matkojen päästä…

Koti 1800-luvulta

Viikonloppuna tutustuin Lönnrotin lapsuudenkotiin Paikkarin torppaan Sammatissa. Toistamiseen, sillä joskus yli parikymmentä vuotta sitten olen käynyt siellä ensimmäisen kerran. Tämä tosin palautui mieleeni vasta, kun ajoin autolla museoidun torpan parkkipaikalle :)

Vanhan riukuaidan ympäröimä pikkuruinen torppa parin omenapuun ja luonnonvaraisen niityn keskellä sekä taustalla välkkyvä Valkjärvi oli niin kaunista katseltavaa, että sitä kelpasi katsella toisenkin kerran. Paikasta välittyi jotain hyvin rauhallista ja levollista. Oli jopa vaikea kuvitella, että tosiasiassa torpassa 1800-luvun alkuvuosina elettiin usein puutteessa ja jopa nälässä. 

Elias Lönnrot (1802-1884), josta myöhemmin tuli merkittävä suomalaisen kansanrunouden kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja sekä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, syntyi vuonna 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin (1765-1851) ja hänen vaimonsa Ulrikan (1773-1859) neljänneksi lapseksi. 

Fredrik-isä oli pari vuotta aiemmin rakentanut kasvavalle perheelleen Paikkarin taloon kuuluvan, yksihuoneisen torpan, jossa Eliaksen syntyessä asuivat vanhempien ja vastasyntyneen lisäksi kolme isoveljeä: Henrik (9v), Adolf (6v) ja Gustaf (3v). Eliaksen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä: Ulrika, Johanna ja Henrika. Asumisen lisäksi tupa toimi räätäli-isän työpajana, mistä muistutti seinälle ripustetut isälle kuuluneet valtavat sakset.

Poikkeuksellisten suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta sekä Henrik-veljensä tukemana Elias lähti 12-vuotiaana kouluun ensin Tammisaareen ja sitten Turkuun. Vuonna 1822 hänet hyväksyttiin opiskelemaan Turun Akatemiaan, josta hän 30-vuotiaana valmistui lääkäriksi. 

Sekä Eliaksen vanhemmat että hänen sisaruksensa - neljävuotiaana kuollutta Henrikaa lukuunottamatta - elivät aikakaudelle epätyypillisen vanhoiksi. Elias Lönnrotkin kuoli vasta yli 80-vuotiaana synnyinpitäjässään Sammatissa, jonne hän oli palannut vuonna 1862 asuttuaan perheineen sitä ennen eri puolilla Suomea.

Sen sijaan Eliaksen vaimo Maria (1823-1868), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1848, kuoli jo 45-vuotiaana. Ja pariskunnan viidestä lapsesta - Elias (1850-1852), Maria (1852-1874), Ida (1855-1915), Elina (1858-1876) ja Tekla (1860-1879) - vain Ida eli yli 25-vuotiaaksi. Elinaikanaan Elias joutui siis hautaamaan vaimonsa lisäksi myös neljä lastaan, jotka - kaksivuotiaana kuollutta Eliasta lukuunottamatta - haudattiin Sammatin hautausmaalle. 

Vuonna 1858 perhe täydentyi vielä kahdella kasvattityttärellä, kun Elias alkoi huolehtia 7-vuotiaasta Annasta ja 5-vuotiaasta Evasta. Tytöt olivat jääneet täysorvoiksi, kun Eliaksen ystävä ja lääkärikollega Erik Aleksander Ingman oli kuollut syöpään alle 50-vuotiaana.

Vain jokunen vuosi Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen Suomen senaatti teki päätöksen, että Paikkarin torppa tulee säilyttää muuttumattomana muistona suurmiehen varhaisvaiheista. Torppa avattiin yleisölle museona jo vuonna 1887 eli lähes 150 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin lapsuudessa torpassa oli vain yksi huone eli tupa isoine leivinuuneineen. Myöhemmin Eliaksen vanhin veli Henrik osti torpan isältään ja rakensi siihen eteisen ja pikkukamarin. Museotorpan esineistä alkuperäisiä Eliaksen lapsuudenperheen esineitä ovat ainakin tuvassa oleva kehto ja seinällä oleva pieni puinen lusikkahäkki eli -teline. Penkillä oleva mustaksi petsattu kantele on kuulunut Eliakselle, samoin kuin kamarin pöydällä olevat puiset kirjoitustelineet. Useimmat muista kalusteista ja esineistä on kuulunut Lönnrotin lähisukulaisille, vaikka eivät alkuperäistä torpan esineistöä olekaan. 

On kiehtovaa, että Paikkarin torppa ympäristöineen on näihin päiviin asti säilynyt ja säilytetty 1800-luvun alun asussaan - maalaamattomana ja malkakattoisena. Mielenkiintoinen muisto vaatimattoman torppariperheen elämästä ja suurmiehen lapsuudesta entisessä Varsinais-Suomessa.

Edessä Lönnrotin vanha kehto ja takana hänen käyttämänsä kannel.

Seinällä ikkunan vieressä puinen lusikkahäkki.

Huom!

Seiniin piirtäminen 

ja kirjoittaminen edesvastuun 

uhalla kielletty.

Taustalla pilkottaa Valkjärvi.

Elias ja Maria Lönnrot ja heidän neljä tytärtään 1860-luvulla.

Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto