keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Tuttuja vieraita


Sisko ja sen Mies kävivät pitkästä aikaa mökillä. Aika kului perinteisesti - rupattelua ja herkuttelua: Ukin savulohta, Salon torin Annabella-perunoita ja minitomaatteja, Alkon rosekuoharia ja lopuksi mummin rapsupiirakkaa vaniljajäätelöllä. 

Lämpö ja aurinko hellivät niin isäntäväkeä kuin vieraita. Syötiin pihalla pitkään ja hartaasti - Ilpon kauniisti leikkaaman vanhan hopeapajun varjossa. Seurattiin jännityksellä linnunpoikasten lentoonlähtöä pihan kahdesta linnunpöntöstä. Alkuillasta saunottiin - miehet pidempään kuin naiset - ja tuijoteltiin järvenpintaa ja nautittiin hiljaisuudesta. Saunan uusi vierashuonekin tuli testattua yökäytössä. 

Jäi hyvä ja rentoutunut mieli, kuten aina Siskoa ja sen Miestä tavatessa.

Levollista saunarantaa.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Hiidenpirtti yllätti


Kahvilaravintola Hiidenpirtti vanhan Turuntien varrella on aina ollut jollain tavalla osa mökkimatkojamme Helsingistä Suomusjärvelle. Milloin työntäyteisen viikon jälkeen pysähdyimme Hiidenpirtissä ruokkimaan viisilapsinen katraamme - isot lihapullat ranskalaisilla oli minun ehdoton suosikkini. Milloin samassa rakennuksessa sijaitsevasta kaupasta ostetimme unohtuneet maidot, vaipat tai saunakaljat. Milloin nopean matkan toivossa päätimme ajaa paikan ohi ja palkkioksi saimme loppumatkan kuunnella takapenkkiläisten marinaa: ”Miksei me pysähdytty Hidarilla?”

Useamman kerran maistelimme myös Hiidenpirtin perinteisen joulubuffetin herkkuja, kun joululoman alussa ajoimme mökille juhlapyhien viettoon. Ainakin 1980- ja 90-luvuilla pääosa buffetin kinkuista, laatikoista ja rosolleista valmistettiin takaosan keittiössä. Joulupöydässä näkyy ja maistuu aina kokin kädenjälki, joten ei haitannut vaikka ”samat” herkut odottivat myös mökillä.

Jossain vaiheessa Hiidenpirtin edessä oli myös jätskikioski, jossa kesäisin piti aina pysähtyä, koska siitä sai kaikkien aikojen suurimmat pehmikset. Ja toki muistan myös parkkipaikalla olleen kojun, jossa sama mies myi ”kymmeniä” vuosia kalastustarvikkeita.

Viime vuosina olen pääosin ajanut mökille uutta moottoritietä pitkin, jolloin Hiidenpirtti jää vanhan tien varteen. Alkuviikosta ajoin eräänä aamuna mökiltä Helsinkiin vanhaa Turuntietä, ja päätin poiketa pitkästä aikaa edelleen (tai taas) samoissa tiloissa toimivaan Hiidenpirttiin.

Hiidenpirtti on toiminut nykyisessä muodossaan parisen vuotta (täällä). Aamiaista, buffettia ja pikkupurtavaa siisteissä tiloissa kaksine terasseineen Hiidenveden rannalla. Tällä kertaa jaksoin vain kahvin, mutta yllätyin vitriinin tuoreista ja hyvännäköisistä sämpylöistä ja valmisteilla olevan buffetpöydän raikkaudesta.

Pitänee toiste pysähtyä tyhjällä vatsalla ja kokeilla, josko Hidarin listalta vielä löytyy lihapullat ranskalaisilla.

Hiidenpirtin sämpylöitä. 

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Sauna-asukin jälkiä


Aamulla kun menin rantaan saunaa siivoamaan, saunan terassilla luikerteli vastaan vanha tuttu vuosien takaa (täällä ja täällä): komea rantakäärme, jonka niskassa loistivat isot keltaiset täplät. Hetken päästä huomasin rannassa myös käärmeen nahan eli luikertelija oli jo ehtinyt luoda nahkansa.

Mökillä eivät tapahtumat lopu :):)

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Lupiineilla vai ilman?


Haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltu lupiini valtaa pihoja ja tienpientareita. Onhan se kaunis ja näyttävä, mutta kyllä suomalaisilla perinteisillä niittykasveilla, kuten hennoilla keltaisilla leinikeillä on vankka paikka sydämessäni. 

Mökin ympäristöön ja lähiseudun hiekkateille eivät lupiinit ole vielä löytäneet. Ja hyvä näin. Tänä vuonna kaikki luonnonkukat tuntuvat pistävän parastaan - kukkivista pensaista ja puista sekä puutarhan perennoista puhumattakaan. Ja täällä nautitaan niistä.

Pionin kukkia odotellessa...

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Aura-joen äärellä


Keskiviikkona tein päivämatkan Tallinnaan (täällä) ja lauantaina oli vuorossa retki Turkuun. Ukki oli järjestänyt siivoojan pesemään mökin 15 ruutuikkunaa, ison lasikon ja rantasaunan. Päätimme antaa miehelle työrauhan ja pakenimme kahden koiran kanssa ilmastoidulla autolla 80 kilometrin päähän Turkuun.

Yleensä ajamme Salon laitamilla olevalta mökiltä Turkuun vanhan Turuntien kautta - vehreämpää ja rauhallisempaa menoa. Niin nytkin. Olimme suunnitelleet ostavamme Turun torilta uusia Annabelloja. Mutta olimme täysin unohtaneet, että torialueella tehdään täydellistä remonttia. Onneksi kaivuualueen takaa löytyi osa entisistä vihannes-, marja- ja kukkamyyjistä.

Turun kesäkukat olivat edullisempia kuin Hesan torilla, ja tarjonta oli parempaa kuin lempitorillani Salossa. Ostin monta valkoista riippupelargoniaa, jotka aion istuttaa mökille vanhoihin puuruukkuihin uuden vierasvajan eteen. Ja Ukkikin löysi kuin löysikin pesemättämiä pieniä multa-Annabelloja...

Lounaalle ajoimme Aura-joen varrella sijaitsevaan kaksikerroksiseen ravintola Nooaan (täällä), joka muistui mieleeni Parasystävän Turku-suosikkina. Toisen kerroksen kattoterassia parempaa lounaspaikkaa ei helteisessä Turussa olisi voinut kuvitella: Isot tukevat päivänvarjot suojasivat polttavalta auringolta ja lämmin tuuli vilvoitti sopivasti keskipäivän kuumuudessa. Upea sijainti -  joen rannalla oli kiva seurata ohikulkevia lukuisia huviveneitä ja reittialuksia. Aivan ravintolan eteen oli mm. rantautunut Ruotsista tullut vanha, leveä ja kaunis Swan-purjevene, jonka kannella kaksi pariskuntaa viettivät kadehdittavan näköistä rentoa lomaa.

Nooan ruoat olivat tosi kauniita ja riittävän maukkaita - ei halpoja. Mutta riittävä maku riitti tällä kertaa, koska ympäristö oli taivaallinen, ja kattoterassille olivat tervetulleita myös kaksi kuumuuden väsyttämää koiraamme.

Parasystävän ravintolavinkit eivät petä. Tämän toki tiesin jo lähes viidenkymmenen vuoden (!!!) takaa.

Nooan 1. alkupala: Tartar rosmariinimajoneesin kanssa. 

Nooan 2. alkupala: Parsaa ja romescokastiketta. 

Kaksikerroksisessa Nooassa on kattoterassin lisäksi myös baariterassi Aura-joen laineilla.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Päiväretki Tallinnaan


Olen eläkeläinen, joten päätin kokeilla juttua joka tuntuu ainakin pääkaupunkiseudulla kuuluvan jokaisen eläkeläisen perussettiin eli päivämatkaa Tallinnaan.

Keskiviikkoaamuna ajoin vitosen ratikalla Katajanokan terminaaliin, jossa jonotin satojen muiden ikäisteni kanssa Viking Xprs -laivan ovien avautumista. Käsittämätöntä, miten meitä eläkeläisiä riittää. Joka päivä monta kertaa päivässä ainakin kolmen eri laivayhtiön laivat täyttyvät innokkaista Viron matkaajista.

Kaksi ja puoli tuntia kului nopeasti ja kivasti. Osan aikaa nautin laivan kannella upeassa kesäsäässä merimaisemista ja auringosta ja osan aikaa kuuntelin laivan peräosan ”tanssiravintolassa” esiintynyttä kaunisäänistä tangon (voitto 1992) ja yön (hitti 2008) kuningatarta Eija Kantolaa. Eijan esiintyessä laivan pieni tanssilattia täyttyi yllätyksekseni monentasoisista tanssijoista ja pari innokainta naispuolista fanittajaa seisoi tiiviisti esiintymislavan edessä Eijaa tapittamassa. Eikä ihme, Eijan ääni oli edellään kaunis ja kantava ja hän otti kivasti ja luontevasti kontaktia niin fanittajiinsa kuin tanssijoihin. Osa tanssijoista tuntui tulleen laivalle vartavasten tanssimaan...

Tallinnassa vietin aurinkoiset kolme tuntia ennen kuin piti palata laivaan ja kotimatkalle. Kolmessa tunnissa ehdin tulla huijatuksi, nauttia hyvän päivällisen ja kävellä lyhyen aikaa aina kauniissa Vanhassa kaupungissa.

Olen aina halunnut kokeilla Tallinnan polkupyöräriksoja. Olisi pitänyt tutustua niihin etukäteen netissä, jolloin olisin osannut varautua joukossa lymyäviin huijarikuskeihin, joka sattui kohdalleni. Kysyessäni satamassa matkan hintaa kuski sanoi yksiselitteisesti sen maksavan 25 euroa. Pidin hintaa kalliina ja sanoin sen hänelle ääneenkin, mutta ajattelin että kerran se kirpaisee. Perille Vanhan kaupungin taakse päästyämme hän monisanaisesti selitti kyydin maksavan 50 euroa. Riitelimme äänekkäästi hänen pyöritellessä vain päätään. Lopulta annoin hänelle 30 euroa, käänsin selkäni ja kävelin tyynesti pois. Ikinä en enää astu Tallinnan riksoihin - älkääkä kukaan muukaan...

Onneksi ärtymykseni haihtui pian Rataskaevu-kadulla olevan Von Krahli Aed -ravintolan (täällä) suojaisalla sisäpihalla. Von Krahli Aed on kasviksiin, lähiruokaan ja mm. luomuviineihin keskittynyt, pitkään toiminut ja suosittu ravintola, josta löytyy myös liharuokia. Kaksi terassia - aurinkoinen ja eloisa Rataskaevun puoli ja varjoisampi ja rauhallisempi sisäpihan puoli - kummassakin kuutisen pöytää. Terassien välissä kahdessa kerroksessa vanhahtavalla tyylillä kalustetut tilavammat ravintolatilat. Sain kohtuuhintaista ja hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua. Ja Saku-olutta. Unohdin huijarit ja aloin taas uskoa Tallinnan vetovoimaan.

Paluumatkalla paistoi edelleen helteinen aurinko. Eija Kantola lauloi ja tulkitsi kaihoisia 1990-luvun lauluja. Meri oli tyyni ja eläkeläiset nauttivat...

Von Krahli Aed -ravintolan virolainen alkupalalautanen 

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Poika yökylässä


Pari viikkoa sitten olimme sopineet, että Yhdeksänvuotias tulee yökylään Ukin ja Mummin mökille kesäkuun ensimmäisenä lauantaina juhlistamaan jalkapallohullujen isovanhempiensa kanssa Mestareiden liigan finaaliottelua Liverpool - Tottenham. Suunnitelmissa oli ostaa futisherkkuja (??) ja valvoa koko yö (??). 

Perjantaina Yhdeksänvuotias sai yllättäen paremman tarjouksen: Luokkakaveri pyysi yökylään Länsi-Suomessa olevalle mökille - katsomaan futisfinaalia! Tämän takia Ukin ja Mummin mökkivieras vaihtui pikkuveljeen - yhtä tervetullut Poika.

Kuusivuotiasta ei jalkapallo kiinnosta. Hän tykkää piirtää tarkkoja kuvia hävittäjäkoneista ja katsella Ukin kanssa videolta metsätyökoneita. Ja seikkailla metsässä. Tämän kertaisella metsäretkellä kuuntelimme tiltalttia ja käkeä - ensi kertaa tänä kesänä. Tuntuu että käet kukkuvat nykyään kerralla paljon pidempään kuin omassa lapsuudessani. Silloin jäljellä olevia elinvuosia laskettiin käen kukunnasta, joten viitanneeko muutos pidentyneeseen elinikään :):) Näimme myös suoalueen reunalla viisilapsisen joutsenperheen - sekin kesän ensi kohtaaminen. Ja löysimme pienestä purosta naapurin eläkeläismiehen kunnostaman pienen vesimyllyn. 

Mummosta lauantain finaaliottelu osoittautui niin tylsäksi, että puolessa välissä uni vei voiton. Varsinkin kun ottelua tuli pakosta verrattua Suomen jääkiekkojoukkueen toukokuisiin huimiin Latvia-matseihin. 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Me mielenpahoittajat :):)

Äitimuori ja minä Karkun mummolan ulkoverannalla joskus 1950-luvun lopulla. 

Syödessäni Lontoontytön ja Opiskelijatytön kanssa Wanhassa Myllyssä (täällä) jäimme jossain vaiheessa iltaa miettimään, mikä adjektiivi kuvaisi parhaiten kutakin meistä. Toiseksi vanhimman tyttäreni mielestä minua kuvaa parhaiten sana arka ja nuorimman tyttäreni mielestä huolestuvainen on minun adjektiivini.

Vähän hämmästyin, mutta vain vähän. Huolestuvaisuuden tunnistan hyvin itsessäni. Lasteni kasvuvuosina se saattoi välillä jopa lähteä lapasesta, ja uskon, että osa lapsistani saattoi jopa kärsiä siitä. Edelleen teen työtä sen kanssa, että ’elämästä ei selviä hengissä’.

Entä arka? Nuorena ja pitkälle aikuisuuteen olin arka ja jopa estynyt. Pelkäsin näyttää kuka olen. Oikeastaan meni pitkään, ennen kuin itsekään tiesin ja tunsin kuka olen. Hirvitti, jos vaadittiin omaa mielipidettä tai näkemystä. Puhumattakaan, että olisin osannut tai uskaltanut sanoa ääneen miltä minusta tuntui. Jos vaikka joku olisi eri mieltä - tai vieläkin pahempaa: jos joku pahoittaisi mielensä.

Nykyään 67-vuotiaana en enää koe olevani arka. Mutta uskon tytärtäni. Arkuus varmaan edelleen näkyy joissakin tilanteissa, ja ehkä herkimmin juuri suhteissa minulle läheisimpien ihmisten kanssa. Niissä herää edelleen usein henkiin se lapsuudestani sisäistetty (turha) pelko: Jos joku vaikka voisi pahoittaa mielensä.

Kunpa tuo äitinsä sylissä istuva elämäniloinen ja luottavainen viisivuotias olisi jo 1950-luvulla oppinut, että maailmaan mahtuu mielensäpahoittajia. Pikkutyttöjen (tai eläkemummojen) ei tarvitse tuntea itseään mielenpahoittajiksi, vaikka he sanoisivat ääneen mitä tuntevat tai tarvitsevat. Ja jos joku sattuisikin pahoittamaan mielensä...

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Vehreä terassiravintola


Lontoontyttö muutti keväällä parin vuoden Bangkokissa asumisen jälkeen takaisin Eurooppaan ja asettui asumaan opiskeluaikojensa kaupunkiin eli Lontooseen. Toukokuussa hän piipahti Suomessa osallistuakseen mm. Ukin puoleisen suvun sukukokoukseen Helsingissä.

Tyttö vietti Suomi-aikansa sisaruksiensa ja näiden perheiden kanssa, mutta ehti myös riittävästi tapailla minua. Eräänä arki-iltana kävimme hänen ja Opiskelijatytön kanssa syömässä Roihuvuoren, Herttoniemen ja Tammisalon väliin jäävässä ravintola Wanhassa Myllyssä. Tuttu paikka tyttöjen lapsuudesta - olihan heidän lapsuuden kotinsa vain lyhyen kävelymatkan päässä ravintolasta. Wanhan Myllyn syreenipensaiden ympäröimällä kesäterassilla on 1980-ja 1990-luvuilla porukalla syöty monet lankkupihvit, ranskalaiset ja nauravat nakit.

Tälläkin kertaa aloitimme ulkoterassilla, mutta sateen yllättäessä siirryimme ravintolan lasitettuun lisäsiipeen. Lontoontytölle maistui korvasienikeitto, Opiskelijatytölle Pehtoorin hampurilainen ja minulle ceasarsalaatti katkaravuilla. Parasta oli silti taas jälkkäri - salmiakkisuklaakakkua vadelma-turkinpippurijäätelön kanssa.

Wanha Mylly on osa perheemme historiaa. Se on ollut ”aina” olemassa. Muutettuamme puolivuotiaan Esikoisemme kanssa Itä-Helsinkiin keväällä 1982 löysimme Myllyn jo seuraavana kesänä. Ravintolan nettisivuilta selviää, että ravintola on avattu 1970-luvulla Herttoniemen kartanon sivurakennukseen, joka aikoinaan oli pehtoorin eli palkatun tilanhoitajan asunto. Punamultainen puutalo on tähän tarkoitukseen rakennettu jo 1700-luvulla.

Rentoa ruokailua vilkasliikenteisen risteyksen vieressä, mutta täysin katseilta ja liikenteen pauhulta suojassa. Toukokuinen iltamme täyttyi leppoisasta rupattelusta ja yhdessäolosta.

Salmiakki-suklaakakkua ja vadelma-turkinpippurijäätelöä

Kesäsateella Myllyssä voi ruokailla viihtyisässä lasikossa.