Savukalaa ja munkkirinkilöitä

Vielä yksi ja ehkä :) viimeinen postaus syyskuun Tallinnan reissulta. Kadriorgin puiston (täällä) lisäksi halusin ja ehdin käydä puolen tunnin bussimatkan päässä keskustasta olevassa Nömmen kaupunginosassa Tallinnan lounaiskulmassa. 

Nömme alkoi kiehtoa, kun parissakin Tallinna-jutussa törmäsin Nömmen toriin, jota kehuttiin kaupungin viehättävimmäksi toriksi. Joten tori-ihmistä alkoi heti kiinnostaa… Eikä Nömme pettänyt - kuin olisin hypännyt jonnekin 1960-luvun lapsuuteni maisemiin.

Tosin kehuttu tori oli sateisena syyskuun torstaiaamuna yllättävän tyhjä ja vaisu. Toiminnassa olivat lähinnä vain hedelmiä ja vihanneksia myyvät kojut - täynnä tavaraa ostajia odottamassa - sekä jokunen tuoretta kalaa ja ”sekatavaraa” myyvä koju. Muut kojut olivat osin tyhjiä ja osin muuten vain kiinni. 

Mutta Nömmestä löytyi muuta mielenkiintoista. Edelleen toiminnassa oleva söpö rautatieasema, jonka yhteydessä oli pieni, alueen historiasta kertova museo, mutta joka harmikseni oli kiinni. Ja viehko ja vanhanaikainen Sööriku kohvik - nimensä mukaisesti tunnettu vastapaistetuista rinkulamunkeistaan. Halpoja ja hyviä, minkä todisti se että useimmat paikallisista söivät 2-3 kpl kerrallaan :) 

Paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta, kuten ”Nömmen perustajan” baltiansaksalaisen Nikolai von Glehnin (1841-1923) linna ja tätä ympäröivä puisto, monta kutsuvaa kuppila/ravintolaa ja kolme kiintoisaa kirkkoa. Kaikesta tästä ja myös muusta voi lukea lisää Hennan Sooloilua-blogista (täällä). 

Nömmeen palaan - ja silloin aion matkustaa sinne paikallisjunalla :) Ajatuskin lyhyestä junamatkasta pienelle paikallisasemalle tuo mieleen lapsuuden junamatkat Tampereelta Karkun asemalle Karkun mummin ja taatan luokse - isäni lapsuuden kotiin…

Vastasavustettua ja -hiillostettua kalaa Nömmen torilla.

Nömmen pieni kauppahalli, jonka takana oli tori.

Nömmen rautatieasema

Tietenkin löysin myös söpön kukkakaupan :)

Munkkikahvila, jota ei kannata jättää väliin :)

Vastapaistettuja munkkirinkilöitä

Kävelyllä kuvattua

Tehtaankatu 9:n koristeelliset ulko-ovet on vuonna 1902 suunnitellut 

rakennuksen arkkitehti Usko Nyström (1861-1925).

Yllätys porttikongissa

Tallinnan Muurivahe-kadulla kannattaa kurkistaa kuvassa vasemmalla näkyvän keltaiseksi rapatun talon porttikongista. Pari askelta otettuaan seisoo kiehtovassa minipuutarhassa vanhojen muurien keskellä. Kuin olisi kurkistanut ja astunut satuun…

Kivimuurit ja jännittävä puutarha ovat jäänteitä paikalla keskiajalla olleesta dominikaanisten kerjäläisveljien luostarista. Luostari perustettiin 1200-luvun puolivälissä ja suljettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja luterilaisuuden levittäytyessä kaupunkiin. Pian sulkemisen jälkeen lähes koko kortteli tuhoutui tulipalossa - ainostaan luostarin itäsiipi säästyi tulelta. Itäsiivessä oli sijainnut mm. munkkien makuusali ja muita tiloja, joihin pääsi vain luostarin asukkaat (ns. klausuuri). 

Mittavan entisöinnin jälkeen lähes tuhoutuneen luostarin itäsiipi avattiin yleisölle vuonna 1968. Nykyään tiloissa toimii Dominikaaniluostarimuseo, joka on avoinna turisteille yleensä kesäkuukausina.

Kolmikerroksinen vanha rakennus - tai oikeastaan sen osa - hurmasi. Puutarha/sisäpihojen lisäksi ihailin alkuperäisiä paksuseinäisiä holvikäytäviä ja kauniisti holvattuja kattoja. Toisessa kerroksessa oli vanha kirjasto ja kellarista löytyi jännittävä pieni kappeli, jonka seinille oli kiinnitetty muualta kaupungista löytyneitä keskiaikaisia kivilaattoja ja vaakunoita. 

Vanhan luostarin keskiajalta säilyneessä itäsiivessä oli kiehtovaa kävellä, tunnustella sen paksuja muuriseiniä ja ihmetellä kapeita porraskuiluja. Kokonaisuutena tila oli yllättävän pieni ja intiimi - kaikkinensa ehkä viitisen huonetta. 

Vähän harmitti, että hieno tila oli pilattu sillä, että se toimi samalla myös galleriana. Seinille oli ripustettu 2000-luvulla otettuja valokuvia ja yhdessä huoneessa oli esillä parikymmentä vanhaa kirjoituskonetta…

Vasta kotona äkkäsin, että oli piipahtanut lyhyesti tuossa vanhassa luostarissa Parasystävän ja Inan kanssa jo kesällä 2013 (täällä), vaikka se ei ollut pysyviä muistijälkiä jättänytkään…

Porttikongin perältä löytyy lumoava, pieni puutarha.

Komean holvisalin takaseinällä olevasta piirroksesta näkyy, 

miten luostari aikoinaan valtasi koko korttelin.

Ainostaan punaisella merkattu itäsiipi on säilynyt nykypäivään, ja kunnostettuna auki museona.

Kellarissa on säilynyt pieni kappeli

Komeasti holvatussa salissa esiteltiin mm. vanhoja kirjoituskoneita.

Luostarimuseon takaa löytyi toinen, jopa etupihan puutarhaa kiehtovampi sisäpiha.

Musumägi

Hetk pärast suudlust, 2007 

 

Tallinnassa tulee harvoin kiivettyä pienelle kukkulalle, joka on Vanhankaupungin pääsisäänkäynnin vieressä, aivan kukkakojujen takana. Kannattaa joskus kipaista, sillä sieltä on kiva näkymä pääportin kahdelle komealle vartiotorneille :) 

Kukkulan nimi on muuten viroksi Musumägi - eli Pusumäki suomeksi :) Voisihan siellä pari pusua joskus vaihtaakin, jos sikseen tulee… Pienessä puistossa on kaksi Tallinnassa syntyneen kuvanveistäjän Tauno Kangron (s.1966) pusupatsastakin: Hetki ennen suudelmaa ja Hetki suudelman jälkeen. 

Vähän niin kuin esimerkkinä…

Hetk enne suudlust, 2007

Kiehtova kirkko

Yksi syyskuisen Tallinnan matkani elämyksiä oli käynti Vanhankaupungin turistiruuhkan keskellä olevassa Pyhän Hengen kirkossa (Puha Vaimu kirik). Kirkko ja etenkin sen alttarikaappi on kiinnostanut minua marraskuusta 2024 lähtien, ja lisäinnostusta sain vielä Hennan Sooloilua-blogista (täällä).

Marraskuussa 2024 olin matkustanut Tallinnaan vartavasten katsomaan Nigulisten kirkossa olevaa, Bernt Notken Kuolemantanssi-nimistä keskiaikaista maalausta (täällä). Matkalla selvisi, että saksalaisen mestarin toinen merkittävä teos - taidokkaasti koristeltu alttarikaappi - olisi ollut nähtävillä Pyhän Hengen kirkossa. Silloin se jäi näkemättä, mutta tällä matkalla ei onneksi enää jäänyt…

Yllättäen koko Pyhän Hengen kirkko - eikä vain sen kuuluisa alttarikaappi - oli elämys. Tämä 1300-luvulta pitkäti alkuperäisenä säilynyt kirkko toimii edelleen Tallinnan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkona, minkä sain konkreettisesti tuta, kun ensi kertaa yritin tutustua kirkkoon. Kirkossa oli meneillään jumalanpalvelus ja vahtimestari torppasi tomerasti turistien sisäänpääsyn. Hyvä, että seurakuntalaisille taataan rauha, mutta onneksi parin tunnin päästä minua onnisti :)

Tummasävyinen, runsaasti koristeltu kirkkosali mykistää. Kaikkialla näkyy uskonnosta kertovia maalauksia ja taidokkaita puuveistoksia. Lukuisia vanhoja, erityylisiä kattokruunuja ja kynttelikköjä. Tummia puupenkkejä, joiden pinnoilla ikkunamaalausten läpi heijastuva auringon valo leikittelee. Tummapuiset parvet, jotka kiertävät kirkkoa kolmelta sivulta, lisäävät kirkon hämärää (ja jännittävää) tunnelmaa - huolimatta valkoisena hohtavasta holvikatosta.

Kirkossa tuntuu riittävän kaunista ja mielenkiintoista katsottavaa. Mutta jotenkin runsaus ei kuitenkaan peitä alleen kirkon rauhoittavaa tunnelmaa, mikä tuntuu oudolta. Yleensä vierastan ”liian” täysiä ja ”liian” koristeellisia kirkkoja, mutta Pyhän Hengen kirkko tuntuu heti rauhoittavalta - turistivirrasta huolimatta. Kun toviksi istahdan vanhalle kirkonpenkille, on hetkiä jolloin kirkossa on vain jokunen muu ihminen - ja tavoitan jotain vanhan kirkon rauhasta :)

Alkuihastuksen jälkeen äkkään kaiken koreuden keskeltä kaksi koreinta :) Taidokkaasti koristeltu saarnatuoli 1500-luvun lopulta on yksi Viron vanhimpia, ellei vanhin. Saarnatuoli on jännästi kahden pitkittäisen kirkkosalin välissä - portaiden päässä ja eristetty ovella muusta kirkkosalista.

Viimein kävelen kirkkosalin perälle - alttarin eteen - ihmettelemään auki olevaa, kullattua alttarikaappia. Se tilattiin kirkkoon vuonna 1483 lyypekkiläiseltä mestarilta Bernt Notkelta (1435- 1509) ja se on avattuna - kuten sitä yleensä pidetään - 213 cm korkea ja 190 cm leveä. Alttarikaappi on säilynyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisessä asussaan ja myös alkuperäisellä paikallaan, vaikka joitakin hahmoja on vuosisatojen kuluessa kadonnut. Tietty arvoesinettä hoidetaan huolella ja tarvittaessa restauroidaan. 

Ulkonaisesti vaatimaton Pyhän Hengen kirkko on sisältä todellinen puuveistotaidon tyylinäyte, joka kätkee lukuisia pieniä yllätyksiä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, vaikka ei kirkkoihmisiä olisikaan…

Harvinainen kaksilaivainen kirkkosali, 

jonka kadunpuoleisen osan päädyssä näkyy vanha alttarikaappi.

Näkymä kirkkosaliin toiselta sivuparvelta.

Yksi Viron vanhimpia saarnatuoleja komeine puukoristeineen 

on lahjoitettu kirkkoon vuonna 1597.

Portaat sivuparvelle, jonka ulkoreunaa koristaa sarjakuvamaisesti maalattu ”kansanraamattu”.

Parvien ulkoreunassa on 57 uskonnollisen maalauksen sarja 1600-luvun puolivälistä.

Nykyiset lasimaalaukset ovat Dolores Hoffmannin (s.1937) töitä.

Sivuparven vitriineissä voi ihastella osia kirkon vanhoista, 1600-luvun lasimaalauksista. 

1600-luvun lopulta säilyneitä puisia puolivartalofigureita, 

jotka aikoinaan koristivat raatiherroille varattujen kirkonpenkkien päätyjä.

Ja joita alkuun luulin vanhoiksi puumiekoiksi :)

Valkoiseksi rapatun kirkon kahdeksankulmainen torni ja 

1680-luvulta oleva koristeltu kello, joka edelleen näyttää oikeaa aikaa :)

Syksy sykkii

Tallinnan juttujen väliin muistutus kauniista koti-Suomesta. 

Ruska alkaa pikkuhiljaa vallata myös Etelä-Suomea.

Eilen illalla kävelin Opiskelijatytön perheen kanssa Haukilahden rantaa,

ja rantakivien välissä yllätti Kauneus :)

Kivoja kuppiloita

Coffee Grail House dominikaaniluostaria vastapäätä.

Olen kuppilaihminen - ehdottomasti. Rakastan piipahtaa erilaisissa kahviloissa. Väliin tykkään hörppiä ihan peruskahvia - suodatinkahvia kahvi- tai kauramaidolla - ja väliin taas valitsen modernimpia vaihtoehtoja, kuten esim machalattea. Toisinaan tai oikeastaan luvattoman usein maistelen myös tarjolla olevia pullia tai kakkuja. 

Tallinna on tunnetusti kivojen kuppiloiden kaupunki. Onneksi, sillä kolmen päivän Tallinnan matkallani (täällä) satoi usein ja paljon, jolloin monesti - sadevarusteista huolimatta - pakenin pisaroita läheiseen kahvilaan :) Tällä tavoin löysin mm. pikkuruisen Coffee Grail Housen sekä edullisen Narva Kohvikin, joka huokui 1970-lukua. 

Moderniin Gelato Ladies -jätskibaariin ja perinteiseen Katharinenthal Kohvik -kahvila/lounaspaikkaan hakeuduin opaskirjan suosituksesta. Enkä katunut. Tykkäsin molemmista, samaten kummankin tarjoiluvalikoimista. 

NOP-niminen ”lähiruoka/luomukahvila” Kadriorgin kaupunginosassa oli ehkä kuitenkin tämän reissun mieluisin löytö. Kahvila on toiminut vanhassa puutalossa jo lähes parikymmentä vuotta, mutta minä löysin kuppilan vasta nyt. Onneksi, sillä viehätyin kuppilan rennosta ja nuorekkaasta meiningistä. Eikä paikan nuorekkuus ollut sellaista, että se olisi karkottanut tällaisen mummi-ihmisen, vaan koin olevani tervetullut. Nimi NOP on muuten lyhennys sanoista Neighbourhood Organic Place.

NOP:ssa oli kuppilan ja pienen luomukaupan lisäksi viihtyisä lasten nurkkaus ja rakennuksen takaa löytyi vielä puutarha, jossa halutessaan saattoi kahvitella tai ruokailla. Eli lapsi-, koira- ja mummiystävällinen paikka.

Kaikkia edellä mainittua viittä kuppilaa voin suositella. Kaikki ovat eri tavoin viehättäviä - ja myös helposti löydettäviä :)

Pienen Grail Housen valikoimaa - nuoren myyjän mukaan ”äidin leipomaa” :)

Rento NOP Kardiorgin kaupunginosassa

NOP:n machalatte ja erityisen maukas banaanikakku

Edullinen Narva Kohvik Narva mtn:n ja V. Reimani tn:n risteyksessä.

Narva Kohvikin pistaasikierre

Tyylikäs Gelato Ladies Vanhassakaupungissa

Ladyjen tyrnijäätelö tyrmäsi :)

Perinteinen Katharinenthal Kohvik Kadriorgin puiston reunassa

Katharinenthal Kohvikin latte sekä suolainen muffinssi ja makea kakunpala maistuivat mummille.

Mikkeli oli pettymys

Unknown German artist in a manner of Willian Hugarth: 

A Midnight Modern Conversation, ca 1770

Viime vuoden toukokuun Tallinnan matkan jälkeen harmittelin, kun en ollut huomannut, että Mikkelin museossa (Mikkeli muuseum) olisi tuolloin ollut von Kugelgen -nimistä baltiansaksalaista taiteilijasukua esittelevä näyttely. Olisin nimittäin mielelläni nähnyt lisää von Kugelgenin suvun taiteilijoiden teoksia ihasteltuani niitä Kumun taidemuseossa (täällä). Sain tuolloin kuitenkin lähes päähänpinttymän käydä Mikkelin museossa, minkä päätin toteuttaa syyskuisella Tallinnan reissullani.

Mikkelin museo avattiin kesällä 1997 kaksikerroksisessa rakennuksessa, jossa aikoinaan toimi Kadriorgin palatsin keittiö. Museo perustettiin, kun tunnettu virolainen keräilijä Johannes Mikkel (1907-2006) lahjoitti pääosan laajasta taidekokoelmastaan Viron taidemuseolle. 

Johannes Mikkelin taidekokoelmaan saattoi tutustua museon yläkerrassa, jonka kolmessa huoneessa oli näytteitä miehen yli 600 teosta käsittävästä kokoelmasta. Esillä oli lähinnä vanhoja posliiniesineitä Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta ja Japanista sekä eurooppalaisia maalauksia ja grafiikkaa. Mukana oli myös jokunen virolaisen Konrad Mägin (1878-1925) värikylläinen maalaus, joihin ihastuin jo lokakuussa 2021 Espoon Emmassa (täällä). 

Museon alakerrassa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Tällä kertaa vitriineissä oli sinivalkoista keramiikkaa, joka oli valmistettu 1600- ja 1700-luvuilla Delfin kaupungissa Alankomaissa. Sinänsä upeaa, mutta en jaksanut niihin kovin keskittyä… 

Ehkä eniten minua kiehtoi tuntemattoman saksalaisen taiteilija maalaama outo ja humoristinen öljymaalaus, jossa liuta vahvasti humaltuneita naisia ”keskusteli” pöydän ympärillä. Poikkeuksellista, että villisti juhlivia ja sekoilevia naisia kuvattiin näin realistisesti…

Kaikkinensa museokäynti oli pieni pettymys. En tietenkään odottanut, että museossa olisin nähnyt enää Kugelgenien teoksia - olihan ko näyttely esillä vain puolisen vuotta. Mutta en muutenkaan hullaantunut…

Konrad Mägi: Obersdorf Landscape, 1922-1923

Näkymä yhteen kolmesta yläkerran näyttelysalista.

Rauhoittavaa ja kaunista

Kadriorgin puiston ”zen-alue” on japanilainen puutarha, joka löytyy lyhyen kävelymatkan päästä puiston reunalta. Kaksi toisiinsa liittyvää pientä tekolampea, pari virtaavaa puroa ja pikkuruinen saari. Upeita riippuvia lehtipuita, hyvin hoidettuja - osin kivettyjä - hiekkapolkuja ja paljon erikokoisia sammaloituneita kiviä.

Lukuisia rodopensaita, kauniita kirsikkapuita ja pienikokoisia japaninvaahteroita sekä vehreitä saniaisia. Ja kävelijää innokkaasti seuraavia sinisorsia.

Tallinnan japanilainen puutarha avattiin kesällä 2011. Sen suunnitteli tunnettu, Kiotossa syntynyt maisema-arkkitehti Masao Sone. Puutarha rakennettiin puistoon jo aiemmin - vuosina 1935-1940 - kaivetun tekolammen ympärille. 

Alkuun puutarhaan aiottiin istuttaa tyypillisiä japanilaisen puutarhan kasveja, mutta lopulta päädyttiin (onneksi) paremmin Viron ilmastossa viihtyviin kasvilajeihin. Keväällä puistossa kukkivat kymmenet kirsikkapuut ja alkukesästä rehevät alppiruusut. Syksyllä vierailija saa taas nauttia japaninvaahteroiden ja muiden lehtipuiden ruskasta. 

Kiertelin puutarhassa syyskuun alussa, jolloin en enää nähnyt kirsikankukkia enkä vielä saanut ihastella ruskan värejä. Mutta silti nautin rauhallisesta kävelystä ympäri puutarhaa. Osuin paikalle hetkellä, jolloin aurinko pilkisti sadepilvien välistä ja sain nauttia valonsäteiden leikistä :)

Puutarhan oli yllättävän pieni, mikä teki siitä ihanan kompaktin. Hämmentävää oli, että se oli rakennettu lähes kiinni viereisiin omakotitalotontteihin. Toisaalta se ei hirveästi häirinnyt, sillä talot heijastuivat kauniisti tyynestä lammen pinnasta.

Kävely lähes tyhjässä japanilaisessa puutarhassa rentoutti sopivasti turistimummin kehoa ja mieltä. Ja taas mummin jaksoi jatkaa turistin hommia…

Juttua rintakuvista

Marie Anne Collot-Falconet: Peeter I portree, 1767 

Kardiorgin taidemuseossa Tallinnassa (täällä) oli maalausten lisäksi esillä veistoksia. Kiinnitin huomiota kahteen pienempään veistokseen. Toisen kerroksen aulassa ihailin Pietari I Suuren pronssista rintakuvaa ja ensimmäisen kerroksen avoimessa veistosvarastossa ihmettelin Wäinö Aaltosen kipsistä tekemää Aleksis Kiven päätä.

Nuori ranskalainen kuvanveistäjä Marie Anne Collot-Falconet (1748-1821) veisti Pietari Suuren (1672-1725) rintakuvan työskennellessään 12 vuotta Pietarissa kuvanveistäjä Etienne Falconetin (1716-1791) avustajana. Ranskalaiset kuvanveistäjät olivat Venäjällä keisarinna Katariina II Suuren (1729-1796) kutsusta, sillä keisarinna toivoi heidän tekevän - ihailemansa Pietari Suuren muistoksi - jättimäisen ratsastajapatsaan Pietarin paraatipaikalle.

Muuttaessaan Pietariin Marie Anne Collot oli vasta 18-vuotias kuvataiteen opiskelija, kun hänen opettajansa Etienne Falconet oli viisikymminen, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija. Vuosi muuton jälkeen Marie Anne meni naimisiin Etiennen 26-vuotiaan taidemaalaripojan Pierre-Etienne (Peter) Falconetin (1741-1791) kanssa. Seuraavana vuonna he saivat tyttären Marie Lucien (1778-1866), mihin heidän onnettomaksi sanottu avioliitto käytännössä loppui.

Marie Anne Collot osoittautui jo nuorena taitavaksi kuvanveistäjäksi ja teki rintakuvia useista aikansa julkkiksista. Pietarissa hän sai tehtäväkseen toteuttaa Pietari Suurta kuvaavan ratsastajan pään ja kasvot. Kadriorgin taidemuseossa näkemäni pronssiveistos olikin yksi Collotin ”harjoitelmista”. Kolme kertaa luonnollista kokoa suurempi ratsastajapatsas oli kokonaisuudessaan äärimmäisen haastava toteuttaa, mutta lopulta Vaskiratsastajana nykyään tunnettu jättimäinen monumentti paljastettiin vuonna 1782.

Kardiorgin taidemuseon ensimmäisessä kerroksen sivuhuoneessa on yleisölle avoin, pieni ja ahdas veistosvarasto, jonka vitriineissä on vieri vieressä kymmeniä veistoksia - pääosin kipsisiä ja useimmat ilmeisesti kopioita. 

Varaston oven vieressä huomasin heti tutunnäköisen rintaveistoksen. Ihan kuin Wäinö Aaltosen (1894-1966) veistämät Aleksis Kiven päät, joita olen katsellut ainakin Helsingissä ja Turussa (täällä). Ja veistokseen kiinnitetyn nimilipun mukaan totta se oli - Aleksis Kivi oli päässyt myös Tallinnaan :) Mutta mitään vahvistusta asialle en netistä löytänyt. Googlen tekoälykin vastasi yksioikoisesti: Tallinnassa ei ole yhtään Aleksis Kiven eikä Wäinö Aaltosen veistosta. 

Uskon, että taidemuseossa näkemäni Aleksis Kiven kipsipää oli kopio, mutta silti, olisi tehnyt mieli tietää lisää kipsipään historiasta…

Wäinö Aaltonen: Aleksis Kivi, ajoittamaton