Piipahdus Taattisilla

Nautin alkuviikosta pari vuorokautta Taattisten tilan kauneudesta ja rauhasta. Viihdyin, kuten niin monta kertaa aiemminkin :) Tilalla oli nyt äärest rauhallista - väliin tuntui, että jopa liian rauhallista - sillä tilan majoitus- ja kahvilatoiminta on tämän kesän tauolla. Ensi vuonna tilannetta arvioidaan uudelleen…

Kaverit mökillä

Neljävuotias rescue-koira Dora on viikon mummin hoidossa Ukin mökillä, kun opiskelijatyttö perheineen on juhannuksen vietossa puolison äidin mökillä Tuupovaarassa. Arka ja laiska koira, joka rakastaa rauhaa ja viettää päivät lähinnä maaten pihanurmella seuraten lintuja ja ohikulkevia veneitä. Veneitä, joita tavallisina kesäpäivinä kulkee pari päivässä, mutta juhannusviikonloppuna oli lähes ruuhkaksi asti :)

Doran lisäksi mökillä on tietysti myös Mummin oma koira - 13-vuotias Muru. Ihana valkoinen kääpiösnautseri, joka aikoinaan vähän kuin vahingossa päätyi mummin hoiviin (täällä). Kultainen, rakas Murtsi-vanhus, josta en haluaisi koskaan luopua…

Terassilla tarkenee

Juhannus kului pitkälti Ukin mökin terassilla. Tällä kertaa pikkuporukalla kolmen aikuisen ja kahden koiran voimin.

Terassilla istutettiin, siirreltiin, kasteltiin ja nypittiin ruukkuihin istutettuja kesäkukkia ja ulkohoitoon siirrettyjä huonekasveja. Ja syötiin kaikki Juhannuksen ateriat, seurailtiin pihapuun pöntössä pesivän pikkulinnun (ehkä tiainen?) puuhia sekä vain istua möllötettiin järvimaisemaa ihaillen.

Iso terassi avautuu aamuaurinkoon, mikä sopii meille aamuihmisille paremmin kuin hyvin. Ja ilta-aurinko puolestaan valaisee kivasti vastarantaa - kaunista sekin…

Juhannuskakku

Tänä vuonna juhannuskakkumme leivottiin Hesarin juhannusnumerossa olleen ohjeen mukaan: sitruunainen mansikka-ricottakakku a la Raisa Laine. Ja hyvä tuli. 

Yllättäen kakku oli parasta vasta toisena päivänä tasaannuttuaan yön yli jääkaapissa. Heti valmistumisen jälkeen se oli ihan hyvää, mutta ei superhyvää. Kakun päälle laitettavat mansikat leikkasin lohkoiksi, lisäsin sokeria ja annoin seistä jonkin aikaa auringossa makeutumassa :) Ja mansikoiden päälle sirottelin vielä pistaasipähkinän murusia. 

150 g voita

1,5 dl vehnöjauhoja

1,5 dl mantelijauhoja

1 tl leivinjauhotta

1 tl vaniljasokeria

1 sitruunan raastettu kuori

2 rkl sitruunamehua

3 kananmunaa 1,5 dl sokeria

Täytteeseen:

250 g ricottajuustoa

2 rkl tomusokeria

2 dl vispikermaa

1,5 l mansikoita

Vuokaan: 1 rkl voita ja 2 rkl korppujauhoja 

 

Fölisön i Hertonäs

Olen asunut yli 30 vuotta Itä-Helsingissä ja tänä aikana kävellyt kymmeniä kertoja Herttoniemen kartanon puistossa (täällä) ja pari kertaa vieraillut Herttoniemen kartanomuseossa (täällä), mutta en ole tajunnut, että alueella on myös pieni aidattu ulkoilmamuseo. Äkkäsin asian vasta kun osallistuin kartanomuseon opastetulle kierrokselle, jossa vierailtiin myös kyseisessä ulkoilmamuseossa :)

Ulkoilmamuseo sai alkunsa 1920-luvulla, jolloin Svenska Odlingens Vänner i Helsinge -yhdistys, jolle kartano ympäristöineen oli pari vuotta aiemmin lahjoitettu, alkoi haaveilla ruotsinkielisen väestön ulkoilmamuseosta. Ideana oli, että kartanon ympäristöön perustettaisiin suomenruotsalaisen kulttuurin ulkoilmamuseo - eräänlainen Seurasaari eli Fölisön.

Hanke tyssäsi kuitenkin alkuunsa mm. siksi, että Kansallismuseo vastusti ajatusta. Alueelle oli kuitenkin ehditty jo siirtää 1770-luvulla valmistunut Knusbackan maalaistalo pihapiireineen ja Täcktomin kartanon tuulimylly - edellinen Sipoosta ja jälkimmäinen Hangosta. 

Yhdistys avasi Knusbackan yleisölle vuonna 1933 pienimuotoisena maatilamuseona, joka nykyään on auki lähinnä viereisen kartanomuseon opaskierrosten yhteydessä.

Outo muisto menneestä ja jännä löytö vilkasliikenteisten teiden ja korkeiden kerrostalojen keskeltä - piilotettuna korkean lauta-aidan taakse,

Parasta oli maatalon kauniisti patinoitunut kaksiosainen ulko-ovi. 

… ja sen puistoa

Herttoniemen kartanon (täällä) kruunaa sen ympärille levittäytyvä, hyvin hoidettu puutarhapuisto Tiiliruukinlahden rannalla Abraham Wetterin tien ja Linnanrakentajantien risteyksessä. Kaikki nämä kolme erisnimeä viittaavat muuten kartanon historiaan :) 

Yhtä kartanon omistajista Augustin Ehrensvärdiä (1710-1772) voidaan pitää linnanrakentajana, sillä hän rakennutti Viaporin/Suomenlinnan linnoituksen. Siksi hän myös perusti kartanon maille tiilitehtaan nykyisen Tiiliruukinlahden rannalle. Ja Helsingin pormestarina toiminut Abraham Wetter (1690-1737) taas varttui Herttoniemen kartanossa ja myös omisti sen 1730-luvulla. 

Nykyään kartanon puistosta löytyy vanhoja ja kiehtovia lehmuskujia jotka kutsuvat varjoisille kävelyille, hoidettuja nurmikenttiä joille voi istahtaa piknikille, ja pari valtavaa pionipenkkiä joita ei voi olla ihastelematta. Sekä kolme kiehtovaa tekolampea ja kaksi vanhaa, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemaa (suljettua) huvimajaa. Muun muassa…

Helsingin kaupungin sivuilla (täällä) sanotaankin, että ”Kartanon muotopuutarha ja englantilainen puisto ovat edelleen Suomen komempia ja parhaiten säilyneitä historiallisia puistokokonaisuuksia.”

Sekä säännönmukainen ranskalainen muotopuutarha kukkaistutuksineen että englantilainen maisemapuisto lammikoineen ja kivirakenteisine huvimajoineen ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla. Varsinkin vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) käytti paljon aikaa ja energiaa niiden suunnitteluun ja hoitamiseen. Edelleen puistossa on joitakin Cronstedtin aikana istutettuja lehmuksia. 

Viidentoista hehtaarin puistoalue on yleisölle avoin ja ilmainen. Ja käymisen arvoinen, vaikka kartanomuseosta (täällä) ei niin välittäisikään…

Osa vanhoista lehmuksista on yli 200 vuotta vanhoja.

Ranskalaista muotopuutarhaa kartanon portailta kuvattuna.

Kartano Herttoniemessä

Herttoniemen kartanosta alettiin puhua 1700-luvun alussa, kun tullinhoitaja Petter Wetter (1659-1741) lunasti velallisiltaan useamman alueella olleen rälssitilan ja yhdisti ne Herttoniemen kartanoksi (Hertonäs gård), jonka hän myöhemmin luovutti pojalleen Helsingin pormestarina toimineelle Abraham Wetterille (1690-1737).

Kartanon suuruuden aika oli 1700-luvun lopulla, jolloin sen maat käsittivät ainakin nykyiset Herttoniemen, Tammisalon, Roihuvuoren ja Myllypuron alueet. Tällöin kartanon omistajia olivat mm. Viaporin linnoituksen perustajana tunnettu Augustin Ehrensvärd (1710-1772) sekä laivanvarustaja ja suurliikemies Johan Sederholm (1722-1805). Ehrensvärd perusti kartanon maille - nykyiseen Tammisaloon - tiilitehtaan, jossa hän teetti tiiliä nykyiseen Suomenlinnaan silloin rakennettavaa ja siellä edelleen olevaa Viaporin linnoitusta varten.

Cronstedtin suku omisti Herttoniemen kartanon kahteen otteeseen eli vuosina 1793-1799 ja 1813-1859, minkä jälkeen se myytiin Bergbomin suvulle. Kartanon nykyisen päärakennuksen rakennutti vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) ja se valmistui vuonna 1815, joten kartanon lukuisista omistajista ainoastaan Cronstedtit ja Bergbomit ovat asuneet nykyään museona toimivassa rakennuksessa. 

Kartanon viimeinen yksityinen omistaja John Bergbomin (1850-1917) isännöi sitä pitkään. Hänen kuolemansa jälkeen kartano ja sen sivurakennukset sekä sitä ympäröivä 15 hehtaarin puistoalue lahjoitettiin hänen toivomuksensa mukaisesti Svenska Odlingens Vänner i Helsinge (Helsingin pitäjän ruotsinkielinen maamiesseura) -nimiselle yhdistykselle. Valtaosan kartanon maista Bergbom oli ehtinyt myydä jo vuonna 1916 eli vuosi ennen kuolemaansa.

Kyseinen yhdistys omistaa ja ylläpitää edelleen kartanoa ja sen sivurakennuksia sekä hoitaa päärakennuksessa toimivaa kartanomuseota. Puistoaluetta sen sijaa hoitaa Helsingin kaupunki.

Pian kartanon viimeisen isännän John Berghomin kuoleman jälkeen yhdistys avasi päärakennuksen yleisölle Topelius-museona. Kirjailija Zacharias Topeliuksella (1818-1898) ei ollut mitään tekemistä kartanon tai sen omistajien kanssa, mutta ruotsinkielinen yhdistys halusi perustaa museon suomenruotsalaisen kirjailijan muistoksi ja siirrätti sinne Topeliuksen vanhoja huonekaluja ja tavaroita.

Topelius-museo lopetti toimintansa vuonna 1958 ja 1970-luvulla rakennus avattiin kartanomuseona. Päärakennuksen nykyinen näyttely rakennettiin 1990-luvulla, kun yhdistys oli saanut lahjoituksena kasan huonekaluja, posliini- ja hopeaesineitä, kirjoja sekä pikkuesineitä - yhteensä noin 250 esinettä - jotka olivat aiemmin kuuluneet kartanolle. 

Jännittävä pieni kotimuseo, johon liittyy lukuisia mielenkiintoisia tarinoita sekä Suomen ja Helsingin historiasta että Cronstedtin ja Bergbomin suvuista. Ja jos hyvin sattuu, niin museolipun hintaan sisältyvällä opastuksella saa kuulla juttua niin maanpetturista ja keisarin hovineidosta kuin kartanossa tapahtuneesta murhasta ja puutarhassa kuvatuista Suomi-filmeistä. 

Ja jos nälkä yllättää, voi pysähtyä herkuttelemaan Vanhassa Myllyssä - ravintolassa, joka jo 1970-luvulla on avattu kartanon entiseen pehtoorin tupaan (täällä). 

Punainen huone päärakennuksen 1. kerroksessa on sisustettu pääosin 

rakennuksen viimeisten omistajien John ja Helena Bergbomien mukaan.

Vitriineissä oli esillä 1995 lahjoituksena saatuja 

Cronstedteille ja Bergbomeille kuuluneita esineitä.

Päärakennuksen 2. kerroksessa on sohvaryhmä, 

jonka sanotaan kuuluneen Zacharias Topeliukselle.

Se on peruja ajoilta, jolloin rakennuksessa toimi Topelius-museo. 

Sohvaryhmän yläpuolella on John Bergbomin muotokuva.

Topelius-huoneen koristeellista kattoa

Kartanon keittiö toimi aikoinaan tässä kivirakennuksessa. 

Vaaleaksi rapattu kartano pilkistää pensaiden takana. 

Avoimet ovet

Ajaessani musiikkijuhlien (täällä) iltakonserttiin Iitin kirkkoon äkkäsin matkalla kyltin, joka sai minut pysähtymään ”ArtVuorela vinttigalleria to-su klo 12-17”. Konserttia edeltävä taiteilijoiden haastattelu oli alkamassa vasta runsaan puolen tunnin kuluttua, joten ei kun galleriaan :)

Kyltin takaa paljastui vuonna 1840 valmistunut ja 1990-luvulla restauroitu puurakennus pihapiireineen, jonka emäntä Vuokko Salmenkivi kertoili mielellään rakennuksesta ja sen historiasta, tosin pientä maksua vastaan. Olin iloinen, että uteliaana ihmisenä olin taas pysähtynyt :)

Vajaa seitsenkymppinen Vuokko oli neljä vuotta sitten muuttanut Kotkasta Iittiin asuakseen ja maalatakseen tauluja juuri tässä vanhassa hirsirakennuksessa. Joka kesä vuodesta 2022 hän on myös järjestänyt pienen taidenäyttelyn rakennuksen yläkerrassa eli vinttigalleriassa. Salmenkiven omien maalausten lisäksi esillä on aina ollut parin muunkin kuvataiteilijan teoksia.

Kiintoisaa oli nähdä myös kadun puolella oleva erillinen huone, jossa aikoinaan toimi useita vuosia kylän kauppa. Mieleeni tuli elävästi Karkun taatan kauppa, joka tosin oli ollut huomattavasti suurempi (täällä). Samalla tavalla kuin Iitissä myös Karkun kyläkauppa oli ollut lähes kiinni ohi kulkevassa maantiessä :)

Esillä olevaa taidetta enemmän minua Vuorelassa viehätti itse rakennus ja sen ilmava ja ”moderni” sisustus. Silmä ja mieli lepäsivät. Ei ihme, että Vuokko viihtyi Iitin talossaan. Voi vaan kuvitella, että paljon talon ja sen pihapiirin ympärivuotinen hoito ja kunnossapito vaatii jaksamista, aikaa ja ehkä rahaakin…

Entinen kauppahuone, jonka seinillä oli Vuokko Salmenkiven maalauksia.

Liian ruma alttaritauluksi

Jos ihastuin Iitin musiikkipäivien esityksiin (täällä), niin tykästyin myös kirkonkylän vanhaan kirkkoon. Punaiseksi maalattu puukirkko valmistui 1600-luvun lopussa, mutta Iitin punaiseksikin kutsutun värinsä se sai vasta sata vuotta myöhemmin eli 1800-luvun alkuvuosina. 

Kirkko korjattiin perusteellisesti noin sata vuotta sitten, kun kunta päätti että vanha kirkko säilytetään seurakunnan pääkirkkona, vaikka seitsemän kilometrin päässä olevasta Kausalasta tuli pitäjän uusi keskus. Samalla myös kirkon vuonna 1830 maalattu vanha alttaritaulu vaihdettiin nykyiseen Felix Frangin (1862-1932) maalaamaan tauluun.

Entisen, itseoppineen maalarin maalaaman alttaritaulun esittämää Jeesusta pidettiin liian rumana ja mittasuhteiltaan vääränä. Tämän jälkeen taulu oli vuosikausia piilossa varaston perällä, kunnes vuonna 2018 se päätettiin konservoida ja tuoda takaisin kirkkoon. Nykyään se on ripustettu alttarilta katsoen oikealla olevalle sivuseinälle.

Näiden kahden alttaritaulun lisäksi kirkossa ei ollut muita maalauksia lukuunottamatta urkulehterin kaiteeseen maalatut Jeesuksen ja 12 apostolin kuvat. Sen sijaan kirkossa oli 19 lasimaalauksin koristeltua ruutuikkunaa, joista taidokkaimmat löytyivät alttarin molemmin puolilta.

Komean rakennuksen kruunasi vielä viisi upeaa kristallikruunua, jännä teräväharjainen katto ja osin sammaloitunut kiviaita, joka suojasi myös kirkkoa ympäröivää vanhaa hautausmaata. Kaunista ja rauhoittavaa. 

Palasin kirkolle vielä sunnuntaiaamuna, osin koska kaikki muu kirkonkylällä oli vielä kiinni. Kirkossa oli alkamassa nuorten konfirmaatiotilaisuus, joten rakennuksen ovet olivat auki myös aikaiselle vaeltajalle :)

Felix Frangin maalaama alttaritaulu Ristiinnaulitseminen vuodelta 1917.

Vasemmalla entinen, itseoppineen maalarin alttaritaulu vuodelta 1830 ja

oikealla nykyinen, koulutetun taidemaalarin vuonna 1917 maalaama taulu.  

Komea saarnatuoli on vuodelta 1833.

Musiikkia Iitissä

Viikonloppuna ajoin Iitin musiikkijuhlille, joilla Velipoika tänä vuonna esiintyi jo toista kertaa. Satoi ja oli kylmää, mutta kokemus oli elämys. 

Nautin valtavasti pienimuotoisesta musiikkitapahtumasta, joka oli alkanut jo keskiviikkoiltana Iitin kirkonkylän kesäkahvilassa. Idyllisessä kylätalossa näyttelijä Terhi Panula oli lausunut runoja ja tapahtuman taiteellinen johtaja Laura Mikkola ja 18-vuotias Fredrika Mikkola soittaneet - äiti pianoa ja tytär viulua.

Tykkäsin valtavasti lauantaipäivän kesäkonsertista Saukonkallion tanssilavalla, jossa Laura ja Fredrika Mikkolan lisäksi esiintyivät mm. saksalainen pianisti Oliver Trieldl ja tämän ”juuriltaan suomalainen” vaimo viulusti Nina Karmon, huilisti Sami Junnonen sekä sähkökitaraa lavalla soittanut kitaristi Jukka Orma.

Lumouduin etenkin Maurice Ravelin (1875-1937) Ma mere l’Oye (Hanhiemo) -nimisestä esityksestä, jonka taiturimaiset Laura Mikkola ja Oliver Trieldl soittivat nelikätisesti tanssilavan pienelle korokkeelle nostetulla flyygelillä. Heidän yhteissoittonsa oli kuin tanssia :) Samaan hiileen puhaltamista ja tunteellista yhdessä tekemistä. 

Tapani mukaan istuin ensimmäisellä penkkirivillä ja paikalla, josta näin hienosti molempien pianistien kädet. Väliin ne olivat niin solmussa, etten tahtonut erottaa missä olivat Lauran ja missä Oliverin kädet. 

Oikeastaan tykkäsin kaikesta, mitä Saukonkallion tanssilavalla näin, kuulin ja tunsin. Puhumattakaan lauantai-illan parituntisesta konsertista Iitin upeassa puukirkossa, jossa muun kiinnostavan ohjelman lisäksi sopraano Tuuli Lindeberg esitti Hildegard von Bingenin keskiaikaisia kirkkolauluja. Ja jossa myös kantaesitettiin Jukan säveltämä jousikonsertto - ensimmäinen sellainen :) 

Saukonkallion tanssilavalla istuessani päätin, että ensi vuonna uudestaan. Ja päätökseni vain vahvistui, kun illalla istuin tunnelmallisessa kirkossa kuuntelemassa musiikkiesityksiä. Ja miettimässä, mitä kautta iso musta flyygeli oli kannettu alttarin eteen :)