torstai 22. huhtikuuta 2021

Lähistön mahtitalo

Puutarhan puolelta 

Mökkikunnastamme löytyy tämä hyvin kunnostettu ja hoidettu upea vanha rakennus, jota aina silloin tällöin pitää käydä ihailemassa. Ulkoapäin tietty, koska talo on edelleen asuttu - ainakin useimmiten. 

Kaksikerroksinen päätalo on rakennettu järven rannalle mäen päälle - paikalle, josta järven lisäksi näkyy rauhoittavia peltoja monessa suunnassa. Ruotsi-Suomen aikaan tila oli ns. ratsutila eli rustholli (ruotsiksi rusthåll), ja tilan isäntiä tunnetaan nimeltä 1500-luvulta alkaen. Rusthollien isännät olivat työväen eliittiä ja kuuluivat seutukunnan silmäätekeviin. 

Rusthollien kulta-aika oli 1700-luvulla, jolloin jokaisen ratsutilan piti toimittaa yksi ratsukko eli asekuntoinen mies ja hevonen kruunun palvelukseen sotimaan Ruotsi-Suomen kuninkaan puolesta. Tästä korvaukseksi tilan verotusta pienennettiin, jätettiin kokonaan perimättä tai parhaimmassa tapauksessa oikeutettiin jopa itse perimään veroa lähistön pientiloilta.

Rusthollit olivat yleensä pitäjän suurimpia maatiloja. Pienemmistä tiloista muodostettiin 2-6 tilan yksiköitä eli ns. ruotuja, jotka määrättiin yhdessä järjestämään kruunulle yksi jalkamies. Ratsu- ja ruotutiloilta värvätyt miehet (ja ratsut) muodostivat ns. ruotuväkiarmeijan. Tämä ruotujakolaitos toimi aktiivisesti Ruotsin lisäksi etenkin Etelä- ja Länsi-Suomen alueella siihen asti, kunnes Suomi liitettiin Venäjään 1809.

Tämä Salon seudun rustholli on komea muisto ruotuväkilaitoksen ajasta. Ja edelleen toimiva ja hyvinvoiva, komea rakennuskokonaisuus. 

Entinen navetta 

Varjon ja tien puolelta

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Arvoitus


Valokuva kuvaa arkeani, eikä ole mikään makro-kuva vaikka siltä näyttää. Itsekin luulin alkuun kuvia selatessani että kyse oli vahinkolaukauksesta. Olin jo ehtinyt unohtaa, mitä olin kuvannut ja miksi. Lopulta muistin, ja totesin että valokuva onnistui hienosti :):)

Aika hieno valokuva, eikös? Kohde jääköön salaisuudeksi. Ehkä joku arvaa...

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Viikonlopun iloja


Viikonloppuna saimme mökille harvinaisia Arvovieraita. Opiskelijapoika ja Tyttöystävä kahden pikkupoikansa (2kk ja 4v) kanssa tulivat ensi kertaa sitten viime kesän yövieraaksi. Koko porukka mahtui hyvin asumaan pihan perälle valmistuneeseen uuteen Aitta/Sauna-rakennukseen (täällä). Ja olivat tyytyväisiä - sopivan lämmintä, toimiva vessa eikä ensimmäistäkään hiirtä. Ja kaikki osapuolet saivat sopivasti yhdessäoloa, mutta löysivät sopivasti myös yksinoloa :)

Sain sylitellä, tuoksutella ja hyysätä kaksikuista Hetti-vauvaa sydämeni kyllyydestä. Ja heijata vaunuja ja vaihtaa kakkavaippoja. Nautin kaikesta, vaikka viikonlopun jälkeen totesin, että 69-vuotiaan selkä ei enää jaksa samaa kuin 39-vuotiaan selkä. Silloin ennen yhdellä kädellä kannettiin kauppakassit ja keitettiin puurot isokokoisten vauvojen keikkuessa toisessa kainalossa toisen lonkan päällä - ja lähes kymmenen vuotta putkeen :) Vaikka mummi kuinka haluaisi, niin ensi kerralla pitää muistaa, että enää kroppa ei kestä samaa eikä edes lähes samaa.

Nelivuotiaan kanssa sain keittää hunajapuuroa, pähkäillä paljonko on viisi ja kolme tai kymmenen ja kymmenen ja koota Nalle Puh -palapelejä. Ja laskea legoukkeleita, joita Opiskelijapojan ja Juniorin vanhoista legolaatikoista löytyi 34 erilaista. 

Kaiken keskellä nautin lisääntyvistä sinivuokoista ja linnunlauluista. Kevään ensimmäisiä sinivuokkoja ei voita mikään: Täyteläinen, pitkälle näkyvä sinivioletti väri häikäisee talvesta vasta heräävän kuivan, kuolleen ja värittömän aluskasvillisuuden keskellä.

Kiitos rakkaista Pikkupojista ja keväisistä päivistä. Ja sinivuokoista.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Muna vai kana?


Meillä ainakin kana. Tai oikeastaan kymmenen kanaa (ja kaksi kukkoa), jotka perjantaina muuttivat asumaan Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilalle Merimaskuun. 

Ja lauantai-aamuna oli munan vuoro, kun kanalasta löytyi kaksi ensimmäistä komeaa munaa - Opiskelijatytön aamupalaksi :):)

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Ilokseni


Munkasta näyttää tulleen uusi mielimaisemani, niin usein olen siellä viime viikkoina herkutellut, kävellyt ja muuten vaan nautiskellut. Jopa kaikki :):) vaateostokseni olen keskittänyt Munkkaan ja Puistotien päässä olevaan Iloksi-nimiseen keskihintaiseen lifestyle-kauppaan :) Viimeksi ostin sieltä kivan kevätsetin kaksi vuotta sitten (täällä).

Tällä viikolla pistäydyin taas tutussa liikkeessä munkka-kävelyjeni lomassa. Ostin kapeat ja haljuuntuneet mukavat farkut, jotka istuvat ihanasti sekä pyllyn peittävän, polvipituisen kukikkaan viskoosimekon. Molemmat tanskalaiset DeminHunterin valmistamia: farkut 70 euroa ja kukkamekko 120 euroa. 

Mekon sinisävyinen väri ei aiemmin ole kuulunut värimaailmaani, mutta nyt väri ja kuviointi viehätti, ja päätin repäistä ja kokeilla. Lisäksi ostospinoon valikoitui saman tuotemerkin keltainen puuvillakaulahuivi 19 eurolla. Settiin sopii myös pari vuotta sitten Uniqlosta ostamani vaaleankeltaiset paksut leggins-housut vaihtopariksi sinisille farkuille.

Ostaminen yli vuoden (korona)tauon jälkeen tuotti yllättävää tyydytystä. Ja petrasi alakuloista mieltä kummasti. Eli IlOksi teki tehtävänsä - ja ihana myyjä sai palkkansa :):)

perjantai 16. huhtikuuta 2021

Patsaita ja puistoja

Wäinö Aaltonen (1894-1966): Maaemo suojelee poikaansa 1960

Kävin Helsingissä ohjeistamassa ja antamassa avaimen uusille remonttimiehille, jotka jatkavat jo kertaalleen poskelleen mennyttä remonttia Punavuoren kaksiossa. Matkalla pysähdyin (taas) Munkkiniemen Tarinassa (täällä) mielessäni herkullinen porkkanakakku. Torstai-iltapäivänä mehevä kakku oli kuitenkin jo loppu.

Herkuttelun sijaan päätin tehdä pienen kävelyn ja suunnistin Munkkiniemen kartanolle, jonka aiemmin olen ohimennen nähnyt vain autosta ajaessani Munkkiniemen kautta Tapiolaan Äitimuoria tervehtimään. Kartano on ollut vuodesta 1965 lähtien Kone Oy:n omistuksessa ja pääkonttorina vuoteen 2001 asti, minkä jälkeen pääosa konelaisista siirtyi työskentelemään Keilaniemeen. 

Alkujaan 1815 valmistunut kartano on nykyään hyvässä kunnossa ja kauniisti entisöity vaaleanpunaisine ulkoseinineen. Minusta rakennus oli kuitenkin jotenkin elämän hylkäämä, yksinäinen ja jopa luotaantyöntävä. Elämä tuntui keskittyvän kartanon sijaan rakennuksen ympäristöön. Omakoti- ja rivitalojen sekä jännien pienkerrostalojen pihoille ja parvekkeille sekä kartanon edessä olevaan puistoon. Puistoon, jossa pieni jackrusselinterrieri juoksi kerta toisensa jälkeen henkihieverissä, mutta elämänsä ilosta keltaisen frisbien perässä, jota isäntä uudelleen ja uudelleen koiralle heitti. Kumpikin silmin nähden nauttien yhteisestä leikistä ja keväisestä auringonpaisteesta.

Kartanon puistossa on kuvanveistäjä Mauno Oittisen pronssinen naisfiguri Istuva tyttö vuodelta 1970. Kaunis ja kurvikas. Läheiseltä Munkkiniemen sankarihautausmaalta taas löytyy edellisen opettajan, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Maaemo suojelee poikaansa vuodelta 1960. Kuolemaa henkivä pronssipatsas harson taakse piilotettuine pojan kasvoineen. Alkuun vierastin, mutta valokuvasta uudelleen katsoessani jopa tykästyin...

Munkkiniemeen haudattiin omat sankarivainajansa, koska alue liitettiin Helsinkiin vasta sotien jälkeen 1946. Pikkuruiselle hautausmaalle on haudattu 33 vuosina 1939-44 sodassa kuollutta munkkiniemeläistä vainajaa. Hautausmaan takana pilkottaa kartanon rakennuksiin aikoinaan kuulunut ns. Kaartin pirtti, jota alkuun luulin Munkkiniemen kartanoksi. Komea, mutta rapistunut rakennus on jo vuosikymmeniä ollut Helsingin kaupungin omistuksessa ja toiminut päiväkotina.

Patsaita, puistoja, historiaa ja aurinkoa. Ihan hyvä torstai-iltapäivä, jopa ilman porkkanakakkua :):)

Mauno Oittinen (1896-1970): Istuva tyttö 1970

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Armonlaaksosta Naantaliksi


Nådendalin eli Armonlaakson luostari perustettiin 1400-luvulla nykyisen Suomen lounaisrannikolle Ailosenniemelle. Vanhan luostarin rakennuksista nykyaikaan on säilynyt vain luostarin kivikirkko - Turun tuomiokirkon jälkeen Suomen suurin keskiaikainen kirkko. Kirkko, jonka ympärille vähitellen kehittyi nykyinen Naantali. 

Vanhan luostarin ajoilta Naantalin kaupunki on perinyt upean sijainnin ja valtavan kivikirkon lisäksi nimensä. Nådendal/Armonlaakso (nåd = armo) - keskiajalla Nadhendaal - suomennettiin myöhemmin äänneasunsa perusteella Naantaliksi.

Poikkeuksellisesti luostarissa asui ja työskenteli sekä nunnia että munkkeja. Uskonpuhdistuksen jälkeen katolisen luostarin toiminta alkoi 1500-luvulla näivettyä ja vuosisadan lopussa luostarin rakennukset kirkkoa lukuunottamatta rappeutuivat ja osin purettiin. Vähitellen lähiseutujen luterilaiset omaksuivat kirkon omakseen, ja seuraavien vuosisatojen aikana rakennusta kunnostettiin ja korjattiin useita kertoja. 

Luostariaikana kirkko oli suosittu pyhiinvaelluskohde. Edelleen mäen päällä kohoava rakennus on ehdoton vetonaula: Henkeä salpaavan komea ja koostaan huolimatta sopusuhtainen. Hyvin hoidettu ja hienosti pidetty. Rauhoittavan kaunis. 

Aikaisin korona-keväänä kirkkoa sai ihailla kaikessa rauhassa ilman tavanomaisia turistilaumoja, eivätkä lehtiä kypsyttelevät puut vielä häirinneet ihailijan näkyvyyttä :):) Kirkon sisälle ei tietty päässyt, joten tänä kesänä Armon laaksoon tullaan vielä toiste...   

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Vaatimaton kirkko


Vauraan Munkkiniemen kirkko yllättää vaatimattomuudellaan. Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa, mutta tässä tapauksessa se ei mielestäni pidä paikkaansa.

Arkkitehti Pauli Salomaan (1907-83) suunnittelema vuonna 1954 valmistunut laatikkomainen, matala kirkko on pienen aukion laidalla, mutta silti se ikäänkuin jää puristuksiin viereisten asuintalojen väliin. Lähin pienkerrostalo on rakennettu jopa aivan kiinni kirkkoon, mikä mielestäni tuntuu ja näyttää tosi oudolta ja entistä ahtaammalta. 

Lukiessani seurakunnan sivuilta kirkon sisätiloista uskon, että jos/kun pääsen kirkkoon sisälle, mielikuvani ankeasta ja tylsästä rakennuksesta saattaa muuttua. Kirkkosali nimittäin sekä alenee että kapenee ulko-ovelta ”alas” alttaria kohti, ja ”alhaalla” olevalle alttarille valo tulee isosta kattoikkunasta. 

Kirkon sisällä, heti ulko-oven yläpuolella katosta kuulemma roikkuu pienoismalli purjelaivasta, jolla Viron pohjoisrannikolla olleen Padistenin luostarin munkkien tiedetään käyneen kalastamassa 1300-1500 -luvuilla Vantaanjoen koskissa. Tällaiset usein lahjoituksina saadut ns. kirkkolaivat olivat yleisiä kirkoissa vielä 1800-luvulla, mutta harvinaisempia uudemmissa, 1900-luvun loppupuolella rakennetuissa kirkoissa.

Munkkiniemessä ei koskaan ole ollut luostaria eikä vakituisesti asuvia munkkeja. Alue kuitenkin toimi kalastavien virolaismunkkien tukialueena, miksi sitä alettiin jo keskiajalla kutsua ruotsinkielisellä nimellä Munksnäs, joka 1900-luvulla suomennettiin Munkkiniemeksi.

Varmasti käyn vielä katsastamassa, viehättääkö Munkkiniemen kirkko minua kuitenkin sisältä, kuten erikoinen tilaratkaisu ja kattoikkunan tuoma valo antaa olettaa. Kunhan korona jne jne...

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Eilan koti - ja flyygeli

Eila Hiltunen: Auringonkukkapelto (1975) 

Rokotusreissulla Helsingissä (täällä) kävelin rokotusaikaani odotellessa pari tuntia aurinkoisessa Munkkiniemessä. Kaupunginosa on minulle tuttu lähes 40 vuoden takaa, mutta sen jälkeen siellä on tullut käveltyä harvemmin.

1980-luvun alussa asuimme Ukin ja vastasyntyneen Esikoisemme kanssa runsaan vuoden vuokralla Munkkiniemen Perustiellä Ukin Martti-sedän kaksiossa. Lähes aina vauvan nukkuessa pakkasin tytön vaunuihin ja kärräsin häntä pitkiä aikoja ristiin rastiin Munkkiniemeä - parhaimmillaan tunti tai pari aamulla, tunti tai pari päivällä ja vielä tunti tai pari alkuillasta :):)

Vauvan ja jatkuvan kävelemisen lisäksi Munkkiniemestä ja Perustien kaksiosta mieleeni muistuu Martti-sedän tyttären valtava flyygeli, joka edelleen oli asunnossa ja valtasi lähes koko pienen olohuoneemme. Eli alkuun asuimme pääosin makuuhuoneessa ja keittokomerossa :):) Onneksi Esikoisen synnyttyä Martin tytär löysi flyygelille uuden kodin.

Viime viikolla kiertelin lähinnä Munkinpuiston ja Munkkiniemenranta-nimisen kadun väliin jäävällä vauraalla omakotitaloalueella. Alvar Aallon ”uudemman” ateljeen (täällä) lisäksi alueella on mm. kuvanveistäjä Eila Hiltusen entinen koti- ja ateljeetalo. Tämän tosin tajusin vasta kotona, kun selvitin netistä, mikä on talo jonka pihalla oli Eila Hiltusen Auringonkukkapelto-niminen teräksestä tehty taideteos. 

Suomessa ollessaan Sibelius-monumentin äiti Eila Hiltunen (1922-2003) asui ja työskenteli vuonna 1956 valmistuneessa talossaan Munkkiniemen Nuottapolulla aina kuolemaansa asti. Uutiseksi asti oli päässyt myös juttu, jossa kerrottiin että kuvanveistäjän kuoltua 2003 kansanedustaja/ministeri Pekka Haavisto osti Museoviraston suojeleman rakennuksen ja myi sen vuonna 2011. 

Flyygelikotiin syntynyt Esikoinen ei koskaan innostunut/innostettu pianon soitosta, mutta nyt hänen 10- ja 9-vuotiaat poikansa soittavat innoissaan sähköpianoa :):) Liekö joku kaiho kuitenkin tarttunut tuosta hallitsevasta, vaan vaiti seisseestä instrumentista...

Kevättä Ritokalliontiellä

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Tarinan kaakkua


Olen remontin (täällä) takia evakossa Ukin luona mökillä. Torstaina jouduin ajamaan koronarokotusta (täällä) varten kaupunkiin. Matkalla päätin pysähtyä tutussa kahvilassa Munkkiniemessä - Puistotien päässä olevassa Tarinassa - ostamaan take away -kahvit.

Pitihän minun ostaa myös pala kuppilan omaa porkkanakakkua. Ja istua (luvattomasti) kahvilan terassille kasaan koottujen ulkopöytien ja -tuolien päälle herkuttelemaan, varsinkin kun aurinko lämmitti kahvilan seinänvierusta vastustamattomasti. 

Nautin kahvista, mutta etenkin sopivan kosteasta porkkanakaakusta. Ja keväisestä auringonpaisteesta.