maanantai 15. tammikuuta 2018

Gaggan


Thaimaan matkalla joulukuussa herkuttelimme Gagganissa - kunniamainintoja keränneessä, kuuluisassa intialaisessa ravintolassa Bangkokissa (täällä). Lontoontyttö oli varannut meille paikat ravintolasta kuukausi ennen tuloamme. Ja olipahan elämys. Michelin-tähdistään huolimatta paikka oli rento ja helppo. Ja tarjoilijat ottivat kivasti kontaktia ja pitivät hauskaa keskenään ja asiakkaiden kanssa.

Ravintolassa ei ole menuta, jolta asiakas valitsisi haluamansa herkut, vaan tarjolla on ainoastaan tiheästi vaihtuva 25 ruokalajin maistelumenu. Ruokailuaika on säädetty joko kuudesta yhdeksään tai puoli kymmenestä puoli yhteen yöllä. Me olimme aikaisemmassa, ja hieman yhdeksää lähestyessä pikkuisen häiritsi piilotettu kiire, jolla edelliset asiakkaat piti saada ulos ennen seuraavien saapumista. Mutta se olikin ainoa häiritsevä asia koko iltana.

Ruoka-annokset olivat loistavia. Moderneja intialaisia makuja upeasti ja kekseliäästi tarjolle tuotuna. Miten kukaan jaksaa syödä 25 ruokalajia? Hyvin jaksoi, eikä edes ähkyä tullut. Kaikki annokset olivat pieniä, parin suupala kokoisia, ja ne oli kahta lukuunottamatta tarkoitus syödä sormin ja yksi jopa nuolemalla ”lick it up”. Pienuudestaan huolimatta jokaiseen annokseen oli ahdettu useita raaka-aineita ja makuja, sekä tavattomasti taitoa. Ei kuitenkaan päälleliimattua näpertelyä, vaan ammattitaito oli raaka-aineiden käsittelyssä ja annosten valmistuksessa.

Kivana yksityiskohtana oli, että aterian alussa menu jaettiin vain listana, jossa oli 25 miniatyyrikuvaa, ja vasta aterian jälkeen ruokailijalle selvennettiin myös kirjallisena mitä herkkuja tulikaan syödyksi.

Mieleenpainuva ilta herkullisen ruoan ääressä - Elämys.

Scallop and uncooked curry

Mushroom peas

Beetroot rose 

Charcoal lotus stem 

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

tiistai 9. tammikuuta 2018

Yöpuu voittaa

Olen vuosien varrella viitisen kertaa yöpynyt hotelli Yöpuussa Jyväskylässä (täällä), ja aina viihtynyt enemmän kuin hyvin (täällä). Viimeksi vieraillessani rouva respassa suositteli kokeileman ydinkeskustassa sijaitsevaa sisarhotellia. Joten viikonloppuna matkatessani Äänekoskelle tanssileirille (täällä) päätin kokeilla modernia Versoa (täällä).

Tunnelmallisen ja kodikkaan Yöpuun jälkeen odotukseni olivat korkealla eikä Verso onnistunut niitä valitettavasti täyttämään. Peli oli kohdallani lähes menetetty jo tullessa, kun kävelin sateessa ja pimeässä pitkin sohjoisia katuja rautatieasemalta Kauppakadulle ja hotellin kyltti pilkisti kauppakeskusten ja ravintoloiden puristuksessa.

Ilokseni hotellin sisääntulo oli kynttilöineen kutsuva ja henkilökunta ystävällistä. Mutta kaipaamaani iltapalaa ei tarjoiltu perjantaina ja kuudennen kerroksen huone oli kolkko ja sen ilmastointi piti niin häiritsevää ääntä, että nukahtaminen oli mahdotonta. Isot plussat iltavuoron resparouvalle, joka tuli nopeasti tarkastamaan tilanteen ja ehdotti välittömästi huoneen vaihtamista. Vedin nopeasti toppatakin yöpuvun päälle ja siirsin kimpsuni neljänteen kerrokseen. Uusi huone oli onneksi äänetön ja uni tuli myssyyn vähitellen. Mutta minimalistisessa Versossa kaipasin Yöpuun vanhanaikaisia ja rauhoittavia huoneita - vaikka modernista tykkäänkin. Ja yhden hengen huone Versossa maksoi loppiaisaattona jopa enemmän kuin Yöpuussa...

Onneksi Verson kauniisti katetusta aamiaispöydästä löytyi paljon hyvää ja tuoretta minunkin makuuni. Ja katseen vangitsijana oli iso parveke kauppakeskuksen tyylikkäälle sisäpihalle. Mummi minussa huomasi, että lapset oli aamiaisella huomioitu monin tavoin. Heille oli varattu omat kauniit kupit ja lautaset ja jopa muoviset ruokalaput. Pisteenä iin päälle seinällä roikkui puuhakasseja, joiden sisältö saattaa kiinnostaa innokkaita pikkuvieraita. Ja sekä lapsiperheiden että eläkeläisten iloksi siistit vessat löytyivät heti aamiaistilan naapurista. Ja hesari, keskisuomalainen ja iltasanomat!

Seuraavalla reissulla palaan Yöpuuhun, jos en innostu kokeilemaan Alvar Aallon suunnitteleman Säynätsalon kunnantalon AirBnb-majoitusta (täällä).

torstai 4. tammikuuta 2018

tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuosi elämästäni

Vuosi 2017 vilahti. Jokainen uusi vuosi aina edellistä nopeammin. Tai siltä ainakin tuntuu. Tosin nykyään koen eläväni positiivisessa mielessä hitaammin ja enemmän tässä hetkessä kuin nuorempana. Työikäisenä perheenäitinä elin usein ns. sitku-elämää. Sittenkun ollaan kaikki terveitä, sittenkun loma alkaa, sittenkun nuorin menee kouluun, sittenkun toiseksi vanhin palaa vaihtarivuodelta, sittenkun esikoinen muuttaa kotoa, sittenkun töissä helpottaa, sittenkun remontti on ohi...

Kaikesta huolimatta vuosi 2017 vilahti. Aika tavanomainen ja arkinen vuosi. Mutta koin eläneeni ja tunteneeni. Tunteneeni - ja täytyy myöntää että se on minulle iso asia. Toki olen aina tuntenut, mutta vasta 10-15 vuoden ajan olen tajunnut, miten tärkeää on tunnistaa omat tunteensa ja osata sanoittaa ne sekä itselle että lähimmille ihmisille. Ja miten tärkeää tämä on omalle hyvinvoinnille ja aidoille ja toimiville ihmissuhteille.

Mitä olen tuntenut vuonna 2017? Olenko tuntenut iloa, surua, pelkoa, vihaa? Entä rakkautta? Entä häpeää tai syyllisyyttä?

Olen tuntenut valtavasti iloa, kun olen voinut (ikä, terveys ym asiat huomioiden) treenata tangoa, foksia, valssia, rumbaa ja fuskua useamman kerran viikossa. Ja huomannut että olen joka kuukausi oppinut lisää tanssista. Samalla olen myös oppinut rentoa olemista alkujaan vieraiden ihmisten kanssa. Ja uskaltanut päästää edes vähän irti minulle turvaa tuovista ennakkoluuloistani ja ihmisten ”luokitteluista”. Jokapäiväinen ilonaiheeni on ollut myös nelivuotiaan Muru-koiran pohjaton luottamus ja innokas lähelletulo.

Vuoden aikana olen surrut ja pelännyt, kun läheisellä ihmisellä todettiin helmikuussa syöpä. Onneksi leikkauksen ja rankkojen hoitojen jälkeen tauti tuntuu rauhoittuneen. Ahdistavia tunteitani on hellittänyt, kun läheiseni itse on suhtautunut tilanteeseen rauhallisesti ja jatkanut elämäänsä taudin kanssa - ei sitä kieltäen eikä salaten, muttei myöskään päästänyt sitä koko elämäänsä hallitsemaan.

Olen myös pelännyt - tai oikeammin ollut huolestunut ja hermostunut - kun Lontoontyttö muutti keväällä Bangkokiin ”miten tyttö selviää yksin vieraassa kulttuurissa ja vaativassa työssään?” Samalla olen kuitenkin ihaillut tyttäreni rohkeutta, selviytymiskykyä ja peräksiantamattomuutta.
Huolestun (liian) herkästi läheisteni asioista, joten pelkoa ja huolta olen vuoden aikana tuntenut muidenkin aikuisten lasteni ja heidän perheidensä takia - ja pääosin täysin turhaan.

Entä rakkaus? Tunnen, miten rakastan jokaista viittä aikuista lastani suuresti, mutta sen sanominen tai muuten näyttäminen ei minulle ole aina helppoa. Kun lapset olivat pieniä, koen että pystyin välittämään heille rakkauttani monin tavoin, mutta heidän aikuistuttuaan rakkauden ilmaiseminen on vaikeutunut. Siinä on vielä paljon oppimista... Helpompaa on halein ja pusuin rakastaa kolmea Pikkumiestä - tyttären 6- ja 7-vuotiaita ja pojan yksivuotiasta. Ja helmikuussa syntyy yksi halittava lisää!

Vuoden aikana olen joitakin kertoja ollut äärettömän vihainen, ja myös lievempää vihastumista ja ärtymistä vuoteen on mahtunut. Samoin kuin häpeää ja syyllisyyttä, mutta ne tunnot ovat niin henkilökohtaisia että jätän niistä kirjoittamatta.

Eli tunteikas vuosi - onneksi.

torstai 28. joulukuuta 2017

tiistai 26. joulukuuta 2017

Jouluisia hetkiä


Maailman kaunein joulukuusi, jonka Ukki haki Salon torilta 
ja tyttäret koristivat lapsuutensa aikaisilla joulupalloilla ja -enkeleillä. 

Vävypojan paistama mehukas kinkku ja hyvä lanttulaatikko, 
jonka tuunasin Kokkikartanon valmislaatikosta 
lisäämällä siihen yhden munan ja hiukka kuohukermaa.
Ja Kokkikartanon huippuhyvä bataattilaatikko - sellaisenaan.
Mutta itsetehty imelletty perunalaatikko ei taaskaan onnistunut 
täyttämään korkeita odotuksiani.
Ja (liikaa) suklaakonvehteja.

Esikoisen kasvava vauvavatsa ja joulua jännittävät Pikkupojat.
Thaimaasta Suomeen lentänyt Lontoontyttö,
joka jaksoi jetlagiin tottuneena imuroida tuvan ja pestä saunan.
Ja Opiskelijatytön loihtima valtavan taidokas piparkakkutalo.

Yllätin itseni ja perheen tiskaamalla - mökillä ei tiskikonetta - yöllä
jättimäisen joulutiskin katsellen samalla telkkarista Vatikaanin joulumessua,
kun moni oli kehunut. Ei kuitenkaan ollut ihan minun makuuni.

Aattohartaus Suomusjärven puukirkossa, joka on aina tavattoman kaunis ja rauhoittava,
mutta jossa joulusaarnat ovat viime vuosina olleet tavanomaisia ja täynnä korulauseita.
Kaipaan vuosien takaista nariseva äänistä miespappia,
joka piti nasevia ja arkikristittyäkin usein koskettavia saarnoja.
Ja puhui alttarin edestä eikä korkealta saarnastuolista, kuten nykyiset.

Lisäksi paripäiväiseen jouluuni mahtui joululaulujen kuuntelua, Ligrettoa, palapeliä
ja vähän riitelyä - ja sovintoja.



sunnuntai 24. joulukuuta 2017

lauantai 23. joulukuuta 2017

Kaksi kappelia


Jouluradiota kuunnellessa totesin taas miten nostalgisia ja rauhoittavia joululaulut voivat olla. Tämän innoittamana päätin mennä torstai-iltana kuuntelemaan ja laulamaan kauneimpia joululauluja Puotilan kappeliin.

Puotilan kappeli on pieni kivikirkko, joka alkujaan 1859 rakennettiin viereisen kartanon viljamakasiiniksi. Kirkoksi se remontoitiin vasta 1963, minkä jälkeen se on ollut suosittu mm. vihkikirkkona. Kappeli on ulkoa sopusuhtainen ja kaunis, mutta sisältä se on ahdettu liian täydeksi. Korkeita seiniä kiertää ekstraistumaparvi ja sinänsä kaunisääniset urut täyttävät alttarin viereisen kulman. Tokihan penkkijärjestelyillä saadaan kaikki halukkaat mahtumaan sisään, mutta pienen kirkon ihana intiimi tunnelma kärsii ja mielestäni jopa katoaa.

Näin kävi juuri joululaulutilaisuudessa. Liikaa väkeä. Vaikka hyvähän se on kun lauluhalukkaita kirkkoon riittää ja kaikki mahtuu. Ehkä olen liian erakko yhteislaulutilaisuuksiin. Laulaa silti tykkäsin...

Toinenkin kappeli kutsui minua tällä viikolla. Viedessäni kimpun punaisia tulppaaneja isäni haudalle Leposaaren hautausmaalle ihastelin hautausmaan pientä kappelia, jossa on ollut sekä anoppini että Äitimuorin äidin eli Alma-mummin siunaustilaisuudet 1980-luvulla.

Leposaaren hautausmaa Kulosaaressa on minulle muutenkin tärkeä - asuinhan nuoruuteni kävelymatkan päässä hautausmaalta. Nykyään asun kauempana, mutta piipahdan siellä usein - toisin kuin nuoruudessani. Monesti kiertelen pientä saarta omissa mietteissäni hautakiviä tutkien. Lähes aina löydän uuden yhteyden menneisyyteeni - ehkä opettajani Kulosaaren yhteiskoulusta, ehkä jonkun luokkakaverini vanhemman tai nykyään yhä useammin myös entisen luokka- tai koulukaverini.

Rakastan joululauluja ja hautausmaita, kunhan niihin saa tutustua omassa rauhassa ja omaan tahtiinsa. Tulipahan taas todettua...

perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulurauhaa etsimässä


Joulu on tänä vuonna hiipinyt hiljaa ja yllättäen. Pääosin syynä on kaksiviikkoinen Thaimaan matka joulukuun alussa. Mutta tämä tuntuu sopivan minulle hyvin - turha hössötykseni jää vähemmälle.

Perjantaisen paluun jälkeen olen pikkuhiljaa makustellut joulua. Jetlagin johdosta herään edelleen ennen kuutta. Ulkona on pilkkopimeää ja koko talo nukkuu. Avaan jouluradion (102 MHz), sytytän kynttilät partsin kahteen isoon lyhtyyn, haen hesarin ja pisitän Murun.

Aamupalan ja hesarin selailun jälkeen istun tuttuun sohvannurkkaani ja kääriydyn filttiin. Muru käpertyy ihanan lämpimänä viereeni. Huomaan partsin kauniit kynttilät, lasikon rauhoittavan vanhan paperitähden ja punaisen joulutähden olohuoneen pöydällä. Rauha hiipii sisääni.

"Kerro mulle mikä joulu on...  Se on aavistus, joka mielen hiljentää...  Sitä ei voi selittää",  laulaa Paula Koivuniemi.