perjantai 7. elokuuta 2020

Isosedän hauta

Perniön Pyhän Laurin kirkon vieressä on pieni hautausmaa. Siellä kävellessäni aloin ajatuksissani lukea sankarihautojen tekstejä. Heti ensimmäisen rivin keskellä tuli vastaan tuttu nimi Orrman.

Hautakiven mukaan sotamies Tauno Orrman oli kuollut 40-vuotiaana jatkosodan alussa syyskuussa 1941. Karkun taata eli isäni isä on syntynyt Perniössä ja hänen sukunimensä oli ollut Orrman ennen kuin hän muutti (suomensi) nimen kesäkuussa 1928, jolloin isäni oli parin kuukauden ikäinen. 

Vaatimatonta hautakiveä katsoessani aloin vakuuttua, että Tauno oli Karkun taatan veli tai ainakin serkku. Kotiin tullessani kaivoin esille isäni vanhoja muistiinpanoja. Ja sieltähän se löytyi: isän käsin kirjoittama lista oman isänsä eli Karkun taatan sisaruksista:

Lydia ja Ellen (1892-1892) - parin päivän ikäisinä kuolleet kaksostytöt 
Helmi (1894-1899) - kuoli 5-vuotiaana
Anna Alisa (1895-?) - meni 17-vuotiaana (1913) naimisiin Anton Faleniuksen kanssa
Arnold eli Aarno (1897-1976) - Karkun taata
Kerttu (1898-1937) - tytär Marja-Riitta Gustafsson, jonka poika on Jukka Gustafsson (s.1947)
Tauno (1900-41), jonka lapsia olivat isän mukaan Eila ja Elli
Karin (1902-1919)
Ragnhild (1908-39)

Isosetä Tauno lepää komean kirkon vieressä kauniilla ja rauhallisella hautausmaalla, kuten Aarno-veljensäkin (taata) Karkun hautausmaalla Vammalassa ja veljenpoikansa Esko (isä) Leposaaren hautausmaalla Helsingissä :):)

Ps. Nettitiedon mukaan perniöläinen seppä Anton Johannes Falenius oli sisällissodan jälkeen punavankileirillä Tampereella. 


keskiviikko 5. elokuuta 2020

Töölön Ruusutarha


Töölönlahden perukassa, Olympiastadionin vieressä on yli sata vuotta vanha kasvihuone, jota sanotaan Talvipuutarhaksi. Kesäisin sen edessä on ns. Ruusutarha, jossa heinäkuussa kukintansa aloittaa noin 3 000 erilaista ruusua.

Kaupungin omistama, ilmainen Ruusutarha on rakennettu 1924 ja se edustaa geometrista puutarhatyyliä. Puutarhaa reunustaa kauniit muotoon leikatut lehmusaidat, joiden katveesta löytyy useita valkoisia puupenkkejä. 

Rauhallinen kukkapuutarha sopii kivasti leppoisaan kävelyyn ja istuskeluun. Molempia tuli kokeiltua aurinkoisena perjantai-iltapäivänä.



tiistai 4. elokuuta 2020

Yksi Laurin kirkoista


Kasnäsin tanssileiriltä palatessani pysähdyin Perniön Pyhän Laurin kirkolla. Keskiajalla, vuosien 1460-80 välissä rakennettu kivikirkko kohosi loivassa mäenrinteessä pienen hautausmaan ympäröimä. Hämmästyttävän jyrkkälappeinen, mutta sopusuhtainen. Jylhän kaunis ja komea.

Maanantaiaamuna kirkko oli suljettu, mutta kehuessani komeaa rakennusta hautausmaalla touhuava puistotyöläinen päästi minut kirkon sivuovesta tutustumaan myös sisäosiin. Hiljaisen kirkon kattoholvit lumosivat minut: monimuotoiset tähtiholvit oli koristeltu rauhoittavin värein kasviornamenttikuvioilla. Säälittävän kärsivän näköinen ristiinnaulittu Kristus-hahmo tuijotti puisia penkkirivejä korkealta katonrajasta.

Ikkunat ja oviaukot on laajennettu myöhemmin kauniin suippopäisiksi. Kirkon tyylikäs nykyasu perustuu 1960-luvulla tehtyyn restaurointiin, jolloin sisustuksesta vastasi sisustusarkkitehti Pirkko Stenros.

Etsiessäni tietoja Perniön kirkosta yllätyin, että Pyhän Laurin mukaan nimettyjä kirkkoja eli Pyhälle Laurentiukselle omistettuja kirkkoja on Suomessa Perniön lisäksi ainakin Vantaalla (ns. Helsingin pitäjän kirkko), Lohjalla, Janakkalassa ja Mynämäellä. Useimmat näistä ovat keskiaikaisia kivikirkkoja, kuten Perniössäkin, ja valokuvissa osa muistuttaa hämmentävästi toisiaan. Pyhä Laurentius oli muuten diakoni, joka koki martyyrikuoleman Roomassa vuonna 252.

Ehkäpä kierrän ikuistamassa blogiini neljä muutakin Laurin kirkkoa, varsinkin jos nekin ovat yhtä kiehtovia kuin tämä ensimmäinen :):)


Tällä kertaa en onnistunut vangitsemaan valokuvaan 
kirkko- ja tapulikaksikon komeutta ja kauneutta...

maanantai 3. elokuuta 2020

Nostalginen Lahnis


Kun lapsuudessani 1960-luvulla ajoimme perheen kanssa Helsingistä Turkuun, pysähdyimme aina Lahnajärven kahvilassa. Ja näin tekivät kaikki. Jopa ykköstietä ajavat linja-autot pysähtyivät Lahniksella, jotta  matkustajat ja bussikuski saivat hörpätä kahvit tai limut ”pitkän” matkan puolivälissä.

Kun Lahnajärven kahvila eli Lahnis avattiin 1952 Helsingin olympialaisia varten, se oli ensimmäinen autoilijoille tarkoitettu taukopaikka Suomessa. Yli 50 vuotta myöhemmin 2008 kahvila suljettiin, mutta yritettiin uudelleen herättää henkiin 2015. Yritys kuitenkin epäonnistui. Tämän vuoden kesäkuussa uusi yrittäjä lähti avittamaan Lahnista toistamiseen henkiin.

Nyt juttu näyttää onnistuvan. Salon mökille ajaessani ohitan Lahniksen ja säännönmukaisesti kurkkaan, miltä tuttu Lahnis näyttää. Tänä koronakesänä siellä on yllättäen riittänyt pöhinää: Parkkipaikkalla näkyy aiempaa enemmän autoja ja monesti pihalle on kerääntynyt kymmeniä motoristeja. Väliin paikka on näyttänyt myös vanhojen autojen kokoontumispaikalta - ja ehkä onkin? Hellepäivinä uimarannalla on riittänyt vipinää ja kahvilan ovi on käynyt vilkkaasti. Ja parina heinäkuun lauantaina uimarannan kahdessa entisessä paviljonkipukuhuoneessa on järjestetty jopa lavatansseja :):)

Viime viikolla päätimme Lontoontytön kanssa, että ohiajamisen sijaan pysähdymme yhdessä nostalgoimaan. Lontoontyttökin muistaa ne kymmenet kerrat, kun hänen omassa lapsuudessaan 1980- ja 90-luvuilla pysähdyimme mökkimatkoilla Lahniksen takaosan ravintolaan syömään lihapullia ja ranskiksia. Tällä kertaa tyydyimme jakamaan paksun, paikalla leivotun juustosämpylän, joka tosin harmiksemme oli aika mauton. Siitä huolimatta herkullisen näköiset munkit jäivät kutkuttamaan mieltäni ja pakottanevat minut pistäytymään uudelleen.

Lahniksen sisustus on pääosin säilytetty ”vanhana”, mikä mielestäni sopii kahvilan tyyliin. Kuppilan kylkeen avatusta, lähialueen tilojen tuotteita myyvästä tilapuodista mukaamme lähti vielä ruisleipää ja upea lampaantalja. Makeat minitomaatit ja luomumunat jäivät odottamaan seuraavia munkkikahveja...


Hiekkarannan laidalla häämöttää vaaleansinisen uima-altaan reunoja, 
jotka ovat paikalla 1960-luvulla olleen vesiliukumäen jäänteitä :)

Lahniksen entiset yhteispukuhuoneet, 
jotka tänä kesänä on muutettu pikkuruiseksi tanssilavaksi.

lauantai 1. elokuuta 2020

Ainon muistoksi

Aino, flyygeli ja Poulin lamppu

Aaltojen Riihitien kotitalon (täällä) olohuoneessa on flyygeli, jonka päällä on jännittävän läheltä otettu iso valokuva Alvar Aallon ensimmäisestä vaimosta Ainosta. Vaimon seuraksi on päässyt yksi avioparin ystävän, tanskalaisen arkkitehdin ja suunnittelijan Poul Henningsenin (1894-1967) suunnittelema valaisin.

Helsingissä syntynyt Aino Marsio (1894-1949) valmistui arkkitehdiksi 1920 ja meni naimisiin opiskelutoverinsa Alvar Aallon kanssa 1924. Arkkitehdin ja suunnittelijan työn lisäksi hän Aino toimi vuosina 1941-49 toimitusjohtajana miehensä sekä Nils-Gustav Hahlinin ja Maire Gullichsenin kanssa perustamassaan huonekaluyhtiö Artekissa. 

Vain 55-vuotiaana kuollut Aino Aalto on taas ajankohtainen, sillä aamun Hesarissa on toimittaja Aino Frilanderin kirjoittama pitkä juttu dokumenttiohjaaja Virpi Suutarista, jonka uusi dokumentti Aalto saa syyskuussa ensi-iltansa elokuvateattereissa. Suutarin sanoin ”Suuri yleisö ei edelleenkään ymmärrä Aino Aallon merkitystä Alvarin tasavertaisena kollegana, jonka kanssa Alvar loi varhaisvuosina keskeisen Aalto-kieliopin ja sanaston.” (HS 1.8.20)

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Arkkitehdin ateljeessa


Alvar Aallon arkkitehtitoimisto toimi 20 vuotta pariskunnan kodin (täällä) yhteydessä, kunnes se vuonna 1956 siirrettiin parinsadan metrin päähän, Tiilimäkeen valmistuneeseen erilliseen toimistorakennukseen.

Alkuun arkkitehtitoimisto käsitti vain yhden korkean, kaarevaseinäisen ateljeetilan aputiloineen. 1960-luvalla rakennusta laajennettiin rakentamalla isompi ruokailutila ja alkuperäistä ateljeetilaa tavanomaisempi toimistohuone rakennuksen aputilojen päälle. Toimisto jatkoi toimintaansa vuoteen 1994 asti. Nykyään rakennuksen omistaa Alvar Aalto säätiö ja siihen pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla.

Etenkin rakennuksen isossa ateljeehuoneessa aistii vahvasti Aallon ”henkeä”. Tyhmempikin huomaa, että luonnonvalo ja sen vangitseminen on ollut rakennuksen suunnittelun keskiössä. Valo aivan tulvii sisälle isoista ikkunoista, jotka koko seinän pituudelta avautuvat aputilojen suojaamalle sisäpihalle. Lisävaloa työtilaan tulee ateljeen takaosaan sijoitetuista yläikkunoista ja yhdestä pienestä, kolmion muotoisesta kattoikkunasta. Seinälle on ripustettu piirrosluonnoksia, ikkunan viertä kiertää kymmenien Aalto-jakkaroiden rivi ja huoneen taaimmaisessa kulmassa roikkuu kymmenkunta Aallon suunnitteleman valaisimen prototyyppiä. Päätyseinää kiertää rehevä kultaköynnös. Ja kaiken keskellä könöttää Aallon pronssipää.

Jännä oli sukeltaa keskelle kuuluisan arkkitehdin työtilaa. Aistii intohimoa ja ammattiylpeyttä...



Toimiston ”yksityisestä” takaovesta pääsi suoraan Aallon työhuoneeseen.

torstai 30. heinäkuuta 2020

Aallon lumoissa


Suomalaista funktionaalista ja yksinkertaista tyylikkyyttä. Isoja ikkunoita ja viherkasveja. Paljon puuta, vaneria ja ritilää. Tasoeroja, porrastuksia ja liukuovia. Vinoja pintoja ja kauniisti pyöristettyjä kulmia. Tyylikkäitä ja mielenkiintoisia lamppuja ja tuttuja huonekaluja. Kutsuvaa ja kodikasta.

Olemme Ukin kanssa opastetulla kierroksella arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallon (1898-1976) museoidussa kotitalossa, jossa hän asui lähes 40 vuotta arkkitehtivaimojensa - ensin Ainon (1894-1949) ja tämän kuoltua Elissan (1922-94) - ja kahden 1920-luvulla syntyneen lapsensa Johannan ja Hamilkarin sekä lastenhoitajan ja keittäjän kanssa.

Päällimmäisenä talosta jää mieleen luonnonvalon ja auringon säteiden leikki huoneiden lattioilla ja seinillä sekä huonekalujen pinnoilla, mikä oli ollut suunnittelijapariskunnan tavoitekin. Rakennusta ympäröivän luonnon haluttiin ikäänkuin yltävän talon sisätiloihin ja vähäeleisen puutarhan jatkuvan liuskekivillä päällystetyn ulkoterassin kautta olohuoneeseen. Tätä vaikutelmaa korostettiin mm. sillä, että jokaisen ikkunan ja oven muoto ja sijoittelu suunniteltiin tarkasti ja ammattitaidolla.

Kuortaneella syntynyt ja Jyväskylässä uransa aloittanut Aalto muutti Turun kautta Helsingin Munkkiniemeen silloisen vaimonsa Ainon kanssa suunnittelemaansa kaksikerroksiseen taloon sen valmistuttua 1936. Rakennuksen toisessa päässä toimi avioparin arkkitehtitoimisto, kunnes vuonna 1956 toimisto siirtyi kävelyetäisyydelle rakennettuun erilliseen ateljeerakennukseen.

Maamme kuuluisimman arkkitehdin kodissa minua kiehtoi lähes kaikki. Herkullista oli se, että ikkunattomiin tiloihin, kuten yläkerran kapeaan eteiseen sekä vaate- ja kylpyhuoneeseen, oli halkaistu pienet (läpimitta noin 40 cm) pyöreät kattoikkunat. Komeromaisessa vaatehuoneessa ei heinäkuisena päivänä muuta valolähdettä tarvittukaan :) Tykkäsin myös siitä, että ulko-oven ja eteisen lisäksi rakennuksesta pääsi vaivattomasti pihalle ja puutarhaan ainakin olohuoneen, ruokasalin, keittiön ja toimiston ovista. Ja kaiken kukkuraksi yläkerran makuutilojen vierestä löytyi vielä erillinen tilava parveke/yläterassi.

Talossa asuttiin vuoteen 1998 asti. Tämän jälkeen talo siirtyi Alvar Aalto säätiölle ja avattiin 2002 kotimuseona. Osa huonekaluista ja esineistä on Aaltojen peruja ja osa on saatu lahjoituksena huonekaluliike Artekilta.

Silmä ja mieli lepäsi upeasti suunnitellussa ja jänniä yksityiskohtia pursuavassa kodissa. Yritin nähdä seurallisen Alvarin äänekkäästi isännöimässä vieraitaan ja vetäytyvämmän Ainon soittamassa olohuoneen isoa flyygeliä. Helpompi oli kuvitella toimistopuolen elämää. Pystyin lähes aistimaan Alvarin ja Elissan innokkaan työskentelyn 1950-luvun alussa parhaimmillaan 25 avustajan kanssa.

Jännä ja yllättävä tunne talossa oli kaiken - materiaalien, pintojen, huonekalujen, lamppujen, mattojen, kukkien, koriste-esineiden - tuttuus. Sananmukaisesti kaikki (paitsi flyygeli), etenkin asuinhuoneiden puolella (toki asumattomuuden leimaamana) henki elämäni koteja - ensin Lauttasaaressa, sitten Kulosaaressa ja Tammisalossa ja viimein Punavuoressa. Poikkeuksena on Oulussa asumani kuusi opiskeluvuotta, jolloin en viihtynyt itseni kanssa eikä asumani huoneistot tuntuneet kodeilta.

Aallon tyylin ja muotoilun ihannointi elää minussa vahvasti lapsuuden kotini ja isäni veren perintönä. Isä rakasti funkkista ja olisi Alvarin tapaan myös tykännyt keikaroida, jos ei olisi ollut siihen liian ujo:):)

Yksi yläkerran neljästä pyöreästä kattoikkunasta.

Sisäänkäynnin liuskekiviportaat

Pihan pieni vesiallas - tyhjänä.

Aallon kotipihaa, liuskekivimuuria ja yksinkertaista puutarhaa

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Hämärää kohti...


Ensimmäinen aamu, kun herätessäni Punavuoressa ennen seitsemää kaipasin sähkövaloa hesarin lukemiseen. Keskikesä on ohitettu ja mennään kohti jos-syksyä.

Psykoterapeutti Maaret Kallion kolumnin (täällä) sanoin tulossa olevan syksyn tunnussana on jos. Kukaan ei tiedä eikä osaa sanoa, josko korona-virus alkaa levitä uudelleen myös Suomessa ja miten se mahdollisesti rajoittaa taas ihmisten liikkumista ja elämää sekä sulkee uudelleen yhteiskuntaa. Tämän epävarmuuden kanssa minun ja meidän kaikkien on vain elettävä seuraavat kuukaudet, ehkä seuraava vuosi.

Kaikkiin suunnitelmiin pitää liittää rajoittava jos-sana. Joten parasta on elää vain tässä hetkessä. Huomisesta ei tiedä kukaan - olemme kaikki samassa veneessä. Parasta läsnäolo-harjoitusta :):)

tiistai 28. heinäkuuta 2020

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Leikkipuiston lumo


Monenkokoisia liukumäkiä, kiipeilytikkaita ja keinuja - niin taaperoille kuin koululaisille. Jännittäviä köysirakennelmia kiipeilyyn ja iso hiekkalaatikko kakkujen tekoon ja traktorilla ajoon. Ja kivoja, maahan upotettuja trampoliineja.

Viihdyimme Opiskelijapojan neljävuotiaan Pikkupojan kanssa enemmän kuin hyvin Tuorinniemen leikkipuistossa Herttoniemenrannassa. Paljon tilaa ja kivasti eriytettyjä leikkihärveleitä. Kivaa oli myös se, että puistoon oli kerääntynyt paljon eri-ikäisiä lapsia vanhempineen - ja paikalla oli myös kaupungin leikkiohjaajia. Oli pöytiä penkkeineen eväiden syöntiin sekä nurmikenttää löhöilyyn ja kivaa kalliota kiipeilyyn. Pisteenä iin päälle oli leikkikentän vierestä löytyvä matalapohjainen, vartioitu ja siisti hiekkaranta.

Kuumana kesäpäivänä alle kouluikäisiä piipertäjiä tuntui erityisesti kiehtovan leikkipuiston keskellä oleva, puron muotoon rakennettu matala (max 10 cm) ja vaatimaton juokseva vesielementti. Lasten iloksi viisaat nuoret vanhemmat vähät välittivät lasten vaatteiden kuraantumisesta ja kastumisesta :):)

Äkkäsin lähellä entistä asuntoamme olevan leikkipuiston netistä löytyvästä jutusta, jossa mm. on listattu Helsingin Top-10 leikkipuistot (täällä). Tykkäsin, kun leikkikentälle oli Tammisalon sillan juuressa olevalta parkkipaikalta mukava ja sopivan pituinen kävelymatka Herttoniemen kartanon kauniin ja hyvin hoidetun puiston läpi ja koirien uimarannan kautta. Seisoimme pitkän tovin uimarannan reunassa seuraten koirien uimista ja temmellystä.

Kiva kesäinen - ja helteinen - iltapäivä, vaikka ei uimassa tällä kertaa käytykään...

Herttoniemen kartanoa ympäröivää puistoa