Fredrika ikkunassa

Aboa Vetus Ars Nova -museon (täällä) joen puoleisessa ulkomuurissa on turkulaisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin (s.1954) valotaideteos Fredrika Runeberg ja piste. Teos on tehty pleksilasista, lehtikullasta ja vanerista. Siinä pitäisi vilkkua yli sata pientä punaista ja sinistä valopistettä, joita minä en kuitenkaan kuvaushetkellä huomannut. Ehkä valopisteet eivät näy kirkkaassa auringon paisteessa…

Ulkomuuriin vuonna 2007 upotettu taideteos on muistomerkki kirjailija ja toimittaja Fredrika Runebergille (1807-1879), joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina 1809-1827 Turussa. Edelleen muurin takana on jäänteitä kellarista - nykyään osana Aboa Vetus -museota - joka kuului aikoinaan Fredrikan kotitaloon. 

Fredrikan lapsuudenkoti tuhoutui Turun palossa 1927, minkä jälkeen hän muutti yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa Paraisille - taloon, jossa nykyään toimii kesäkahvila (täällä). Paraisilla Fredrika (o.s. Tengström) tapasi tulevan aviomiehensä, pikkuserkkunsa Johan Ludvig Runebergin (1804-1877). He menivät naimisiin vuonna 1831 ja muuttivat Helsingin kautta Porvooseen. Kaupunkiin, jossa Fredrika asui pääosan aikuiselämästään ja jossa heidän kotitalonsa on jo lähes 150 vuotta toiminut museona - vuodesta 1882 lähtien. 

Turun muistomerkin lisäksi Fredrikan muistoksi on pystytetty yksi pienehkö rintakuva Porvooseen, kun taas kansallisrunoilijaksikin kutsutun aviomiehen patsaita ja muistomerkkejä löytyy eri puolilla Suomea ainakin kymmenkunta. Juuri toukokuussa hämmästelin Esplanadin puistossa Helsingissä näistä ehkä merkittävintä - pariskunnan pojan Walter Runebergin (1838-1920) veistämää, lähes kahdeksanmetristä kivipaasia (täällä).

Aikoinaan Fredrika Runeberg jäi usein kuuluisan ja juhlitun miehensä varjoon. Hän kuitenkin ansaitsee tulla muistetuksi. Olihan hän yksi harvoja 1800-luvun naiskirjailijoita maassamme ja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Fredrika Runeberg 68-vuotiaana 

poikansa, lääkäri Fredrik Runebergin (1850-1884) valokuvaamana vuonna 1875.

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Heleää heinäkuuta

Punavuoren kaksion parvekkeelle istutin taas tänä vuonna cascada-riippapelarkuita ja vaaleanpunaisia silkkitassuja. Ja hyvin ovat kasvaneet ja viihtyneet - jopa ilman emännän jatkuvaa hoivaamista.

Etenkin cascadat ovat vuosia olleet lemppareitani. Ne kestävät hyvin monenlaista säätä, niin kuivuutta kuin sadetta. Kasvavat kovasti ja kukkivat aina runsaasti, kunhan viitsii katkaista kuihtuneet kukinnat. Ja väliin vähän lannoittaa.

Cascadat sopivat joka paikkaan - yksinään tai yhdistettynä muihin kesäkukkiin. Ja jokaiselle - niin aloittelevalle kuin kokeneemmalle puutarhurille. Harmi, etten tänä vuonna ”ehtinyt” laittaa niitä myös Ukin mökille lasikon eteen, jossa neljä kukkalaatikkoa odottaa edelleen tyhjinä - kevään narsissien (täällä) jälkeen…

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015. 

Koti taiteelle

Aboa Vetus Ars Nova -museo (täällä) on toiminut Turun keskustassa olevassa ns. Rettingin palatsissa yli kolmekymmentä vuotta. Näihin päiviin asti museo on säilynyt minulle aika vieraana ja yksi syy tähän on saattanut olla sen outo nimi Aboa Vetus Ars Nova. Olenkin ihmetellyt, mistä moinen nimi?

Nimi on yhdistelmä kahdesta nimestä ja kahdesta museosta. Alkuun nimi olikin Aboa Vetus & Ars Nova. Kellarikerroksessa oleva Aboa Vetus on arkeologinen museo ja kahteen maanpäälliseen kerrokseen levittäytyvä Ars Nova taas nykytaiteen museo. Molemmat nimet ovat latinaa - Aboa Vetus tarkoittaa Vanhaa Turkua ja Ars Nova Uutta taidetta. Eli suomeksi museon nimi voisi olla Vanha Turku Uusi taide :)

Outo nimi juontaa 1700-luvulla julkaistuun Daniel Jusleniuksen (1676-1752) latinankieliseen väitöskirjaan Aboa Vetus et Nova, joka käsitteli Suomen ja Turun historiaa. Toki olen tiennyt, että Aboa Vetus Ars Nova -museossa on nähtävillä sekä vanhoja arkeologisia esineitä että moderneja taideteoksia, mutta en ole tajunnut että se näkyy myös museon nimessä. Nytpä tiedän senkin. Mutta siitä huolimatta karsastan edelleen museon vaikeaselkoista nimeä… 

Rakennuksen ensimmäisen omistajan ja asukkaan tupakkatehtailija Hans von Rettigin (1894-1979) kuoltua talo oli runsaat kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvulla turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta (1931-2023) osti sen. Hänen tarkoituksenaan oli kunnostaa rakennus keräämänsä taidekokoelman ”kodiksi” ja avata rakennus yleisölle museona. Mittava taidekokoelma oli jo vuodesta 1987 asti ollut kauppaneuvoksen nimeä kantavan säätiön omistuksessa ja aiemmin esillä säätiön taidemuseossa Pitkämäessä.

Rettigin palatsin korjaus- ja muutostöiden yhteydessä rakennuksen alta paljastui yllättäen vanhoja keskiaikaisia raunioita ja mm yli 35 000 vanhaa esinettä. Nämä päätettiin säilyttää paikoillaan ja ”putsata” yleisön nähtäväksi, ja perustaa suunnitellun taidemuseon yhteyteen myös arkeologinen museo. Täten ikään kuin sattumalta sai alkunsa Turun outo yhdistelmämuseo Aboa Vetus & Ars Nova, joka avattiin vuonna 1995.

Rettingin perhe asui rakennuksessa sen valmistumisvuodesta 1928 aina 1970-luvulle asti. Olen aiemmin kirjoittanut perheen historiasta ja rakennuksen mielenkiintoisesta, mutta vain poikkeustilanteissa auki olevasta puutarhasta (täällä). 

Nyt kun olen tullut tutuksi sekä upean rakennuksen että siellä esillä olevan nykytaiteen (täällä) kanssa, niin sekä rakennus että kiehtova taidekokoelma kutsuvat minua varmasti uudelleen. Ja täytyyhän minun tutustua vielä kellarikerroksen arkeologiseen museoon :)

Eli AVAN-museolle, mikä kuulemma on Aboa Vetus Ars Nova -museon nykyinen lyhenne :) 

Kohtaamisia Turussa

Kauko Lehtinen: Nimetön, 1967

Kävin viikolla Turussa, mikä nykyään supistuu minulla usein kahvihetkeen kauppatorilla ja vierailuun Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa. Toki monesti myös muuta: Aurajoen rantaa (mm. täällä), Kakolanmäkeä (täällä), Turun linnaa (täällä), Vartiovuorenmäkeä (täällä) sekä lukuisia kirkkoja (mm. täällä) ja muita museoita (mm. täällä). 

Tällä kertaa suuntasin kuitenkin Aurajoen rannalla olevaan Aboa Vetus Ars Nova -museoon, joka minulle parista aiemmasta vierailusta huolimatta on jäänyt vieraaksi. Yllättäen ihastuin museon uuteen Kohtaamisia-nimiseen kokoelmanäyttelyyn. Museorakennuksestahan eli entisestä Rettingin palatsista olen aina tykännyt (täällä ja täällä). 

Museon toisen kerroksen noin kymmeneen pienehköön huoneeseen levittäytynyt näyttely oli kiinnostava, mukava ja helppo, mikä ei tosin taida olla nykytaiteen ensisijainen tehtävä :) Museon taidekokoelmahan koostuu pääosin nykytaiteesta eli teokset ovat lähinnä 1950-luvulta nykypäivään.

Näyttelyn esitteessä on varsinaissuomalaisen kuvataiteilija Kauko Lehtisen (1925-2012) suurikokoinen maalaus, joka oli nähtävillä heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa. Suomen Picassoksikin nimetty Lehtinen tunnetaan juuri tällaisista surrealistista maalauksista. Tykkäsin teoksen viestistä: Me kuplaihmisetkin voimme löytää fyysisen - ja henkisen - yhteyden toiseen kuplaihmiseen, kunhan uskallamme :)

Lehtosen akryylimaalaus oli hyvä valinta Kohtaamisia-näyttelyn esitteeseen. Samalla löytyi muös sopiva nimi nimettömälle teokselle - Kohtaamisia :)

Samassa salissa oli kuvanveistäjä Martti Aihan (1952-2023) jännä ja taidokas tilateos Baabelin torni, joka oli tehty bambutikuista. Ja kaksi Anna Tuorin (s.1973) öljymaalausta Plans and Animals (ei Plants and Animals) ja Honey II - molemmat 2010-luvulta. Tykkäsin näistäkin :)

Samoin kuin Kain Tapperin (1930-2004) pienestä graniittikivestä, joka oli sijoitettu metrin korkuisen pleksilasin ja parikytäsenttisen rautajalustan päälle. Pieni ja valokuvauksellinen välihuone ikkunan ja kahden oviaukon välissä oli oiva paikka Tapperin teokselle.

Edellisiä selvemmin nykytaidetta mielestäni edustivat maailmankuulun David Hockneyn (1937-2026) värivalokuvista koottu kollaasi vuodelta 1984 sekä saksalaisen Ottmar Hörlin (s.1950) Olemassaolo-niminen teos, jossa seitsemän muovista ihmishahmoa roikkui museon porrastasanteen seinällä. Alkujaan hahmoja oli ollut yli 20 ja ne olivat roikkuneet museon ulkomuurilla, mutta ne oli jouduttu varastelun ja ilkivallan takia siirtämään sisätiloihin. Eli hahmot ovat tosi maailmassakin joutuneet taistelemaan olemassaolostaan :)

Hörlin ihmishahmoja vastapäätä oli Rainer Fettingin (s.1949) kiehtova Coocie with Yellow Shirt. Ja viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi vielä Pablo Picasson (1881-1973) viimeisinä vuosinaan maalaama Miekkamies, minkä kohdalla järkeistävä mummi jäi miettimään, että mitenköhän sekin on Suomeen päätynyt…

Yllätin taas itseni, miten paljon tykkäsin Kohtaamisia-näyttelyn teoksista - lähes jokaisesta :) Aiemminhan olen kuvitellut, että ns. nykytaide ei ole ollenkaan minun juttuni (täällä)…

Edessä Martti Aihan Baabelin torni (1981-1982) ja

takana Anna Tuorin maalaukset Plans and Animals (2011) ja Honey II (2012)

Kain Tapper: Pieni kivi, 1982

David Hockney: Nude, 16th June 1984 # 17, 1984

Ottmar Hörl: Olemassaolo, 2015

Pablo Picasso: L’Homme a l’epee (Miekkamies), 1969

Rainer Fetting: Cookie with Yellow Shirt, 1986

Piipahdus Taattisilla

Nautin alkuviikosta pari vuorokautta Taattisten tilan kauneudesta ja rauhasta. Viihdyin, kuten niin monta kertaa aiemminkin :) Tilalla oli nyt äärest rauhallista - väliin tuntui, että jopa liian rauhallista - sillä tilan majoitus- ja kahvilatoiminta on tämän kesän tauolla. Ensi vuonna tilannetta arvioidaan uudelleen…

Kaverit mökillä

Neljävuotias rescue-koira Dora on viikon mummin hoidossa Ukin mökillä, kun opiskelijatyttö perheineen on juhannuksen vietossa puolison äidin mökillä Tuupovaarassa. Arka ja laiska koira, joka rakastaa rauhaa ja viettää päivät lähinnä maaten pihanurmella seuraten lintuja ja ohikulkevia veneitä. Veneitä, joita tavallisina kesäpäivinä kulkee pari päivässä, mutta juhannusviikonloppuna oli lähes ruuhkaksi asti :)

Doran lisäksi mökillä on tietysti myös Mummin oma koira - 13-vuotias Muru. Ihana valkoinen kääpiösnautseri, joka aikoinaan vähän kuin vahingossa päätyi mummin hoiviin (täällä). Kultainen, rakas Murtsi-vanhus, josta en haluaisi koskaan luopua…

Terassilla tarkenee

Juhannus kului pitkälti Ukin mökin terassilla. Tällä kertaa pikkuporukalla kolmen aikuisen ja kahden koiran voimin.

Terassilla istutettiin, siirreltiin, kasteltiin ja nypittiin ruukkuihin istutettuja kesäkukkia ja ulkohoitoon siirrettyjä huonekasveja. Ja syötiin kaikki Juhannuksen ateriat, seurailtiin pihapuun pöntössä pesivän pikkulinnun (ehkä tiainen?) puuhia sekä vain istua möllötettiin järvimaisemaa ihaillen.

Iso terassi avautuu aamuaurinkoon, mikä sopii meille aamuihmisille paremmin kuin hyvin. Ja ilta-aurinko puolestaan valaisee kivasti vastarantaa - kaunista sekin…