Kurkistus kokoelmaan

Victor Westerholm: Maisema Karjaalta, 1911

Yhdessä lempparipikkumuseossani Villa Gyllenbergissa avautui pari viikkoa sitten Kurkistus Sammon kokoelmaan -niminen taidenäyttely. Esillä on viitisen kymmentä maalausta ja veistosta aiemmin vakuutusyhtiönä tunnetun Sampon - nykyään Sampo-konsernin - taidekokoelmasta. Nykyään konsernin vakuutusyhtiö tunnetaan nimellä If Vakuutus.

Villa Gyllenbergin alakerran galleriasali on yksi suuri tila, joka on parilla väliseinällä jaettu pienempiin lohkoihin. Eli useimmat esillä olevat teokset voi nähdä heti sisään tultaessa. Silmäni nauliutuivatkin nopeasti kahteen suurikokoiseen maalaukseen: Victor Westerholmin (1860-1919) maalaukseen Maisema Karjaalta ja Saara Ekströmin (s.1965) Aika on paikka -nimiseen teokseen. 

Kaksi erilaista, eri aikakausina ja eri tekniikoilla tehtyä teosta, joita kuitenkin yhdisti sama värimaailma ja sama rauhan tunne. Turun taidemuseon ensimmäisenä johtajana ja Ahvenanmaalla toimineen taiteilijasiirtokunnan perustajana (täällä) tunnettu Westerholm kuvaa Karjaalla olevaa Mustionjokea herkästi ja elävästi. Ja samaa herkkyyttä tavoitan Ekströmin maalauksesta, jossa näen lämpimän valon vyöryvän vanhan kirkon ikkunasta ulos pimeyteen. Ja jonka kiehtova nimi Aika on paikka jää pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni…

Saara Ekström oli minulle aiemmin tuntematon taiteilija. Hän on kuitenkin tehnyt merkittävän uran lähinnä video- ja elokuvateosten sekä tilataiteen parissa. Ekström on turkulainen, kuten myös sekä Westerholm että Axel Haartman (1887-1969), jonka kesäinen maalaus Valo ja varjo palautti mieleeni hänen Naantalissa oleva mielenkiintoisen kotimuseon Casa Haartmanin, johon tutustuin heinäkuussa 2022 (täällä). 

Taiteilijoiden Turku-yhteys ei ole vain sattumaa. Vakuutusyhtiö Sampo perustettiin vuonna 1909 juuri Turussa turkulaisten liikemiesten toimesta :)

Tuntuu, että joka näyttelyssä pitää nykyään olla myös yksi Schjerfbeck :) Gyllenbergin näyttelyssä se oli Virkkaava tyttö, joka oli ostettu Sammon kokoelmaan Tukholmasta. Herkkä, pienehkö öljymaalaus, jonka Helene Schjerfbeck (1862-1946) oli maalannut vuonna 1904 asuessaan pari kymmentä vuotta kaksin äitinsä kanssa Hyvinkäällä (täällä). Maalauksen mallina oli ollut Helenen vuokraemännän tytär Blonda Raij.

Kaikkinensa tykkäsin katsella Sammon kokoelman teoksia. Tosin vähän sekava valikoima. Ainoana yhdistävänä juttuna koin sen, että kaikki taiteilijat olivat kotimaisia ja että teokset olivat ”tuttua ja turvallista”. Asia, missä on puolensa ja puolensa…

PS. Westerholmin Talvimaisema punatulkkuineen oli ihana :)

Victor Westerholm: Talvimaisema, 1894 

Axel Haartman: Valo ja varjo, 1944

Helene Schjerfbeck: Virkkaava tyttö, 1904 

Saara Ekström: Aika on paikka, 1990 

Ihastuin korppuihin

Viime viikolla olin kävelemässä - yksikseni ilman Murua - Taka-Töölössä Humallahden rantaa, kun muistin, että Sibeliuksenpuiston (täällä) kaupungin puoleisessa kulmassa Mechelininkadun, Merikannontien ja Kesäkadun kulmassa olevassa vanhassa puutalossa on keväällä avattu uusi Bertha-niminen kahvila. Pitihän minun tuo ihme mennä katsastamaan - ja jättää rannan tuttu Regatta (täällä) väliin :)

Cafe Bertha oli söpö pieni kahvila, joka oli rakennettu hienosti entisöidyn ison huvilan kivijalkaan - entisen autotallin paikalle. Sisällä oli vain kuusi pikkupöytää ja parikymmentä istumapaikkaa, mutta puutarhaan levittäytyvällä terassilta löytyi noin 50 lisäpaikkaa. Minulle sattui hyvä tuuri, kun yksi kuudesta 2-3 hengen sisäpöydästä oli vapaana :)

Kahvilassa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta yllättäen se ei minua - luonnonvaloa rakastavaa mummia - kiusannut. Pieneen tilaan tuntui tulevan riittävästi valoa lasisen pariovien kautta, ainakin vielä tuona aurinkoisena lokakuun iltapäivänä.

Tarjolla oli perusjuttuja - ”pientä makeaa ja suolaista” sekä lohikeittoa, jota tuntuu nykyään olevan tarjolla vähän joka kuppilassa. Parasta oli kuitenkin - mukavan ja ystävällisen palvelun lisäksi (siitä erityisplussat) - itsetehdyt, runsaalla sokerilla ja kanelilla päällystetyt korput, joiden hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan. Mitä enää saa eurolla?

Paitsi korput ja palvelu paikassa kiehtoi Humallahden (ruotsiksi Hummelviken) mukaan nimetyn Villa Humblevikin historia. Helsinkiläiset ja etenkin vanhat töölöläiset tuntenevar rakennuksen paremmin Pauligin huvilana. 

Vuonna 1886 huvilan osti Saksasta Suomeen parikymppisenä muuttanut Gustav Paulig (1850-1907), joka muutti siihen asumaan nuoren suomalaisen vaimonsa Berthan (1857-1923) ja lastensa kanssa. Perhe asusti huvilaa  vanhempien kuolemaan asti, minkä jälkeen 1930-luvulla Helsingin kaupunki pakkolunasti sen.

Kymmenen vuotta aiemmin Gustav Paulig oli perustanut kahvin ja mausteiden maahantuontiliikkeen ja vuonna 1904 vaurastunut yhtiö perusti jopa oman kahvin paahtimon. Gustavin kuoltua Bertha Paulig jatkoi kasvavan yrityksen toimitusjohtajana vuoteen 1919 asti.

Kaupungin omistuksessa vanha huvila pääsi pahasti rapistumaan, kunnes vuonna 2022 Pauligin suku osti sen takaisin ja toteutti mittavan entisöintiremontin. Nykyään huvila on kahvilaa lukuunottamatta pääosin suvun yksityiskäytössä. 

Kahvila virallinen nimi on muuten Cafe Bertha by Cafe Tarina, sillä Berthaa pyörittää sama perheyritys kuin Munkkiniemessä jo vuosia ollutta Cafe Tarinaa (täällä). Hyvä - joskin erilainen - fiilis molemmissa…

Iso ulkoterassi tuo lisätilaa pieneen kahvilaan.

Kahvila jää lähes piiloon ison puutalon oikean puoleiseen kivijalkaan :)

Sukkia syksyyn

Kaksiväriset perussukat Novitan 7-veikka -langasta: 48 silmukkaa 3,5 sukkapuikoille. Resorina 3o1n ja ennen kantapäätä ja ennen kärkikavennuksia pari riviä kahden langan siksakki. Piristeenä varteen ja kärkeen viiden kerroksen ristikkokuvio, jonka keskellä täplä lisävärillä :)

Tylsin homma vielä jäljellä - päättely :) Sen jälkeen uudet sukat ovat valmiit jonkun läheisen jalkaan…

Luut kertovat

Stellerinmerilehmän (täällä) innoittamana jäin yksikseni vielä kiertelemään Luonnontieteellisen museoon eläinten luurankoja esittelevälle Luut kertovat -osastolle. Aiemmilla museokäynneillä olen aina ollut matkassa lastenlasten kanssa, jolloin huomioni on pääosin mennyt leikki-ikäisten perässä pysymiseen (mm. täällä, täällä ja täällä).

Tällä kertaa olin museossa ypöyksin ja saatoin kiinnittää kaiken huomioni luihin ja luurankoihin :) Yllätyin, miten mielenkiintoinen ja monipuolinen museoidut eläinten luurangot olivat. Kansainvälisesti ehkä pieni otos (tai sitten ei), mutta juuri sopivan kokoinen minun keskittymiskyvylleni…

Museon pysyvässä näyttelyssä esillä olevat luut ja luurangot on valikoitu Luonnontieteellisen keskusmuseon huomattavasti suuremmasta, lähinnä tieteellistä tutkimusta varten kerätystä luukokoelmasta. Kokoelman pesämuna on ollut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) anatomian ja fysiologian professori Evert Julius von Bonsdorffin (1810-1898) keräämä laaja luustokokoelma, johon kuuluneet eläinten luut ja luurangot liitettiin aikoinaan silloisen Eläinmuseon kokoelmiin. Useimmat nykyiseen luustokokoelmaan kuuluvista luurangoista ovatkin peräosin 1800- ja 1900-luvuilta.

Luonnontieteellisessä museossa olevat eläinten luurangot ovat kaikki aitoja ja alkuperäisiä, mikä minun piti ihan varmistaa lipunmyyjältä :) Monet niistä ovatkin yli 200 vuotta vanhoja, kuten mm.sukupuuttoon kuolleet harvinaisuudet: stellerinmerilehmä (täällä) ja jaavantiikeri.

Lokakuussa 2024 ikuistin yhden museon luustohuoneista illalla kävellessäni rakennuksen ulkopuolella (täällä). Silloin en tosin ihan tajunnut, mitä valokuvasin…

Pörröisen pöllön luuranko on hämmentävän pieni.

Rauskun rustoinen tukiranka muistuttaa taideteosta.

Sarvivalaan parimetrinen sarvi on kehittynyt eläimen vasemmasta etuhampaasta.

Merilehmän tarinaa

En ole (vielä?) lukenut Iida Turpeisen (s.1987) kirjoittamaa kehuttua Elolliset-kirjaa vuodelta 2023, mutta viikko sitten olin katsomassa Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kirjasta sovitettua Elolliset-nimistä teatteriesitystä. Ja olin myyty. Tosipohjainen mielenkiintoinen tarina, puhutteleva teksti ja kiehtova lavastus. Kaikkinensa hurmaavaa teatteria Pipsa Lonkan dramatisoimana ja Wauhaus-teatteriryhmään kuuluvan Juni Kleinin ohjauksessa.

Heidi Herala näytteli kutkuttavasti luonnontutkija Georg Wilhelm Stelleriä (1709-1746), joka 1740-luvun alussa matkusti tanskalaissyntyisen tutkimusmatkailijan Vitus Beringin (1681-1741) retkikunnan kanssa Venäjän keisarinnan toimeksiannosta kartoittamaan nykyisen Alaskan tuolloin vielä tuntematonta rannikkoa.

Paluumatkalla Beringin ja Stellerin alus haaksirikkoutui myrskyssä, minkä jälkeen useimmat lähes 80 hengen miehistöstä pelastautuivat Alaskan ja Venäjän välissä olevalle, asumattomalle saarelle. Bering kuoli tuolla nykyään hänen mukaansa nimetyllä Beringinsaarella, samoin kuin lähes puolet laivan muistakin miehistä. Sen sijaan Steller ja muut hengissä selvinneet miehet pelastuivat seuraavana vuonna, kun he onnistuivat kasaamaan vanhan laivan jäänteistä pienemmän, mutta merikelpoisen aluksen. 

Saarella ollessaan luonnontutkija Steller hullaantui löytäessään saaren ympäristössä eläneen noin 2000 merilehmäpopulaation. Aiemmin tuntematon, pääosin merileviä syövä jättimäinen merinisäkäs oli kömpelyytensä ja uteliaisuutensa takia helposti metsästettävissä. Kun eläimen liha oli vielä maukasta, niin ahneista metsästäjistä ei Beringin ja Stellerin tutkimusmatkan jälkeen ollut puutetta.

Ja vuoteen 1768 mennessä eli vain 27 vuotta löytymisensä jälleen tämä stellerinmerilehmäksi nimetty eläin olikin jo tapettu sukupuuttoon…

Näyttämöllä (ja kirjassa) stellerinmerilehmän tarina kuitenkin jatkui lajin kuolemisesta huolimatta. Noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1859 Venäjän omistuksessa olevan Alaskan siirtokunnan kuvernööriksi nimitettiin suomalainen Hampus Furuhjelm (1821-1909). Ennen lähtöä Aleksanterin keisarillisen yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) professori Alexander von Nordmann (1803-1866) oli pyytänyt, että Furuhjelm hankkisi Alaskasta merilehmän harvinaisen luurangon. 

Kuvernööri toteutti professorin toiveen ja vuonna 1861 luuranko saapui osina Helsinkiin. Yliopistolla luuranko koottiin ja siitä tuli osa yliopiston luonnontieteellistä kokoelmaa. 

Lähes sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1952 Aino Sepon oivallisesti näyttelevä Helsingin Eläinmuseon preparaattori John Grönvall (1895-1979) sai tehtäväkseen purkaa museoidun stellerinmerilehmän luurangon ja koota sen uudelleen, jotta luuranko vastaisi paremmin uusinta tietoa eläimen anatomiasta.

Tämä Grönvallin kokoama luuranko on edelleen nähtävänä Luonnontieteellisen museon (aiemmalta nimeltään Eläinmuseo) ensimmäisessä kerroksessa Luut kertovat -osastolla. Samanlaisia kokonaisia, saman yksilön luista koottuja stellerinmerilehmän luurankoja tunnetaan maailmalla vain muutama, sillä pääosin kokoelmien luurangot on koottu ”sekalaisesti” eli useiden eri yksilöiden luista :) 

Kiehtovasta historiallisesta juonesta huolimatta niin kirjan kuin näytelmän keskiöön nousee kuitenkin huoli ihmisen toiminnan aiheuttamasta eläinlajien sukupuutosta ja lajikadosta, Ja ainakin näytelmä onnistuu tässä loistavasti. 

Hellävaraisen salakavalasti Turpeisen, Lonkan ja Kleinin luoma teos herätti myös meidät - eturivissä istuneet kaksi mummoa - kohtaamaan pelottavan tosiasian: Tällä hetkellä elävistä kasvi- ja eläinlajeista joka neljäs on uhanalainen eli vaarassa kuolla sukupuuttoon - Georg Wilhelm Stellerin löytämän merilehmän tavoin. 

Kirjan ja näytelmän myötä myös Luonnontieteellisen museon suurharvinaisuudesta eli stellerinmerilehmän luurangosta on tullut suosittu nähtävyys. Niin suosittu, että katsojien ja teoksen turvallisuuden takia se on jouduttu suojaamaan lasiseinällä :)

Pitihän minunkin näytelmän jälkeen mennä museoon katsomaan tuota kuuluisaa rankaa. Ja ikuistaa se tähän blogiini  :)

Merilehmä saattoi olla jopa 10 metrin pituinen ja painaa 10 000 kiloa.

PS. Stelleristä ja merilehmistä on jo vuonna 2019 eli pari vuotta ennen Turpeisen Elollisia kirjoitettu kirja: Aura Koiviston Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Pitänee tutustua…

PPS. Wauhaus on vuonna 2016 perustettu monitaiteinen taidekollektiivi. Lue lisää täällä.

Kävelyllä kuvattua

Kaivopuiston rantaa Helsingissä

Viikonloppua mökillä

Saunakin kylpi auringonvalossa :)

Aamiaista kynttilänvalossa :)

Viivasuorat puupinot ovat auttavaisen mökkivieraan jäljiltä. Kiitos :)

Ensimmäinen hallayö osui viikonloppuun.

Toven siivellä

Viikko sitten olin menossa HAM:n uusittuun Tove Jansson -galleriaan (täällä), mutta museolle päästyäni päätinkin Toven sijaan tutustua Leenaan - Leena Luostariseen ja hänen ”kultakauden” maalauksiinsa (täällä). Tove Janssonin taiteilijaperheeseen tutustuminen jäi toiseen kertaan, mutta on ehdottomasti ohjelmistossa ennen tammikuuta, jolloin ko näyttely loppuu/vaihtuu.

Jos Toven galleria jäi väliin, niin toinen Tove tuli tutuksi :) Museorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa Eteläisen Rautatiekadun puolella on syys-lokakuun vaihteessa avattu Tove-niminen kahvila, jonka pullat, piirakat ja täytetyt leivät leivotaan ja täytetään paikan päällä. Minulle maistui pala maukasta feta-parsakaalipiirakkaa, vaikka tarjolla olisi ollut myös lohikeittoa…

Valoisa ja ihan käypä, joskin (toistaiseksi) aika kolkko kuppila. Mutta ennen kaikkea tervetullut, sillä aiemmin rakennuksen toisessa kerroksessa olleet pari kuppilaa ovat vähitellen jääneet elokuvateattereiden sekä leffalippujen, karkkien ja popkornien myyntipisteiden jalkoihin. 

Kannon valtaajat

Koristetta kerrakseen…

Värikkäitä tiikereitä - ja muuta

Lohikäärme, 1986

Entisen tennispalatsin toisessa ja kolmannessa kerroksessa olevassa Helsingin taidemuseo HAM:ssa (täällä) avattiin viime viikolla Leena Luostarisen (1949-2013) yksityisnäyttely Sopeutumaton. Luostarinen oli yksi 1900-luvun merkkitaiteilijoitamme, mutta toistaiseksi hän on jäänyt minulle hieman tuntemattomammaksi. 

Tosin viime toukokuussa ihastuin hänen värikylläisiin maalauksiinsa Kiasman Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyssä, jossa yksi näyttelysali oli omistettu Luostarisen sekä hänen ystävänsä ja ikätoverinsa Marika Mäkelän (s.1947) teoksille (täällä). 

HAM-museossa Luostarisen teoksille levittäytyivät museon kolmanteen kerrokseen. Esillä oli lähinnä taidemuseon omaan kokoelmaan kuuluvia Leena Luostarisen maalauksia 1980- ja 1990-luvulta eli ns. taiteilijan kultakauden teoksia. 

HAM:n kokoelmateosten lisäksi jokunen teos oli lainassa muista museoista ja vain yksi eli Kiinalainen tiikeri vuodelta 1986 oli yksityiskokoelmasta. Kiinnitin huomiota, että monen maalauksen, kuten mm. edellä mainitsemani Lohikäärmeen, alkuperä oli Tiftö Foundation. Ja pitihän tuo outo Foundation selvittää…

Kyseessä on Rafaela Seppälän (s.1954) vuonna 2019 perustama säätiö, joka ”edistää suomalaisen nykytaiteen tunnettavuutta ja taiteilijoiden uraa kansainvälisesti”. Sen yhteydessä on Seppälän yksityinen taidekokoelma, joka sisältää 700 nykytaideteosta. Nimi Tiftö taas viittaa Seppälän ja hänen perheensä omistamaan saareen Itämerellä.

Paljon tyyliteltyjä tiikereitä, leopardeja ja muita kissaeläimiä. Yksi lohikäärmettä esittävä maalaus (1981-1982), johon tykästyin. Ja useita valkoisia ja mustia joutsenia. Jäin ihmettelemään, miksi yksi valkoista lintua kuvaava maalaus oli suojeltu vaijerilla. Nimilippua lukiessani huomasin, että ko teos oli lainassa Tukholman Moderna museetista, joten ehkä tämä oli erityissuojelun syy…

Tykkäsin näyttelystä. Ihania paksuilla öljyväreillä tehtyjä, suurikokoisia ja värikkäitä maalauksia, joita katsoin ja tutkin mielelläni.

PS. Jos kiinnostaa Luostarisen ilmeiseen diivailuun taipuvainen persoona, niin tähän puoleen voi tutustua toimittaja Markku Ånäsin HS:n kuukausiliitteeseen (2/2013) kirjoittamassa maksullisessa jutussa (täällä), joka tehtiin vain puoli vuotta ennen räväkän taiteilijan kuolemaa.

Yö-leopardi II, 1981-1982 

Kiinalainen tiikeri, 1986

Rannalla, 1982

Varjoteatterinukke, 1982

Valkoinen lintu, 1985

Joutsenet, 1990