tiistai 16. heinäkuuta 2024

Pikkusiskon synttärit


Äitimuorin nuorin sisko täytti eilen 90 vuotta. Hän syntyi heinäkuussa 1934 Helsingissä tuolloin 43-vuotiaan Alma-mummin (täällä) ja hänen miehensä neljäntenä ja nuorimpana lapsena - 7-vuotiaan Simon, 6-vuotiaan Hetan ja 4-vuotiaan Ulla-Marjan pikkusiskona. 

Syntymäpäiviä juhlittiin synttärisankarin tyttären mökillä Turun lähellä. Pienimuotoisiin juhliin oli sankarin puolison ja hänen kolmen lapsensa perheiden lisäksi kutsuttu elossa olevat sisarukset: syyskuun alussa 96 vuotta täyttävä Heta eli Äitimuori ja elokuun alussa 94 vuotta täyttävä Ulla-Marja. Sekä Hetan ja Ulla-Marjan - Espoon hoivakodeissa asuvien ja rollaattoreilla liikkuvien teräsmummujen - autokuskit eli tyttäret. 

Onneksi sain toimia äitini kuskina, sillä sekä automatka Äitimuorin kanssa edestakaisin Turun tienoolle että synttärijuhlat Turun serkun aurinkoisella mökkiterassilla olivat hulvattoman hauskat ja kaikinpuolin onnistuneet. Syötiin kermaista lohikeittoa ja kermaista mansikkakakkua. Laulettiin onnittelulauluja. Ja kuunneltiin kolmen yli ysikymppisen muistisairaan ”muisteluita” menneestä. 

Päivästä ei puuttunut huumoria eikä naurua. Eikä lämpöä, jota vanhukset osoittivat meille ”nuoremmille” - ja toisin päin.

Tänään Äitimuori ei enää muistanut käyneensä eilen siskonsa synttäreillä, mutta tiirusti mielenkiinnolla juhlista otettuja valokuvia ja ihasteli iloista tunnelmaa…

Mukana tärkeimmät: ruusut, lahjat ja vaipat. Ja rollaattori :)

Kepeästi kohti päivänsankaria.

Siskosten salaisuuksia

Lähes 96-vuotias Äitimuori onnittelee 90 vuotta täyttävää pikkusiskoaan :)

maanantai 15. heinäkuuta 2024

Yllätysvieras jäi vieraaksi


Fiskarsin kesän toinen päänäyttely - Kuparipajassa olevan Hauras-näyttelyn (täällä) lisäksi - oli vanhan viljamakasiinin ylimmässä kerroksessa. Näyttelyn nimi oli Yllätysvieras ja se keskittyi tunnettuihin kotimaisiin muotoilubrändeihin ja ei-niin-tunnettuihin ulkomaisiin nykytaiteilijoihin. 

Näyttelyyn oli rakennettu suomalaisen kesähuvilan huoneita: olo- ja makuuhuone, keittiö, eteinen ja veranta - sisustettuna kotimaisten (huippu)muotoilijoiden huonekaluilla, kankailla ja koriste-esineillä - ilman väliseiniä. Ja tähän tuttuun joukkoon oli istutettu Yllätysvieras - yksi kuhunkin huoneeseen. Ja tämä Vieras oli joku ulkomaisen nykytaiteilijan taideteos, videoista konkreettisiin huonekaluihin.

Tämän ymmärsin vasta jälkeenpäin - Yllätysvieras-näyttelyn kierrettyäni. Näyttelyyn mennessäni en tiennyt näyttelystä mitään enkä sisään mennessä jaksanut edes lukea oven suussa olevaa pitkää esitetekstiä. Tästä johtuen kiersin näyttelyn ihan sokkona - pääosin ihmetellen mistä on kyse :)

Näin kauniita huonetiloja kalustettuna tuikitutuilla - jopa liian tutuilla ja brändätyillä - huonekaluilla, kankailla ym. Ennen kaikkea ihailin upeaa näyttelytilaa - yli sata vuotta vanhan viljamakasiinin kattopalkkeja ja lukuisia erimuotoisia ikkunoita, joista valo tulvi kauniisti sisään.

Ainut kohta, jossa ymmärsin että huolella ja tarkkuudella valitun sisustuksen joukossa oli jotain outoa oli kirjasto(?)huone, jossa normi-aaltojen ja -artekeiden joukossa oli muhkea puutuoli. Ja keittiössä, jossa työtilan päällä roikkui kuivatuista kaloista tehty installaatio. Yllätysvieraita - jees.

Minulta tämä näyttely meni vähän ohi eikä oikein koskettanut. Toki ullakkotilassa oli useita kauniita huonetiloja ja tuttuja kalusteita, mutta silti…

Ehkä pitää käydä uudestaan, kun nyt tiedän mistä näyttelyssä on kyse :) Onhan minulla museokortti :)

Kirjastotila, jossa tunnistin Yllätysvieraan :)

Näyttely on kauniin vanhan viljamakasiinin kolmannessa kerroksessa.
Makasiini valmistui 1902 ja sen suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (täällä)
Vuonna 1996 rakennus remontoitiin näyttely- ja juhlatilaksi.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Hauras kiinnosti minua ja muita


Fiskarsin Kuparipajassa on kiinnostava ja mieleenjäävä näyttely. Elokuun loppuun kestävä näyttely on pystytetty Onoman 30-vuotisjuhlien kunniaksi. Onoma taas on Fiskarsissa asuvien tai työskentelevien käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden 1990-luvulla perustama osuuskunta, johon nykyään kuuluu 145 jäsentä. 

Kuparipajan kahteen isoon halliin levittäytyvässä Hauras-nimisessä näyttelyssä on 69 taiteilijan, muotoilijan ja käsityöläisen töitä. Heistä lähes kaikki ovat tai ovat olleet (5 heistä on kuollut) Onoman jäseniä, lukuunottamatta viittä ulkomaista taiteilijaa, jotka ovat osallistuneet (vain) Fiskarsissa järjestettyihin taiteilijaresidensseihin. Juhlanäyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Marja Sakari, joka vuoden alussa jäi eläkkeelle Ateneumin johtajan työstä. 

Tykkäsin Hauras-näyttelystä tosi paljon. Heti ensimmäisestä vilkaisusta, jolloin silmiini osui japanilaisen Mafune Gonjon (s.1984) A Traveller -niminen siro ja herkkä teos. Lasin palasista ja metallista tehty mekko, joka kauniisti väreili ja kimalteli ikkunasta tulevan auringon valossa. Vastapäisellä seinällä huomioni kiinnittyi Anna Ulffin (s.1963) installaatioon, joka oli tehty ihmisen hiuksia. Ohutseinäisiä oli osuva nimi tuolle oudolle teokselle, joka herätti mietteitä niin ihmisen kuolevaisuudesta kuin itse teoksen hauraudesta. 

Toisessa näyttelyhallissa minua kiehtoi mm. Jaakko Pakkalan (s.1948) Monumentti-niminen akvarelli. Herkkä teos, jolla oli vahva sanoma: Ihminen, jolle pystytetään monumentti, tarvitseekin pystyssä pysyäkseen eristävän ja pelottavan metallikehikon… 

Hallin kulmaan, kahden ikkunan väliin oli pystytetty Tiina Karimaan ja Lumi Fellmanin Maailmanpuu. Hurmaannuin sekatekniikalla toteutetusta teoksesta, vaikka teoksessa en paljoa haurautta nähnytkään. Mitä nyt roppakaupalla kevyitä höyheniä…

Ja paljon muuta. Kuten vajaa seitsemänkymppisenä kuolleen Jukka Mäkelän (1948-2019) kaksi maisemateosta vuodelta 1994 ja Kuparipajan lasikkoon sijoitettu avio- ja työpari Barbro Kulvikin (s.1942) ja Antti Siltavuoren (s.1943) lehdetön ja lähes kuoreton luumupuu. Luettuani teoksen nimen Kun kuoret karkaavat seisoin pitkään omissa mietteissäni. Puhutteli eläkeikäistä…

Tykkäsin myös näyttelyssä olleista posliini- ja keramiikkaesineistä, jotka oli korjattu japanilaisella Kintsugi-menetelmällä, jossa säröjen korjaamiseen käytetään urushilakkaa ja kulta-,  hopea- tai platinajauhetta. Tekniikka perustuu wabi-sabi-estetiikkaan, joka arvostaa epätäydellisyyttä sekä korostaa säröjen kauneutta ja osuutta elämässä. Joten lisää wabi-sabia elämään :)

Palaan vielä osuuskunnan nimeen Onoma. Alkuun oli ehdotettu nimeä Oma, mutta se oli jo rekisteröity, joten keksittiin nimi On-Oma. Suomenkielen omana olemisen lisäksi onoma viittaa kreikan kieleen, jossa se tarkoittaa nimeä. Minä olen tavuttanut sanan aina O-no-ma, eikä mieleeni ole edes tullut, että sen voisi tavuttaa On-oma. 

Tykkäsin. Ja niin tykkäsi moni muukin, sillä ihmisiä Onoman näyttelyssä heinäkuisena torstaina oli yllättävän paljon. Hyvä näin :) 

Mafune Gonjo: A Traveller, 2021 

Anna Ulff: Ohutseinäisiä, 2024

Jaakko Pakkala: Monumentti, 2013 
PS. Vaalea ristikko ylä- ja alaosan välissä on heijastus viereisestä ikkunasta :)

Kintsugi-menetelmällä korjattuja esineitä.

Tiina Karimaa & Lumi Fellman: Maailmanpuu, 2024 

Vasemmalla Jukka Mäkelän Maisema I-II (1994) ja oikealla Daniela Bergschneiderin 
Hybridia (2020), joka oli tehty käsinvaletuista posliinielementeistä ja nylonkankaasta.

Lasikossa on Barbro Kulvikin ja Antti Siltavuoren Kun kuoret karkaavat (2024) -
luumupuu, minkä näkee paremmin näyttelytilan sisältä :)

lauantai 13. heinäkuuta 2024

Waldemar valloitti

 
Käytiin taas Fiskarissa - taisi olla jo kolmas kerta tänä vuonna :) Sateen siivittämään reissuun mahtui kahden taidenäyttelyn lisäksi lounas vanhassa puutalossa sekä käynti lempparikaupassani Butiken på Landet.

Lounaspaikaksi valitsin Waldemar-pitsabaarin, jota ennemmin kutsuisin ravintolaksi jossa saa pitsoja ja päivän jälkkäriä. Lämminhenkisessä kuppilassa on kymmenisen sisäpöytää ja iso terassi, jotka luovat mukavat puitteet toukokuusta elokuun loppuun auki olevalle kesäravintolalle. Ja ihana - ihan huippu - henkilökunta :)

Seitsemän pitsan listalta valitsin pitsan, jossa perusjuttujen lisäksi oli pieniä kokonaisia keitinperunoita ja makkaran siivuja. Ukki päätyi kokeilemaan kalleinta, 24 euroa maksavaa Sasun erikoista, johon oli lisätty Pielisen savumuikkua ja tilliä. Totesimme molemmat, että minun pitsavalintani osui nappiin, vaikka molempien pitsojen pohjat ja kastikkeet olivat onnistuneita. 

Kaunis, hienosti remontoitu puurakennus on vuonna 1896 valmistunut seuraintalo, jonka toisessa päädyssä oleva Lukaalitalo toimii edelleen paikkakuntalaisten kokouspaikkana ja vuokrattavana juhlatilana. Talon suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923), mistä ravintolan nimi. 

Waldemarin ohut ja rapea pitsapohja maukkaine tomaattikastikkeineen ja mausteineen oli yksi parhaimmista syömistäni pitsoista pitkään aikaan. En ole mikään pitsan ystävä, joten kun hyvä osuu kohdalle kannattaa kehua. Tänne toiste :)

Waldemarin perunamakkarapitsa osui makuhermooni :)

Päivän jälkkäri oli sitruunakakku kupissa. Ja Mummille maistui :)

perjantai 12. heinäkuuta 2024

Veturitalli museona


Salon taidemuseo pitää majaansa rautatieaseman vieressä olevassa, entisessä veturitallissa. Vuonna 1998 tämä yli satavuotias tiilirakennus kunnostettiin museon näyttelytilaksi ja sen viereen rakennettiin matalampi, vaaleaksi rapattu uudisosa toimisto- ja työtilaksi, jossa ajoittain on toiminut myös kahvila. 

Vanhan tiilirakennuksen suunnitteli arkkitehti Knut Nylander (1839-1886), joka oli erikoistunut rautatierakennuksiin :) Rakennus valmistui 1899 eli vasta arkkitehdin kuoleman jälkeen ja se toimi vetureiden tallina ja korjaamona 1980-luvulle asti.

Alkuperäisessä tallissa oli tilat kahdelle veturille, mutta 1920-30 -luvuilla rakennusta laajennettiin niin, että samanaikaisesti sinne mahtui neljä veturia. Taidemuseon sisällä vanhoja rakenteita on säilytetty ja näyttelytiloissa on edelleen nähtävissä nämä neljä erillistä ”pilttuuta”. Tämä tilajako jäsentää mukavasti useita esillä olevia näyttelyitä, kuten myös nykyistä Tunne väreinä -kesänäyttelyä (täällä). 

Museon sisäpihalla on sielläkin nähtävissä jäänteitä entisestä veturitallista. Pihalla voi nähdä ns. venki- eli kääntöpöydän, jonka avulla talliin matkanneet veturit aikoinaan käännettiin. Nykyään kääntöpöydän päällä on vuonna 1921 Tampellan tehtailla valmistettu vanha veturi, joka on hankittu Haapamäen veturipuistosta. 

Lisäksi alkuperäisistä rakennuksesta on säilytetty vanha vesitorni, jonka ulkoseinässä on nykyään Salo Kello -niminen taideteos. Huomasin oikeaa kelloa muistuttavan teoksen ensi kerran tällä viikolla ja jäin ihmettelemään, miksi kellon viisarit juoksevat vinhaa vauhtia ympyrää. Onko kello rikki vai onko asiassa joku viesti?

Mökillä tarkistin asian (taas) netistä. Outo kello paljastui kuvataiteilija Taneli Rautiaisen (s.1983) tilateokseksi, joka ei näytäkään aikaa, vaan etenee, peruuttaa ja pysähtyy ennalta-arvaamattomasti :)

Veturitalliksi nimetystä taidemuseosta on tullut minulle Salo-reissujen vakiokohde. Etenkin museon upeat valokuvanäyttelyt ovat innostaneet minua mm. huhtikuussa 2017 (täällä), tammikuussa 2022 (täällä ja täällä) ja huhtikuussa 2024 (täällä). Mutta myös muuta taidetta esittelevät näyttelyt ovat tulleet tutuiksi, kuten Petri Ala-Maunuksen maisemateokset lokakuussa 2021 (täällä) ja viimeksi Mari Rantasen värikkäät huutomerkit (täällä).

Kauniisti entisöity rakennus ja kiinnostavia näyttelyitä. Suosittelen. Harmi, että kahvila ei enää ole toiminnassa…

Satavuotias veturi veturitallin kääntöpyödällä.

Tornissa on Taneli Rautiaisen Salo Kello -niminen taideteos :)

torstai 11. heinäkuuta 2024

Tunne värinä


Harvoin - jos koskaan - olen käynyt näyttelyssä, jolla on ollut yhtä osuva nimi kuin Salon taidemuseon kesänäyttelyllä. Tunne värinä inspiroi ja kiehtoo minua moneen suuntaan - ja saa (lähes) väreilemään, mutta ainakin hymyilemään :)

Tunne-sanan voi mieltää joko substantiivina tai verbinä ja värinä-sanalla voi taas tarkoittaa joko värinää tai se voi viitata väreihin. Muun muassa - mutta varmaan muitakin tulkintoja löytyy. Tykkään tällaisista nimistä ja sanaleikeistä, jotka eivät normimummollekaan ole liian vaikeita, taiteellisia tai monimutkaisia :)

Ja tykkäsin myös museon näyttelystä. Tunne värinä on kuvataiteilija Mari Rantasen yksityisnäyttely, jossa on esillä taiteilijan viime vuosien teoksia. Rantanen, joka on syntynyt 1956 Espoossa, on vuodesta 1985 lähtien asunut ja työskennellyt pääosin ulkomailla, lähinnä New Yorkissa ja Tukholmassa.

Ensi silmäyksellä Salon Veturitallissa esillä olleet Rantasen teokset vaikuttivat kaikki samanlaisilta - paljon väriä ja paljon leikkisyyttä  - ja paljon huutomerkkejä. Näyttelytiloihin oli levitetty isoja, värikkäitä mattoja, jotka vielä lisäsivät teosten värivoimaa. 

Teosten eteen pysähtyessä ja niitä tarkemmin katsoessa jokainen teos alkoi kuitenkin kertoa omaa tarinaansa - tai katsojan tarinaa. Esimerkiksi Golden Handshake - Kultainen kädenpuristus - herätti minussa mielikuvan kahden ihmisen kohtaamisesta, jota ympäröi näennäisen kultainen reunus, mutta jossa kumpikin puhui täysin omaa, eri kieltä - toisiaan kuulematta ja tulematta kuulluksi. 

Tykkäsin myös toisen ”näyttelypilttuun” It is Now or Never -nimisestä triptyykistä - kolmeosaisesta vahvasta ”aurinkoteoksesta”. Ensi kertaa törmäsin museossa siihen, että teosesittelyjä saattoi näyttelyssä kierrellessä kuunnella kassalta mukaan saatavilla pienillä puikoilla eikä hankalilla korvakuulottimilla. Hyvä Salo! 

Mari Rantasta voi nähdä ja aistia lisää mm. Espoon Niittykummun metroasemalla, jossa vuodesta 2017 on ollut taiteilijan tilateos Lived Space in Color. Pitäisiköhän mummin tehdä seuraava metromatka Niittykumpuun… 

It is Now or Never, 2019

Golden handshake, 2018


keskiviikko 10. heinäkuuta 2024

Hetki ennen suden hetkeä


Wikipedian mukaan suden hetki tarkoittaa aikaa aamuyöllä kello kolmen ja viiden välillä, 
jolloin ihmisen ajatellaan olevan heikoimmillaan.
Minun hetkeni on kuvattu yhden ja kahden välillä - hetki ennen suden hetkeä :)

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Kahvia ja gelatoa


Nuorin aikuisista lapsistani - Juniori - on pari vuotta asunut Töölön kirjaston kupeessa. Tapaamme kaksin keskimäärin kerran viikossa - ja usein jossain Töölön lukuisista kuppiloista. Yleensä lähden tapaamisista aina hyvillä mielin - energisoituneena - eikä kahvihammastakaan enää kolota :) 

Tällä viikolla tapasimme Cafetoria-nimisessä pienessä kahvilassa Runebergin- ja Sammonkadun risteyksessä, lähes vastapäätä entistä Kauppakorkeakoulua (täällä). Mukava ja rento paikka, jossa saa erityisen hyviä erityiskahveja. Tänä kesänä kahvilan vetäjät ovat alkaneet valmistaa myös gelatoa eli käsintehtyä ”tuorejäätelöä”. 

Tähän asti olen luullut, että gelato tarkoittaa vain jäätelöä italiaksi eikä se muulla tavoin hirveästi eroa pakastealtaiden perusjätskistä. Onneksi Juniori valisti minua - ja nyt ymmärrän, että gelato on kaikkea muuta kuin pakastealtaiden perusjätskiä :)

Ensinnäkin oikeaoppinen gelato valmistetaan käsityönä tuoreista raaka-aineista ilman keinotekoisia lisä- ja säilöntäaineita. Toisekseen gelato valmistetaan täysmaidosta eikä kermasta, joten se sisältää rasvaa korkeintaan 8 prosenttia, kun perusjätskissä on vähintään 12 prosenttia. Ja gelatoa ei saa säilyttää yhtä kylmässä kuin perusjätskiä. 

Näiden kolmen pointin :) seuraksena oikeaoppinen gelato on tuoreempaa, täyteläisempää, pehmeämpää ja vähärasvaisempaa kuin pakastealtaiden perusjäätelö. Ja yleensä myös huimasti maukkaampaa - ja kalliimpaa. 

Näin oli myös Cafetorian gelato, jota maistoin laventelin ja hunajan makuisena. Ja tykkäsin tosi paljon. Taas paikka, johon palaan - yksin tai Juniorin kanssa :)

maanantai 8. heinäkuuta 2024

Luonnon luomaa


Luonto lumoaa ja yllättää - joka päivä. Joka kävelyllä, joka paikassa ja missä tahansa.
Ja valokuvattavaa riittää :)


sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Anen ensimmäinen


Kuusisaaressa olevan Villa Gyllenbergin (täällä) edesmenneen isännän, pankkiiri Ane Gyllenbergin suosikkitaiteilija oli Helene Schjerfbeck (1862-1946), mikä edelleen näkyy museon (lähes) jokaisessa näyttelyssä. Esillä on aina yksi tai useampi Schjerfbeck - ja usein useampi :)

Ensimmäisen Schjerfbeckin maalauksen Ane hankki 1930-luvun puolivälissä, kun hän osti taiteilijan Fete juive/Lehtimajanjuhla -nimisen taulun. Nykyisessä kotimuseossa taulu on ripustettu valoisaan ruokasaliin kahden ison kynttelikön taakse ja vastapäätä isoa ikkunaa. Tämän takia satunnaisen museovieraan on hankala valokuvata isoa, valoa heijastavaa öljymaalausta, ja siksi minunkin alla oleva valokuva taulusta on ”vinossa”. 

Taulu kuvaa syksyisin vietettävää juutalaisten sukkot-juhlaa eli lehtimajanjuhlaa. Kaksikymppinen Helene maalasi taulun vuonna 1883 Helsingissä. Tummatukkaisen tytön mallina oli tuolloin 10-vuotias Chava Slavatitsky (1873-1963) ja istuvan miehen mallina todennäköisesti hänen isänsä suutari Abraham Slavatitsky. Molemmat - tytär ja isä - kuuluivat Suomen vähälukuiseen juutalaisyhteisöön.

Myöhemmin Chavan tiedetään kääntyneen kristinuskoon, liittyneen Pelastusarmeijaan, avioituneen Tanskaan ja saaneen kaksi lasta. Chavan, joka myöhemmin muutti nimensä Evaksi, elämästä kerrotaan lyhyesti toimittaja Teppo Sillantauksen kirjoittamassa Hesarin artikkelissa (HS 7.11.2020). Artikkelissa (tilaajille täällä) on mielenkiintoista luettavaa juutalaisten historiasta Suomessa - ainakin minulle paljon uutta tietoa.

Liekö suomalaisten ristiriitaisesta suhtautumisesta juutalaisuuteen vai miksi, mutta Ane Gyllenberg säilytti juutalaisten juhlaa kuvaavaa taulua pitkään pankkiiriliikkeessään ja vasta vuonna 1956 se ripustettiin nykyiselle paikalleen Villa Gyllenbergin ruokasaliin. 

Helene Schjerfbeckin Lehtimajanjuhla-taulun jälkeen Ane Gyllenberg ehti ennen kuolemaansa 1977 hankkia vielä 25 rakastamansa taiteilijan teosta. Nykyään Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön taidekokoelmassa on 41 Schjerfbeckin teosta - suurin osa maalauksia, mutta joukossa joitakin luonnoksia ja grafiikanlehtiä. Vielä on kerättävää :) sillä Schjerfbeck oli tuottoisa taiteilija ja hänen tuotannostaan on jälkimaailmalle säilynyt pitkälti yli tuhat teosta.

Myös minä olen monessa näyttelyssä ja museossa saanut ihailla Helenen helmiä, kuten lokakuussa 2019 Lontoon Royal Academy of Arts -museossa (täällä), heinäkuussa 2022 Turun taidemuseossa (täällä) ja viimeksi pari kuukautta sitten, kun Gyllenbergin taidemuseossa oli huippusuosittu Schjerfbeck & muoti -niminen näyttely (täällä). 

Ja Helene-putkeni tulee jatkumaan…

Helene Schjerfbeck: Fete juive/Lehtimajanjuhla, 1883