Merilehmän tarinaa

En ole (vielä?) lukenut Iida Turpeisen (s.1987) kirjoittamaa kehuttua Elolliset-kirjaa vuodelta 2023, mutta viikko sitten olin katsomassa Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kirjasta sovitettua Elolliset-nimistä teatteriesitystä. Ja olin myyty. Tosipohjainen mielenkiintoinen tarina, puhutteleva teksti ja kiehtova lavastus. Kaikkinensa hurmaavaa teatteria Pipsa Lonkan dramatisoimana ja Wauhaus-teatteriryhmään kuuluvan Juni Kleinin ohjauksessa.

Heidi Herala näytteli kutkuttavasti luonnontutkija Georg Wilhelm Stelleriä (1709-1746), joka 1740-luvun alussa matkusti tanskalaissyntyisen tutkimusmatkailijan Vitus Beringin (1681-1741) retkikunnan kanssa Venäjän keisarinnan toimeksiannosta kartoittamaan nykyisen Alaskan tuolloin vielä tuntematonta rannikkoa.

Paluumatkalla Beringin ja Stellerin alus haaksirikkoutui myrskyssä, minkä jälkeen useimmat lähes 80 hengen miehistöstä pelastautuivat Alaskan ja Venäjän välissä olevalle, asumattomalle saarelle. Bering kuoli tuolla nykyään hänen mukaansa nimetyllä Beringinsaarella, samoin kuin lähes puolet laivan muistakin miehistä. Sen sijaan Steller ja muut hengissä selvinneet miehet pelastuivat seuraavana vuonna, kun he onnistuivat kasaamaan vanhan laivan jäänteistä pienemmän, mutta merikelpoisen aluksen. 

Saarella ollessaan luonnontutkija Steller hullaantui löytäessään saaren ympäristössä eläneen noin 2000 merilehmäpopulaation. Aiemmin tuntematon, pääosin merileviä syövä jättimäinen merinisäkäs oli kömpelyytensä ja uteliaisuutensa takia helposti metsästettävissä. Kun eläimen liha oli vielä maukasta, niin ahneista metsästäjistä ei Beringin ja Stellerin tutkimusmatkan jälkeen ollut puutetta.

Ja vuoteen 1768 mennessä eli vain 27 vuotta löytymisensä jälleen tämä stellerinmerilehmäksi nimetty eläin olikin jo tapettu sukupuuttoon…

Näyttämöllä (ja kirjassa) stellerinmerilehmän tarina kuitenkin jatkui lajin kuolemisesta huolimatta. Noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1859 Venäjän omistuksessa olevan Alaskan siirtokunnan kuvernööriksi nimitettiin suomalainen Hampus Furuhjelm (1821-1909). Ennen lähtöä Aleksanterin keisarillisen yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) professori Alexander von Nordmann (1803-1866) oli pyytänyt, että Furuhjelm hankkisi Alaskasta merilehmän harvinaisen luurangon. 

Kuvernööri toteutti professorin toiveen ja vuonna 1861 luuranko saapui osina Helsinkiin. Yliopistolla luuranko koottiin ja siitä tuli osa yliopiston luonnontieteellistä kokoelmaa. 

Lähes sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1952 Aino Sepon oivallisesti näyttelevä Helsingin Eläinmuseon preparaattori John Grönvall (1895-1979) sai tehtäväkseen purkaa museoidun stellerinmerilehmän luurangon ja koota sen uudelleen, jotta luuranko vastaisi paremmin uusinta tietoa eläimen anatomiasta.

Tämä Grönvallin kokoama luuranko on edelleen nähtävänä Luonnontieteellisen museon (aiemmalta nimeltään Eläinmuseo) ensimmäisessä kerroksessa Luut kertovat -osastolla. Samanlaisia kokonaisia, saman yksilön luista koottuja stellerinmerilehmän luurankoja tunnetaan maailmalla vain muutama, sillä pääosin kokoelmien luurangot on koottu ”sekalaisesti” eli useiden eri yksilöiden luista :) 

Kiehtovasta historiallisesta juonesta huolimatta niin kirjan kuin näytelmän keskiöön nousee kuitenkin huoli ihmisen toiminnan aiheuttamasta eläinlajien sukupuutosta ja lajikadosta, Ja ainakin näytelmä onnistuu tässä loistavasti. 

Hellävaraisen salakavalasti Turpeisen, Lonkan ja Kleinin luoma teos herätti myös meidät - eturivissä istuneet kaksi mummoa - kohtaamaan pelottavan tosiasian: Tällä hetkellä elävistä kasvi- ja eläinlajeista joka neljäs on uhanalainen eli vaarassa kuolla sukupuuttoon - Georg Wilhelm Stellerin löytämän merilehmän tavoin. 

Kirjan ja näytelmän myötä myös Luonnontieteellisen museon suurharvinaisuudesta eli stellerinmerilehmän luurangosta on tullut suosittu nähtävyys. Niin suosittu, että katsojien ja teoksen turvallisuuden takia se on jouduttu suojaamaan lasiseinällä :)

Pitihän minunkin näytelmän jälkeen mennä museoon katsomaan tuota kuuluisaa rankaa. Ja ikuistaa se tähän blogiini  :)

Merilehmä saattoi olla jopa 10 metrin pituinen ja painaa 10 000 kiloa.

PS. Stelleristä ja merilehmistä on jo vuonna 2019 eli pari vuotta ennen Turpeisen Elollisia kirjoitettu kirja: Aura Koiviston Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Pitänee tutustua…

PPS. Wauhaus on vuonna 2016 perustettu monitaiteinen taidekollektiivi. Lue lisää täällä.

Kävelyllä kuvattua

Kaivopuiston rantaa Helsingissä

Viikonloppua mökillä

Saunakin kylpi auringonvalossa :)

Aamiaista kynttilänvalossa :)

Viivasuorat puupinot ovat auttavaisen mökkivieraan jäljiltä. Kiitos :)

Ensimmäinen hallayö osui viikonloppuun.

Toven siivellä

Viikko sitten olin menossa HAM:n uusittuun Tove Jansson -galleriaan (täällä), mutta museolle päästyäni päätinkin Toven sijaan tutustua Leenaan - Leena Luostariseen ja hänen ”kultakauden” maalauksiinsa (täällä). Tove Janssonin taiteilijaperheeseen tutustuminen jäi toiseen kertaan, mutta on ehdottomasti ohjelmistossa ennen tammikuuta, jolloin ko näyttely loppuu/vaihtuu.

Jos Toven galleria jäi väliin, niin toinen Tove tuli tutuksi :) Museorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa Eteläisen Rautatiekadun puolella on syys-lokakuun vaihteessa avattu Tove-niminen kahvila, jonka pullat, piirakat ja täytetyt leivät leivotaan ja täytetään paikan päällä. Minulle maistui pala maukasta feta-parsakaalipiirakkaa, vaikka tarjolla olisi ollut myös lohikeittoa…

Valoisa ja ihan käypä, joskin (toistaiseksi) aika kolkko kuppila. Mutta ennen kaikkea tervetullut, sillä aiemmin rakennuksen toisessa kerroksessa olleet pari kuppilaa ovat vähitellen jääneet elokuvateattereiden sekä leffalippujen, karkkien ja popkornien myyntipisteiden jalkoihin. 

Kannon valtaajat

Koristetta kerrakseen…

Värikkäitä tiikereitä - ja muuta

Lohikäärme, 1986

Entisen tennispalatsin toisessa ja kolmannessa kerroksessa olevassa Helsingin taidemuseo HAM:ssa (täällä) avattiin viime viikolla Leena Luostarisen (1949-2013) yksityisnäyttely Sopeutumaton. Luostarinen oli yksi 1900-luvun merkkitaiteilijoitamme, mutta toistaiseksi hän on jäänyt minulle hieman tuntemattomammaksi. 

Tosin viime toukokuussa ihastuin hänen värikylläisiin maalauksiinsa Kiasman Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyssä, jossa yksi näyttelysali oli omistettu Luostarisen sekä hänen ystävänsä ja ikätoverinsa Marika Mäkelän (s.1947) teoksille (täällä). 

HAM-museossa Luostarisen teoksille levittäytyivät museon kolmanteen kerrokseen. Esillä oli lähinnä taidemuseon omaan kokoelmaan kuuluvia Leena Luostarisen maalauksia 1980- ja 1990-luvulta eli ns. taiteilijan kultakauden teoksia. 

HAM:n kokoelmateosten lisäksi jokunen teos oli lainassa muista museoista ja vain yksi eli Kiinalainen tiikeri vuodelta 1986 oli yksityiskokoelmasta. Kiinnitin huomiota, että monen maalauksen, kuten mm. edellä mainitsemani Lohikäärmeen, alkuperä oli Tiftö Foundation. Ja pitihän tuo outo Foundation selvittää…

Kyseessä on Rafaela Seppälän (s.1954) vuonna 2019 perustama säätiö, joka ”edistää suomalaisen nykytaiteen tunnettavuutta ja taiteilijoiden uraa kansainvälisesti”. Sen yhteydessä on Seppälän yksityinen taidekokoelma, joka sisältää 700 nykytaideteosta. Nimi Tiftö taas viittaa Seppälän ja hänen perheensä omistamaan saareen Itämerellä.

Paljon tyyliteltyjä tiikereitä, leopardeja ja muita kissaeläimiä. Yksi lohikäärmettä esittävä maalaus (1981-1982), johon tykästyin. Ja useita valkoisia ja mustia joutsenia. Jäin ihmettelemään, miksi yksi valkoista lintua kuvaava maalaus oli suojeltu vaijerilla. Nimilippua lukiessani huomasin, että ko teos oli lainassa Tukholman Moderna museetista, joten ehkä tämä oli erityissuojelun syy…

Tykkäsin näyttelystä. Ihania paksuilla öljyväreillä tehtyjä, suurikokoisia ja värikkäitä maalauksia, joita katsoin ja tutkin mielelläni.

PS. Jos kiinnostaa Luostarisen ilmeiseen diivailuun taipuvainen persoona, niin tähän puoleen voi tutustua toimittaja Markku Ånäsin HS:n kuukausiliitteeseen (2/2013) kirjoittamassa maksullisessa jutussa (täällä), joka tehtiin vain puoli vuotta ennen räväkän taiteilijan kuolemaa.

Yö-leopardi II, 1981-1982 

Kiinalainen tiikeri, 1986

Rannalla, 1982

Varjoteatterinukke, 1982

Valkoinen lintu, 1985

Joutsenet, 1990

Kirppiskaktus kukkii

Ostin keväällä kirpputorilta ison, huonokuntoisen kaktuksen. Ruma ja rönsyinen kasvi vietti kesän mökin ulkoterassilla, sivussa katseilta. Syyskuussa huomasin, että joka rönsyn päässä oli nuppu. Runsas viikko sitten nostin ”hylätyn” kaktuksen sisälle. 

Ja nyt tuo kirppiskaktus on syysaamujen silmien ilo, pimenevien päivien pelastaja :)

…täydessä loistossaan…

Molemminpuolinen ilo

Isomummi (isoisoäiti) tapasi suvun nuorimman, eikä juttu loppunut :)

Anovat kädet

Lorenzo Quinn: Enlightenment, 2025

Runsas vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen kerran Didrichsenin taidemuseon parkkipaikalle pystytetyistä jättikäsistä eli Lorenzo Quinnin (s.1966) Enlightenment (suom. Valaistuminen) -taideteoksesta. Silloin kädet olivat vielä rakennustelineiden ympäröimiä, joten vannoin tulevani paikalle uudelleen (täällä). Mutta näin kauan siinä meni…

Valualumiinista tehdyt kädet kurkottavat anovasti taivaalle. Minulle ne viestivät ennemmin uskonnosta kuin valaistumisesta. ”Anna armoa, pelasta”. Komeathan ne ovat, mutta en vieläkään ihan vakuuttunut. Paitsi että joku niissä kuitenkin kiehtoo, kun minäkin palasin…

Didrichenin museotakennusta ympäröi hoidettu nurmikenttä ja mereen laskeva metsäisempi rinne. Puhutaan veistospuistosta, sillä puistossa on nähtävillä ehkä parikymmentä kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden tekemää modernia veistosta. 

Vuosien saatossa olen pysähtynyt ihailemaan ja/tai ihmettelemään mm. Henry Mooren (täällä), Eila Hiltusen (täällä) ja Lionel Smitin (täällä) veistoksia sekä Paula Salmelan seinäreliefiä (täällä). Ja rinteessä puiden suojassa olevaa Arvo Siikamäen (1943-2026) Tyhjä hauta -nimistä muistomerkkiä (täällä). 

Tällä kertaa - ihmetellessäni italialaisen nykytaiteilijan ”valaistuneita käsiä” - huomasin taidemuseon ulkoseinässä jo vähän rapistuneen puisen reliefin, jonka tunnistin Mauno Hartmanin (1930-2017) tekemäksi :) Olinhan viime kesänä tykästynyt Hartmanin samantyyppiseen, mutta isompaan reliefiin Porin taidemuseossa (täällä).

Ilahduin myös heijastusten kuvaajana tunnetun kuvanveistäjä Eero Hiirosen (1938-2018) Vesiportista, jonka aaltoilevalta teräspinnalta alkavan ruskan värit heijastuivat. Museon kokoelmiin kuuluu useampikin Hiirosen teos - mm. Saari-niminen teräsneliö talon sisäpihalla uima-altaan vierellä (täällä).

Usko tai älä, kaikkia Didrichsenin veistospuiston teoksia en ole vielä pysähtynyt ihmettelemään - ja valokuvaamaan…

Mauno Hartman: Ristikko, 1981

Eero Hiironen: Vesiportti, 2006

Elinin lapsikuvia

Unelmia peilin edessä, 1890

Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) näyttelyssä Didrichsenin taidemuseossa (täällä) ihastuin taiteilijan maalaamiin lapsikuviin. Hän oli loihtinut sekä tavanomaisia potrettikuvia että silloisia siveys- ja tapaperinteitä rikkovia maalauksia, joissa oli kuvattu lasten ja äitien tavallista - väliin sekavaakin - arkea. Petaamattomia sänkyjä, siivoamattomia ruokapöytiä, paljaita rintoja, täisiä lapsia ja tupakoivia naisia (täällä).

Yksi ihanimmista lapsikuvista oli Unelmia peilin edessä, jossa noin kolmevuotias tyttö nojasi olohuoneen isoon peiliin - rusetti hiuksissa ja nukke kädessä. Haaveilevana ja mietteissään. 

Kiehtova - etenkin historiansa takia - oli myös perinteisempi muotokuva parivuotiaasta Maire Gullichsenista (1907-1990) vaaleansinisessä rimpsumekossaan. Maire syntyi varakkaaseen Ahlströmin teollisuussukuun Noormarkussa (täällä), kuten Elin Danielson-Gambogikin lähes 50 vuotta aikaisemmin. Mairen syntyessä Elinillä oli Noormarkussa ateljee, jossa hän Satakunnassa käydessään maalasi mm. paikkakuntalaisten muotokuvia.

Taiteilijan paletti -nimisen teoksen mallina oli ollut Elinin taiteilijaystävän Victor Westerholmin (1860-1919) taaperoikäinen Greta-tytär (1886-1971). Näyttelyn ainoa miestä esittävä muotokuva kuvasi juuri Victor Westerholmia, ja sen oli tehnyt Elinin puoliso Raffaello Gambigi (1874-1943) vuonna 1901. 

Ehkä hellyttävin maalaus oli Äiti, johon oli ikuistettu Elinin pikkusisko Tytty (1863-1929) imettämässä pientä Paavo-poikaa. Ja ”humoristisin” Äidin huoli, jossa nainen haroi täitä lapsen tukasta. Elinin tapaan ikkunoista tulvi valoa, joka edellisessä sai vauvan tyynyliinan pitsit hehkumaan ja jälkimmäisessä loihti huoneeseen kukkien ja niiden ruukkujen varjoja.

Didrichsenin näyttelyssä oli nähtävillä myös Elin Danielson-Gambogin vauraan turkulaisen Jacobssonin perheen kahdesta tyttärestä maalaamat muotokuvat, joita ihastelin elokuussa 2025 Ett Hem -kotimuseossa Turussa (täällä) - Walborg Jacobssonin (1879-1974) muotokuva vuodelta 1890 ja Kerstin Jacobssonin (1891-1963) muotokuva vuodelta 1902 (täällä). 

Nämä lapsikuvat ja -jutut minun piti vielä julkaista, vaikka edellisessä postauksessa kirjoitin, että säästän teille yllättymisen ilon (täällä). Sorry - oli ihan pakko…

Maire Gullichsenin muotokuva lapsena, n.1910-1911

Taiteilijan paletti, 1887

Äiti, 1893

Äidin huoli, 1991

Raffaello Gambogi: Victor Westerholmin muotokuva, 1901