keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Villejä veistoksia

Laila Pullinen: Jeanne d’Arctic II, 1974

Ateneumin Arcana Borealis -näyttelyssä (täällä) oli kymmenien maalausten joukossa kaksi sykähdyttävää veistosta: Laila Pullisen vuonna 1974 valmistunut Jeanne d’Arctic II ja Ingunn Utsin Viattomuus-niminen veistos vuodelta 2011. 

Ateneumin pienessä, punaseinäisessä näyttelysalissa Laila Pullisen (1933-2015) yli kaksimetrinen Jeanne d’Arctic II hurmaa ja häikäisee. Keskellä huonetta seisovan veistoksen kiillotettu pronssipinta heijastaa upeasti seinien vaaleanpunaista väriä. Kertakaikkisen kaunista ja lumoavaa. Jo yksin Pullisen veistoksen takia kannattaa tutustua tähän Ateneumissa helmikuun loppuun kestävään, esoteriaa esittelevään näyttelyyn.

Pullisen innoittajana on ollut Ranskan kansallissankariksi kutsuttu Jeanne d’Arc, joka 1400-luvulla poltettiin 19-vuotiaana roviolla harhaoppisuuden takia. Ja innoituksen lopputulos on kertakaikkisen hurmaava - pohjoisen oma Jeanne d’Arctic, johon tutustuin pienemmissä puitteissa Laila Pullisen veistospuistossa Vantaalla kesällä 2024 (täällä). 

Ihastuin myös merisaamelaisen kuvataiteilijan Ingunn Utsin puuveistokseen Viattomuus vuodelta 2011. Huomattavasti vaatimattomampi teos kuin Pullisen Jeanne, mutta osin juuri tämän takia viehättävä ja kiehtova. Koivusta, nahkasta ja kivestä koottu vaalea kokonaisuus ylistää luonnon rauhaa ja kauneutta.

Ingunn Utsi syntyi vuonna 1948 Pohjois-Norjassa pikkuruisessa Repvågin kalastakylässä, jonka pohjoissaamelainen nimi on Reiffahki. Nykyään taiteilija työskentelee ympäristötaiteen, kuvanveiston ja piirtämisen parissa ja on mm. valittu ensi kesän Helsinki Biennaalin yhdeksi taiteilijaksi.

Viehätyin taas kerran veistoksista, kuten usein viime vuosina. Nuorempana kaikki veistoksennäköisetkin jutut ohitin mahdollisimman nopeasti…

Ingunn Utsi: Viattomuus, 2011

tiistai 17. marraskuuta 2026

Mystinen esoteria

Kolme osaa Else Alfeltin Universumin kukka -sarjasta vuodelta 1966

Minulle taiteen historialliset tyylisuunnat - esimerkiksi barokki, impressionismi, ekspressionismi ym. - ovat toistaiseksi edelleen aika hebreaa. Ateneumin uudessa Arcana Borealis - pohjoisen naiset ja esoteerisuus -näyttelyssä hämmennyin lisää, kun törmäsin taas uusiin outoihin käsitteisiin - esimerkiksi esoteria, teosofia, okkultismi - käsitteitä, jotka eivät tosin liity vain taiteeseen.

Tämän takia päätin, että Ateneumin näyttelyyn mennessä en yritä miettiä, mitä kukin näistä käsitteistä tarkasti ottaen tarkoittaa, vaan keskityn vain katsomaan ja ihmettelemään esillä olevia taideteoksia. Mielessä kuitenkin ajatus, että näyttelyn taiteilijoita yhdistää innostus henkisyyteen ja henkimaailmaan (esoteerisuus), mikä (ehkä) näkyy myös heidän taiteessaan: Joko täydellisenä heittäytymisenä asiaan - tyyliin Hilma af Klint ”maalaan henkien välittämiä näkyjä” - taikka lievempänä kiinnostuksena, mistä esimerkki saattaisi olla kuvanveistäjä Laila Pullisen upeat veistokset.

Arcana Borealis -näyttelyssä riittikin katsottavaa hengästymiseen asti. Kolmannen kerroksen 12 näyttelysalissa oli esillä yli 200 teosta, joista nelisenkymmentä oli Ateneumin omista kokoelmista, loput lainassa pohjoismaisista museoista tai yksityiskokoelmista. Ja noin 50 eri taiteilijaa Suomesta, Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Islannista ja Saamenmaasta, kuten näyttelyn esitteessä kerrottiin. Teoksia yli sadan vuoden ajalta - 1900-luvun alusta nykypäivään.

Taiteilijoiden suuri määrä teki näyttelystä mielestäni aika sekavan - ja hengästyttävän. Yhdistävänä tekijänä oli toki salattu tieto (arcana) ja pohjoinen pallonpuolisko (borealis). Ja esoteerisuus - mitä se sitten onkin… Näyttelyn esitteessä esoteria määritellään ”kätkettyä tai sisäpiirille tarkoitettua salaista tietoa, johon kaikilla ei ole pääsyä”.

Merkittävä yhdistävä tekijä oli tietty myös naiseus :) Osa oli tunnettuja taiteilijoita, kuten Helene Schjerfbeck (1882-1946) ja Tove Jansson (1914-2001) sekä edellä mainitut Hilma af Klint (1862-1944) ja Laila Pullinen (1933-2015). Ja osa minulle aiemmin tuntemattomia, kuten esimerkiksi upeita tekstiilitöitä tehneet saamelaiset taiteilijat Britta Marakatt-Labba (s.1951) ja Anniina Turunen (s.1983).

Näyttelyssä oli paljon kiinnostavaa. Ensimmäisessä näyttelysalissa katseeni nauliutui mm. tummaan, kuolemaa viestittävään maalaukseen: Gudrun Åhlbergin (1921-2014) guassiteokseen, jolla minunkin makuuni oli pitkä nimi :) Arkkitehtuuritutkielmia - Jotta voisimme saada nautintoa doorisesta ja mollisesta, eikö meidän pidä hyräillä mukana, kun suloinen musiikki syntyy? Yleensä tykkään, mitä jännempi tai kekseliäämpi nimi teoksella on, mutta… 

Muuten tykkäsin kovasti ruotsalaisen Åhlbergin teoksista, joita näyttelyssä oli useampia, kuten mm. sinisävyinen muotokuva, joka puolestaan oli sekä nimetön että ajoittamaton. 

Ensimmäisen salin perällä minua kiehtoi myös suomalaisen Iria Leinon (1932-2022) Mehevä hedelmä vuodelta 1968. Irja syntyi Helsingissä, mutta asettui jo nuorena New Yorkiin, jossa asui ja työskenteli Iria nimisenä kuolemaansa asti. Ilmeisen kiehtova persoona, joka oli niin menestyvä malli ja tuottoisa kuvataiteilija kuin buddhalaisuudesta innostunut joogaaja. Ja jonka asunnosta löytyi kuoleman jälkeen liki tuhat ”tuntematonta” isokokoista maalausta. 

Näyttelyssä oli useita Vaasassa eläneen Ilona Hariman (1911-1986) itämaisiin kulttuureihin viittaavia teoksia. Yksityisomistuksessa olevaan Hamsa-nimiseen teokseen liittyy mielenkiintoinen tarina, jonka Arcana Borealis -näyttelyn toisena kuraattorina toiminut taiteen- ja uskonnontutkija Nina Kokkinen kertoo täällä. Vuonna 1956 valmistuneen teoksen oikeassa alalaidassa näkyy teksti ”Kyllikille Ilonalta”. Taiteilija antoikin alkuun nimettömän teoksen lahjaksi vapaamuurarisisarelleen Kyllikki Graaelle (1909-1988), millä tiellä Hamsa on edelleen (täällä). Jännää…

Tykkäsin myös Rita Kernn-Larsenin (1904-1998) surrealistisesta öljymaalauksesta Keidas vuodelta 1935. Se olikin tanskalaisen taiteilijan ainoa teos näyttelyssä. Näyttelyn keskivaiheilla ollut Elga Sessemannin (1922-2007) tumma ja synkkämielinen Lintu vuodelta 1968 oli tuon heleän Keitaan täydellinen vastakohta. Lisää suomalaisen Sessemannin tuotantoa löytyy parhaillaan Ateneumin ensimmäisestä kerroksesta, jossa on Elgan yksityisnäyttely (täällä).

Kiehtova kokonaisuus oli tanskalaisen Else Alfeltin (1910-1974) kolme voimakkaan väristä Universumin kukka -nimistä öljymaalausta. Ne olivat vielä ripustettu tummalle liilanpunaiselle taustalle, mikä loi pieneen näyttelysaliin mystistä, kirkollista tunnelman. Maalaukset kuuluvat 22 samanlaisen teoksen sarjaan. 

Hengästyttävyydestä ja pirstaleisuudesta sekä väen paljoudesta huolimatta tykkäsin näyttelystä. Ei kymppi plus, mutta ihan ookoo. Ehkä menen vielä uudelleen…

Gudrun Åhlberg: Arkkitehtuuritutkielmia - Jotta voisimme saada nautintoa doorisesta ja 
mollisesta, eikö meidän pidä hyräillä mukana, kun suloinen musiikki syntyy?, 1983

Gurdun Åhlberg: Nimetön, ajoittamaton

Iria Leino: Mehevä hedelmä, 1968

Ilona Harima: Hamsa, 1956

Rita Kernn-Larssen: Keidas, 1935

Elga Sesseman: Lintu, 1968

lauantai 14. marraskuuta 2026

Kirjasto keskellä kaupunkia


Tällä viikolla Turussa innostuttiin Fuugaksi nimetystä musiikkitalosta, jonka pääsalissa saatiin nauttia uuden rakennuksen ensimmäistä konsertista. Toista sataa vuotta sitten vuonna 1903 kaupungissa kohistiin uudesta kirjastorakennuksesta, joka oli valmistunut Aurajoen toiselle puolelle vinosti Tuomiokirkkoa vastapäätä.

Rahat kirjaston rakentamiseen oli lahjoittanut kauppaneuvos Fredric von Rettig (1843-1914), jonka pojanpoika Hans von Rettig (1894-1979) muistetaan paitsi suvun omistaman tupakkatehtaan johtajana myös Rettingin palatsin - nykyinen Aboe Vetus Ars Nova -museon - ensimmäisenä omistajana (täällä). 

Fredric von Rettigin vävyn, arkkitehti Karl August Wreden (1859-1943) suunnittelema komea tiilirakennus toimii edelleen kirjastona. Tosin nykyään laajennettuna uudella rakennuksella, joka valmistui vanhan kirjastorakennuksen viereen/taakse vuonna 2007. Vanhasta rakennuksesta löytyy kaunokirjallisuus, taiteet ja musiikki, kun taas uuteen rakennukseen on sijoitettu lasten ja nuorten alue sekä ns. Tieto-osasto. 

Näiden kahden rakennuksen lisäksi kirjastokortteliin on yhdistetty entinen maaherran kansliarakennus. Tämä vuonna 1818 valmistunut rakennus on suojeltu eikä sen purkaminen 2000-luvulla, jolloin kirjastokokonaisuutta uudistettiin, ollut mahdollista. Nykyään kansliarakennuksen alakerrassa toimii kahvila Sirius, jossa vierailin kesällä 2024 (täällä). 

Vuonna 1924 vanhan kirjastorakennuksen pääoven eteen pystytettiin Turun ensimmäinen suihkukaivo. Se rahoitettiin turkulaisen liikemiehen Gustav Albert Petreliuksen (1836-1910) testamenttilahjoituksella. Perheetön mies lahjoitti Turun kaupungille lähes kaiken omaisuutensa, ja perustetun lahjoitusrahaston turvin kaupunki tuki vuosikymmeniä erilaisia taidehankintoja. Suihkukaivon toteuttivat kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929). 

Lähes sata vuotta myöhemmin 2010 G.A.Petreliuksen suihkukaivon viereen ilmestyi turkulaisen kuvataiteilijan Saara Ekströmin (s.1965) Kertosäe-niminen teräksestä tehty, läpinäkyvä ”aita”. Noin metrinkorkuisen betoniaidan päälle sijoitettu, 16 metriä pitkä terästeos sopii paikalleen erinomaisesti. 

Samanaikaisesti herkkyyttä, läpinäkyvyyttä ja voimaa viestivä teos oli kiva tuttavuus. Ja mukava jatke Ekströmin taiteeseen, johon tutustuin ensi kertaa viime kuussa Villa Gyllenbergissä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). 

Tällä kertaa juttu johti Turun uudesta musiikkitalosta vanhaan kirjastorakennukseen, ja edelleen Rettingin tupakkasuvun kautta kaupungin ensimmäiseen suihkukaivoon ja teräksiseen ornamenttiaitaan. Kiemurrellen asiasta toiseen jos kolmanteenkin, kuten blogijutuillani nykyään on tapana…

Vanha kirjastorakennus Vähätorin laidalla

Edessä Saara Ekströmin teräksinen Kertosäe vuodelta 2010 ja
takana G.A.Petreliuksen suihkukaivo vuodelta 1924.


Betonista ja lasista valmistettu uusi kirjastorakennus 
Linnankadun ja Kauppiaskadun risteyksessä.

perjantai 13. marraskuuta 2026

Kaunista keskustaa


Eirassa Villa Ensin (täällä) edessä on iso, mutta vaatimaton Ensipuistikko, jossa harvoin näkee lapsia tai muita puistoihmisiä, esim. eläkeläisiä. Puistossa on pari keinua, yksi iso hiekkalaatikko ja jokunen uusi puupenkki. Ja näiden lisäksi (lähes) aina yksi tai useampi tyhjä tai risuja täynnä oleva vaihtolava. Miksi - se on jäänyt minulle arvoitukseksi…

Puistossa ei ole pahemmin kukkia, mutta Laivurinkadun reunassa on kaksi isoa pensasta tai pientä puuta, jotka tuovat väriä harmaaseen marraskuuhun. Pensaat ovat nimittäin täynnä pinkin- ja oranssinvärisiä kukkia tai marjoja. 

Netistä selvisi, että kyseessä on koristekasvina käytetty sorvarinpensas. Ja puna-oranssi ”kukka” on itseasiassa hedelmä, jossa on punainen kota ja oranssit siemenet. Yllättävän pirteitä ja kauniita :)

torstai 12. marraskuuta 2026

Sekatekniikkaa a la Liisi


Kuten kirjoitin, niin Hugo vaihtui Liisiin (täällä). Enkä pettynyt, sillä tykkäsin tosi paljon Aboa Vetus Ars Novassa eli lyhennettynä AVAN-museossa (täällä) esillä olleista muotoilija ja kuvataiteilija Liisi Beckmannin töistä. 

Karjalan kannaksella syntynyt Liisi Meronen (1924-2004) opiskeli kuvataiteita Helsingissä ja meni vuonna 1952 naimisiin saksalaisen Hans Beckmannin kanssa. Yhteiselo Saksassa ei kuitenkaan toiminut ja parin vuoden päästä Liisi palasi yksin Suomeen. 

Vuonna 1957 Liisi Beckmann (minkä nimen hän avioerosta huolimatta piti) muutti Italiaan, jossa hän alkuun toimi pääosin muotoilijana suunnitellen huonekaluja, valaisimia ja koruja useille eri valmistajalle. Vuonna 1966 hän mm. suunnitteli italialaiselle Zanottalle jykevän, polyuretaanivaahdosta tehdyn Karelia-lepotuolin, josta tuli etenkin keräilijöiden suosikki. Valmistaja otti tuolin uudelleen tuotantoonsa vuonna 2007.

Liisi asui ja työskenteli Italiassa yhteensä yli 45 vuotta - aina vuoteen 2003 asti, jolloin hän muutti takaisin synnyinmaahansa Suomeen. Hän kuoli kesällä 2004 Orimattilassa. 

1970-luvulta alkaen Liisi Beckmann oli alkanut keskittyä muotoilua enemmän kuvataiteeseen, jonka tekemisessä hän käytti useita eri tekniikoita. Tämä näkyy myös AVAN:n näyttelyssä, missä useiden teosten nimilipuissa lukee ”sekatekniikka”. Materiaaleina hän käytti mm. paperia, kangasta ja lankaa sekä erilaisia kierrätettyjä materiaaleja, kuten hylättyjä juuttisäkkejä. 

Turun näyttely keskittyy Beckmannin kuvataiteelliseen tuotantoon. Huonekaluista esillä on vain taiteilijan kuuluisa Karelia-tuoli ja joitakin esimerkkejä koruista ja valaisimista. Yhteensä AVAN:n 1. kerroksessa on yli sata Liisin kuvataiteellista teosta. Useimmat nimettömiä - poikkeuksena sekatekniikalla tehty taiteilijan omakuva Liisi vuodelta 1974.

Kuten aiemmin olen kertonut tykkään, kun taiteilija on nimennyt teoksensa, joten ensimmäisessä huoneessa nimettömien teosten keskeltä löytynyt Liisi herätti minussa toiveita jatkosta. Toiveeni toteutuivatkin, kun parissa myöhemmässä huoneessa törmäsin kiehtovaan, säkkikankaiseen Naisen kolme ikää -seinäreliefiin ja komeassa kehyksissä olevaan, liidulla paperille tehtyyn Uusi nainen, jolla on terävä kaksikasvoinen pää -teokseen. Picassomaisia, kevyesti kantaaottavia teoksia, joihin nimi toi pilkahduksen huumoria… 

Kaikkinensa Liisi Beckmannin tyyli puri minuun. Ja kestin (ja jopa hyväksyin) hyvin myös lukuisat nimettömät teokset :) 

PS. Jos olisin mennyt Liisi Beckmannin näyttelyyn ennen kuin olin lukenut Arttu Seppäsen kehut ”näyttelyhelmestä” (täällä), olisin varmaan ajatellut, että vain tällainen eläkeläismummi hurahtaa Liisin ”lempeän kantaaottaviin” teoksiin :)
 
Liisi, 1974

Säkkikankaasta ja kivestä tehty Liszt, Chopin, Macroni -niminen kokonaisuus vuodelta 1974.
Oikealla akryylilla paperille maalattu Chopin vuodelta 1977. 

Tre eta di Donne (Naisen kolme ikää), 1972

Nimetön, 1975-1976

Nimetön, 1989

Nuovo di donna con la testa bifronte aduzza, 1983 
(Uusi nainen, jolla on terävä kaksikasvoinen pää)

Karelia, 1966

Liisi työhuoneellaan

tiistai 10. marraskuuta 2026

Hugo vaihtui Liisiin


Viettäessäni pitkää viikonloppua - torstaista maanantaihin - Taattisilla (täällä) päätin lauantaina ottaa omaa aikaa ja ajaa autolla Turun taidemuseoon katsomaan lokakuun alussa avautunutta Hugo Simbergin näyttelyä. Olin hullaantunut hänen koristelemastaan Tampereen tuomiokirkosta jo keväällä 2022 (täällä), ja pari vuotta sitten kirjoitin jopa blogitekstin Ateneumissa lähes pysyvästi esillä olevasta, taiteilijan kenties tunnetuimmasta maalauksesta Haavoittunut enkeli (täällä). 

Lauantaisin Turun taidemuseo aukeaa yhdeltätoista ja olin paikalla heti varttia yli. Olin toki kuullut, että näyttely on niin suosittu, että sinne on usein joutunut jonottamaan, mutta silti hämmästyin nähtyäni parinkymmenen ihmisen jonon museon ulkorappusilla jo ensimmäisen aukiolotunnin aikana.

Inhoan jonoja ja ruuhkia, joten päätin jättää Hugon toiseen kertaan. Uskon ja toivon, että arkipäivinä jonoja olisi vähemmän, kunhan en jätä seuraavaa kertaa tammikuuhun, jolloin näyttely loppuu 17.1.2017. Taidehallin ja Hugo Simbergin sijaan päätin kävellä Aurajoen toisella puolelle - täl pual jokke - Abua Vetus Ars Nova -musoon tutustumaan kuvataiteilija ja muotoilija Liisi Beckmannin näyttelyyn. 

Karjalan kannaksella syntynyt, mutta pääosan aikuiselämästään Italiassa asunut ja työskennellyt Liisi Beckmann (1924-2004) on jäänyt meille monelle tuntemattomaksi taiteilijaksi. Minua AVAN:n näyttely alkoi kiinnostaa, kun lokakuussa toimittaja Arttu Seppänen kehui HS:ssa Beckmannin näyttelyä ”syksyn näyttelyhelmeksi”. 

Minäkin tykästyin ja ihastuin Liisi Beckmannin teoksiin, joista lisää lähipäivinä. Eikä yhtään ruuhkaa :)


Aboa Vetus Ars Nova täl pual jokke

lauantai 7. marraskuuta 2026

Mammat pihalla


Vipinää riitti, kun kaksi tytärtä perheineen - Mummilla vahvistettuna - viettivät pitkää viikonloppua Taattisten tilalla. Onneksi syysilmat suosivat, ja niin aikuiset kuin kolme alle kolmevuotiasta pikkupoikaa viihtyivät ja touhusivat pihalla ja lähimetsissä.

Haravointia ja suppilovahveroita riitti. Ja huomenna Isänpäivänä joukko lisääntyy vielä Ukilla…




torstai 5. marraskuuta 2026

Tuntemattomampi hautausmaa

Profeetta Elian kirkko, joka tunnetaan myös Hautausmaan kirkkona.

Joku aika sitten kävelin - taas yksin, ilman Murua (täällä) - Helsingin ortodoksille hautausmaalle, joka on Lapinlahdessa suuren luterilaisen Hietaniemen hautausmaan vieressä. Ortodoksinen hautausmaa on perustettu jo vuonna 1815.

1800-luvun alussa Suomi liitettiin Venäjään ja Viaporin (Suomenlinnan) linnoituksesta tuli venäläinen varuskunta. Tällöin Helsingin edustalla olevassa saaressa palvelevat, uskonnoltaan pääosin ortodoksit sotilaat ja heidän perheensä halusivat oman hautausmaan. Ensimmäisten haudattujen vainajien joukossa olikin linnoituksen sotasataman päällikkö, venäläinen amiraali Nicolai von Bolisco (1757-1815), jonka hautakivi on Helsingin ortodoksisen hautausmaan vanhin, nykypäiviin säilynyt muistomerkki. 

Hautausmaalle haudataan edelleen ainoastaan Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluneita vainajia ja heidän lähiomaisiaan. Hautausmaalla kävellessä voi törmätä tunnettujen, eri aikakausina ja eri aloilla toimineiden helsinkiläisten hautakiviin, kuten kauppaneuvos Nikolai Sinebrychoff (1789-1848) (täällä), muusikko Kirka Babitzin (1948-1973) ja kansanedustaja ja vammaisjärjestövaikuttaja Kalle Könkkölä (1950-2018).

Ortodoksisella hautausmaalla on myös kaksi valkoiseksi rapattua kirkkorakennusta. Vanhempi ja pienempi Pyhän Elian kappeli valmistui jo vuonna 1852, kun taas uudempi ja suurempi Profeetta Elian kirkko vihittiin käyttöön vasta vuonna 1958. 

Kiehtova pieni hautausmaa, jota ei kannata jättää väliin, kun kävelee viereisellä Hietaniemen hautausmaalla (täällä). Toivottavasti osun joskus paikalle sellaiseen aikaan, että pääsen tutustumaan kirkkoon myös sisältä…


Mechelininkadun vieressä on pieni sankarihauta-alue, 
johon on haudattu 58 talvi- ja jatkosodassa kaatunutta miestä.

Pyhän Elian kappeli

tiistai 3. marraskuuta 2026

Syssyä Suomessa


Vielä viime viikolla aikomukseni oli marraskuun alussa lentää viikoksi Malagaan. Mutta suunnitelmani muuttuivat - kuten niin monesti viime vuosina - enkä lähdekään Malagaan, vaan (näillä näkymin) vietän marraskuun alkua osin Ukin mökillä, osin Punavuoren kaksiossa ja osin tyttärien ja heidän perheidensä kanssa Taattisten tilalla. 

Ainakin alku eli ”osin Ukin mökillä” on lähtenyt kivati liikkeelle. Syysluonto on yllättänyt positiivisesti. Kun tarkkaan katsoo, niin ruskeiden lehtien joukosta löytää vielä värikkäitä yllätyksiä. Ja kun on paikalla oikeaan aikaan - esimerkiksi lyhyenä hetkenä auringon noustessa sellaisena aamuna, jolloin taivas on puolipilvessä - niin näky järvellä on taivaallinen :)

Ja siellähän se Malaga pysyy… Terkkuja Helulle, joka minua siellä jo odotti :)

maanantai 2. marraskuuta 2026

Hirvi pääsi puistoon

Simo Helenius: Hirvi, 1993

Salon Sibeliuspuistossa (täällä) ei voi olla huomaamatta Vapauden liekki -nimistä kaksiosaista muistomerkkiä, joka pystytettiin vuonna 1992 Suomen 75-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Sen tarkoitus on muistuttaa siitä työstä, jonka sota-aikojen sukupolvet ovat Suomen hyväksi tehneet.

Muistomerkin on suunnitellut somerolainen kuvanveistäjä Seppo Manninen (s.1937). Teos koostuu kahdesta osasta: Ajan kaari on 10 metrin pituinen graniittipaasi, joka kuvaa maamme historiaa 1900-luvun alusta tähän päivään. Toinen, taivasta kohti kurkottava osa - Itsenäisyyden liekki - on tehty hiotusta ruostumattomasta teräksestä.

Mahtipontinen teos ei minua kovin puhutellut. Mutta punainen graniitti, josta Ajan kaari oli valmistettu, oli hurmaavaa ja upeasti elävää kiveä eikä siihen voinut olla ihastumatta…

Puiston laidalla, kolmen korkean havupuun suojasta löytyi vielä toinen, perinteisempi patsas: Simo Heleniuksen (s.1942) Hirvi, joka pystytettiin puistoon vuonna 1995 eli pari vuotta Vapauden liekin jälkeen. 

Kyseessä oli projekti, joka alkoi, kun läheisellä Mököistenkadulla asunut salolainen Sulo Rissanen (1913-1994) testamenttasi asuntonsa Salon ja Keuruun kaupungille. Testamentissa määrättiin, että rahat tuli käyttää kahteen hirven näköisveistokseen, joista toinen sijoitettaisiin Salon Sibeliuspuistoon ja toinen miehen lapsuuden maisemiin Keuruulle. 

Sulo Rissanen halusi hirviveistoksen juuri Sibeliuspuistoon, sillä puisto näkyi hänen Salon kotinsa ikkunasta. Kaupunki ei ollut tästä kovin ilahtunut, sillä puistoon oli jo ehditty pystyttää Mannisen runsaasti tilaa vievä Vapauden liekki ja pieneen puistoon oli vaikea mahduttaa kahta aivan erityylistä veistosta. 

Erimielisyyksistä huolimatta Simo Heleniuksen (1942-2026) veistämä Hirvi pystytettiin vuonna 1995 Sibeliuspuiston reunalle Rissasen testamentin mukaisesti. Tosin puistossa kierrellessä näytti vähän siltä, että Hirvi olisi yritetty piilottaa kolmen korkean ja kapean havupuun taakse. Tiedä häntä…

Kaikesta huolimatta Heleniuksen hirvipatsas ja etenkin sen pää anovine silmineen ja silittelyä kerjäävine turpineen oli yllättävän symppis :)


PS. Myös Keuruulle kirjaston viereen pystytettiin vuonna 2000 kuvanveistäjä Timo Hannusen (s.1969) Kuuntelija-niminen sympaattisen näköinen, isokorvaista hirven päätä kuvaava graniittiveistos. 


Seppo Manninen: Vapauden liekki, 1992