Alttariveistoksesta siniristilippuun

Tykkään lähikirkostani - Helsingin Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluvasta Mikael Agricolan kirkosta. Sen suunnitteli aikansa julkkisarkkitehti Lars Sonck (1870-1956) ja se valmistui maailmansotien välissä vuonna 1934 äitini ollessa kuusivuotias töölöläistyttö.

Kävelen lähes päivittäin kirkon ohi tai ympäri, joten olen aiemmin julkaissut siitä sekä valokuvia (täällä, täällä) että kirjoittanut pari juttuakin (täällä, täällä). Mutta taas tuli halu ottaa pari kuvaa ja vähän kirjoittaakin…

Kirkon ovet ovat päivisin avoinna ohikulkijoille, joten pistäydyn taas sisällä. Istun lähes tyhjän kirkon etuosaan - vain pari ulkomaalaista turistia piipahtaa sisällä. Riisun toppaliivin ja kaulahuivin, ja jännittyneet hartiat alkavat rentoutua. Hengitän rauhassa sisään - ulos, sisään - ulos. Katseeni kiertelee kirkon korkeaa ja kapeaa, lempeän punaiseksi maalattua kuoriosaa ja pysähtyy sen alaosassa olevaan värikkääseen alttariteokseen. Rauhoitun.

Väliin katselen kiinnostuneena ympärilleni. Vasemmalla on yksinkertainen ja tyylikkään pyöreä saarnatuoli, kun taas kirkkosalin oikeaa kulmaa peittää valtava diakangas. Ymmärrän, että nykytekniikka vaatii monenlaisia vempaimia, mutta harmittaa että sen pitää pilata rauhoittava kirkkonäkymä. Mutta minkäs voit - koetan kestää :)

Alttaripöydällä on pienehkö metallinen krusifiksi - Heikki Varjan (1918-1986) vuonna 1968 suunnittelema kärsineen näköinen laiheliini. Pellavaiset kirkkotekstiilit taas ovat Päikki Prihan (s.1948) suunnittelemia ja monikerroksiset messinkiset kattokruunut Arvo Muroman (1892-2950) käsialaa. Mieluisia kaikki :)

Jännin tarina paljastuu kuitenkin alttariteoksen takaa. Alttariteos tai alttariveistos, kuten sitä kohokuvana tunnutaan nimittävän, on taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) vuonna 1935 tekemä Jeesuksen hautaaminen. Tykkään, vaikka en teosta ympäröivästä kehysviritelmästä niin välitäkään. 

Etsiessäni kotona tietoa Brunosta törmäsin tietoon, että Bruno Tuukkanen - yhdessä taiteilija Eero Snellmanin (1890-1951) kanssa - laati keväällä 1918 lopullisen luonnoksen itsenäistyneen Suomen valtion lipuksi. Alkuperäinen ajatus oli ollut, että Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) olisi suunnitellut lipun, mutta hän ei suostunut toteuttamaan perustuslakivaliokunnan toivetta sinivalkoisesta lipusta, vaan kannatti punakeltaista vaihtoehtoa. Näin suunnittelu jäi kahden alle 30-vuotiaita taiteilijanalun tehtäväksi ja vain siksi, että he sattuivat työskentelemään tuon arvostetun taiteilijan apulaisina pääesikunnan piirustuskonttorissa. 

Myöhemmin sekä Tuukkasesta että Snellmanista tuli toki itsestäänkin arvostettuja taiteilijoita. Tuukkanen mm. suunnitteli useisiin julkisiin rakennuksiin ja kirkkoihin lasimaalauksia ja vastasi vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon kattomaalauksista. 

Päädyin Suomen historian käännekohtiin, vaikka aloitin istumalla kirkon penkille - rauhoittumaan. Nuoren Katri-Helenan sanoin Minne tuuli tytön kuljettaa…

Alttaripöydällä oli Heikki Varjan metallinen pieni krusifiksi.

Saarnatuolin kirjatelineellä käytettävää pientä liinaa kutsutaan kirjaliinaksi.

Arvo Muroman kattokruunuja

Bruno Tuukkanen: Jeesuksen hautaaminen, 1935

Kumiseva kello

Käydessäni toukokuussa Tammisaaressa hämmästyin, kun äkkäsin että pienessä kaupungissa oli kaksi Helene Schjerfbeckin kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä. Keväisellä käynnillä näin näistä vanhemman, vaatimattomamman ja proosallisemman - Chappe-museon lähellä Kustaa Vaasan kadulla olevan ”maalaustelineen” (täällä). Toinen - vuonna 2011 Skepparträdgårdenin puistossa paljastettu muistomerkki - jäi tuolloin näkemättä.

Heinäkuisella Tammisaaren reissulla (täällä) päätin korjata asian. Lähdin Chappe-museolta kävelemään kohti merenrantaa ja Skepparträdgårdenin puistoa, joka muuten suomentuu Laivurinpuistoksi :) Puiston kerrotaan olleen yksi Helenen mielipaikkoja 1920- ja 1930-luvulla kaupungissa. 

Harhailin puistossa pitkään ja etsin muistomerkkiä. Vasta seistessäni lähes teoksen keskellä, tajusin saapuneeni perille…

The Finnish Untuned Bell (Suomalainen epävireinen kello) -niminen muistomerkki koostui kahdesta 20 metrin korkuisesta teräspylväästä ja näiden väliin viritetystä vanhasta kirkonkellosta sekä rakennelman ympärille asetelluista kahdeksasta tammipenkistä. Seisoin siis toisen teräspylvään vieressä, katsoin ylös ja näin kellon. Jees - perillä :)

Muistomerkin on suunnittellut norjalainen nykytaiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953) vuonna 2011. Itse kello on valettu Lontoossa jo vuonna 1811 ja siitä lähtien se on ollut Essexissä Writtle Church -nimisen kirkon tornissa. Vuonna 2003 se päätettiin kuitenkin poistaa tornista, koska se ei soinut harmonisesti kirkon muiden kellojen kanssa. Tuolloin Anne Dolven pelasti kellon tuhoamiselta ja suunnitteli käyttävänsä sitä jossain tulevassa taideteoksessaan. 

Vedän teräspylvääseen kiinnitetystä massiivisesta puukahvasta. Parinkymmenen metrin korkeudessa oleva kello kumisee komeasti. En osaa kuulla mitään epävireisyyttä, ainoastaan kaunista, hieman vaimennettua kirkonkellon soittoa :)

Teoksen tekijän mukaan epävireisyys on kuitenkin teoksen Juttu: ”Epävireisyys muistuttaa niistä epätäydellisyyksistä joita meissä kaikissa on.”

Toisessa pylväässä oli puinen kahva, josta vetämällä kello alkoi soida.

Kuvassa Helene 65-vuotiaana vuonna 1927. 

Valokuva: Harald Holmström, Kansallisgallerian valokuvakokoelma

Tammisaarelainen valokuvaaja Harald Holmström (1901-1984) otti Helene Schjerfbeckistä

lukuisia valokuvia tämän asuessa Tammisaaressa 1920- ja 1930-luvuilla.

PS. Jos haluaa tietää Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) hieman enemmän kuin mitä löytyy tekoälyn tiivistelmästä tai Wikipediasta, mutta ei kuitenkaan jaksa lukua elämänkertoja, niin suosittelen Marko Ylitalon kirjoittamaa Hesarin artikkelia Taiteilija, jota ei pysäyttänyt mikään (HS 10.7.2019).

Minulle artikkelissa uutta oli mm. tieto, että Helene pääsi jo 11-vuotiaana opiskelemaan - vapaaoppilaana - Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. 

Kukkia aamuun

Partsilla pelarkuita - kuten aina - ja sisällä Alepan upeita ruusuja. 

 

Carl de Mumma kiehtoi

Jos Tammisaaren museokeskittymän vaatimaton kahvila ei tyydytä (täällä), niin kannattaa kävellä muutama sata metriä läheiselle Raatihuoneentorille, jossa löytyy parikin kahvilaa. Keväällä kokeilin Schjerfbeckin nimeä kantavaa vanhanajan kahvilaa (täällä) ja kesäreissulla (täällä) päätin testata viereisen Carl de Mumma -nimisen leipomokahvilan. 

Kahvilaan minut veti ensisijaisesti sen nimi, joka oli hauska sanaleikki. Carl de Mumma viittaa kardemummaan, jota käytetään mm. korvapuustien maustamiseen. Samalla sanaleikillä leikitteli aikoinaan jo tunnettu ruotsalainen kirjailija ja pakinoitsija Erik Zetterström (1904-1997), joka käytti nimimerkkiä Kar de Mumma.

Kuppilassa oli kolmisen kymmentä paikkaa sisällä ja saman verran eteen rakennetulla lasitetulla terassilla, joka sinänsä oli aika mauttoman näköinen. Tarjoilut oli ihan jees. Sanotaan, että ei valittamista, mutta ei hurraa-huutojakaan :) Ja palvelu ystävällistä. Selväti ruotsinkielinen nuori palveli minua ystävällisesti suomen kielellä, vakka se ei hänelle helppoa ollutkaan…

Tykkäsin kahvilan rennosta ja mutkattomasta tunnelmasta, joten saattaisin palata toistekin…

Tammisaarelainen porvariskoti

Vasemmalta oikealle musta Chappe, punainen ns. Bloombergin talo (ei yleisölle), 

keltainen Porvariskotimuseo ja sen punainen varastorakennus.

Raaseporin museokompleksin (täällä) vanhin talo on eittämättä kaksikerroksinen, viereiseen Kustaa Vaasan katuun lähes kiinni rakennettu puutalo. Kadulta pihalle tullessa tuon keltaiseksi maalatun rakennuksen kyljessä näkyy vielä vanha Museo-kyltti. 

Talon ja sen asukkaiden historiasta löysin aika vähän tietoa. Talo on rakennettu 1790-luvulla. Vuonna 1857 sen osti kelloseppämestari Anders Johan Blomqvist, joka asui siinä kuolemaansa eli vuoteen 1908 asti. Vuonna 1947 Andersin tytär Alfrid myi talon Tammisaaren kaupungille, ja pari vuotta myöhemmin 1949 se avattiin yleisölle kotimuseona. 

Ymmärtääkseni suurin osa museotalon nykyistä irtaimistoa ei ole alkuperäistä, vaan on kerätty lähiseudulta ja järjestetty eri huoneisiin historiallisten sisustustyylien mukaan. Kunkin huoneen ovenkarmin yläpuolelle oli kirjoitettu: kustavilaistyylinen (noin 1790-1810) sali, Biedermeier-tyylinen (noin 1840-1850) kammari, uusrokokootyylinen (noin 1850-1870) förmaaki ja keittiö (noin 1790-1900). 

Ihan mielenkiintoista, mutta jäin kaipaamaan enemmän persoonallisuutta. Jotakin, mikä olisi liittänyt kalusteita vanhaan Tammisaareen tai sen asukkaisiin. 

Kauneinta rakennuksessa oli alakerran eteishalli ja yläkerran luonnonvalon täyttämä porrasaula. Ja keittiön kauniisti koristemaalattu puinen astiakaappi :)

Ja mielenkiintoisinta oli pihaa reunustava vanha ulkorakennusrivistö vuodelta 1824. Rivissä oli peräti yhdeksän, eri toimintoihin tarkoitettua tilaa/huonetta, joihin useimpiin mentiin sisään oman ulko-oven kautta: Kellari, renkitupa, leivintupa, ruoka-aitta, puuliiteri, vaunuvaja, talli, navetta ja vielä viimeisenä, korkeiden portaiden päässä ulkokäymälä. Hämmentävää, miten paljon keskiluokkaisessakin perheessä asioita hoidettiin palvelijoiden avulla päärakennuksen ulkopuolella ja ikäänkuin asukkailta salaa.

Tällä kertaa ulkorakennukset jäivät minulta pääosin väliin, minkä oikeastaan äkkäsin vasta kotona :) Viime viisitillä toki tutustuin niihin paremmin ja tykkäsin (täällä), mutta nyt huomasin, että jäin oikeastaan kaipaamaan niiden näkemistä.

Eli vielä on jotain Tammisaaren museoissa tutkimatta…

Alakerran eteinen ja porrasaula

Kauniisti koristeltu astiakaappi

Uusrokokoo-tyylinen (1850-1870) förmaaki eli arkiolohuone

Uusrokokoo näkyi myös verhonpidikkeissä :)

Biedermeier-tyylinen (1840-1850) kammari

Toisen kerroksen valoisaa porrasaulaa

Toukokuussa valokuvasin taloa kadun puolelta. 

Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Aamunrepäisy 40

HS:n tiedetoimittaja Annikka Mutasen mainiossa Elämän tarkoitus löytyy naistenlehdestä

 -nimisessä jutussa (HS 24.7.26) kerrotaan kirjailija Hannu Mäkelän sanoneen: 

Elämän tarkoitus on saada yhteys toisiin ihmisiin. 

Ja toimittajan mukaan siihen on kolme keinoa: katse, puhe ja kosketus. 

Lazy days - or not

Kesää Taattisilla

Täällä taas ollaan Taattisten tilalla Merimaskussa. Kaunista ja viihtyisää - kuten aina - vaikka majoitus- ja kahvilatoiminta onkin tauolla ainakin tämän kesän (täällä). 

Olen viihtynyt Opiskelijtytön ja Lontoontytön perheiden kanssa. Edellinen tosin palasi puolisonsa ja 2 v ja 1/2 v poikiensa kanssa jo viime keskiviikkona pääkaupunkiseudulle. Onneksi ehdin viikon nauttia pikkupoikien seurasta ja vanhempien valmistamista herkkuaterioista - kanttarellikastiketta, kanttarellirisottoa, kanttarellipastaa - monen muun muassa :) 

Kanttarellejahan lähimetsissä on ennennäkemättömiä määriä. Lyhyellä lenkillä löytää helposti useamman litran. Ja ilokseen tytär löysi päätalon pihasta myös kolme madotonta ja upeaa herkkutattia.

Rakastan edelleen Tilan levollisuutta ja rauhaa, mikä tietty korostuu kun ei ole muita majoittujia. Ja tilaa - niin sisällä kuin ulkona.

Taas käytiin Billnäsissä

Heinäkuun alussa kävimme Lontoontytön kanssa Billnäsissä, jossa oli taas helsinkiläisen Lokal Gallerian taidenäyttely, kuten viime vuonnakin (täällä). Tänä kesänä At First Blush -niminen näyttely oli järjestetty alueen vanhassa lapiotehtaassa, joka oli lähes vastapäätä viimevuotista näyttelytilaa.

Viime vuonna ihastuin esillä olleiden teosten lisäksi hienoon näyttelytilaa (täällä). Tämänvuotinen näyttelyhalli oli edellisvuotta pienempi ja tylsempi, mikä mielestäni latisti näyttelyn tunnelmaa. Minun ainakin oli väliin vaikea havaita yksittäisiä esineitä ja teoksia ja huomata niiden kauneus ja kiinnostavuus. Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan, vaan näyttely oli kokonaisuus…

At First Blush -näyttelyn teemana oli tunne, jonka uuden elämän puhkeaminen kukkaan alkukesästä, aiheuttaa. Tosin tuota voittoisaa ja odottavaa tunnetta vain harva esillä olleista teoksista pystyi minussa herättämään.,, 

Mukana oli nelisenkymmentä taiteilijaa - kuvataidetta, muotoilua ja käsityötaitoa. Useimmat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta oli joukossa myös tuttuja mm. viime vuodelta Billnäsistä. 

Tällä kertaa viehätyin esimerkiksi suomalaisen lasitaiteilija Renata Schirmin vaaleanpunaisesta, yksinkertaiselta näyttävästä lasireliefistä, jossa puhallettua lasia oli mielenkiintoisesti kuumatyöstöllä laskostettu. Ja Jaakko Mattilan isokokoisesta, herkästä akvarellityöstä, jonka työstämiseen hän oli käytänyt luonnonaineita - sahramia, punajuurta ja fytosyaniinia. 

Sekä teollisen muotoilijan Arni Aromaan pienistä teoksista, joissa hän yhdisti kivitavaraa ja lasia. Ja tietenkin tykkäsin myös myös Eija Kosken komeista himmeleistä - viime vuoden tapaan (täällä). 

Uutta viime vuoden kesänäyttelyyn verrattuna oli myös se, että näyttelyhallin yhteydessä oli pieni, mukavan näköinen kahvila. Minkä tosin äkkäsimme vasta, kun olimme jo nauttineet retkipäivän kahvit joenrannalla olevassa Cafe Ellenissä, johon ihastuimme viime vuonna (täällä). 

Ja ihastuimme taas - suosittelen :) Ja näyttelykin oli, jos ei pitkän matkan - meidän 30 kilometrin matka vielä kannatti - niin käymisen arvoinen…

Edessä Arni Aromaan Palko III (2025), Silmu III (2026) ja Itu VII (2025) ja 

seinällä Jaakko Mattilan isokokoinen Sun and Water (2026).

Renata Schirm: Plisee, 2026

Seinällä ylhäällä oikealla Jenni Ropen maalaus.

Näyttelytilasta löytyi myös pieni kahvila.