keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Sipilät Turussa

Sulho Sipilä: Joulukuusi ja omakuva, 1929

Tutustuin Greta Hällfors-Sipilän ja Sulho Sipilän maalauksiin ensimmäistä kertaa Ateneumissa tammikuussa 2020. Taidemuseossa kierrellessäni ihastuin tauluun, joka kuvasi ihanan värikkäästi Johanneksen kirkkoa (täällä). Kirkkoa, jonka lähellä asun ja jonka ohi tai ympäri kävelen Murun kanssa vähintään pari kertaa viikossa. Taulu oli maalannut minulle silloin vielä tuntematon Greta Hällfors-Sipilä.

Tämä Ateneumin kokoelmiin kuuluva Johanneksen kirkko -niminen teos vuodelta 1918 on edelleen yksi lemppareistani taidemaalari Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) tuotannossa. Pitkään teos oli merkitty Sulho Sipilän (1895-1947) nimiin, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut, että signeerattoman Johanneksen kirkon on mitä ilmeisemmin maalannut 19-vuotias Greta Hällfors-Sipilä. Uuden tutkimuksen myötä muitakin alkujaan Sulho Sipilän tekemiksi kirjattuja maalauksia on paljastunut hänen vaimonsa Gretan teoksiksi.

Pian Ateneumin jälkeen - hetki ennen koronaa - törmäsin Turun taidemuseossa maaliskuun alussa 2020 Greta Hällfors-Sipilän maalaukseen Tyttö Viiskulmassa samoin vuodelta 1918 (täällä). Ja ihastuin myös tähän. Paljon samaa kuin Johanneksen kirkossa - väriä, valoa, epäsymmetrisyyttä ja leikkisyyttä.

Johanneksen kirkon ja Viiskulman tytön innoittamana kävin katsomassa Helsingin taidemuseossa (HAM) marraskuussa 2021 olleen taiteilijapariskunnan yhteisnäyttelyn. Ja tykästymiseni heidän töihinsä vain lisääntyi (täällä). HAMin näyttely oli toteutettu yhdessä Turun taidemuseon kanssa, ja sinne näyttely siirtyikin loppusyksystä 2022.

Turussa on nyt nähtävillä noin 60 Greta Hällfors-Sipilän ja Sulho Sipilän pääosin vuosina 1910-1940 tehtyä työtä. Paljon sisätiloja, ikkunanäkymiä, kaupunkielämää ja läheisten muotokuvia, joista lähes kaikki kuuluivat joko Ateneumin tai Turun taidemuseon kokoelmiin. Yllätyin, että Turun taidemuseon kokoelmissa on peräti 39 Sulhon ja 19 Gretan työtä. Puolalanpuistossa onkin tammikuun puoli väliin asti nähtävissä myös sellaisia avioparin teoksia, joita vuosi sitten ei ollut esillä Helsingissä. 

Turun taidemuseossa ihastuin mm. nuoren Gretan Aurinkokylpy-nimiseen kubistiseen vesivärityöhön ja Sulhon Ateljeen ikkunaan, jossa näkyi taas kulma Johanneksen kirkkoa. Viimeisen salin seinällä oli Sulho Sipilän synkkä Joulukuusi ja omakuva, joka puolestaan pani miettimään meidän suomalaisten jouluperinteitä. Onneksi nykyään joulun raamit ovat väljempiä ja sallivampia, ja jopa joulun jättäminen ”väliin” on hyväksyttyä.

Tällä kertaa kävin kahvilla taidemuseon kahvila Viktorissa poikkeuksellisesti ennen näyttelyyn tutustumista. Ja poikkeuksellisesti en yksin, vaan Turun serkun mukavassa seurassa :):)

Greta Hällfors-Sipilä: Tiva (omakuva), 1917

Greta Hällfors-Sipilä: Aurinkokylpy, 1917

Greta Hällfors-Sipilä: Kahvipöydässä (Elli Sipilä ja Olga Hällfors), 1919
Olga Hällfors (1858-1936) oli Gretan äiti ja Elli Sipilä ilmeisesti Sulhon sisko. 

Sulho Sipilä: Ateljeen ikkuna, 1931

tiistai 6. joulukuuta 2022

Joulua kohti 4/22


Piipahdan aika ajoin Frekrikinkadulla olevassa Papershop-nimisessä paperikaupassa. Paljon kivaa, kaunista ja turhaa. Harvoin ostan mitään, pääosin vain katselen monenmoisia kortteja, julisteita, kalentereita, lahjapapereita, koristenaruja.

Marraskuun lopussa päädyin kuitenkin ostamaan kaupasta joulukalenterin. Tukevasta pahvista tehty, kaksiosainen joulukuusi, joka on noin 40 korkea ja joka kolmiulotteisena sopii hyvin esim koristeeksi pöydälle. Ostin jopa kaksi kuusikalenteria, joista toinen päätyi Lontoontytölle Lontooseen ja toinen Opiskelijatytölle Taattisille. 

Joulua kohti kalenterin luukkuja avaten :) Lapsuutta muistellen…

maanantai 5. joulukuuta 2022

Paras pusero


Turun serkku on kova kutomaan. Hän päätti kutoa minulle keväällä olleiden 70-vuotisjuhlien (täällä) kunniaksi islantilaisen villapuseron. Juhlapusero-idean takana oli yhteinen SerkkuSakkimme, johon Turun serkun ja minun lisäksi kuuluvat Sisko ja kaksi muuta serkkuani. 

Mutkien jälkeen sain puseron viikonloppuna Turussa. Odotus palkittiin monin verroin, sillä Serkun kutoma villapusero on enemmän kuin ihana. Sopivasti paksun ja ohuen väliltä ja mukavan iso. Ja rakastan puseron värejä. Malli on Merja Ojanperän tänä vuonna ilmestyneestä kirjasta: Ihanaa Islannin villasta - uudet ideat (2022). Mallin nimi on Vuonolla, joskin kirjan kaikki islanninpuserot näyttävät syötävän hyviltä :)

Kiitos, SerkkuSakki :):) Pusero päällä on lämmin lähteä kohti ”energiatalvea”…

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Terkkuja Tilalta

Kille kanoineen :)

Olen ollut viikonlopun Tyttärien Tilalla eläinten vahtina ja hoitajana, kun Emäntä huitelee pääkaupunkiseudulla. On ruokittu lampaat, puput, kissat, kanat ja ankat sekä lenkitetty Dora-koiraa kolmesti päivässä (45-75 min/lenkki). Ja haravoitu lehtiä lumen seasta sekä leivottu neljä taatelikakkua (täällä).

Kohta kohti kotia. Ja lepoa :):)

Nykyinen ravintola - entinen sikala :) jouluvaloissaan.

lauantai 3. joulukuuta 2022

HannuV hurmasi


Tykkäsin - ja paljon. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen (s.1951) kevyet kattorakennelmat, tänä vuonna tehdyt maalaukset ja niiden värimaailma sopivat täydellisesti Taidehallin korkeisiin huoneisiin. Erikokoiset huoneet ja Väisäsen taideteokset korostivat hienosti toistensa ainutkertaisuutta.

Yleensä kierrän Taidehallin kuusi näyttelyhuonetta niin, että rappusten jälkeen käännyn vasemmalle. Vasemmalla oleva iso huone kutsuu minua enemmän kuin oikealla oleva pieni ja kapea huone. Vasta joku aika sitten tajusin, että useimmat Taidehallin näyttelyistä on suunniteltu siten, että katsominen olisi tarkoitus aloittaa kääntymällä portaiden päässä oikealle, ei vasemmalle.

Väisäsen näyttelyssä kokeilin tätä. Käännyin oikealle ja kiersin huoneet myötäpäivään. Ainoa hyöty siitä oli se, että luin näyttelyn esittelytekstin ensimmäisessä, enkä viimeisessä huoneessa. Muuten en tykännyt. Kiersinkin näyttelyn uudelleen - ja ”oikein” päin eli vastapäivään. Näin pääsin heti ikäänkuin kaiken keskelle :)

Näyttelytilan katosta oransseilla remmeillä riippuvat erilaiset katokset kutsuivat vahvasti luokseen. Tuli voimakas tunne, että haluaisin mennä makaamaan katosten alle. En kuitenkaan toteuttanut mielihaluani, koska jokaisen näyttelyhuoneen seinässä oli selkeästi näkyvä varoitus: Kattojen alle ei saa mennä. 

”Näyttely muistuttaa myös ihmisen,
 ihmiselämän hauraudesta, särkyvyydestä, 
ja kysyy: onko parasta olla ehjä?”

Lause näyttelyn esitetekstistä. Jollain sanattomalla tavalla koin ja aistin tämän kaikkialla näyttelyssä. Ja aloin hengittää rauhallisemmin. Kiitos, HannuV :)

Pappilan katto, 2022

Epi de faitage ”trois couleurs” (2022) ja Epi de faitage I (2022)

Hojoki, 2022

perjantai 2. joulukuuta 2022

Kahtamoinen kirkko


Mikkelin vanhalta pohjoiselta hautausmaalta (täällä) ”eksyin” vielä viereiselle Mikkelin Pitäjänkirkolle. Komea puukirkko ei ollut auki, joten ihailin kirkkoa vain ulkopuolelta. Mutta ulkoakin kirkko oli tutustumisen arvoinen. Tykkäsin :)

Pitäjänkirkko on mielenkiintoinen ja kaunis kaksoisristikirkko, jonka pohjapiirroksessa yhdistyy neliö ja risti. Kyseessä on itäsuomalainen rakennustyyli, jota  kutsutaan kahtamoiseksi. Pitäjänkirkko, jonka nimi vuoteen 2013 oli Mikkelin maaseurakunnan kirkko, valmistui pari sataa vuotta sitten 1817.

Kirkko pystytettiin tunnetun kirkonrakentajan Matti Salosen (1762-1823) johdolla. Hänen isänsä Juhana Salonen (1738-1804) taisi kirkkorakentajana olla poikaansa tunnetumpi ja arvostetumpi. Huhutaan, että Matti Salonen vastasi pääosin myös kirkon suunnittelusta ja arkkitehti Charles Bassi (1772-1840), joka mainitaan virallisena suunnittelijana, hoiti vain paperien ja piirustusten allekirjoittamisen. 

Mikkelin Pitäjänkirkon sanotaan olevan yksi Suomen suurimpia puukirkkoja. Suomen (ja maailman) suurin puukirkko on Kerimäen kirkko Savonlinnassa. Se on 45 metriä pitkä, 42 metriä leveä ja 27 metriä korkea, ja sen sisälle mahtuu noin 5 000 ihmistä. Toisesta tilasta netissä kilpailevat ainakin Mäntyharjun, Rääkkylän ja Heinäveden puukirkot. Mikkelin Pitäjänkirkkoa ei tässä kisassa mainita…

Puukirkon lisäksi ihastuin kirkon pihalla olleeseen tosi komeaan lumimarjapensaaseen. Valtavasti vitivalkoisia marjoja - saisipa pihalleen tuollaisen, eikä tavanomaisen harvamarjaisen yksilön :) Tykkäsin myös lähellä olevan sankarihautausmaan muistomerkkiin, jonka olivat 1986 suunnitelleet savolaiset arkkitehdit Jaakko Merenmies ja Petri Enqvist. Ilmeisesti muistomerkin päällä palaa juhlapäivinä tuli…

Kirkko, pensas ja muistomerkki - rakennuksia, luontoa ja veistostaidetta. Arjen ja ”eksymisen” iloja :)


Merenmies ja Enqvist: Pro patria 1939-1945 (1986)

torstai 1. joulukuuta 2022

Museo ostarissa


Piipahtaessani Mikkelin keskustassa olevassa Akseli-nimisessä kauppakeskuksessa huomasin, että sen toisessa kerroksessa oli Mikkelin taidemuseo. Päätin käydä katsomassa... 

Lähes 40 vuotta 1970-2019 Mikkelin taidemuseo toimi ns. graniittitalossa, joka on tuomiokirkkoa vastapäätä ja yksi kaupungin mielenkiintoisimpia rakennuksia. Kolme vuotta sitten Taidemuseo siirtyi läheiseen kauppakeskukseen graniittitalon sisäilmaongelmien takia. Arvioitiin, että museo joutuisi toimimaan väistötiloissa 5-7 vuotta. Harmi, että en aikoinaan käynyt graniittitalon museossa, sillä ainakin nykyinen museo oli pettymys kaikin puolin - tylsät ja pienet tilat, outo näyttely eikä yhtään ihmistä. Ehkä edes entiset tilat olisivat olleet mielenkiintoisempia…

Taidemuseossa oli kuvataiteilija Hinni Huttusen (s.1990) Another Real Sphere -niminen näyttely, jonka sanottiin käsittelevän mm. rakkautta, identiteettiä ja yksinäisyyttä. Ei koskettanut minua, ei ihan makuuni - ehkä teokset olivat liian ”vaikeita” minulle. 

Eniten tykkäsin näyttelyn kevyemmistä teoksista, joissa kuvattiin mm. mielikuvituslemmikkejä. Tuli ikävä omaa Murua :)

Hinni Huttunen: Self-portrait as a Ghost, 2022

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Väärät vermeet


Mikkelin kiertoajelulla (täällä) Parasystävä ja Miehensä halusivat näyttää minulle kaupungin ensimmäisen muraalin. Osin siksi, että Vesitornintiellä kerrostalon seinään maalattu muraali on taidokkaasti ja hienosti toteutettu ja osin siksi, että toinen tekijöistä on yhteisen hyvän ystävämme poika. 

Taiteilijakaksikko Anetta Lukjanova (s.1993) ja Taneli Stenberg (s.1978) työstivät Väärät vermeet -nimistä teosta kaksi viikkoa syksyllä 2019. Talviasuiset kärpät tulevat kauniisti esille seinään maalatun keltaisen syysluonnon keskellä. Kärpän hännän kärkipää on talvellakin musta, ja kun katsoo tarkkaan, sen näkee myös muraalissa. Toisin kuin lumikolla, jonka talviturkki on kokovalkoinen. 

Väärät vermeet - nimensä mukaisesti - talviasu syyskuussa :) Hyväntuulista taidetta on ilo katsella…

tiistai 29. marraskuuta 2022

Hautausmaa yllätti


Käydessäni vieraassa kaupungissa tykkään ”eksyä” eli kävellä summamutikassa ympäriinsä ja katsoa, mitä eteen tulee. Väliin ”eksymisellä” on päämäärä eli minun on tarkoitus kävellä tiettyyn paikkaan, mutta en välttämättä kulje suorinta, kartan osoittamaa reittiä, vaan ”eksyen”. Tosin turvallisesti :)

Mikkelissä käydessäni (täällä) kävelin rautatieasemalta majapaikkaani Marjaan. Matkalla ”eksyin” ikivanhalle hautausmaalle. Otavankatua kävellessä jäin ihmettelemään vanhan kivimuurin ympäröimää synkkää puistomaista aluetta, jossa siellä täällä, sikin sokin sojotti kivisiä ja rautaisia ristejä. Näitä osin rikkinäisiä ja sammaloituneita ristejä tuskin erotti vanhojen havupuiden keskeltä. Korkeat ja tiheässä kasvavat puut korostivat entisestään alueen mystisyyttä ja kummitusmaisuutta. 

Puisto, jonka juuri ja juuri tunnistin hautausmaaksi, kutsui pysähtymään. Menin sisälle kivimuurissa olevasta aukosta/portista ja jäin kiertelemään mielenkiintoiselle hautausmaalle, joka huokui historiaa. Mikkelissä on ollut vilkasta elämää kauan ennen minuakin :):)

”Eksyin” Mikkelin ns. Vanhalle pohjoiselle hautausmaalle. Otavankadun toiselta puolelta olisi löytynyt vielä Vanha eteläinen hautausmaa, mutta sinne en enää mennyt. Uusien vainajien hautaaminen molemmille hautausmaille lopetettiin jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun Mikkelin kaupunki laajeni ja hautausmaiden katsottiin jääneen liian lähelle asutusta. Tosin Vanhan pohjoisen hautausmaan pohjoisosaan on viime vuosina perustettu uusi rajattu tuhkahautausmaa.

Mikkelin vanhat hautausmaat muutettiin yli sata vuotta sitten hautausmaapuistoiksi, joissa vanhat, korkeat puut ja rehevöityneet pensaat viihtyivät kiemurtelevien hiekkapolkujen välissä. Käydessäni Vanha pohjoinen hautausmaa näytti aika hoitamattomalta. Useimmat ristit ja hautamuistomerkit olivat kaatuneet ja/tai rikkoutuneet, ja useimpien vainajien nimistä ei enää saanut selvää, minkä toki ymmärsin.

Pohjoiselle hautausmaalle oli haudattu pääosin 1800-luvun lopulla kuolleita vainajia. Hautojen joukossa oli useita venäjän kielisiä hautoja - ilmeisesti Mikkelissä toimineen kasarmin (täällä) venäläisiä sotilaita. Mielenkiintoni herätti myös pikkuruiset hautakivet, joihin oli kirjoitettu ainoastaan etunimi. Netistä luin, että nämä olivat lasten hautoja, joissa riitti pelkkä vainajan etunimi. Jo yksistään hautakiven pystyttäminen oli siihen aikaan luksusta lapselle.

Jaksan aina hämmästyä, miten paljon tietoa netistä löytää - siis myös ilmeisen luotettavaa tietoa :) Vanhalla pohjoisella hautausmaalla törmäsin mm. ruosteiseen rautaristiin, josta luin, että hautaan oli haudattu kirkkoherran rouva A.C. Landgren (os. Lagerstam). Hän oli kuollut 69-vuotiaana vuonna 1867.

Netistä selvisi, että Aurora Catharina Lagerstam oli 17-vuotiaana mennyt Nurmijärvellä naimisiin tulevan Uukuniemen kirkkoherran Anders Landgrenin (1793-1837) kanssa. Vuosina 1818-1830 he saivat seitsemän lasta, joista ainakin neljä eli aikuiseksi. Esikoispoika Lars Anders Landgren (1818-1875) seurasi isänsä jalanjälkiä, kouluttautui papiksi ja toimi viimeiset elinvuotensa Mäntyharjun kirkkoherrana. 

Hautoja tutkiessa viereeni pysähtyi sähköpyörätuolilla liikkunut savolaismies, jonka kanssa jutustelimme pitkän tovin. Hän kertoili mm. lukuisista retkistään eteläeurooppalaiseen luostariin, jossa hän työskenteli useina vuosina yleismies-Jantusena. 

”Eksyminen” ylitti taas odotukseni. Sain hämmästellä historiaa ja nauttia satunnaisesta kohtaamisesta.


Kyrkkoherdskan A.C. Landgren 
F. Lagerstam 
F. 1798 D. 1867

maanantai 28. marraskuuta 2022

Kurotus taivaaseen


Mikkelin tuomiokirkkoa ei voi olla huomaamatta. Kävellessä rautatieasemalta ylös Hallituskatua kohti Kauppatoria alkaa kirkon korkea torni näkyä jo ennen ensimmäistä poikkikatua. Punatiilinen, yli 60 metriä korkea suippotorni hallitsee näkymää hetki hetkeltä enemmän - aina kirkolle asti. Luokseen kutsuen. 

Tänään - eläkeläisikäisenä kirkkofanina - näen ja koen näin. Toisin oli 30-40 vuotta sitten, jolloin alkuun yksi- ja lopulta viisilapsisena perheenä vierailimme kesäisin tiheästi Mikkelissä ja sen ympäristössä. Tehdessäni ostoksia Mikkelin torilla viiden oman ja kolmen Parasystävän vilkkaan lapsen kanssa en koskaan ”huomannut” lähellä olevaa kirkko - kirkkoa, jota ”ei voi olla huomaamatta”. Toki tiesin, että kaupungissa on iso ja komea tuomiokirkko, sillä Parasystävä ja Miehensä oli aikoinaan - 50 vuotta (sic) sitten - vihitty Mikkelin tuomiokirkossa. Aika aikaa kutakin on niin totta :)

Mikkelin tuomiokirkko on rakennettu 1897 Ristimäelle juoppoputkana toimineen entisen palotornin paikalle. Kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929), joka oli aikansa tuotteliampia kirkkoarkkitehtejä. Hänen työpöydällään piirrettiin yli 30 toteutunutta suomalaista kirkkorakennusta.

Astuessani (sisältäkin) korkeaan kirkkoon minua lähestyy ystävällinen mies - minun lisäkseni ainoa ihminen kirkossa. Hän kysyy, josko haluan että hän kertoo minulle rakennuksen historiasta. Mikäs kirkkofania voisi enemmän ilahduttaa :)

Uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu kirkko muurattiin lähistöllä valmistetuista punatiilistä ja muurauslaasti jätettiin tarkoituksella saumoista ”ulos”. Asia, jota en olisi itse huomannut, mutta joka minua viehätti. Perinteisesti kirkkorakennukset on kuulemma sijoitettu niin, että alttari on itäpäädyssä - auringon nousun suunnassa - ja sisäänkäynti lännessä. Poikkeuksellisesti Mikkelin kirkko päädyttiin rakentamaan toisin päin, jotta kirkon sisäänkäynti ja julkisivu saatiin kaupungin puolelle. Hyvä valinta :)

Mies jatkoi kertomalla, että taidemaalari Pekka Halosen (1865-1933) vuonna 1899 suunnittelemassa Jeesus ristillä -nimisessä alttaritaulussa Jeesus kuvataan kuolleena. Näin siksi, että Halonen ei halunnut maalata kirkkokansan katsottavaksi kärsivää Kristusta eikä näkyvää verta. Alttaritaulun Jeesuksesta huokuukin levollisuus ja rauha. Asia, mitä minä kirkossa haen ja kaipaan.

Yhdessä jutussa luulen Miehen olleen väärässä. Hänen mukaansa kirkon keskikäytävää valaisevat lamput olisivat kuuluisan suunnittelijan Paavo Tynellin valmistamia. Tätä epäilen, sillä mistään en löytänyt asialle vahvistusta. Joka tapauksessa kynttelikköä muistuttavat valaisimet sopivat korkeaan kirkkoon loistavasti ja luovat ympärilleen lämmintä valoa.

Mikkelin tuomiokirkko peruskorjattiin 1955, jolloin kirkon sisällä tehtiin arkkitehti Martti Välikankaan (1893-1973) suunnittelemia isoja muutoksia. Kirkkosalin ilmettä pelkistettiin huomattavasti, esimerkiksi vanha koristeellinen saarnatuoli vaihdettiin funkistyyliseksi. Sen sijaan lehterillä oleva vanha ja komea urkufasadi päätettiin säilyttää ja uudet urut piilotettiin sen taakse, mistä tykkäsin. Lisäksi kahteen alttarilla olevaan isoon ikkunaan hankittiin kuvataiteilija Antti Salmenlinnan (1897-1968) tekemät Karjalasta ja arkkienkeli Mikaelista kertovat sarjakuvamaiset lasimaalaukset.

Korkea ja iso kirkko on jätetty ihanasti omaan rauhaansa ja ”omaan tilaansa” mäkisen puiston keskelle. Seuranaan tornien tavoin taivaalle kurottavat vanhat suippokuuset. Ja pääoven edessä kirkolle johtavat leveät ja jykevät graniittiportaat. 

Pekka Halosen alttaritaulu ja Antti Salmenlinnan lasimaalaukset.

Lehterillä näkyy säilytetty vanha urkufasadi

Kirkkoa alkuperäisessä asussaan vuonna 1932

Mielenkiintoista ja kaunista vanhaa tiilimuurausta