Koti 1800-luvulta

Viikonloppuna tutustuin Lönnrotin lapsuudenkotiin Paikkarin torppaan Sammatissa. Toistamiseen, sillä joskus yli parikymmentä vuotta sitten olen käynyt siellä ensimmäisen kerran. Tämä tosin palautui mieleeni vasta, kun ajoin autolla museoidun torpan parkkipaikalle :)

Vanhan riukuaidan ympäröimä pikkuruinen torppa parin omenapuun ja luonnonvaraisen niityn keskellä sekä taustalla välkkyvä Valkjärvi oli niin kaunista katseltavaa, että sitä kelpasi katsella toisenkin kerran. Paikasta välittyi jotain hyvin rauhallista ja levollista. Oli jopa vaikea kuvitella, että tosiasiassa torpassa 1800-luvun alkuvuosina elettiin usein puutteessa ja jopa nälässä. 

Elias Lönnrot (1802-1884), josta myöhemmin tuli merkittävä suomalaisen kansanrunouden kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja sekä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, syntyi vuonna 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin (1765-1851) ja hänen vaimonsa Ulrikan (1773-1859) neljänneksi lapseksi. 

Fredrik-isä oli pari vuotta aiemmin rakentanut kasvavalle perheelleen Paikkarin taloon kuuluvan, yksihuoneisen torpan, jossa Eliaksen syntyessä asuivat vanhempien ja vastasyntyneen lisäksi kolme isoveljeä: Henrik (9v), Adolf (6v) ja Gustaf (3v). Eliaksen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä: Ulrika, Johanna ja Henrika. Asumisen lisäksi tupa toimi räätäli-isän työpajana, mistä muistutti seinälle ripustetut isälle kuuluneet valtavat sakset.

Poikkeuksellisten suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta sekä Henrik-veljensä tukemana Elias lähti 12-vuotiaana kouluun ensin Tammisaareen ja sitten Turkuun. Vuonna 1822 hänet hyväksyttiin opiskelemaan Turun Akatemiaan, josta hän 30-vuotiaana valmistui lääkäriksi. 

Sekä Eliaksen vanhemmat että hänen sisaruksensa - neljävuotiaana kuollutta Henrikaa lukuunottamatta - elivät aikakaudelle epätyypillisen vanhoiksi. Elias Lönnrotkin kuoli vasta yli 80-vuotiaana synnyinpitäjässään Sammatissa, jonne hän oli palannut vuonna 1862 asuttuaan perheineen sitä ennen eri puolilla Suomea.

Sen sijaan Eliaksen vaimo Maria (1823-1868), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1848, kuoli jo 45-vuotiaana. Ja pariskunnan viidestä lapsesta - Elias (1850-1852), Maria (1852-1874), Ida (1855-1915), Elina (1858-1876) ja Tekla (1860-1879) - vain Ida eli yli 25-vuotiaaksi. Elinaikanaan Elias joutui siis hautaamaan vaimonsa lisäksi myös neljä lastaan, jotka - kaksivuotiaana kuollutta Eliasta lukuunottamatta - haudattiin Sammatin hautausmaalle. 

Vuonna 1858 perhe täydentyi vielä kahdella kasvattityttärellä, kun Elias alkoi huolehtia 7-vuotiaasta Annasta ja 5-vuotiaasta Evasta. Tytöt olivat jääneet täysorvoiksi, kun Eliaksen ystävä ja lääkärikollega Erik Aleksander Ingman oli kuollut syöpään alle 50-vuotiaana.

Vain jokunen vuosi Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen Suomen senaatti teki päätöksen, että Paikkarin torppa tulee säilyttää muuttumattomana muistona suurmiehen varhaisvaiheista. Torppa avattiin yleisölle museona jo vuonna 1887 eli lähes 150 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin lapsuudessa torpassa oli vain yksi huone eli tupa isoine leivinuuneineen. Myöhemmin Eliaksen vanhin veli Henrik osti torpan isältään ja rakensi siihen eteisen ja pikkukamarin. Museotorpan esineistä alkuperäisiä Eliaksen lapsuudenperheen esineitä ovat ainakin tuvassa oleva kehto ja seinällä oleva pieni puinen lusikkahäkki eli -teline. Penkillä oleva mustaksi petsattu kantele on kuulunut Eliakselle, samoin kuin kamarin pöydällä olevat puiset kirjoitustelineet. Useimmat muista kalusteista ja esineistä on kuulunut Lönnrotin lähisukulaisille, vaikka eivät alkuperäistä torpan esineistöä olekaan. 

On kiehtovaa, että Paikkarin torppa ympäristöineen on näihin päiviin asti säilynyt ja säilytetty 1800-luvun alun asussaan - maalaamattomana ja malkakattoisena. Mielenkiintoinen muisto vaatimattoman torppariperheen elämästä ja suurmiehen lapsuudesta entisessä Varsinais-Suomessa.

Edessä Lönnrotin vanha kehto ja takana hänen käyttämänsä kannel.

Seinällä ikkunan vieressä puinen lusikkahäkki.

Huom!

Seiniin piirtäminen 

ja kirjoittaminen edesvastuun 

uhalla kielletty.

Taustalla pilkottaa Valkjärvi.

Elias ja Maria Lönnrot ja heidän neljä tytärtään 1860-luvulla.

Lomalla

Heinäkuun olen tiiviisti Salon mökillä, jossa lähes päivittäin vierailee joku viidestä lapsestani perheineen - osa päiväseltään, osa yöpyen yhden tai useamman yön. Eli vilskettä ja vilinää riittää, kun lastenlapsiakin on jo kahdeksan - seitsemän ihanaa poikaa ja yksi suloinen 3-vuotias tyttö. Ja yhdeksäs kulta syntyy vielä tämän kuun aikana :)

Tämän takia päivitän blogiani harvakseltaan heinäkuun ajan. Palaan tiiviiseen kirjoitusrutiiniin taas elokuussa. Tykkään sekä kirjoittaa blogijuttuja että olla ja hurvitella suurperheeni kanssa. 

Tuntuu, että näin kesällä aika ei riitä molempiin, joten täytyy valita…

Kuparikäärö

Vaskitsa saunan portailla

Kuvia Mirristä

Tyko Sallinen: Mirri/Gösta Stenman, 1917

Tiedän ja tunnen kuvataiteita ja taidehistoriaa vähän, joten jokaisessa taidenäyttelyssä voin oppia uutta. Lähes kaikki näyttelyissä esillä olevat teokset kertovat minulle jotain - jos vain pysähdyn katsomaan ja jaksan ottaa selvää. Uusia tarinoita kyseisestä teoksesta, sen tekijästä ja yleensä kuvataiteesta :)

Esimerkiksi Aboa Vetus Ars Nova -museossa (täällä) yllätyin, miten surullinen tarina paljastui Tyko Sallisen Mirri-nimisen maalauksen takaa. Vuonna 1917 maalatussa muotokuvassa tyhjäkatseinen, tummatukkainen nainen tuijotti apaattisena eteensä. Tummasävyinen maalaus oli ripustettu vaaleanpunaisen huoneen seinälle brittiläisen David Hockneyn (1937-2026) iloluontoisen alastonkuvan pariksi (täällä), mikä vielä korosti Mirrin synkkää tarinaa. 

Kiistellyn ja ihaillun Tyko Sallisen (1879-1955) mallina oli usein - etenkin 1900-luvun alkuvuosina - taiteilijan ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen (1888-1920) eli Mirri, kuten Turussakin esillä olleessa maalauksessa. 

Helmi syntyi Sortavalassa ja pääsi 18-vuotiaana opiskelemaan kuvataiteita Ateneumin piirrustuskouluun. Nuoren naisen oma taiteilijanura tyssäsi kuitenkin parin vuoden kuluttua, kun hän vuonna 1909 meni naimisiin kymmenen vuotta vanhemman opiskelukaverinsa Tyko Sallisen kanssa. Nopeassa tahdissa he saivat kaksi tytärtä: Varpun eli Tirsun, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Eva (1910-1949) ja Tajun (1912-1966).

Tämän jälkeen tapahtui jotain, mitä nykyajasta käsin on vaikea ymmärtää, saatika hyväksyä. Tyko lähetti vaimoltaan salaa runsaan vuoden ikäisen Tirsun Tanskaan lapsettomalle siskolleen kasvatettavaksi, koska Tykon mielestä vaimosta ei ollut äidiksi. Eikä Helmi nähnyt esikoistaan enää ikinä…

Avioparin erottua vuonna 1916 oikeus määräsi tuolloin nelivuotiaan Tajun Helmin huostaan. Vastoin oikeuden päätöstä Tyko kuitenkin vei myös Taju-tyttären ex-vaimoltaan eikä varaton yksinhuoltajaäiti kyennyt taistelemaan oikeuksistaan tuolloin jo kuuluisaa taiteilijaa vastaan. Vuonna 1920 Helmi kuoli sydänkohtaukseen yksinäisenä ja hylättynä vain 31-vuotiaana.

Sallinen on maalannut tai piirtänyt Mirriksi nimittämästä vaimostaan kymmeniä teoksia. Tarkkaa lukumäärää en löytänyt. Useimmat Mirri-maalauksista ovat rujoja ja synkkiä, kuten Turussakin näkemäni maalaus, ja monia niistä on pidetty mallina ollutta vaimoa halventavina. Tästä huolimatta Mirri-maalauksia pidetään Sallisen pääteoksina.

Jäin ihmettelemään, miksi Aboa Vetus Ars Nova säätiön taidekokoelmaan kuuluvan teoksen nimeksi oli merkattu Mirri/Gösta Stenman. Gösta Stenman (1888-1947) oli merkittävä suomalainen taidekauppias ja taiteenkerääjä sekä Tyko Sallisen löytäjä ja tukija eli mesenaatti. Ehkä kyseinen Mirri-maalaus on ollut Gösta Stenmanin omistuksessa. Tiedä häntä…

Etsiessäni tietoa Tyko Sallisen Mirri-maalauksista törmäsin mm. Ilkka Malmbergin mielenkiintoiseen artikkeliin Tykon ja Mirrin suhteesta HS:n vanhasta kuukausiliitteestä (täällä). Tiedänpä nyt enemmän ainakin vanhoista taidemaailman juoruista :)

Mirrin muotokuvia löytyy mm. Ateneumin kokoelmista. Pitääpä seuraavilla visiiteillä  olla tarkkana…

Sadetta pidellessä

Muru viihtyy sohvalla päiväpeiton päällä tai alla aina silloin, kun minäkin istun sohvannurkassa lukemassa, kirjoittamassa blogia tai katsomassa telkkua. Ja kumpikin nautimme läheisyydestä :)

Tänä aamuna Muru kuitenkin yllättäen karkasi sohvalta makuuhuoneen nojatuolin alle. Ilmeisesti se pelkäsi television - ja vähän katsojienkin - kovia äänia, kun Ukin kanssa katsoimme YleAreenan jälkilähetyksenä viime öistä Brasilian ja Norjan jalkapallo-ottelua. Hyvä Norja !!

Jalkapallon seuraaminen jatkuu tänään iltapäivällä/illalla, kun ajan Helsinkiin katsomaan kahden lapsenlapseni pelaamista Helsinki Cupissa. Toivotaan, ettei silloin enää sada ainakaan kaatamalla…

Fredrika ikkunassa

Aboa Vetus Ars Nova -museon (täällä) joen puoleisessa ulkomuurissa on turkulaisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin (s.1954) valotaideteos Fredrika Runeberg ja piste. Teos on tehty pleksilasista, lehtikullasta ja vanerista. Siinä pitäisi vilkkua yli sata pientä punaista ja sinistä valopistettä, joita minä en kuitenkaan kuvaushetkellä huomannut. Ehkä valopisteet eivät näy kirkkaassa auringon paisteessa…

Ulkomuuriin vuonna 2007 upotettu taideteos on muistomerkki kirjailija ja toimittaja Fredrika Runebergille (1807-1879), joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina 1809-1827 Turussa. Edelleen muurin takana on jäänteitä kellarista - nykyään osana Aboa Vetus -museota - joka kuului aikoinaan Fredrikan kotitaloon. 

Fredrikan lapsuudenkoti tuhoutui Turun palossa 1927, minkä jälkeen hän muutti yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa Paraisille - taloon, jossa nykyään toimii kesäkahvila (täällä). Paraisilla Fredrika (o.s. Tengström) tapasi tulevan aviomiehensä, pikkuserkkunsa Johan Ludvig Runebergin (1804-1877). He menivät naimisiin vuonna 1831 ja muuttivat Helsingin kautta Porvooseen. Kaupunkiin, jossa Fredrika asui pääosan aikuiselämästään ja jossa heidän kotitalonsa on jo lähes 150 vuotta toiminut museona - vuodesta 1882 lähtien. 

Turun muistomerkin lisäksi Fredrikan muistoksi on pystytetty yksi pienehkö rintakuva Porvooseen, kun taas kansallisrunoilijaksikin kutsutun aviomiehen patsaita ja muistomerkkejä löytyy eri puolilla Suomea ainakin kymmenkunta. Juuri toukokuussa hämmästelin Esplanadin puistossa Helsingissä näistä ehkä merkittävintä - pariskunnan pojan Walter Runebergin (1838-1920) veistämää, lähes kahdeksanmetristä kivipaasia (täällä).

Aikoinaan Fredrika Runeberg jäi usein kuuluisan ja juhlitun miehensä varjoon. Hän kuitenkin ansaitsee tulla muistetuksi. Olihan hän yksi harvoja 1800-luvun naiskirjailijoita maassamme ja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Fredrika Runeberg 68-vuotiaana 

poikansa, lääkäri Fredrik Runebergin (1850-1884) valokuvaamana vuonna 1875.

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Heleää heinäkuuta

Punavuoren kaksion parvekkeelle istutin taas tänä vuonna cascada-riippapelarkuita ja vaaleanpunaisia silkkitassuja. Ja hyvin ovat kasvaneet ja viihtyneet - jopa ilman emännän jatkuvaa hoivaamista.

Etenkin cascadat ovat vuosia olleet lemppareitani. Ne kestävät hyvin monenlaista säätä, niin kuivuutta kuin sadetta. Kasvavat kovasti ja kukkivat aina runsaasti, kunhan viitsii katkaista kuihtuneet kukinnat. Ja väliin vähän lannoittaa.

Cascadat sopivat joka paikkaan - yksinään tai yhdistettynä muihin kesäkukkiin. Ja jokaiselle - niin aloittelevalle kuin kokeneemmalle puutarhurille. Harmi, etten tänä vuonna ”ehtinyt” laittaa niitä myös Ukin mökille lasikon eteen, jossa neljä kukkalaatikkoa odottaa edelleen tyhjinä - kevään narsissien (täällä) jälkeen…

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015.