Nykytaide tutuksi

Pakui Hardware: Absent Touch (Poissaoleva kosketus), 2020

Tiistaina pistäydyin Salon mökiltä Helsingissä ja alkuillasta minun teki mieli käydä jossain pääkaupunkiseudun taidemuseossa. Ateneumin Nelimarkka-näyttely kiinnosti tietty kovasti ja toisena vaihtoehtona ajattelin Helsingin taidemuseo HAMia, mutta molemmat suljetaan tiistaisin ennen kuutta. Ja tiedän, että etenkin Nelimarkan mittavalle näyttelylle tarvitsen runsaasti kiireetöntä aikaa :)

Nykytaiteen museo Kiasma tuntui olevan Helsingin museoista lähes ainoa, joka on tiistaisin auki iltakahdeksaan asti. Siksi päätin suunnata sinne, vaikka nykytaide ei olekaan ollut erityinen intohimoni. Minulla on ollut ennakkoluuloja kaikesta mikä liittyy termiin nykytaide. Olen ajatellut, että nykytaiteen piiriin kuuluvat teokset olisivat minulle turhan outoja, liian hämmentäviä ja vaikeasti ymmärrettäviä.

Päätin kuitenkin ottaa rohkean askeleen (hehheh) ja tutustua Kiasman kokoelmanäyttelyyn Nelivärinen uni, jossa esitellään 49 taiteilijan teoksia Kansallisgallerian (johon myös Kiasma kuuluu) nykytaiteen kokoelmasta. Nelivärisen unen lisäksi museossa on parhaillaan kaksi muutakin näyttelyä: ylimmässä kerroksessa voi ihastella Tallinnassa asuvan kuvanveistäjä Edith Karlsonin veistoksia ja neljännessä kerroksessa esitellään saamelaista nykytaidetta. Tällä kertaa minulle riitti yksi näyttely…

Netistä luin, että termi nykytaide yleistyi 1970-luvulla eikä sillä ei ole tarkkaa määritelmää. Useimmiten sillä tarkoitetaan oman aikamme taidetta. Esimerkiksi Kiasma kerää kokoelmiinsa sellaisten taiteilijoiden teoksia, jotka ovat aloittaneet näyttelytoimintansa 1970-luvulla tai sen jälkeen. Nykytaiteessa käsitellään usein nykymaailman ilmiöitä - ihmisenä olemista, elämän tarkoitusta sekä ihmisen ja luonnon suhdetta.

Ei enää kuulostakaan yhtään niin pahalta. Oikeastaan vaikuttaa jopa tosi kiinnostavalta :) Ja kun Kiasman laatimassa Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyn nettisivuilla vielä kerrotaan: ”Näyttelyn kantavana ajatuksena on innostaa lähestymään taidetta ilman pyrkimystä selittää sitä: kohtaaminen nykytaiteen kanssa voi olla merkityksellinen silloinkin kun kokemusta ei osaa pukea sanoiksi.”

Yllätin itseni ihastuessani Kiasman nykytaiteen näyttelyyn heti sen ensimmäisessä huoneessa, jossa ihmettelin pitkään Elina Merenmiehen (s.1967) kiehtovia töitä (joista lisää huomenna) sekä yhdysvaltalaisen Cindy Shermanin (s.1954) muunneltua värivalokuvaa itsestään tekonenineen. Kummankin naisen teoksissa tosi ja kuviteltu sekoittuivat osaavasti ja mielenkiintoisesti, mikä olikin koko Nelivärinen uni -näyttelyn kantava teema.

Kahteen kerrokseen levittäytyvän näyttelyn joka huoneesta löytyi teoksia, jotka kiinnostivat, kiehtoivat tai mukavalla tavalla hämmensivät minua. 

Lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa Mari Sunnan (s.1972) öljymaalaus Pulumies, Tanskassa vuonna 1992 syntyneen Minh Ngoc Nguyenin Hyväntekeväisyysseremonia-niminen valokuva, Suomessa asuvan eteläkorealaisen Minjee Hwang Kimin (s.1992) itsestään värikynillä piirretty omakuva Silta sekä helsinkiläisen Hermanni Saarisen (s.1979) kolme Kontraputki-nimistä puuteosta.

Itselleni on mieluisa yllätys, että nykytaiteen näyttelystä kertoessani kirjoitan, että lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa... Kun mennessäni näyttelyyn vielä ajattelin, että kiinnostaakohan minua yksikään…

Eikä tässä vielä kaikki. Yksi loppupään näyttelyhuoneista oli omistettu kahdelle hienolle taiteilijalle ja ystävälle Leena Luostariselle (1949-2013) ja Marika Mäkelälle (s.1947) ja heidän suurille öljymaalauksilleen. Vahvaa, värikylläistä ja vaikuttavaa. 

Ja pakko minun on vielä mainita ruotsalaisen Ingela Ihrmanin (s.1965) vaahtomuovista rakennettu, suurikokoinen veistos Suurenmoinen merileväpäivä. Ruskolevää muistuttava teos häntineen peitti lähestulkoon koko huoneen. Ensin ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevä teos ilahdutti, sitten hämmensi ja lopuksi suretti…

Samoin minuun vaikutti - ilahdutti, hämmensi ja suretti - postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvä Absent Touch -tilateos koronavuodelta 2020. Sen tekijäksi oli mainittu Pakui Hardware, joka on kahden liettualaisen taiteilijan Neringa Cerniauskaiten (s.1984) ja Ugnius Gelgudan (s.1977) muodostama kollektiivi. Teoksissaan he kuvaavat (ja kritisoivat) paljon sairaaloita sekä terveydenhuollon ja teknologian suhdetta. 

Kun kierteli pienessä näyttelyhuoneessa Poissaoleva kosketus -tilateoksen keskellä, tunsin ihan ruumiissani miten minua alkoi ahdistaa: ”Hoitaako minua kukaan, kun edelleen vanhenen ja raihnastun? Vai jäänkö vain tekoälyn ja teknologian keskelle - yksin…”

Kiitos Kiasma :) Nelivärinen uni -näyttely oli kiehtova, kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Onnistuitte tuomaan nykytaiteen teoksia myös tavallisen mummin tasolle. Luulen, että palaan syksyllä kiertämään näyttelyn vielä toistamiseen…

Cindy Sherman: Untitled #147 from the series Fairy Tales, 1985

Mari Sunna: Pulumies, 2021

Minh Ngoc Nguyen: Charitable Ceremomy (Hyväntekeväisyysseremonia), 2022

Minjee Hwang Kim: Bridge (Silta), 2023

Edessä Hermanni Saarisen kaksi puuteosta Kontraputki I ja L vuodelta 2023.

Seinällä Päivi Sirenin (s.1958) ja Shoji Katon (s.1969) maalaukset.

Edessä Marika Mäkelän Tete de Leena (Leenan pää) ja takana

Leena Luostarisen Luola ja vesiputous - molemmat vuodelta 1988.

Ingela Ihrman: A Great Seaweed Day (Suurenmoinen merileväpäivä), 2019

Seinällä Heli Rekulan (s.1963) valokuvateoksia.

Ruuneperi jalustalla

Keskellä Esplanadin puistoa on ”aina” seissyt korkean graniittisen jalustan päällä mahtipontinen pronssimies, joka käsi rinnan päällä katsoo tiukasti kohti Espan toisessa päässä näkyvää Kauppatoria. Tämä liki kahdeksanmetrinen muistomerkki on vuodesta 1885 ollut ja on edelleen niin oleellinen osa Helsingin keskustaa, että sitä ei enää ohikulkiessa oikein edes noteeraa.

Kyseessä on Suomen kansallisrunoilijaksi kutsutun Johan Ludwig Runebergin (1804-1877) patsas, jonka on veistänyt runoilijan poika kuvanveistäjä Walter Runeberg (1838-1920). Tuolloin Pariisissa asunut Walter sai tehtävän pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Hän kuvasi isänsä noin 55-vuotiaana papin puvussa, jota tämä oli käyttänyt opettaessaan Porvoon kymnaasissa. Samana vuonna pienempi kopio patsaasta pystytettiin kansallisrunoilijan aikuisiän kotikaupunkiin Porvooseen. 

Patsaan jalustaa vasten nojaa pronssista valettu Suomi-neito, jonka vasemmassa kädessä on taulu, johon on ruotsiksi kaiverrettu kolme säkeistöä Suomen kansallislaulusta eli Maamme-laulusta. Fredrik Paciuksen (1809-1891) säveltämän Maamme-laulun sanat Runeberg kirjoitti keväällä 1846 ja sisällytti ne myöhemmin samana vuonna julkaistuun runoteokseensa Vänrikki Stoolin tarinat. 

Johan Ludwig Runebergistä tuli jo elinaikanaan ”Suomen ensimmäinen suurmies” ja hänen syntymäpäiväänsä juhlittiin jo tuolloin kansallisena juhlapäivänä. Runoilijan tunnettavuutta kuvaa sekin, että kun patsas vuonna 1885 pystytettiin, sen yhteydessä ei katsottu aiheelliseksi ilmoittaa ketä se esittää. 

Tänäkään päivänä muistomerkistä tai sen läheisyydestä ei löydy mainitaa, ketä se esittää. Jalustaan nojaavan kirjapinon alla on pienellä kaiverrettu W. Runeberg, mutta se viittaa tietty kuvanveistäjä Runebergiin eikä runoilija Runebergiin.

Minusta olisi kiva, että perustiedot useimmille tutustakin muistomerkistä löytyisivät muualtakin kuin kännykästä. Häpeä tunnustaa, mutta minun piti netistä varmistaa, että onhan pronssiherra todella Ruuneperi. Näin siitä huolimatta, että runoilijan muistomerkki kuuluu kaupungin keskustan ”kovaan patsaskolmikkoon” Stockan edessä olevan Kolme sepän patsaan (täällä) ja Kauppatorilla seisovan Havis Amandan (täällä) kanssa. 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

Luonto yllättää

Olen ollut joitakin viikkoja pääosin Salon mökillä ja sen lähimetsissä - yksin taikka Ukin tai koiran kanssa. Mitä nyt väliin olen piipahtanut Salon keskustassa kaupoilla ja pääkaupunkiseudulla aikuisten lasten lastenhoitoapuna. Taikka lapset perheineen ovat käyneet ”vanhuksia” ilahduttamassa. 

Huomaan kuitenkin kaipaavani viikottaisia museokäyntejäni, kun Salon taidemuseossakin on näyttelytauko. Onneksi keväinen luonto jaksaa jatkuvasti ilahduttaa ja yllättää. Kiitos siitä…

Aperten antia

Kuha, latva-artisokka, osterivinokas ja karhunlaukka

Mannerheimintiellä Kansallisoopperaa vastapäätä on vuoden päivät ollut kehuttu pieni ravintola Aperte. Viime viikolla olimme Opiskelijatytön kanssa menossa oopperaan katsomaan Pulssi-nimistä tanssiesitystä, joka koostui kolmesta erillisestä nykytanssinumerosta. Oli muuten tosi hyvä ja nautittava esitys - todellinen elämys.

Ennen esitystä olimme varanneet pöydän Apertesta, jossa herkuttelimme tarjoilijan suosittamalla menulla: Alkuun saimme kaksi alkupalaa - kesäkurpitsaa ricottajuuston kanssa ja tartarlihaa papujen ja parmesaanin kanssa, pääruokana tarjoiltiin kuhaa latva-artisokan ja osterivinokkaan kanssa sekä lopuksi raparperia ja inkivääriä. 

Neljän ruokalajin kokonaisuudesta ehdottomasti maistuvimmat annokset olivat tartar ja kuha. Molemmat olivat herkullisia kokonaisuuksia, vaikka en osaa annoksia sen kummemmin eritelläkään. Kylmänä tarjoilu kesäkurpitsa-annos ei ollut yhtään makuuni ja jälkiruokasommitelma oli todella tavanomainen - ”monta kertaa aiemminkin syöty”.

Tarjoilijamme oli huippu - kivan rento ja kohtelias. Ja seuranihan oli tietty yliveto. Kun Aperte oli vielä kivenheiton päässä Kansallisoopperasta, niin enempää en olisi voinut toivoa :)

Tartar, vihreä papu, kumina ja parmesaani

Vihdoin viimein

Mökin vierasmajan kyljessä on viitisen vuotta viihtynyt parikymmentä kuunliljaa. Joka vuosi ne ovat kasvaneet hyvin ja rehevöityneet. 

Mutta tänä vuonna minusta on (ainakin) tuntunut, että kuunliljani ovat olleet tosi myöhässä. Juurakoiden keskellä ei ole näkynyt yhtäkään verson alkua Tätä valittaessani minulle kerrottiin, että kuunliljat lähtevät aina keväällä hitaasti liikkeelle. Mutta silti olin jo alkanut ihmetellä, olivatko myyrät todella voineet syödä kaikkien kuunliljojeni juuret…

Viimein tänä aamuna - oltuani kaksi vuorokautta kaupungissa - näin ensimmäiset terhakat versot kuunliljoissa. Jees - ihanaa :)

Narsissien aikaa

Pieni Eiranpuisto Eiran sairaalan edessä alkaa herätä kesään. 

Kesään, josta ei tunnetusti kukkia puutu (täällä).

Saksalainen kirkko

Helsingin keskustassa oleva Saksalainen kirkko on Suomessa asuvan saksankielisen väestön oma kirkko. Se on valmistunut jo vuonna 1864. Vain jokunen vuosi sen jälkeen, kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli antanut luvan perustaa Suomen suurruhtinaskuntaan oman saksalaisen seurakunnan alueelle muuttaneita, saksaa puhuvia kauppiaita ja käsityöläisiä varten. Kirkko oli ja on edelleen osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Nykyään seurakuntaan kuuluu noin 2400 jäsentä ympäri Suomea. 

Tähtitorninvuoren kupeessa ja Eteläsataman vieressä sijaitsevan punatiilisen kirkon suunnitteli yhteistyössä kaksi arkkitehtiä: pietarinsaksalainen Harald von Bosse (1812-1894) ja ruotsalainen, Suomessa ammattiuransa tehnyt Carl Johan von Heideken (1832-1888).  

Kirkon ulkonäköä muutettiin merkittävästi 1800-luvun lopulla, jolloin rakennettiin mm. uusi korkeampi torni. Ja sisätilat uusittiin 1950-luvun lopussa niiden tuhouduttua rajussa tulipalossa. Paljoa muuta palosta ei ehditty pelastaa kuin vuonna 1864 maalattu alttaritaulu ja Martin Lutherin muotokuva.

Helatorstaina Saksalainen kirkko oli kiinni ja tutustuin kirkkoon vain ulkoapäin. Kirkon pihapiiriin kuuluu myös pappila, seurakuntarakennus ja saksan kielinen päiväkoti. Sekä rauta-aidan ympäröivä pieni puutarha, jota saattoi aidan raoista ihailla :)

Lähes 12 vuotta sitten - heinäkuussa 2014 - sain tutustua kirkkoon myös sisältä, kun Siskon tyttö ja hänen sulhasensa olivat valinneet vihkipaikakseen Saksalaisen kirkon. Tosin silloin kirkon ihailu jäi vähemmälle, sillä kaikki huomioni kiinnittyi (tietysti) onnelliseen nuoreen hääpariin (täällä ja täällä).

Saksalainen kirkko kuuluu taas ensi kesänä ns. tiekirkkoihin ja on yleisölle auki päivittäin. Ehkä silloin tulee uudelleen poikettua myös kirkon sisällä…

Kirkko alkuperäisessä asussaan 1870~luvulla. Takana näkyy valkoinen Tuomiokirkko (täällä).

Valokuva: Helsingin kaupunginmuseo

Tulppaanit kukkivat kauniisti kirkon pienessä puutarhassa.

Kyitä, käkiä ja kukkia

On kyy kyllä aika komea :) Onneksi tämä yksilö on kuollut - jäänyt mökkitiellä ajaneen auton alle. Onnekseni en ole törmännyt elävään kyyhyn, eikä niitä Salon mökillä viettämiemme yli 40 vuoden aikana ole näkynytkään. Rantakäärmeitä kyllä useampiakin, ja niistä olen alkanut tykkäämään :)

Tosin juuri ennen koronavuosia kyy puri nyt jo kuollutta Chloe-koiraa kuonoon. Koira selvisi, mutta oli runsaan vuorokauden tiputuksessa eläinlääkäriasemalla.

Kyy on selvä merkki kovaa vauhtia lähestyvästä kesästä :) Samoin kuin käki, jonka kukuntaa olen metsäkävelyillä kuullut jo viikon päivät. Ja pääskyset, jotka ovat ilmaantuneet rantasaunalle. 

Ja kukintaansa aloittavat tuomet. Ja huominen Korkeasaaren retki Opiskelijapojan kolmen lapsen kanssa…

Sitkeä sissi

Kerran pari viikossa Murua ulkoiluttaessa kävelen erään mökkimme lähistöllä olevan autiotalon ohi. Mutta vasta eilen huomasin, että autiotalon pienessä puutarhassa on vanha, kivetty kukkapenkki, joka pursui keltaista kukkaa. Pitihän minun kävellä lähemmäksi ja selvittää, mikä pihalla noin iloisesti kukki. 

Kevätvuohenjuuri on ihanan keltainen perinteinen perenna. Erittäin vaatimaton, keväällä kukkiva kasvi, joka ei vaadi kummempaa hoitoa. 

Ihmeen sitkeä - ja kaunis - sissi, joka sopisi minunkin puutarhaani…

Pelarkuuta pukkaa

Maaliskuun alkupäivinä osti Salon Kukkatalosta 20 riippapelarkuun minitainta - muistaakseni 1,40 euroa per taimi. Mökillä istutin ne isompiin ruukkuihin ja laitoin lasiterassin ikkunalle odottamaan kesää. 

Nyt taimet ovat venähtäneet ja täyttyneet nupuilla. Toivottavasti parin viikon kuluessa sää taas lämpenee ja saatan istuttaa taimet ulkoruukkuihin. Rakastan pelarkuita ja pääosin olen ostanut puutarhan ruukkuihin ja kukkalaatikoihin istuttamani lukuisat riippuvat pelarkuut - usein kestävää Cascade-lajiketta - vasta isompina istutusvalmiina taimina. Viimeksi taisin kokeilla minitaimia kymmenisen vuotta sitten Itä-Helsingin kodin parvekkeelle ja onnistuin kasvatuksessa silloinkin loistavasti (täällä). 

Viime vuonna hienosti talvehtinut ”äitienpäiväruusu” (täällä) ei tänä talvena enää selvinnyt mökin lasikon kylmyydessä. Mutta ilokseni viime vuoden keväänä lauttasaarelaisesta kukkakaupasta ostamani valkoiset ruukkunarsissit ovat talvehtineet hienosti. Syksyllä istutin kuivahtaneet sipulit mökin pionipenkkiin ja nyt ne kukkivat jopa paremmin kuin kukkakaupan ruukuissa viime keväänä.

Lisää kukkaloistoa odotellessa :)

Pelarkuun taimet maaliskuussa pari viikkoa ostamisen jälkeen.

Valkoset ruukkunarsissit keväällä 2025

Samaiset narsissit mökin puutarhassa keväällä 2026