maanantai 30. maaliskuuta 2026

Hautalan suosikki

Uivelopariskunta, 1982

Salon taidemuseossa on parhaillaan upea näyttely kaikille luontovalokuvista ja etenkin lintujen kuvaamisesta kiinnostuneille. Poika, joka rakasti lintuja -nimisessä näyttelyssä on tunnetun ja arvostetun luontokuvaajan Hannu Hautalan (1941-2023) valokuvia neljältä vuosikymmeneltä - 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.

Hautala oli Suomen ensimmäinen ammattimainen luontokuvaaja. Näyttelyssä kerrotaan, että elämänsä aikana hän otti ainakin 1 200 000 valokuvaa ja julkaisi yli 60 valokuvakirjaa yksin tai toisen (toisten) tekijän kanssa.

Vuonna 1979 hän muutti vaimonsa kanssa pysyvästi asumaan Kuusamoon. Suurin osa näyttelyn valokuvista kuvasikin juuri Kuusamon luontoa ja monet niistä ovat 1980-luvulla. 

Näyttelyssä oli mm. Hannu Hautalan vuonna 1972 Karstulan Vahankalla ottama värivalokuva parittelevista maakotkista. Samassa tilanteessa valokuvaaja otti myös mustavalkokuvia, joista yksi valittiin seuraavana vuonna vuoden luontokuvaksi. Näyttelyn esitetekstissä kerrotaan, että tämä oli ensimmäinen kerta maailmassa, kun ihminen onnistui valokuvaamaan kyseisen tilanteen :)

Näyttelyssä oli myös Hannu Hautalan toukokuussa 1982 Kuusamon Oivanginjärvellä ottama valokuva uivelopariskunnasta. Sen kerrotaan olleen yksi valokuvaajan omia suosikkikuvia. Ja upea kuva se onkin - uros kaula pitkänä tähystämässä keväisessä räntäsateessa.

Ja valokuva hellyttävästä joutsenen poikasesta oli supersöpö :)

Parittelevat maakotkat, 1972

Naarastelkkä toukokuussa, 1990-luku

Poikanen, 1980-luku

Iltaruskon aikaan, 1980-luku

Hannu Hautala Elina Ketolan ottamassa valokuvassa Nuotiolla Heta-koiran kanssa (1999).

sunnuntai 29. maaliskuuta 2026

Keltaista kevääseen


Olin eilen aamukävelyllä Murun kanssa. Katseeni harhaili laiskasti tienpientareella ja etsiskeli keväisiä leskenlehtiä. Mutta ei edes yhtään nupun alkua pilkistänyt….

Oikeastaan olin tyytyväinen, sillä säätiedotuksessa kevään sanottiin olevan jopa kuukauden normaalia aikaisemmassa. Ilmaston lämpenemisestä johtuen? Kun leskenlehtiä ei näkynyt, hyvä näin: ”Ehkei se kevät sittenkään ole niin paljon etuajassa…” Ja lopetin leskenlehtien tarkkailun :)

Mutta enkös seuraavan mäen rinteellä törmännyt useampaan leskenlehteen. Tosin pilvisestä päivästä johtuen niiden keltaiset kukat olivat tiukassa supussa. Kukat kasvoivat paikassa, josta en niitä olisi ikuna etsinyt. Mielestäni kyseiseen rinteeseen ei paista koskaan aurinko. Mutta siinä ne kasvoivat tanakkoina ja hyvinvoivina :)

Alkuviikosta olin - leskenlehtien puutteessa - ostanut lähikaupasta nipun nupussa olevia narsisseja. Vähän minua huoletti, noinkohan nuo suppunuput jaksavat maljakossa aueta. 

Huoleni oli turha, sillä markettikukat aukesivat nopeasti ja kauniisti. Ja sain toivomaani keltasta kevääseen…

lauantai 28. maaliskuuta 2026

Pusero nettikirppikseltä


Viime talvena Opiskelijatyttö pyysi minua neulomaan taaperolleen villapuseron. Hän oli löytänyt netistä mieleisensä puseron ja sen englanninkielisen neuleohjeen.

Myös minä ihastuin moniväriseen villapuseroon ja lupasin yrittää. Tyttö osti netistä puseron ohjeen ja kalliit villalangat. Langat olivat korkealuokkaisia ja hyviä, ja neuleohje siis englanniksi.

En ole aiemmin neulonut ulkomaalaisen ohjeen mukaan. Tavasin yllättävän monimutkaista ohjetta moneen kertaan ja pyysin jopa tekoälyä kääntämään sen suomeksi. Mutta en saanut siitä sellaista selkoa, että olisin osannut alkaa puseroa kutomaan. Ja homma jäi minulta siihen…

Mutta sitten korkeampi taho puuttui asiaan :) Tyttö nimittäin näki nettikirppiksellä presiis saman villapuseron ja ostin sen paljon lankojen hintaa halvemmalla. Ja sai siistin ja hyväkuntoisen, käsin taidolla neulotun villapuseron taaperolleen. Ja juuri oikean kokoisen :)

Ja kalliit villalangat seisovat toistaiseksi Punavuoren kaksion nurkassa. Katsotaan, mitä Mummi keksii…

perjantai 27. maaliskuuta 2026

Hämmentävä silta


Tutustuessani mennä viikolla Nurmesniemien ateljeekotiin Helsingin Kulosaaressa (täällä) en voinut olla ihmettelemättä merellä näkyvää siltaviritelmää. Kyseessä oli Kruunuvuorensilta, joka tulee yhdistämään Laajasalon Korkeasaareen. Se on tarkoitettu vain joukkoliikenteelle, jalankulkijoille ja pyöräilijöille, ei lainkaan yksityisautoille.

Kruunuvuorensilta tullaan avaamaan jalankulkijoille ja pyöräilijöille tämän kevään tai kesän aikana ja raitiovaunuille vuoden 2027 kuluessa. Silta on 1,2 kilometriä eli se on Suomen pisin silta. Korkeasaaresta matkaa voi edelleen jatkaa Mustikkamaan kautta Merihakaan asti. Ensin Finkensiltaa Korkeasaaresta Mustikkamaalle ja sitten Merihaansiltaa Mustikkamaalta Merihakaan. Tai toisin päin :) Kaksi jälkimmäistä siltaa on avattu jalankulkijoille jo viime vuonna. 

Kiva että saadaan lyhyempi yhteys Hakaniemen ja Laajasalon välille. Mutta kyllä pitkä silta pilaa upean merinäkymän, joka on avautunut Kulosaaren eteläkärjestä ja esim. ravintola Kulosaaren Casinon ikonisesta Merisalista. Hämmentävää…

Vai onko tämä vain nykyaikaa, jossa eläkeläismummi ei enää pysy perässä…

Uusi silta näkyi häiritsevästi myös Nurmesniemen ateljeekodin (täällä) pihalle.

torstai 26. maaliskuuta 2026

Kahvilla kartanossa


Museorakennuksen (täällä) lisäksi Maailman kaunein sauna -yritys osti vuonna 2024 Helsingin kaupungilta samalla tontilla olevat Meilahden kartanon puisen päärakennuksen ja tässä lähes kiinni olevan kivisen ns. Tanssipaviljongin. 

Meilahden kartanon päärakennus eli Villa Bredablick on rakennettu 1800-luvun alussa ja sen asukkaat ovat vaihtuneet tiheästi. Se on toiminut niin vakinaisena asuntona kuin kesähuvilana, ja vuonna 1967 kartano tiluksineen siirtyi lopullisesti Helsingin kaupungin hallintaan. 

Vuonna 1984 päärakennus korjattiin perusteellisesti. Pari kymmentä vuotta rakennuksessa toimi kahvila (1994-2015), minkä jälkeen se oli pitkään tyhjillään. Kahvila tuli tunnetuksi kymmenistä ruusukimpuista, joita oli ”kaikkialla” niin tuoreina kuin kuivattuina, sekä persoonallisesta omistajasta - puolalaissyntyisestä Grazyna Kokkosesta.

Päärakennuksessa on jälleen vuoden päivät toiminut Kartanon Kahvila, joka on avoinna viereisen museon aukioloaikoina. Siskon kanssa käydessä todettiin, että ihan jees paikka, mutta ei mitään spessua. Varsinkin jos oli tottunut Kokkosen rouvan aikaiseen menoon :)

Kahvilan vieressä oleva Tanssipaviljonki oli pitkään kaupungin käytössä. Alkuun siinä toimi Helsingin taidemuseo - ennen kuin varsinainen museorakennus valmistui vuonna 1976 (täällä). Tämän jälkeen kivirakennus muutettiin museon konservointitilaksi. 

Rakennuksen nimi Tanssipaviljonki viittaa siihen, että alkujaan 1800-luvun puolivälissä talo rakennettiin kartanon juhla- ja tanssitilaksi. Nykyiset omistajat vuokraavatkin sitä edelleen pienempien ja suurempien esitysten ja juhlien järjestäjille. 

Tavallisena arkipäivänä Kartanon Kahvilassa oli yllättävän paljon asiakkaita - useimmat eläkeikäisiä naisia. Tästä päättelin heidän juuri käyneen tai olleen juuri menossa viereiseen Meilahden Taidemuseoon (täällä). Kuten mekin Siskon kaa :)


keskiviikko 25. maaliskuuta 2026

Kuvia Edelläkävijästä


Sinebrychoffin taidemuseon (täällä) kellarikerroksessa on elokuun loppuun asti pieni ja kompakti näyttely, jossa on esillä suvun pitkäaikaisen matriarkan Anna Sinebrychoffin (1830-1904) muotokuvia ja valokuvia.

Yli 120 vuotta sitten 74-vuotiaana kuollut Anna Sinebrychoffin (os. Tichanoff ) syntyi Turussa venäläisen Joachimin ja suomalaisen Johannan ainoaksi lapseksi. Annan ollessa alle 2-vuotias upseerina toiminut isä kuoli ja äiti muutti pienen tyttärensä kanssa sisarensa luokse. 

Vuonna 1848 äiti palkattiin Helsinkiin varakkaan venäläisen kauppiaan Pavel Sinebrychoffin (1799-1883) taloudenhoitajaksi. Anna-tytär muutti äitinsä mukana ja naimaton Pavel rakastui itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön. Parin vuoden päästä 50-vuotias Pavel ja 19-vuotias Anna menivät naimisiin ja saivat kymmenessä vuodessa neljä lasta: Maria (1852-1923), Anna (1854-1943), Nicolas (1856-1896) ja Paul (1859-1917). 

Annan elämää voisi hieman liioitellen kuvata sanoilla ”ryysyistä rikkauteen”, sillä 1870-luvulla aviomies Pavel oli Helsingin suurin veronmaksaja ja kaupungin vaurain yrittäjä. Ja hänen omistamansa Sinebrychoffin panimo yksi Suomen menestyneimpiä yrityksiä. 

Pavel Sinebrychoff, joka käytti myös etunimeä Paul vanhempi, kuoli vuonna 1883 ja Anna peri miehensä jättiomaisuuden. Perheen vanhimmasta pojasta 27-vuotiaasta Nicolaksesta tuli panimon toimitusjohtaja, mutta tosiasiassa panimoa ja muuta liiketoimintaa alkoi johtaa tuolloin 52-vuotias Anna. 

Anna Sinebrychoffista kehkeytyi terävä liikenainen, joka kahdessa vuosikymmenessä nelinkertaisti perimänsä omaisuuden arvon. Vuonna 1888 yrityksen toimitusjohtajaksi vaihdettiin perheen nuorempi poika Paul ja Annasta tuki hallituksen puheenjohtaja - toimi, jota hän hoiti aktiivisesti ja osaavasti kuolemaansa eli vuoteen 1904 asti. 

Pavel/Paul ja Anna asuivat perheineen Bulevardin loppupäässä sijaitsevassa hulppeassa kivitalossa - samaisessa rakennuksessa, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin taidemuseo. Kodissa oli 26 huonetta, joista osassa prameita kattomaalauksia :) sekä kylpyhuone ja sisäkäymälä, jotka jopa kaupunkitaloissa olivat tuolloin harvinaisia. Vuonna 1842 valmistuneen talon oli rakennuttanut Pavelin veli Nikolai, joka kuitenkin itse asui muualla. 

Anna Sinebrychoff asui lähes koko aikuiselämänsä Bulevardin ”kaupunkitalossa”, viimeiset vuosikymmenet poikansa Paulin ja tämän Fanny-vaimon kanssa. Paulin ja Fannyn elämästä olen kirjoittanut enemmän lokakuussa 2019 (täällä). 

Pavelin, Annan, Paulin ja Fannyn kuoltua heidän toivomuksensa mukaisesti kotitalo avattiin vuonna 1921 kotimuseona. Samalla heidän keräämänsä mittava taidekokoelma lahjoitettiin valtiolle. 

Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksen näyttelyn keskiössä oli neljä suurikokoista muotokuvaa ”Kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista” vuosilta 1884-1892. Jäätyään leskeksi Anna tilasi muotokuvat taidemaalari Albert Edelfeltiltä (1854-1905), joka 20-vuotiaana - maalatessaan ensimmäistä muotokuvaa - oli läpimurtonsa kynnyksellä. Anna lahjoitti yhden muotokuvan kullekin neljälle lapselleen, mutta nykyään kolme maalauksista on Kansallisgallerian kokoelmassa ja yksi - puna-musta maalaus vuodelta 1892 - kuuluu Göstä Serlachiuksen taidesäätiölle. 

Mielenkiintoinen pieni näyttely, josta tykkäsin. Muotokuvia sekä Helsingin ja Sinebrychoffin suvun historiaa. Ja vieläpä useampi muotokuva samasta henkilöstä - ja naisesta - eri ikäisenä, mikä minua aina kiehtoo :)

Perhe 1860-luvulla - vasemmalla Anna, äiti Anna, Maria, isä Pavel, Nicolas ja edessä Paul.

Albert Edelfeltin muotokuva 54-vuotiaasta Annasta vuodelta 1884.

Albert Edelfeltin muotokuva 55-vuotiaasta Annasta vuodelta 1885.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

 Tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva nuoresta Annasta 1860-luvulta.

Pietarissa valmistettu riipus, 
jonka 20-vuotias Anna sai lahjaksi tuoreelta aviomieheltään Pavelilta.

tiistai 24. maaliskuuta 2026

Päivän ilo

Kotimaisia tulppaaneja Kitulan pienestä kyläkaupasta :)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2026

Kevään eka


Tämän bongasin eilen Opiskelijatytön puolison äidin rivitalopihalla Espoossa. 
Sinivuokkoja en ole vielä nähnyt, vaikka jopa uutisissa kerrottiin niitä nähdyn etenkin 
Varsinais-Suomessa ja yhden bongasin myös Hannu Mäkelän ihanasta blogista (täällä).

lauantai 21. maaliskuuta 2026

Lumoava laatikko

Vasemmalla ovi pariskunnan työhuoneelle ja oikealla asunnon puolelle. 

Astun portista aidatulle, keväisen valjulle merenrantatontille. Matala, laatikkomainen rakennus tuntuu täyttävän koko ahtaan tontin. Tasakattoisen laatikkotalon ja rannan väliin mahtuu juuri ja juuri jokunen maahan ulottuva, iso mutta käkkäräkasvuinen mänty ja niiden alle sammaloitunut puupatio. Lisäksi etupihalla, kahden lähes näkymättömän ulko-oven edessä on pari hoitamatonta, pitkäksi venähtynyttä rodo-pensasta. 

Astun oikean puoleisesta ulko-ovesta sisään ja pysähdyn hämmästyneenä. Vedän henkeä ja ihailen edessäni avautuvaa näkymää: ”Näin kiehtovaa kotia en ole nähnyt aikoihin!” Eteisestä näkyy suoraan asunnon valtavat lasi-ikkunat ja niiden takana osin sulanut meri ja rannan upeat männyt - osittain puisilla sälekaihtimilla peitettynä.

Vasemmalla katseeni nauliintuu muurattuun hattuhyllyyn, jolle on kasattu parikymmentä kesäistä olkihattua. Ja muovinen käsidesipullo :) Edempänä näkyy puiset portaat, jotka kutsuvat kiipeämään puoli kerrosta ylöspäin toisen kerroksen olohuoneeseen. Hämmentävintä on se, että rakennuksesta - sen kolmesta kerroksesta huolimatta - puuttuu lähes kaikki väliseinät. Vain makuuhuone ja WC/pesutilat on erotettu seinillä.

Seisoessani eteisessä näen myös toiset, valkoisilla kaakeleilla päällystetyt portaat. Ne johtavat puoli kerrosta alaspäin rakennuksen alimmalle kerrostasolle, jossa on pesu- ja saunatilat sekä tarvittaessa vierashuoneeksi muutettava iso oleskelutila. 

Asunnon ”seinättömyys” aikaansaa sen, että sekä ylä- että alakerta ikäänkuin nivoutuu osaksi keskimmäisessä eli sisääntulokerroksessa olevaa ruokailuhuonetta. Silti kukin kerrostaso tuntuu rajautuvan omaksi erilliseksi tilakseen :) Tosi hämmentävää…

Olen vanhassa Kulosaaressa sisustusarkkitehti Antti Nurmesniemen (1927-2003) ja hänen vaimonsa tekstiilitaiteilija Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (s.1930) entisessä kodissa, jossa nyt 96-vuotias Vuokko asui vielä nelisen vuotta sitten. Olohuoneen ikkunoista näkyy mäntyjen ja meren lisäksi vieressä oleva Kulosaaren kasino. 

Olen asunut lapsuuteni ja osan nuoruuttani Kulosaaressa, joten vuonna 1976 valmistunut Nurmesniemen ateljeekoti on ulkoa tuttu. Tosin siitä ei ohikävellessä paljoa erottanut suojaisan aidan ja korkeiden puiden takaa. Eikä sitä nuorena muutenkaan ollut kovin kiinnostunut jostain sisustusmiehestä tai Marimekon suunnittelijasta…

Mutta nyt yli 70-vuotiaana on toisin. Olen parisen vuotta haaveillut - siitä asti kun helmikuussa 2023 vierailin Nurmesniemien yhteisnäyttelyssä Designmuseo (täällä) - että pääsisin käymään pariskunnan entisessä kotitalossa. 

Torstaina toiveeni toteutui, kun osallistuin Marilo Oy:n (täällä) järjestämälle opastetulle kierrokselle parin kymmenen muun innostuneen eläkeikäisen kanssa. Ja tykkäsin lähes kaikesta.

Vajaa 50-vuotiaana Antti halusi itse suunnitella pariskunnalle uuden kodin. Ja vaikka ei ”oikea” arkkitehti olekaan, hän onnistui siinä loistavasti. Joka nurkassa törmää rakennuksen kiehtoviin yksityiskohtiin sekä Antin huonekaluihin ja Vuokon keramiikkaan, vaatteisiin ja tekstiileihin. 

Alla olevista valokuvista saa esimakua siitä, miltä kolmeen kerrokseen rakennettu koti ilman väliseiniä näytti. Tosin Nurmesniemien kodin koko komeuden pystyi mielestäni kokemaan ainoastaan paikan päällä. Niin ainutlaatuinen luomus ja kokemus se oli. Paremman puutteessa voi tutustua Jutta Ylä-Monosen vuonna 2022 kirjoittamaan artikkeliin ja sen hienoihin valokuviin Finnish Design Stories -sarjassa täällä.

Ateljeekoti oli elämys. Se oli täynnä avaruutta, keveyttä, valoa ja väriä. Se oli talo täynnä tyyliä ja taitoa. 

Kolmikerroksista avointa tilaa rajaavat puiset tasot ja kaiteet sekä laattaseinät.
Kodin sisäkattoon on asennettu mielenkiintoinen valkoinen teräsrakenne.

Antin suunnnittelemat ruokapöytä, mustat Antti-tuolit ja pöytävalaisin.
Takana Antin suunnittelema ja Vuokon raitakankankaalla päällystetty nojatuoli.
Valkoisen muurin taakse piiloutuu iso keittiö.

Takana näkyy ”kirjaston” hyllykkö, jonka taakse on ”piilotettu” toinen hyllykkö.
Vasemmalla Vuokon raitakankailla päällystettyjä tyynyjä.

Ylimmässä kerroksessa on lakattu lautalattia. Takana Antin suunnittelema vihreä sohva.

Kekseliäs ”kirjasto”: kaksi hyllykköä, joiden välissä ihmisen mentävä ”käytävä”.

Vuokko Eskelin-Nurmesniemi perusti vuonna 1964 oman Vuokko-nimisen yrityksen,
joka valmisti vaatteita ja sisustustekstiilejä.

Kaksi Antin suunnittelemaa nojatuolia vuodelta 1980 on päällystetty Vuokon kankailla.
Alimman ja keskimmäisen kerroksen valkoinen laattalattia jatkuu työtilojen puolella.

Antti Nurmesniemi perusti vuonna 1956 oman sisustustoimiston, 
joka jatkoi toimintaansa 1976 valmistuneen ateljeekodin toisessa päässä.
Toimistosta on ikkuna ylimmän kerroksen olohuoneeseen/kirjastoon.

Sisääntulokerroksessa sijaitsevan keittiön erottaa eteisestä 
ja takana pilkottavasta ruokailuhuoneesta vain kuvassa näkyvä kaappirivistö. 
Keittiö on kolme portasaskelmaa eteistä ja ruokailuhuonetta alempana.

Ikkunoiden kanssa samassa tasossa on lasiovi rannan puoleiselle puupatiolle.
Kaikissa ikkunoissa on puiset sälekaihtimet.

Alakerroksessa on sauna- ja peseytymistilat sekä kapea uima-allas.

Asunnon pääsisäänkäynti on yllättävän vaatimaton. Ulkoseinät on peitetty mäntypaneelilla.

Mereltä katsottuna rakennusta tuskin erottaa rannassa olevien mäntyjen joukosta,
vaikka siinä on yhteensä 350 neliötä, josta kodin osuus on 250 ja ateljeen 100. 
Silloisen rakennusluvan mukaan rakennus saatiin sijoittaa vain parin metrin päähän rannasta. 

perjantai 20. maaliskuuta 2026

Muotokuvia ja mietelauseita

Jaakko syntyi 1918

Nanna Suden maalausten lisäksi (täällä) Meilahden Taidehallissa oli esillä Pekka Ala-Pietilän valokuvia. Osa muotokuvia oli ilmeisesti pääosin hänelle tutuista ihmisistä - perheenjäsenistä, työtovereista ja ystävistä - sekä osa mustavalkoisia katunäkymiä ja kaupunkimaisemia.

Kuvattavat ihmiset olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin tai teatraalisiin asuihin ja useimmissa kuvissa he tapittivat valokuvaajaa - ja täten myös katsojaa - suoraan silmiin. Tykkäsi niistä kovasti. Etenkin kun joukosta tunnisti joitakin julkisuuden henkilöitä, kuten emerituspiispa Eero Huovisen ja Nokian hallituksen puheenjohtaja Sari Baldaufin. Pekka Ala-Pietilähän (s.1957) on paitsi valokuvaaja myös Nokian entisiä johtohenkilöitä ja Sanoman hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Tosin mielenkiintoista oli tutkia (ilmeisesti Ala-Pietilän perheenjäsenistä koottua) kuvasarjaa yli satavuotiaasta Jaakosta parivuotiaaseen Kerttuun. Varsinkin kun jokaisen muotokuvan viereen oli liitetty kyseisen henkilön elinvuosista kertyvä aikajana ja kunkin elinvuoden kohdalle oli lyhyesti kirjattu jokin merkittävä tapahtuma. 

Tapahtumat olivat pääosin maailmanlaajuisia, kuten Jaakon syntymävuonna 1918 World War I ends; Spanish flu spreads tai Kertun syntymävuonna 2020 Covid 19 pandemic spreads. Näiden joukkoon oli kuitenkin sekoitettu ainakin yksi suvun henkilökohtainen tapahtuma - vuoden 1985 kohdalle oli kirjoitettu Pekka meets Tiina. Hymyilytti…

Lisäksi vuoden 1999 kohdalla oli minulle hebreaa oleva lyhenne Y2K. Tekoäly kertoi Y2K:n tarkoittavan Year2000 ja viittaavan tuolloin pelättyyn, vuosituhannen vaihteen mahdollisesti aiheuttamaan tekniseen häiriöön. Tykkäsin näistä poikkeamista :)

Sen sijaan en ollut ihan niin innostunut Ala-Pietilän mustavalkoisista kaupunki- ja still-kuvista enkä niihin liitetyistä mietelauseista. Tai mietelauseet olivat ihan jees, mutta eivät ne mieltäni räjäyttäneet. Ehkä hersyvin niistä oli seuraava: ”Kaksi tilannetta elämässä ovat vaihtoehdottomia: verojen maksaminen ja kuolema. Muiden ei pitäisi olla sitä.”

Ja lopuksi näyttelyn erikoisesta nimestä Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Tiedemies ja fysiikan nobelisti Werner Karl Heisenberg (1901-1976) julkaisi 26-vuotiaana ns. epätarkkuusperiaatteen, josta tuli kvanttifysiikan perusta. Ala-Pietilän mukaan sen ”perusväittämä yksinkertaistettuna on, että atomin hiukkasen nopeutta ja paikkaa ei voida samanaikaisesti havainnoida tarkasti”. Jaaha…

Ala-Pietilä kertoo, että häntä kiehtoo epätarkkuusperiaatteen sovellettavuus myös ihmiselämään: ”…on hyvin vaikea havainnoida ja ymmärtää samanaikaisesti elämämme etenemisen nopeutta toisaalla ja toisaalla pysähtymistä vaativia valintojamme.”

Eli tästä syystä nimi Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. Joskin minulta tämä epätarkkuusperiaate meni vähän yli hilseen. Mutta valokuvia katsoin mielelläni, ja Sisko lähes hurahti…

Kerttu syntyi 2020


Helmikuu 12 - Seppo