Rakas vanhukseni

Muru tuli perheeseemme toukokuussa 2013 (täällä), joten rakas muruseni täytti tässä kuussa jo 13 vuotta. Söpöläinen on vielä innokas lenkkeilijä ja muutenkin mielestäni hyvässä kunnossa. 

Ikä näkyy lähinnä siinä, että Murun näkö- ja kuuloaistit ovat huonontuneet ja yli puolet sen hampaista on jouduttu ientulehduksen takia poistamaan, mikä on kuulemma kääpiösnautsereiden yleinen ongelma, Ja siinä, että Muru nukkuu mielellään ja paljon ja tutustuu aiempaa rauhallisemmin vieraisiin koiriin :)

Yhdessä taaperretaan kohti vanhuutta…

Vihreä valloittaa - tai ei sittenkään

Mökin rantasaunan edessä on iso kivi, jossa tuulelta suojassa koivunlehdet ovat alkaneet jo vihertää. Ja lauantai-iltana saunan terassille sateli kevyitä lumihiutaleita. 

Kevät keikkuu, kuten joka vuosi…

Runollista ja eteeristä

Birger Kaipiainen (1915-1988): Ruususen uni, n.1945 

Kuten eilisessä blogitekstissä (täällä) kirjoitin Villa Gyllenbergissä meneillään olevassa kesänäyttelyssä Runollinen todellisuus löytyi myös useita teoksia, jotka mielestäni huokuivat runollisuutta, henkevyyttä ja eteerisyyttä :)

Tällaisina koin esimerkiksi Birger Kaipiaisen noin 30-vuotiaana keraamiselle laatalle maalaaman herkullisen Ruususen uni -nimisen teoksen ja Magnus Enckelin unenomaisen kuvauksen omasta työhuoneestaan vuodelta 1920. Sekä Tove Janssonin ihanan pastellityön Erakko, jossa tarkkaan katsoessa näki yksinäisen ihmisen soittavan huilua kallionkielekkeellä muiden ilakoidessa alempana niityllä. 

Eli paljon - kolmen blogitekstin verran :) - löysin mieleistä katsottavaa ja tutkittavaa aika suppeastakin taidenäyttelystä. Oikeastaan näyttely oli minulle juuri sopivan kokoinen yhdellä käyntikerralla omaksuttavaksi :)

Magnus Enckell (1870-1925): Taiteilijan työhuone Kilossa

Tove Jansson (1914-2001): Erakko, 1935

Naisten kuvia

Tove Jansson (1914-2001): Nainen ja gladiolus, 1938

Runollinen todellisuus -näyttelyssä Villa Gyllenbergin taidemuseossa (täällä) oli paljon maalauksia ihmisistä ja etenkin naisista - yksin tai pienissä ryhmissä. Ja tykkäsin lähes kaikista :)

Kiehtovia olivat mm. Hjalmar Hagelstamin (1899-1941) vuonna 1938 maalaamat muotokuvat Kitty Fazerista ja Moumounesta. Kitty Fazer (1905-1985) oli taiteilijan ensimmäinen vaimo, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1927-1939. Moumoune (1918-2014) taas oli ranskalainen nainen, joka oli usein Hagelstamin mallina miehen työskennellessä 1930-luvulla Pariisissa ja josta myöhemmin tuli kuuluisa laulaja Moune de Rivel. 

Tykkäsin myös Sam Vannin (1908-1992) maalaamasta herkästä muotokuvasta 26-vuotiaasta ystävästään Tove Janssonista. Ja tietty Gyllenbergin omiin kokoelmiin kuuluvasta Helene Schjerfbeckin (1862-1946) naisen muotokuvasta sinisine hiuskoristeineen. Maalauksen nimessä mainittu Guyesin mukaan viittaa siihen, että teos on Schjerfbeckin tulkinta Constantin Guyesin (1802-1892) kuvituksesta - ranskalainen akvarellisti, jota Helene ihaili.

Lisäksi näyttelyssä oli Tove Janssonin (2914-2001) lepäävä omakuva, joka oli lainattu M&E Gallerysta Enköpingistä, josta oli myös Janssonin Nainen ja gladiolus vuodelta 1938. Toven maalauksia olen ihastellut jo joulukuussa 2024 HAMin taidemuseossa (täällä) ja alkuvuodesta sain lisää tietoa Toven elämästä Designmuseossa (täällä).

Kiinnostavia olivat myös ranskalaisen Maurice Brianchonin, sveitsiläisen Andrien Holyn ja suomalaisen Birger Carlstedtin öljymaalaukset, joissa oli kuvattu 1930-luvun naisia tanssiesityksessä, ravintolassa ja metsäretkellä. 

Näyttäytyikö 1920-40 -lukujen todellisuus Gyllenbergin näyttelysalissa esillä olleissa taideteoksissa runollisina? Runollisuuden miellän helposti eteeriseksi ja herkäksi. Näin teoksissa tätäkin, mutta paljon aistin myös (ja vain) aika arkista elämää…

On miten on, minä tykkäsin :)

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Taiteilijan vaimo, Kitty Fazer, 1938

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Moumoune peilin ääressä, 1938 

Sam Vanni (1908-1992): Tove Janssonin muotokuva, 1940 

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Nainen ja sininen hiuskoriste, Guysin mukaan, 1940

Tove Jansson (1914-2001): Lepo (Omakuva), 1943 

Maurice Brianchon (1899-1979): Tanssijatar kukkavihkoineen, 1937 

Andrien Holy (1898-1978): Ravintolassa, 1939

Birger Carlstedt (1907-1975): Picnic, 1934 

Ihana näyttely

Jules Cavailles (1901-1977): Iso asetelma, 1942 

Villa Gyllenbergin taidemuseossa avattiin eilen syyskuuhun kestävä näyttely Runollinen todellisuus - 1920-40 -lukujen taidetta, muotia, muotoilua ja puutarhoja. Näyttely oli sananmukaisesti ihana - elämäniloa ja seesteistä arkea kuvattuna väliin voimakkain ja väliin herkin värein.

Tosin näyttelyn nimi lupasi vähän liikaa. Pääasiassa esillä oli suomalaista ja ranskalaista maalaustaidetta ja suomalaista keramiikkaa sekä jokunen kiehtova muotiluomus, mutta vain nimeksi muotoilua ja puutarhoja. Alussa näyttelyssä minulle tuli tunne, että teosten ripustelu ja asettelu oli liian ahdasta - hengästyttävää. Mutta kun kiertelin näyttelysalia rauhassa, tunne laantui eikä ”ahtaus” enää häirinnyt. 

Kuraattori Lotta Nylund kertoo, että näyttelyssä halutaan korostaa sitä, että 1920-40 -luvuilla suomalainen taide oli paljon muutakin kuin minimalismia ja funktionaalismia. Ranskasta Suomeen oli mm. Tove Janssonin (1914-2001), Birger Carlstedtin (1907-1975) ja Yngve Bäckin (2904-1990) mukana levinnyt jälki-impressionismi ja niin kutsuttu poeettisen todellisuuden maalaustyyli, jossa esittävää taidetta maalattiin runolliseen ja elämäniloiseen tyyliin. 

Tyyliin kuuluva kauneuden kaipuu näkyi myös Birger Kaipiaisen (1815-1988) keramiikassa, mistä näyttelyssä oli useita esimerkkejä. Ja muotoilijoista tyyliä näyttelyssä edusti mm. suunnittelija Paavo Tynellin (1890-1973) messinkinen kattovalaisin Lumihiutale vuodelta 1947. 

Lähes kaikki näyttelyn teokset - myös ranskalaisten taiteilijoiden 13 maalausta - olivat suomalaisista museoista ja taidekokoelmista - osa Villa Gyllenbergin omasta kokoelmasta, mutta useimmat Helsingin taidemuseosta (HAM) tai Amos Rexin taidemuseosta. Vain kolme Tove Janssonin maalausta oli lainattu ulkomailta, M&E Galleryn yksityiskokoelmasta Ruotsista. 

Ihana näyttely, jonka yksittäisistä teoksista kirjoitan lisää huomenna…

Seinällä suomalaisten ja ranskalaisten kuvataiteilijoiden maalauksia 1930- ja 1940-luvuilta. 

Birger Kaipiaisen keramiikkaa, mm. isokokoinen nimeämätön teos vuodelta 1942.

Seinällä osakopio (2021) kuvakudoksesta Toukoneito-juhla, jonka alunperin suunnittelivat

Loja Saarinen (1879-1968) ja Eliel Saarinen (1873-1950) vuonna 1932.

Vitriinissä Lontoossa valmistettu iltapuku (1928), jota käytti Gunvor Planting (1908-1996).

Seinällä Jacques Lestrillen (1904-1985) Morsiuspuku vuodelta 1945 ja

vitriinissä olevaa morsiuspukua käytti Tytti Laos (1901-1991) vuonna 1928.

Keskellä Paavo Tynellin Lumihiutale-kattovalaisin vuodelta 1947.

Oikealla Hjalmar Hagelstamin (1899-1941) öljymaalauksia ja vasemmalla 

sisustusarkkitehti Carl-Johan Bomanin (1883-1969) suunnittelema koristeellinen puusenkki. 

Sinivalkoa

Olen kaivannut vuokkoja, ja nyt tuntuu että sini- ja valkovuokot ovat puhjenneet kukkaan aivan yhtäaikaa. Menneinä vuosina sinivuokot ovat yleensä kukkineet selvästi valkovuokkoja aiemmin - leskenlehtien kanssa. Johtunee yllätyslämpimistä kevätsäistä… 

Jopa aiemmin keväällä ihmetteleväni punamaljakotkin (täällä) ovat saanee vuokoista seuraa. Ja tuttu västäräkkipari on ilmestynyt tepsuttelemaan mökin terassille… Kevättä, kevättä :)

Vaatesuunnittelijoita taidemuseossa

Helsingin Taidehallin Maamme, meidän -näyttelyssä (täällä) oli taideteosten lisäksi esillä muoti- ja vaatesuunnittelijoiden vaatteita. Näyttelyn esitetekstissä korostettiin, että mukaan valituille suunnittelijoille ”muoti näyttäytyy sekä henkilökohtaisena kokemuksena ja maailmassa olemisen tapana, että yhteiskunnallisen keskustelun paikkana”. 

Kuudentoista suunnittelijan vaatteita oli ripustettu kahden suurimman näyttelysalin keskelle. Pääosin ihan kiinnostavia luomuksia, mutta minä en osannut niistä niin innostua. Paitsi joistakin yksittäisistä vaatteista, jotka tuntuivat kivasti keskustelevan salin seinille ripustettujen taideteosten kanssa. 

Esimerkkinä maailmalla mainetta saaneen nuoren vaatesuunnittelijan Jenny Hytösen hienon herkkä metallista, nylonista ja lasihelmistä valmistettu mekko. Ja tämän vieressä Marjut Uotilan suunnittelema upea, mustasta pellavasta valmistettu takki, johon oli kasvivärjätyillä suomenlampaan villalangoilla kirjailtu Väinämöisen äiti.

Kiinnostava oli myös samaisen Marjut Uotilan toinen, polyesterityllistä valmistettu takki. Sen taakse oli sopivasti ripustettu kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhosen (s.1971) Ex Paradiso -niminen kangasreliefi. Ja näitä täydensi vielä valurautaiset omenat, jotka olivat osa kuvataiteilija Laura Liljan (s.1975) Aamos-nimistä veistosinstallaatiota, joka jatkui ympäri taidehallia. 

Rakastan seinävaatteita, joten ihastuin välittömästi takasalin paraatipaikalla olevaan Greta Skogster-Lehtisen (1900-1994) vastikään restauroituun monumentaaliseen kuvakudokseen. Skogster-Lehtinen oli 1930-luvun johtavia tekstiilitaiteilijoita ja tämä UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan kuuluva, 1933 valmistunut teos kuvasi Kymin tehdasyhdyskuntaa. Upea tekstiilitaideteos täynnä historiaa ja jänniä yksityiskohtia :)

Ilmeisesti suomalaisten muotiluomusten ajateltiin täydentävän ja jopa juhlistavan suomalaisten  taidesäätiöiden juhlanäyttelyä. Osin ne sen tekivätkin - tai ainakin ne toivat eloa ja erilaisuutta perustaidenäyttelyyn, mutta…

Greta Skogster-Lehtinen: Seinävaate, 1933

Edessä Jenny Hytösen nimetön luomus vuodelta 2021 ja 

takana Maria Wolframin Drömmen on det vita (Unelma valkoisesta) vuodelta 2011. 

Marjut Uotilan Lemminkäisen äiti -niminen takki vuodelta 2026. 

Edessä Marjut Uotilan tyllitakki Death Rattle Jacket vuodelta 2025 ja 

takana Pauliina Turakka Purhosen Ex Paradiso -kangasreliefi vuodelta 2013-2014.

Lattialla osa Laura Liljan Aamen-veistosinstallaatiosta vuodelta 2005.

Nice

It’s Spring in Helsinki, too :)

Säätiöiden säilöistä

Helsingin Taidehallissa on toukokuun loppuun asti Maamme, meidän -niminen näyttely. Näyttelyn nimestä en heti äkännyt, mistä siinä oli kyse. Eikä sen alaotsikkokaan ”Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttely” paljoa asiaa selvittänyt.

Taidesäätiöt ja etenkin niiden yhdistys ovat minulle aiemmin olleet aika tuntemattomia käsitteitä. Yhdistyksen nettisivuilta selvisi, että yhdistys on perustettu 2006 eli 20 vuotta sitten ja sen tarkoitus on edistää taiteen tuntemusta ja tutkimusta sekä järjestää näyttelyitä, joissa tavisihmisetkin voivat tutustua säätiöiden hallussa oleviin taideteoksiin.

Yhdistykseen kuuluu nykyään kymmenen suomalaista taidesäätiötä - esimerkkeinä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö, Amos Andersonin rahasto, Åbo Academin säätiö, UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö - ja näiden kokoelmissa on yhteensä noin 20 000 taideteosta 1500-luvulta 2000-luvulle.

Nyt Taidesäätiöiden yhdistys järjestää Taidehallissa 20-vuotisjuhlanäyttelyn ja esillä on 50 suomalaisen kuvataiteilijan teoksia. Pääpaino näyttelyssä on 1900- ja 2000-luvun teoksilla. Joukossa on myös joitakin vanhempia maalauksia, kuten veistossalissa oleva Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaama muotokuva taiteilijan venäläissyntyisestä ihastuksesta Sophie Manzeysta (1861-1942) vuodelta 1880. 

Sophie Manzeyn muotokuva kuuluu Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmiin, kuten myös neljä näyttelyssä olevaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) maalausta, jotka kaikki ovat olleet usein esillä Villa Gyllenbergin omissa näyttelyissä Kuusisaaressa (mm. täällä ja täällä). 

Maamme, meidän -näyttelyssä oli paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia ja erityylisiä maalauksia oli aseteltu rinnakkain ikäänkuin keskustelemaan naapurinsa kanssa :) Esimerkiksi Eero Järnefeltin (1863-1937) Kolilta näytti entistä upeammalta Petri Ala-Maunuksen (s.1970) Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa -teoksen vieressä. Yli 170 vuotta sitten syntyneen Järnefeltin teos kuvaa 1920-luvun alun suomalaisuutta ja sata vuotta myöhemmin syntyneen Ala-Maunuksen tummanvihreä väripläjäys - ihanine nimineen - 2020-luvun ihmisten tuntoja. 

Viihdyin näyttelyssä pitkään, sillä moni esillä ollut teos puhutteli minua. Ihastuin mm. Viggo Wallensköldin (s.1969) hempeänväriseen Cocktail-maalaukseen, joka muistutti minua nuoren Salvador Dalin (1905-1969) Tyttö ikkunan ääressä -teoksesta, johon olin ihastunut Madridissa (täällä). Ikuisena puun rakastajana tykkäsin muotoilija Tapio Wirkkalan (1915-1985) koivusta ja vanerista luomasta Tammerkoski-puuveistoksesta, joka kuului UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan :)

Minua viehätti omistava käsi Henni Alftanin (s.1979) Darling-teoksessa ja Vilho Lampin (1898-1936) kujeileva omakuva. Mutta kuten edellä kirjoitin, myös moni muu näyttelyn taideteos pysäytti minut. 

Kaikkinensa tykkäsin kovasti näyttelystä, vaikka en edes näyttelyn nähtyäni ihan ymmärtänyt Maamme, meidän -nimen juonta…

Edessä Eero Järnefeltin Kolilta vuodelta 1927 ja

takana Petri Ala-Maunuksen Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa vuodelta 2019. 

Tapio Wirkkala: Tammerkoski, 1950-luvun alku

Viggo Wallensköld: Cocktail. 1995

Henni Alftan: Darling (Rakas), 2014

Vilho Lampi: Omakuva, 1933

Vierekkäin ripustetut maalaukset ovat kaikki Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmasta - 

mukana myös neljä Helene Schjerfbeckin teosta.

Vasemmassa yläreunassa on yksi näyttelyn harvoista 1800-luvulla tehdyistä teoksista: 

Albert Edelfeltin Sophie Manzeyn muotokuva vuodelta 1880. 

Kevät kukittaa

Rakastan kaupunkikevään ensikukkia - lumikelloja, helmililjoja ja scilloja eli sinililjoja ja kevättähtiä. Ja etenkin ihania kukkameriä, joita ne luovat myös keskustan puistoihin ja puutarhoihin. 

Kaupungin korvike maaseudun metsien valko- ja sinivuokoille - ja harvinaisemmille keltavuokoille.