Anovat kädet

Lorenzo Quinn: Enlightenment, 2025

Runsas vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen kerran Didrichsenin taidemuseon parkkipaikalle pystytetyistä jättikäsistä eli Lorenzo Quinnin (s.1966) Enlightenment (suom. Valaistuminen) -taideteoksesta. Silloin kädet olivat vielä rakennustelineiden ympäröimiä, joten vannoin tulevani paikalle uudelleen (täällä). Mutta näin kauan siinä meni…

Valualumiinista tehdyt kädet kurkottavat anovasti taivaalle. Minulle ne viestivät ennemmin uskonnosta kuin valaistumisesta. ”Anna armoa, pelasta”. Komeathan ne ovat, mutta en vieläkään ihan vakuuttunut. Paitsi että joku niissä kuitenkin kiehtoo, kun minäkin palasin…

Didrichenin museotakennusta ympäröi hoidettu nurmikenttä ja mereen laskeva metsäisempi rinne. Puhutaan veistospuistosta, sillä puistossa on nähtävillä ehkä parikymmentä kotimaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden tekemää modernia veistosta. 

Vuosien saatossa olen pysähtynyt ihailemaan ja/tai ihmettelemään mm. Henry Mooren (täällä), Eila Hiltusen (täällä) ja Lionel Smitin (täällä) veistoksia sekä Paula Salmelan seinäreliefiä (täällä). Ja rinteessä puiden suojassa olevaa Arvo Siikamäen (1943-2026) Tyhjä hauta -nimistä muistomerkkiä (täällä). 

Tällä kertaa - ihmetellessäni italialaisen nykytaiteilijan ”valaistuneita käsiä” - huomasin taidemuseon ulkoseinässä jo vähän rapistuneen puisen reliefin, jonka tunnistin Mauno Hartmanin (1930-2017) tekemäksi :) Olinhan viime kesänä tykästynyt Hartmanin samantyyppiseen, mutta isompaan reliefiin Porin taidemuseossa (täällä).

Ilahduin myös heijastusten kuvaajana tunnetun kuvanveistäjä Eero Hiirosen (1938-2018) Vesiportista, jonka aaltoilevalta teräspinnalta alkavan ruskan värit heijastuivat. Museon kokoelmiin kuuluu useampikin Hiirosen teos - mm. Saari-niminen teräsneliö talon sisäpihalla uima-altaan vierellä (täällä).

Usko tai älä, kaikkia Didrichsenin veistospuiston teoksia en ole vielä pysähtynyt ihmettelemään - ja valokuvaamaan…

Mauno Hartman: Ristikko, 1981

Eero Hiironen: Vesiportti, 2006

Elinin lapsikuvia

Unelmia peilin edessä, 1890

Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) näyttelyssä Didrichsenin taidemuseossa (täällä) ihastuin taiteilijan maalaamiin lapsikuviin. Hän oli loihtinut sekä tavanomaisia potrettikuvia että silloisia siveys- ja tapaperinteitä rikkovia maalauksia, joissa oli kuvattu lasten ja äitien tavallista - väliin sekavaakin - arkea. Petaamattomia sänkyjä, siivoamattomia ruokapöytiä, paljaita rintoja, täisiä lapsia ja tupakoivia naisia (täällä).

Yksi ihanimmista lapsikuvista oli Unelmia peilin edessä, jossa noin kolmevuotias tyttö nojasi olohuoneen isoon peiliin - rusetti hiuksissa ja nukke kädessä. Haaveilevana ja mietteissään. 

Kiehtova - etenkin historiansa takia - oli myös perinteisempi muotokuva parivuotiaasta Maire Gullichsenista (1907-1990) vaaleansinisessä rimpsumekossaan. Maire syntyi varakkaaseen Ahlströmin teollisuussukuun Noormarkussa (täällä), kuten Elin Danielson-Gambogikin lähes 50 vuotta aikaisemmin. Mairen syntyessä Elinillä oli Noormarkussa ateljee, jossa hän Satakunnassa käydessään maalasi mm. paikkakuntalaisten muotokuvia.

Taiteilijan paletti -nimisen teoksen mallina oli ollut Elinin taiteilijaystävän Victor Westerholmin (1860-1919) taaperoikäinen Greta-tytär (1886-1971). Näyttelyn ainoa miestä esittävä muotokuva kuvasi juuri Victor Westerholmia, ja sen oli tehnyt Elinin puoliso Raffaello Gambigi (1874-1943) vuonna 1901. 

Ehkä hellyttävin maalaus oli Äiti, johon oli ikuistettu Elinin pikkusisko Tytty (1863-1929) imettämässä pientä Paavo-poikaa. Ja ”humoristisin” Äidin huoli, jossa nainen haroi täitä lapsen tukasta. Elinin tapaan ikkunoista tulvi valoa, joka edellisessä sai vauvan tyynyliinan pitsit hehkumaan ja jälkimmäisessä loihti huoneeseen kukkien ja niiden ruukkujen varjoja.

Didrichsenin näyttelyssä oli nähtävillä myös Elin Danielson-Gambogin vauraan turkulaisen Jacobssonin perheen kahdesta tyttärestä maalaamat muotokuvat, joita ihastelin elokuussa 2025 Ett Hem -kotimuseossa Turussa (täällä) - Walborg Jacobssonin (1879-1974) muotokuva vuodelta 1890 ja Kerstin Jacobssonin (1891-1963) muotokuva vuodelta 1902 (täällä). 

Nämä lapsikuvat ja -jutut minun piti vielä julkaista, vaikka edellisessä postauksessa kirjoitin, että säästän teille yllättymisen ilon (täällä). Sorry - oli ihan pakko…

Maire Gullichsenin muotokuva lapsena, n.1910-1911

Taiteilijan paletti, 1887

Äiti, 1893

Äidin huoli, 1991

Raffaello Gambogi: Victor Westerholmin muotokuva, 1901

Esimakua Elinistä

Päättynyt aamiainen (Teepöydän ääressä), 1890

Syyskuussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa avautui Katseita ja kohtaamisia -niminen näyttely, jossa on esillä suomalaisen kuvataiteilijan Elin Danielson-Gambogin maalauksia 1800- ja1900-lukujen vaihteesta. 

Elin Kleopatra Danielson (1861-1919) syntyi Noormarkussa keskiluokkaisen perheen esikoisena syyskuussa 1861. Pari vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko Rosa Emilia eli Tytty (1863-1929). Tyttöjen ollessa kymmenen ja kahdeksan vuotiaita perheen isä kuoli, minkä jälkeen Elin lähti 15-vuotiaana opiskelemaan piirustusta ja maalausta ensin Helsinkiin ja 1880-luvun alussa Pariisiin. 

Seuraavina vuosina Elin matkusti ahkerasti Noormarkun, Pariisin, Helsingin, Turun, Tampereen ja Ahvenanmaan väliä. Noormarkussa oli lapsuudenkoti ja sukulaiset, Pariisissa opiskelupaikka, Helsingissä ja Turussa opetustöitä. Tampereella asui Tytty-sisko ja Ahvenanmaalla odotti kiehtova Önningebyn taiteilijasiirtokunta, joka oli Elinin ystävän Victor Westerholmin (1860-1919) ympärille rakentunut taiteilijayhteisö.

Kolmekymppisenä Elin alkoi työskennellä - kunhan rahatilanne vain salli - yhä enemmän myös Italiassa ja vuonna 1898 hän meni naimisiin nuoren italialaisen kuvataiteilijan Raffaello Gambogin (1874-1943) kanssa. Yhdessä ja erikseen he osallistuivat useisiin näyttelyihin niin Italiassa kuin Suomessa.

Kunnes jouluna he saivat Suomesta vieraakseen taiteilijaystävänsä Dora Wahlroosin (1870-1947), ja kolmiodraama oli valmis. Tämän jälkeen Elinin ja Raffaellon avioliitto ei palannut enää entiselleen. Parin vuoden kuluttua Raffaello sairastui psyykkisesti, ja osin tästä johtuen Elin jatkoi asumistaan Italiassa kuolemaansa eli vuoteen 1919 asti. 

Katseita ja kohtaamisia -näyttely oli elämys. Tykkäsin jopa näyttelyn nimestä. Väliin taidenäyttelyille keksityt nimet ovat minulle liian ”vaikeita” - en oikein saa kiinni, mitä niillä yritetään kertoa. Mutta Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä kohtasin paljon erilaisia katseita, katseiden kohtaamisia ja kohtaavia katseita :) 

Läsnäolevia, avoimia, vilpittömiä, kujeilevia, välinpitämättömiä, mietteliäitä, huolestuneita, tarkkaavaisia, iloisia, unelmoivia ja surullisia katseita. Arkisia muotokuvia etenkin naisista ja lapsista. Muutamia omakuvia ja jokunen levollinen maisemakuva. Olisin halunnut valokuvata lähes jokaisen näyttelyssä esillä olleen maalauksen - 52 kiehtovaa teosta -  ja laittaa ne kaikki nähtäväksi blogiini. Mutta säästän teille yllättymisen ilon - museokortti vinkumaan :)

Eikä tässä vielä kaikki. Didrichsenin näyttelyn jälkeen huhtikuussa 2027 on vuorossa Ateneumin taidemuseossa ”uusi” Elin Danielson-Gambogin yksityisnäyttely, jossa on esillä jopa pari sataa hänen teostaan. Osin ehkä samoja kuin Kuusisaaressa, mutta silti…

Elin Tytty-siskonsa kanssa. 

Alkuperäinen valokuva: Önningebymuseo, Anne Sofia Illmanin kokoelma

J.A.G. Acke: Elin Danielsonin muotokuva, 1887

Ruotsalainen Juhan Axel Gustaf Acke (1859-1924) tutustui Eliniin 

Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa Ahvenanmaalla. 

Rosa-sisko (Tytty), 1885

Balda-tädin ajanviete, 1886

Talvikuva Montmartrelta, 1892

Laituri, 1901

Kimppuja kadulla

Kuljin usein Murun kanssa Tarkk’ampujankatua alas, kun palatessamme kotiin Kaivarin lenkiltä. Aina kun kultsi tulee mieleen, ikävä puskee pintaan (täällä)…

Edelleen kuljen väliin ko katua - tosin ilman koiraa. Ja nykyään taas ehkä entistä useammin, kun kadulle on pari kuukautta sitten muuttanut InBloom-niminen kukkakauppa. Ihania kukkia, kivoja kimppuja ja mukava myyjä, joten tulee usein pistäydyttyä.

Ja kaiken kukkuraksi, kun kukkakauppa on kiinni viikonloppuisin, niin myyjät ovat tehneet ja hinnoitelleet valmiiksi kukkakimppuja kaupan edessä olevaan koriin. Ohikulkijat voivat valita 15-25 euroa maksavia kimppuja ja maksaa MabilePayllä. Kätevää.

Jos mielii kimppuja, kannattaa mennä paikalle jo perjantai-iltana - kuten minä - tai viimeistään lauantaina. Sunnuntaina kukkakori on usein jo tyhjä…

Tyhjä kukkakori Tarkk’ampujankatu 16:n edessä

Aamua mökillä

 

Salon mökki on entisensä. Ainoastaan rakas Murtsi puuttuu. Ikävä…

2nd cycle

Jos kaipaa ilmaista silmäystä Alvar ja Aino Aallon sekä Artekin sisustustyylistä, kannattaa piipahtaa Pieni Roobertin kadulla olevassa 2nd cycle -nimisessä sisystusmyymälässä. Kaupassa myydään lähinnä käytettyjä, Aaltojen suunnittelemia huonekaluja, pääosin tuoleja ja jakkaroita. Kellarimyymälässä on esillä myös muita Artekissa aikoinaan myytyjä huonekaluja ja tuotteita pieniksi, toimiviksi sisustusryhmiksi aseteltuna.

Artekin perustivat vuonna 1935 Alvar (1898-1976) ja Aino (1894-1949) Aalto, Maire Gullichsen (1907-1990) ja Nils-Gustav Hahl (1904-1941) ”harjoittaakseen huonekalujen kauppaa ja edistääkseen näyttelyiden avulla ja muulla tavoin nykyaikaista asuntokulttuuria”. 

Porukassa oli kaksi arkkitehtia, yksi taiteilija ja bisnisnainen sekä yksi taidehistorioitsija ja kriitikko - osaavia, innokkaita ja idealistisia nuoria ammattilaisia. Nimi Artek tulee sanoista art (taide) ja teknologia. Tuotteissa pyrittiin näiden kahden yhdistämiseen, missä onnistuttiinkin. Edelleen toimivan Artekin lippulaivamyymälä on Keskuskadulla Helsingissä.

Vuonna 2006 Artek alkoi ostaa takaisin käytettyjä Aallon tuoleja ja jakkaroita, joita nykyään myydään lähinnä 2nd circle -myymälässä. Kiehtovaa katseltavaa. Suosittelen :) Tosin myymälä on auki vain torstai- ja perjantai-iltapäiväisin.

Pieni Robertinkatu 4

Muisto vierailijasta

Yksi yhdeksästä lapsenlapsestani oli viime viikonloppuna elämänsä ensimmäisellä yökyläreissulla. Opiskelijatytön esikoinen, juhannuksena kaksi vuotta täyttänyt pikkupoika oli mummin seurana lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Tuntui, että molemmat nautimme - satavarmasti ainakin minä.

Ajettiin ratikalla, mikä espolaislapselle jo sinällään oli elämys - ilmaiseksi lastenrattaiden kanssa. Ihmeteltiin Eläinmuseon - nykyisen Luonnontieteellisen museon - ala-aulassa olevaa valtavaa norsua ja ilmassa roikkuvaa mursua. Muuten kaksivuotiasta tuntui eläimiä enemmän kiinnostavan vanhan nelikerroksisen talon leveät kierreportaat :) Totesin taas, että onneksi on museokortti, sillä muuten aikuisen sisäänpääsystä olisin joutunut maksamaan 21 euroa.

Ehdimme viettää myös paljon aikaa kahdessa mummin kodin lähileikkipuistossa, mikä sekin tuntui olevan vilkkaalle pikkupojalle juhlaa. Ja seurata pitkä tovi ”isompien” poikien jalkapallopeliä viereisellä urheilukentällä. Rakentaa monta palikkatornia, kannella mummin ulkomailta keräämiä kiviä huoneesta toisen - miten sileitä ne olivatkaan poskea vasten - ja leikkiä mummin vanhoilla kaulakoruilla.

Vierailijaa varten olin kellarikomerosta hakenut taaperon matkasängyn, jonka petasin oman sänkyni viereen. Ja molemmat nukuimme yllättävän hyvin. Kiitos käynnistä, iloinen Pikkumies :)

Syyskuu.

Upeat syyssäät senkun jatkuvat - päivisin edelleen noin 15 astetta tai enemmän :) 

Savukalaa ja munkkirinkilöitä

Vielä yksi ja ehkä :) viimeinen postaus syyskuun Tallinnan reissulta. Kadriorgin puiston (täällä) lisäksi halusin ja ehdin käydä puolen tunnin bussimatkan päässä keskustasta olevassa Nömmen kaupunginosassa Tallinnan lounaiskulmassa. 

Nömme alkoi kiehtoa, kun parissakin Tallinna-jutussa törmäsin Nömmen toriin, jota kehuttiin kaupungin viehättävimmäksi toriksi. Joten tori-ihmistä alkoi heti kiinnostaa… Eikä Nömme pettänyt - kuin olisin hypännyt jonnekin 1960-luvun lapsuuteni maisemiin.

Tosin kehuttu tori oli sateisena syyskuun torstaiaamuna yllättävän tyhjä ja vaisu. Toiminnassa olivat lähinnä vain hedelmiä ja vihanneksia myyvät kojut - täynnä tavaraa ostajia odottamassa - sekä jokunen tuoretta kalaa ja ”sekatavaraa” myyvä koju. Muut kojut olivat osin tyhjiä ja osin muuten vain kiinni. 

Mutta Nömmestä löytyi muuta mielenkiintoista. Edelleen toiminnassa oleva söpö rautatieasema, jonka yhteydessä oli pieni, alueen historiasta kertova museo, mutta joka harmikseni oli kiinni. Ja viehko ja vanhanaikainen Sööriku kohvik - nimensä mukaisesti tunnettu vastapaistetuista rinkulamunkeistaan. Halpoja ja hyviä, minkä todisti se että useimmat paikallisista söivät 2-3 kpl kerrallaan :) 

Paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta, kuten ”Nömmen perustajan” baltiansaksalaisen Nikolai von Glehnin (1841-1923) linna ja tätä ympäröivä puisto, monta kutsuvaa kuppila/ravintolaa ja kolme kiintoisaa kirkkoa. Kaikesta tästä ja myös muusta voi lukea lisää Hennan Sooloilua-blogista (täällä). 

Nömmeen palaan - ja silloin aion matkustaa sinne paikallisjunalla :) Ajatuskin lyhyestä junamatkasta pienelle paikallisasemalle tuo mieleen lapsuuden junamatkat Tampereelta Karkun asemalle Karkun mummin ja taatan luokse - isäni lapsuuden kotiin…

Vastasavustettua ja -hiillostettua kalaa Nömmen torilla.

Nömmen pieni kauppahalli, jonka takana oli tori.

Nömmen rautatieasema

Tietenkin löysin myös söpön kukkakaupan :)

Munkkikahvila, jota ei kannata jättää väliin :)

Vastapaistettuja munkkirinkilöitä

Kävelyllä kuvattua

Tehtaankatu 9:n koristeelliset ulko-ovet on vuonna 1902 suunnitellut 

rakennuksen arkkitehti Usko Nyström (1861-1925).