Elämys Tonavalla

Kolmantena risteilypäivänä eli torstaina pääosassa olivat Tonava ja luonto - ja ehkä vähän myös taide ja tekniikka. Se olikin ainoa päivä kahdeksan vuorokauden risteilyllä, jolloin laiva ei käynyt lainkaan maissa eikä meitä kuljetettu busseilla mihinkään. Saimme kuitenkin - tai ehkä jopa tämän takia :) - nähdä ja kokea monenmoista mielenkiintoista.

Pian Belgradin jälkeen Tonava toimii rajajokena pohjoisessa olevan Romanian ja etelässä olevan Serbian välillä. Näin se jatkaa noin 150 km, kunnes Romanian ja Bulgarian raja alkaa kulkea pitkin jokea. Ja vasta lopuksi - vähän ennen Mustanmeren suistoaluetta - joki kääntyy Romanian sisämaahan. 

Torstaina siis matkasimme koko päivän laivalla kulkien Serbian Belgradista Bulgarian Ruseen. Tämä pätkä Tonavaa ja etenkin sen ensimmäiset pari sataa kilometriä ovat ehkä koko pitkän joen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia seutuja, ja ainakin meidän pätkällämme - Budapestistä Mustallemerelle - ehdottomasti upeimpia. 

Näillä seuduilla Tonava virtaa kolmen kilometrin mittaisen solan läpi ja nämä kilometrit solaa reunustaa noin 300 metrin korkuiset kallioseinät. Joki ikäänkuin puristuu jyrkänteiden väliin ollen kapeimmassa kohdassa vain 150 metriä leveä (mutta 100 metriä syvä :) Kokonaisuudessaan tämä kanjonialue - tosin ei yhtä vaikuttavana - levittäytyy noin 130 kilometrin matkalle. 

Aikoinaan Tonava virtasi tämän pätkän vapaasti kovalla vauhdilla koskesta koskeen, eikä sinne heikkohermoisilla ollut asiaa. Vuonna 1970 virta-alueelle rakennettiin - Romanian ja Serbian yhteisnä projektina - kaksi patoa sulkuineen ja kaksi vesivoimalaitosta nimeltään Djerdap I ja II.

Jokilaivamme kulki molempien sulkujen läpi, ja niiden korkeusero oli yhteensä 34 metriä. Tonavan pätkää, jolle sulut on rakennettu, on jo toista sataa vuotta - eli jo ennen patojen ja sulkujen rakentamista - kutsuttu nimellä Iron Gate(s) eli Rautaportti. 

Kulku jokilaivalla Rautaportissa ja sen läpi oli hauskaa, jännää ja mielenkiintoista. Ennen voimalaitoksia ja sulkuja saimme ihailla Romanian puoleisella rannalla näkyvää pientä Mraconian luostaria ja jättimäistä kuningas Decebalusin kalliopatsasta sekä Serbian puolella veden rajassa olevaa ikivanhaa Tabula Traiana -muistolaattaa. 

Saimme koko päivän nauttia jokilaivan puksutuksesta ja ihmetellä pääasiassa asumattomia joen törmäitä. Väliin tosin näkyi jokunen kalastaja veneineen sekä lehmiä, lokkiparvia tai jokunen haikara. Ja onnistuipa ryhmämme innokas lintubongari näkemään Pohjoismaissa harvinaisen pikkumerimetsonkin.

Hannulle risteilyn suurin elämys taisi olla juuri tuo pikkumerimetso. Minulle oli elämys jokilaivan rauhallinen lipuminen Rautaportin karujen kallioiden välissä. Eikä minnekään hoppu :)

Tonava kapeimmillaan - ainakin lähes :)

Pikkuruinen Mraconia luostari rakennettiin jo 1523, tuhoutui väliin sodissa ja rakennettiin uudelleen,

mutta purettiin kokonaan vesivoimalan ja padon rakentamisen yhteydessä 1967. 

Nykyinen luostarikirkko on rakennettu entisten paikalle vuonna 2000, 

ja nettitietojen mukaan se toimii ortodoksisena nunnaluostarina.

Ihastuttava Mraconia luostari

Rooman keisari Trajanus on asentanut tämän Tabula Traiana -muistolaatan yli 2000 vuotta sitten. 

Vuonna 1972 se nostettiin 40 metriä alkuperäistä korkeammalle, koska uusi pato ja vesivoimala nostivat Tonavan veden pintaa merkittävästi.

Rantakallioihin on kaiverrettu yli 50 metriä korkeat kasvot, jotka esittävät 

100-luvulla elänyttä kuningas Decebalusta, joka on yksi Romanian kansallissankareita.

Patsas valmistui 2004 ja sen kustansi romanialainen varakas yrittäjä Iosif Dragan (1917-2008).

Sulkuja kohti

Sulkujen vankina :)

Serbia jäi hämäräksi

Kun lähdin Tonavan jokiristeilylle (täällä), tiesin Serbiasta tosi vähän. Yhdistin valtion Jugoslavian hajoamiseen 1990-luvun alussa ja saman vuosikymmenen lopulla käytyyn Kosovon sotaan sekä sotarikoksista syytettyyn presidentti Slobodan Miloseviciin (1941-2006). Enkä nyt - maassa pikaisesti risteilyn yhteydessä vierailtuani - tiedä paljoa enempää. 

Näin siitä huolimatta, että sekä suomalainen että serbialainen opas kertoivat Serbiasta ja sen historiasta kahdella bussi/kävelykierroksella, joilla meitä suomalaisia kierrätettiin ensin Novi Sadissa ja sitten Belgradissa. Mutta kuten aiemmassa postauksessa kirjoitin (täällä), tietoa tällaisella kiertomatkalla tulee niin paljon, että kaikki sekoittuu ja sumentuu päässäni yhdeksi sekasotkuksi. 

Serbiassa on vajaa 7 miljoonaa asukasta, joista noin 1,5 miljoona asuu maan pääkaupungissa Belgradissa, joka oli myös hajonneen Jugoslavian pääkaupunki, ja runsaat 230 000 Novi Sadissa, joka on maan toiseksi suurin kaupunki. Eli suurin osa maan väestöstä elää pienissä kaupungeissa tai maaseudulla ympäri maata. Serbia oli osa entistä Jugoslaviaa ja itsenäistyi vuonna 2006. Nykyinen Serbia on Venäjä-mielinen eikä ainoana Euroopan maana ole mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa. 

Yhden päivän Serbian pysähdyksestä mieleeni muistuu ensimmäisenä innokas ja ilmeikäs - lyhyesti sanottuna ihana - paikallisopas. Nuorehko serbinainen, joka kantoi lompakossaan isoisältään saamaa paperista pyhimyskuvaa. ”Eihän tästä haittaakaan ole”, hän kertoi meille hymyille. Hän puhui myös loistavaa englantia ja vieraili vuosittain mm. Amerikassa ja Turussa, joissa kummassakin asui hänen ystäviään tai sukulaisiaan. Keväällä hän oli ollut pitkään Amerikassa ja parin kuukauden päästä hän oli menossa Turkuun joulutorille - ”to the Christmas market”, kuten hän itse sanoi :)

Belgradista muistan suositulle serbialaiselle pyhimykselle Pyhälle Savalle omistetun valtavan kirkon, jonne opas meidät kuljetti. Se on yksi kaupungin tunnetuimpia rakennuksia ja Balkanin suurin ortodoksikirkko. Suurin osa serbialaisistahan on ortodokseja. 

Tämän marmorista ja graniitista valmistetun, monikupolisen kirkon rakentaminen aloitettiin jo 1900-luvun alussa, mutta valmistui lopullisesti vasta pari vuotta sitten. Sisäosien mosaiikkikoristelut kattavat 15 000 neliömetriä ja niitä oli tekemässä 70 serbialaista ja venäläistä käsityöläistä vuosina 2014-2021. Suurtyö, johon kului vähintään 10 miljoonaa euroa.

Valtavin mosaiikkikoristein vuoratut ja kullatut kupolit ja seinät ovat häikäiseviä, mutta silti jäin tuijottamaan kymmeniä nuoria ihmisiä - joukossa paljon ihan lapsia - jotka jonottivat rukoilemaan ja suutelemaan ympäri kirkkosalia olevia pyhimyskuvia ja -patsaita. Hämmentävää ja jotenkin jopa häiritsevää seurata sitä turistina. Tai ehkä ennemmin minulle outoa ja vierasta.

Aikataulujen pettämisen ja liikenneruuhkien - mikä tällä matkalla oli ennemmin sääntö kuin poikkeus - pääsimme Kalemegdanin linnoitukselle vasta illan hämärtyessä. Belgradin vanha linnoitus on nykyään laaja puistomainen alue, jossa siellä täällä on parisataa vuotta vanhoja muureja ja muita rakennelmia - muistuttaen paljon Suomenlinnaa Helsingissä. Tosin käydessämme alueella ilta oli jo pitkällä ja oli niin pimeää, että linnoitukseen tutustuminen jäi lähinnä oppaan puheen varaan. Jonossa käveltiin ja kuunneltiin, ja yritettiin kuvitella, miltä ympäristö päivänvalossa näyttäisi. Oppaan joka toinen lause olikin ”Mind your steps” :)

Linnoituksen näköalapaikalla pimeys unohtui hetkeksi, kun katselimme Tonavan ja Savajoen risteyskohdan toisella puolella levittäytyvää valaistua Belgradia. Näimme myös ns. Voiton patsaan eli alastoman Victor-patsaan, jota pidetään nyky-Belgradin symbolina ja joka on pystytetty Serbian ensimmäisessä Balkanin sodassa 1912-1913 saamien voittojen kunniaksi.

Näimme kultaa, mosaiikkia ja valaistua Belgradia, mutta sodista eikä Kosovosta pahemmin puhuttu. Eikä Venäjästä. Sodan kauheudet ovat liian lähellä, ja ne olivat totisinta totta myös meidän nelikymppisen oppaamme nuoruudessa.

Pyhälle Savalle omistettu ortodoksikirkko Belgradissa.

Pyhän Savan upeita kullattuja mosaiikkeja.

Bauhausia 1930-luvulta Novi Sadin keskustassa

Novi Sadin keskusaukion keskellä punatakkinen ihana paikallisoppaamme.

Pimenevää Belgradia kuvattuna vanhalta linnoitukselta, ja korkeuksissa alaston Victor.