Musiikkia Iitissä

Viikonloppuna ajoin Iitin musiikkijuhlille, joilla Velipoika tänä vuonna esiintyi jo toista kertaa. Satoi ja oli kylmää, mutta kokemus oli elämys. 

Nautin valtavasti pienimuotoisesta musiikkitapahtumasta, joka oli alkanut jo keskiviikkoiltana Iitin kirkonkylän kesäkahvilassa. Idyllisessä kylätalossa näyttelijä Terhi Panula oli lausunut runoja ja tapahtuman taiteellinen johtaja Laura Mikkola ja 18-vuotias Fredrika Mikkola soittaneet - äiti pianoa ja tytär viulua.

Tykkäsin valtavasti lauantaipäivän kesäkonsertista Saukonkallion tanssilavalla, jossa Laura ja Fredrika Mikkolan lisäksi esiintyivät mm. saksalainen pianisti Oliver Trieldl ja tämän ”juuriltaan suomalainen” vaimo viulusti Nina Karmon, huilisti Sami Junnonen sekä sähkökitaraa lavalla soittanut kitaristi Jukka Orma.

Lumouduin etenkin Maurice Ravelin (1875-1937) Ma mere l’Oye (Hanhiemo) -nimisestä esityksestä, jonka taiturimaiset Laura Mikkola ja Oliver Trieldl soittivat nelikätisesti tanssilavan pienelle korokkeelle nostetulla flyygelillä. Heidän yhteissoittonsa oli kuin tanssia :) Samaan hiileen puhaltamista ja tunteellista yhdessä tekemistä. 

Tapani mukaan istuin ensimmäisellä penkkirivillä ja paikalla, josta näin hienosti molempien pianistien kädet. Väliin ne olivat niin solmussa, etten tahtonut erottaa missä olivat Lauran ja missä Oliverin kädet. 

Oikeastaan tykkäsin kaikesta, mitä Saukonkallion tanssilavalla näin, kuulin ja tunsin. Puhumattakaan lauantai-illan parituntisesta konsertista Iitin upeassa puukirkossa, jossa muun kiinnostavan ohjelman lisäksi sopraano Tuuli Lindeberg esitti Hildegard von Bingenin keskiaikaisia kirkkolauluja. Ja jossa myös kantaesitettiin Jukan säveltämä jousikonsertto - ensimmäinen sellainen :) 

Saukonkallion tanssilavalla istuessani päätin, että ensi vuonna uudestaan. Ja päätökseni vain vahvistui, kun illalla istuin tunnelmallisessa kirkossa kuuntelemassa musiikkiesityksiä. Ja miettimässä, mitä kautta iso musta flyygeli oli kannettu alttarin eteen :)

Aperten antia

Kuha, latva-artisokka, osterivinokas ja karhunlaukka

Mannerheimintiellä Kansallisoopperaa vastapäätä on vuoden päivät ollut kehuttu pieni ravintola Aperte. Viime viikolla olimme Opiskelijatytön kanssa menossa oopperaan katsomaan Pulssi-nimistä tanssiesitystä, joka koostui kolmesta erillisestä nykytanssinumerosta. Oli muuten tosi hyvä ja nautittava esitys - todellinen elämys.

Ennen esitystä olimme varanneet pöydän Apertesta, jossa herkuttelimme tarjoilijan suosittamalla menulla: Alkuun saimme kaksi alkupalaa - kesäkurpitsaa ricottajuuston kanssa ja tartarlihaa papujen ja parmesaanin kanssa, pääruokana tarjoiltiin kuhaa latva-artisokan ja osterivinokkaan kanssa sekä lopuksi raparperia ja inkivääriä. 

Neljän ruokalajin kokonaisuudesta ehdottomasti maistuvimmat annokset olivat tartar ja kuha. Molemmat olivat herkullisia kokonaisuuksia, vaikka en osaa annoksia sen kummemmin eritelläkään. Kylmänä tarjoilu kesäkurpitsa-annos ei ollut yhtään makuuni ja jälkiruokasommitelma oli todella tavanomainen - ”monta kertaa aiemminkin syöty”.

Tarjoilijamme oli huippu - kivan rento ja kohtelias. Ja seuranihan oli tietty yliveto. Kun Aperte oli vielä kivenheiton päässä Kansallisoopperasta, niin enempää en olisi voinut toivoa :)

Tartar, vihreä papu, kumina ja parmesaani

Musiikkia Klubilla

Keskiviikkoiltana velipoika soitti kahden muun ukkomiehen kanssa Wallun klubilla Storyvillen alakerrassa. Pitihän mummin mennä herrojen soittoa katsomaan ja kuuntelemaan. Varsinkin kun siitä on aikaa, kun viimeksi olen käynyt velipojan keikalla ja kun keikka vielä alkoi vanhuksille sopivasti jo kello kahdeksalta :) Eikä Eduskuntatalon vieressä vuosikymmeniä ollut, aikoinaan kansanedustajien suosima ”vanhanaikainen baari” ollut minulle aiemmin tuttu. 

Itsellenikin yllätykseksi tykkäsin kovasti kolmikon - Jukka Orma (kitara), Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (lyömäsoittimet) - soitosta, vaikka en koskaan mikään ”rautalankamusiikin” ystävä ole ollutkaan. Miehet soittivat ja lauloivat ”Hendrixin, Princen, vanhan bluesin, erikoisen tangon ja heittäytyvän antaumuksen hengessä”, kuten Storyvillen Instagram-sivuilla kerrottiin. Mahtuipa kahteen 50 minuutin settiin ilokseni myös pari leppoisaa kantrikappaletta.

Eli herrojen ohjelmisto oli pääosin muuta kuin olettamaani ”rautalankaa” - mitä se sitten onkaan… Kiva kun menin, sillä tykkäsin ja nautin. Paikkakin oli mukavan klubimainen eikä kuulijoita ollut liikaa, joten myös tunnelma oli mukavan iisi ja intiimi. 

Kiitos Orma, Löytty ja Ala-Kojola :)

Beethovenia museossa

Upein kokonaisuus Ateneumin Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyssä (täällä) löytyy näyttelyn keskeltä, kaukaisimmasta nurkasta. Sinne on rakennettu kopio Wienin sesessionisti-taiteilijoiden rakennuttaman näyttelyrakennuksen alimmassa kerroksessa olevasta salista, jonka kolmea seinää kiertää Gustav Klimtin maalaama kuuluisa Beethoven-friisi.

Alkuperäinen, 34 metriä leveä ja 2 metriä korkea friisi eli nauhamainen seinämaalaus on alkujaan maalattu säveltäjä Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kuoleman 75-vuotisjuhlanäyttelyyn, joka pidettiin pari vuotta aiemmin valmistuneessa Secession-rakennuksessa vuonna 1902. Saksassa syntynyt Beethoven asui ja työskenteli vuosikausia Wienissä, jossa hän myös kuoli keväällä 1827. Maalaamassaan friisissä Klimt pyrki ilmentämään säveltäjän viimeisen eli 9. sinfonian filosofista sisältöä kuvataiteen keinoin. 

Ateneumin näyttelyn seinämaalaus on tarkka jäljennös (1:1) tuon juhlanäyttelyn friisistä (näyttelykopio) ja sen ovat toteuttaneet Wienin Beldevere-museon taitavat konservaattorit vuonna 2019. Alkuperäinen ja restauroitu friisi on vuodesta 1986 lähtien ollut pysyvästi yleisön nähtävänä alkuperäisellä paikallaan Secession-rakennuksessa. 

Vuoden 1902 juhlanäyttelyn keskipiste Gustav Klimtin (1862-1918) puhuttelevan seinämaalauksen lisäksi oli saksalaisen kuvanveistäjä Max Klingerin (1857-1920) Beethovenia kuvaava kookas marmoriveistos. Ateneumissa tämän korvasi Klingerin tekemä ja Wienistä lainassa oleva pienempi säveltäjää esittävä pronssiveistos. 

Tasatunnein tuossa Ateneumin kaukaisimmassa nurkassa tapahtuu jotain ihanaa. Niin ihanaa, että sitä ei kannata jättää väliin. Tuolloin upeiden seinämaalausten koristamassa tilassa soi Beethovenin 9. sinfonian viimeinen osa eli Oodi ilolle, joka esitettiin myös Wienissä juhlanäyttelyn avajaisissa vuonna 1902.

Oodi ilolle yhtäaikaa musiikkina ja seinämaalauksena. Harvinaista herkkua - kannattaa nauttia livenä :)

Max Klinger: Ludwig van Beethoven (Torso), 1890-1915

Jäljennös alkuperäisestä Klimtin Beethoven-friisistä Ateneumin taidemuseossa. 

Klimtin Beethoven-friisi Wienin Secession-rakennuksessa. Kuva: Kunstlerhaus-Archiv, Wien

Urut pääosassa

Turussa on toinen toistaan ihanimpia kirkkoja. Erilaisia, mutta kukin omalla tavallaan kauniita, tasapainoisia ja rauhoittavia - esimerkkeinä Mikaelinkirkko Port Arthurissa (täällä), Ylösnousemuskappeli Vasaramäessä (täällä), Maarian kirkko Räntämäessä (täällä) sekä ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko kauppatorin laidalla (täällä). 

Maanantaina kävin Turun tuomiokirkossa - ja yllätyin positiivisesti. Edellisestä vierailustani oli venähtänyt peräti kahdeksan vuotta (täällä), vaikka ulkoapäin kirkkoa tulee ihailtua lähes joka Turku-reissulla (täällä). 

Tänä aikana olin ehtinyt unohtaa, miten mukavan pieneltä ja sympaattiselta kirkko sisällä ollessa tuntuu, vaikka ulkoa katsoessa se vaikuttaa epämiellyttävältä jättikirkolta. Ja miten vahvasti lehteriltä näkyvät mahtavat - ja jopa kauniit - pääurut ovat läsnä kirkkotilassa ja luomassa tunnelmaa. Ne ovat muuten Suomen toiseksi suurimmat urut Lapuan tuomiokirkon (täällä) urkujen jälkeen! 

Vilkaistessani aiempaa Turun tuomiokirkosta kirjoittamaani postaustani (täällä) huomasin, että myös silloin - kuten tälläkin kertaa - olin halunnut valokuvata näkymän alttarilta urkulehterille enkä toisinpäin, kuten useimmiten kirkkoja kuvatessani :) Sunnuntaina urkujen vahvaan läsnäoloon vaikutti todennäköisesti myös se, että vieraillessani sain kuunnella upeaa ”urkukonserttia”, sillä samanaikaisesti urkuri Jan Lehtola harjoitteli lehterillä tiistaista konserttiaan varten :)

Toki pidin myös alttaripäädystä - komeine alttaritauluineen. Ihastuin etenkin pääkuoren tummanpuhuviin kattomaalauksiin, jotka ovat ensimmäiset Suomessa maalatut freskot :) Nämä samoin kuin kuoriosan komeat seinäfreskot ovat 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ehkä tunnetuimman kirkkomaalarin Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalaamat. 

Yllätin itseni tykästymällä myös saarnatuoliin :) Yleensä ne ovat minusta tylsiä ja huonosti ympäristöönsä sopivia - jotenkin pakkopullaa. Mutta tuomiokirkon kermanvärinen ja kevyt saarnatuoli oli ihana koristeellinen lisä goottilaistyylisessä pylväskirkossa. Ovella ja kierreportailla varustettu saarnatuoli oli muuten arkkitehti Carl Ludwig Engelin (1778-1840) käsialaa 1830-luvulta. 

Onneksi tuli taas vierailtua Aurajoen rannalle Unikankareen kummulle :) rakennetussa ihastuttavassa tuomiokirkossa. Onneksi etenkin siksi, että kirkko suljetaan ensi helmikuussa yli kahdeksi vuodeksi perusteellista korjausta varten. 

Eli kipikipi - kuukaudet kuluvat…

Carl Ludwig Engelin suunnittelema saarnatuoli kiehtoi minua.

Kirkosta löytyi myös modernimpaa taidetta, kuten vuodelta 1972 oleva

Antero Ruotsalaisen (1937-2024) marmorinen Ylösnousemuskrusifiksi.

Ihastuin pääkuoren sinisävyisiin kattofreskoihin.

Lava alttarilla

Istun Turun Mikaelinkirkossa noin sadan muun ihmisen kanssa. On kaunis, mutta kylmä toukokuinen sunnuntai-ilta. Aurinko paistaa sisälle kirkon sivuikkunoista ja alttarin takana olevien lasimaalausten läpi. Valonsäteiden osuessa sisäseinien kultakoristeisiin koristeiden kultavärit alkavat yllättävästi ja kauniisti hohtaa.

Kirkkosali täyttyy odotuksesta ja vaimeasta puheensorinasta. Kuin taikaiskusta sorina loppuu ja keskikäytävää pitkin alkaa kävellä mustaan, peittävään kaapuun ja paksupohjaisiin kenkiin pukeutunut mies. Raskain ja hitain askelin tuo hupun alle lähes peittyvä mies lähestyy alttarin eteen rakennettua lavaa. Mies nousee liuskaa pitkin lavalle, pysähtyy, seisoo hetken selkä yleisöön päin, kunnes hän säpäkästi kääntyy kohti yleisöä - yhden jalan päällä kuin tanssisi piruettia paksupohjaisilla kengillään :)

Samassa miehen ympärille humahtaa neljä tanssijaa ja Louis Viernen sykähdyttävä urkusinfonia alkaa kaikua kirkossa. Huppupäinen mies jatkaa kävelemistä lavalla. Painottaen jokaista askelta kuin joka hetki tunnustelisi maata allaan ja elämää ympärillään. Tanssijat alkavat myös elää ja lähestyvät toisiaan hypnoottisesti liikkuen. Komea kirkkosali puhkeaa eloon musiikin ja tanssin voimasta :) 

Hetken päästä mies alkaa lausua matalalla ja kantavalla äänellä Fernando Pessoan runoa. Selvästi artikuloiden, mutta vahvalla tunteella - ja (onneksi) suomeksi. Sykähdyttävää ja meditatiivista. 

Seuraan esitystä hievahtamatta, lähes hengittämättä. Ja tykkään tosi paljon. Tykkään tanssija ja koreografi Jorma Uotisen ”kävelystä”, joka hetkittäin täydentyy lyhyillä tanssiaskelilla ja käsien balettiliikkeillä. Tykkään portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) runoista, jossa pohditaan elämän lyhyyttä ja kuolemaa. Tykkään ranskalaisen säveltäjän ja urkurin Louis Viernen (1870-1937) luomasta ja suomalaisen urkurin Petur Sakarin (s.1992) soittamasta musiikista. 

Ja tykkään myös Porin Dance Companyn neljän tanssijan - Meri Tankka, Riikka Tankka, Kasperi Kolehmainen ja Riku Lehtopolku - luomasta hypnoottisesta liikkeestä. Tykkään koko esityksestä, jonka koreografia ja ohjaus on Jorma Uotisen käsialaa ja joka esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2014. 

Näin, kuulin ja tunsin Hetkien vaellus -nimisen tanssiteoksen. Kaikki - hypnoottinen tanssi, kaunisti (ja kovaa) kaikuva urkumusiikki ja puhuttelevat runot - oli kuin tehty minulle. Lumouduin täysin :)

Törmäsin matkabloggariin

Suomalaisryhmän rantakävelyllä Calahondan lankkupolulla (täällä) kävelin jonkun matkaa ikäiseni, mukavan tuntuisen naisen kanssa. Kun kyselin lisää hänen kävelyretkistään, hän kutsui minut kuuntelemaan omia reissujuttujaan Fuengirolaan suomalaisen seurakunnan seurakuntakodille. 

Seuraavana päivänä eli keskiviikkona kävelinkin pari kilometriä Ukin kämpiltä Los Bolichesin juna-aseman lähellä olevalle seurakuntakodille. Siellä lenkillä tapaamani Aila miehensä Juhan avustuksella juonsi hengellisen lauluillan, jossa he yhteislaulun lomassa kertoivat sanoin ja kuvin vaellusretkistään Aurinkorannikon rannoilla ja vuorilla. 

Juttujen ja laulujen lomassa Aila kertoi myös suositusta Aila ja Juha -nimisestä matkablogistaan ja esitteli paikalla olleen toisen matkabloggarin eli Appa matkustaa -nimisen blogin kirjoittajan Askon eli Appan. Myös Asko esitteli tilaisuudessa omaa blogiaan ja kertoi mm., että helmikuun viimeisimmän kirjoituksen otsikko on ”Näin koet Aurinkorannikon viikossa - Parhaat vinkit!”. 

Tilaisuudessa laulettiin yhdessä kymmenkunta lyhyttä hengellistä laulua Juhan esilaulaessa ja säestäessä kitaralla. Yllättävän kiva oli (yrittää) laulaa, vaikka kaikkia lauluista en tuntenutkaan. Paljon gospel-tyylistä, joten rytmi tarttui kroppaani - jalat alkoivat elää ja kädet rummuttaa :)

Parasta tilaisuudessa oli kuitenkin pop up -mieskvartetti, joka kuulemma oli koottu vasta pari tuntia ennen esitystä. Lopuksi nelikko lauloi moniäänisesti Finlandia-hymnin, ja tuntui että vasta nyt kaikki miehet löysivät oman äänensä nelikossa. 

Upeaa ja sykähdyttävää. Kiitos mm. Juha ja Appa, jotka olitte osa kvartettia :)

Sambaa joululounaalla

Espanjassa jo pidempään talviaan viettänyt ystäväpariskunta kutsui Ukin ja minut Aurinkorannikon kokoomusnaisten joululounaalle. Luit oikein joululounaalle :) Jostain syystä, joka minulle jäi epäselväksi, joulukuinen joululounas oli jouduttu perumaan, ja sitä vietettiin vasta nyt helmikuussa. Ja poikkeuksena tavanomaisiin kokoomusnaisten tapaamisiin joululounaalle osallistui myös miehiä.

Suomalaisravintola Kukossa (täällä) syötiin kinkkua, rosollia ja porkkana- ja lanttulaatikkoa sekä taatelikakkua. Ja laulettiin kaksi joululaulua - onneksi ei enempää. Laatikot olivat ihan maukkaita, mutta jouluinen tunnelma oli kaukana - ei se varmaan ollut tarkoituskaan. 

Parasta juhlassa oli paikallisen suomalaisryhmän sambaesitys. Innokkaat naiset tanssivat itse tekemissä karnevaaliasuissa ja upeissa päähineissä. Ihailin naisten antautumista musiikin ja tanssin pyörteisiin - intohimo välittyi katsomoon.

Äiti, minä ja Muru

Olimme keskiviikkona laulamassa joululauluja Äitimuorin ja Jussin luona Tapiolassa. Tänä vuonna mukaan pääsivät minun ja Murun lisäksi Opiskelijatyttö, Juniori ja Siskon tyttö puolivuotiaan pikkutyttönsä kanssa sekä muusikko-Veljeni kitaroineen ja joululauluvihkoineen. Sisko oli flunssassa eikä omaksi eikä meidän muiden harmiksi päässyt mukaan. 

Toisin kuin vielä viime vuonna Äitimuori ei jaksanut laulaa mukana, mutta väliin hän tavaili tuttujen laulujen sanoja huulet äänettömästi liikkuen. Mutta jaksoi kuitenkin istua kanssamme lähes tunnin. 

Istuin Äitimuorin vieressä ja väliin hän tarttui tiukasti ja lämpimästi kädestäni. Ja siinä me kaksi mummia istuimme rinnakkain toistemme läheisyydestä nauttien. Laulaen, laulua kuunnellen ja menneitä jouluja muistellen. Jouluja, joiden joukkoon mahtuu niin iloisia ja riehakkaita lapsiperheen jouluja kuin myös hieman tummempia joulun aikoja.

Oli hyvä istua käsi äidin kädessä rakkauden virratessa välillämme. Ja kuunnella Velipojan komeaa lauluääntä ja taitavaa kitaran soittoa. 

Ja nähdä, että lapsemme ja lapsenlapsemme tykkäsivät laulaa kanssamme :)

Äiti 95v

Wardin värejä

Juhlapöytä, 2021

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on tammikuuhun asti esillä kuvataiteilija Rafael Wardin (1928-2021) maalauksia. Näytillä on ainakin pari maalausta lähes joka vuosikymmeneltä 1940-luvulta alkaen, mutta lukumääräisesti eniten taiteilijan viimeisiltä elinvuosilta. Vajaa kymmenen maalausta on taiteilijan kuolinvuodelta 2021 eli 93-vuotiaana kuollut Wardi oli tuottoisa viimeisiin elinpäiviinsä asti. Seitsemänkymppiselle eläkeläiselle rohkaisevaa :)

Rafael Wardista tulee ensimmäisenä mieleen keltainen ja Halosen Tarja. Eli taiteilijan useissa tauluissa esiintyvä intensiivinen keltainen öljyväri sekä hänen 2002 maalaama presidentti Tarja Halosen muotokuva. Kirjoitin Halosen Tarja siksi, että viralliseksi muotokuvaksi Wardin maalaus on tosi arkinen kuva tyytyväisen tuntuisesta naisesta keltaisuuden keskellä. Muistan tykänneeni tuosta Tarja Tavallisesta kaksine termoskannuineen, kun valmistumisvuonna näin sen Ateneumissa. Nykyään maalaus on muiden entisten presidenttien muotokuvien tavoin kansalta piilossa Valtioneuvoston linnassa. 

Rafael Wardi (1928-2021) kasvoi monikultuurisuuden ja ortodoksijuutalaisuuden ympäröimänä. Hänen isänsä Isak Waprinsky (1890-1934) ja äitinsä Riko Lea Sribnik (1895-1946) muuttivat lapsena vanhempiensa kanssa Suomeen - isä nykyisen Valko-Venäjän ja äiti nykyisen Latvian alueelta. 

Wardi oli tuottoisa taiteilija, mutta myös muilla tavoin kiinnostunut ihmisistä ja elämästä. Hän mm. aloitti taideterapiatoiminnan Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän työskenteli vuodesta 1959 aina 1970-luvulle asti. Hän myös tutustui hoitokoteihin ja muistisairaisiin ihmisiin, kun hänen Reeta-vaimonsa sairastui Alzheimerin tautiin vuoden 1995 tienoilla. Wardi toimi Reetan omaishoitajana ja vietti tämän kanssa pitkiä aikoja hoitokodeissa ennen vaimon kuolemaa vuonna 2001.

”Ihminen on kuin taulu: me katsomme ja päätämme, mikä siinä on kaunista. Ennen kaikkea muistisairaskin on vielä ihminen. Aivan viimeiseen saakka.”, muistutti Wardi vuonna 2009 Ylen artikkelissa Taide aktivoi muistia (täällä). Ja jatkoi: ”Luulen, että tärkeää on, että sairauden määritelmä ainakin omaisen mielessä murtuu ja esiin nousee läheisen ihmisen syvempi olemus, pysyvämpi minä - se joka pisimpään yrittää tulla kuulluksi.”

Taiteilijan ystävystyessä pyörätuolissa istuvan tanssitaiteilija Maija Karhusen kanssa tämä opetti yli kahdensankymppisen Wardin tanssimaan: ”Tunsin itseni vanhaksi puuksi, mutta nyt siihen puhkesi uusia silmuja.” Ja lopputuloksena Karhusen ja Wardin yhteinen tanssiteos Hymyilevät kädet sai ensi-iltansa vuonna 2014 Ateneum-salissa. 

Keltaista ja kujeilua. Valoa ja viisautta. Ja väriä. Se on Wardia se :)

Tartuffe Asko Sarkolan esittämänä, 2017

Sarkola oli Helsingin Kaupunginteatterin johtaja 1998-2016.

Satama auringossa 1981

Daavid ja Goljat III, 2021

Informalistinen sommitelma -teoksen taiteilija maalasi 21-vuotiaana vuonna 1949, 

kun hän oli juuri valmistunut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta (Ateneumista).

Cembaloa sielulle

Lauantaina Taattisten tilalla soi barokkimusiikki, kun muusikko Marianna Henriksson oli tuonut oman cembalonsa tilan entiseen konehalliin. Pari kymmentä kiinnostunutta kuulijaa nautti heleästä, mutta jännän voimakkaasta äänestä, jonka Marianna loihti Jukka Ollikan 2019 valmistamasta soittimesta - katon rajassa lentävien pääskysten säestyksellä.

Cembalisti Henriksonin 40-minuuttinen musiikkiesitys oli osa Tilalla parhaillaan olevasta Solar Noon -nimisestä ryhmätaidenäyttelystä (täällä ja täällä), joka jatkuu vielä ensi viikon lauantaihin 19.8. asti. Cembaloesitykseen kuului myös lyhyitä ja ilmaisia, 10-minuuttisia ”soolokuunteluja”, joita saattoi varata etukäteen. Sain kokea soolokuuntelun lauantaina pari tuntia ennen varsinaista iltaesitystä.

Makasin keltaisen ryijyn ja pehmeän patjan päällä tyhjän konehallin lattialla. Marianna ja cembalo taikoivat säveliä lähellä pääni takana - yksin minulle. Jännää ja meditatiivista myös tällaiselle ummikko-musiikinkuuntelijalle. 

Kuuntelin, tykkäsin ja rentouduin. Vaikka välillä mieli karkasi lähiluonnosta kuuluviin lintujen ja lampaiden ääniin :) 

Kummastuttaa pientä kulkijaa

Pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli lyhyt juttu pienen kuvan kanssa Oulunkylän vanhasta kirkosta, jossa kesäkeskiviikkoisin järjestetään yhteislaulutuokioita. Valokuvassa näkyi pikkuruinen puukirkko kerrostalojen keskellä - pienellä, mutta vehreällä tontilla. 

Kiinnostuin kirkosta ja rakennuksesta, josta en ollut koskaan kuullut, enkä edes tiennyt että Helsingissä on niin pieniä kirkkoja. Tämän viikon keskiviikkona huomasin, että minulla oli sopivasti aikaa piipahtaa katsomaan tuota kiinnostavaa minikirkkoa, joka on auki vain tilaisuuksien yhteydessä.

Rakennusmestari Karl Bergmanin (1879-1923) suunnittelema kirkko on valmistunut 1905 alkujaan luterilaisen herätysliikkeen - Evankeliumiyhdistyksen - rukoushuoneeksi. Oulunkylän seurakunta vuokrasi sen väliaikaiseksi kirkoksi 1919 ja lopulta vuonna 1950 päätyi ostamaan sen pysyväksi kirkokseen ennen kuin uusi kirkkorakennus valmistui 1972. Pikkukirkon viereen rakennettiin 1932 vielä veikeä, puinen kellotorni. Tulipalo vaurioitti vanhaa kirkkoa 1978, mutta se korjattiin parin vuoden kuluessa entiselleen ja nykyään sitä käytetään lähinnä vihkikirkkona.

Pysäköin auton kirkon eteen ja ihastelin vihreyden keskellä näkyvää pikkuruista, vaaleaa kirkkoa, joka ei ollut paljon kellotorniaan isompi. Kirkkoa ei tuntunut yhtään häiritsevän viereiset kerrostalot, vaan se lunasti uljaasti, mutta luterilaisen nöyrästi oman tilansa ja paikkansa.

Lähestyessäni kirkkoa sen avonaisesta ovesta kaikui yhteislaulua. ”Tervetuloa, ja käy rohkeasti sisälle”, kehotti portaiden ohi kiirehtivä naisihminen. Nousin lyhyet portaat, ovensuussa katsoin hetken ympärilleni valoisassa kirkossa ja istuuduin viimeisen penkkirivin reunaan. Samalla rivillä istui eläkeläismies, joka lauloi nuotissa ja kauniisti kovalla äänellä - ja nautti.

Kirkossa istui joitakin kymmeniä lähinnä eläkeläisiä innokkaasti laulamassa edessä kosketinsoitinta soittavan kanttorin (?) johdolla. Halusin yhtyä laulukuoroon, mutta jännitin suuni avaamista. Yllättäen vieressä istuvan miehen melodinen laulu kutkutti ja ”pakotti” minutkin laulamaan. 

Olen seiskan laulaja ja koko ikäni haaveillut, että voisin laulaa kuorossa. Jännitän kuitenkin yhteislaulua, koska usein kuulen oman ääneni tosi kovana ja tuntuu, että laulan eri sävelellä kuin muut. Ja jännitys sekoittaa ääntäni tietty yhä enemmän. Mutta nyt kävi toisin. Tuntui, että löysin yhteisen sävelen vieressä istuvan, rohkeasti omalla äänellään laulavan miehen kanssa. Ja lauluni ei omissa korvissani kuulostanut enää niin surkealta. Nautin laulamisesta :) ja jatkoin puolituntisen loppuun asti. 

Lauloimme pääosin keveitä ja kesäisiä, perinteisiä lauluja sekä joitakin virsiä. Ja mm. Ihme ja kumma -nimisen lastenlaulun, jonka mukavat sanat ovat tehneet laulaja Marjatta Pokela (1925-2002) ja kirjailija Pirkko Koskimies (1925- 2011):

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.

Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Lasimaalauksia urkulehterillä 

Alttaritauluna on Jeesus siunaa lapsia -niminen pronssinen kohokuva, 

joka on kuvanveistäjä Harald Sörensen-Ringin (1872-1912) käsialaa vuodelta 1909.

Tanssin ystävä

Eila Hiltunen: A la Russe (1966) 

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen muistonäyttelyssä Didrichsenin museossa (täällä) törmäsin tanssiin ja tanssijoihin :) Puusta, kuparista ja teräksestä tehtyjä ihania veistoksia ja reliefejä. Tanssijoita yksin tai ryhmissä. Poseerausasennoissa tai lentävässä liikkeessä. 

Tanskasta Suomeen muuttanut Gunnar Didrichsen (1903-1992) perusti nimeään kantavan museon yhdessä suomenruotsalaisen vaimonsa Marie-Louise Didrichsen (1913-1988) kanssa 1960-luvun puolivälissä. Gunnar ja Marie-Louise olivat molemmat intohimoisia taiteen rakastajia ja keräilijöitä, ja halusivat näyttää rakastamiaan teoksia myös muille ihmisille. Taiteen lisäksi he rakastivat tanssia ja olivat taitavia tanssijoita. 

Marie-Louise Didrichsen näki 1960-luvulla suomalaisessa viikkolehdessä valokuvan Turun kaupunginteatterin lämpiöstä, jossa taustalla näkyi isokokoinen, tanssijoita kuvaava veistos. Kyseessä oli Eila Hiltusen ruostumattomasta teräksestä tehty A la Russe -teos, jossa kolme tanssijaa hyppäävät vauhdikkaasti ilmaan. Hiltunen oli valmistanut teoksesta kaksi versiota, joista toinen myytiin yksityiselle keräilijälle Yhdysvaltoihin ja toinen sijoitettiin Turkuun. 

Intohimoisena tanssijana Marie-Louise ihastui veistokseen, otti yhteyttä kuvanveistäjään ja ilmoitti haluavansa samanlaisen veistoksen. Yhteydenotto johti naisten elinikäiseen ystävyyteen ja siihen, että Didrichsenin museon kokoelmaan hankittiin lukuisia muitakin Eila Hiltusen töitä - joukossa useita tanssiaiheisia teoksia. Useimmat - ellei kaikki - näistä hankinnoista ovat parhaillaan esillä museon juhlanäyttelyssä. Täydennettynä Kansallisgallerian töillä ja yksityisomistuksessa olevilla veistoksilla :)

Eila Hiltusen suhteesta tanssiin, tanssitaiteeseen ja tanssijoihin en tiedä. Ehkä häntä kiinnosti ja kiehtoi liikkeen kuvaus, ei niinkään itse tanssi? Niin tai näin Didrichsenillä riitti tanssimummille katsottavaa ja tutkittavaa :)

Eila Hiltunen: Tanssija (1970)

Eila Hiltunen: Tanssi (1962-1964)

Laura ja Linda kirkossa

Flyygeli, viulu ja sello. Pianisti Laura Mikkola, viulisti Linda Lampenius ja sellisti Jaani Helander. Karjalohjan kivikirkko, Sergei Rachmaninov ja lämmin kesäilta. Kolme kolmikkoa, jotka loivat minulle ja Ukille ihanan illan.

En ole mikään klassisen musiikin tuntija enkä ”ymmärtäjä”. Mutta usein klassinen musiikki yllättää minut - kietoo otteeseensa, kuten keskiviikkoiltana Karjalohjalla. Mikkolan, Lampeniuksen ja Helanderin soittama venäläisen Rachmaninovin (1873-1943) Trio elegiaque no.2 teki juuri näin. Istuin ja kuuntelin hievahtamatta. Musiikki myllersi sisälläni, etenkin voimalla kirkossa kaikuvat Mikkolan flyygelin sävelet. Aika kului siivillä ja olin koko ajan ”messissä”. Tykkäsin ja nautin :)

Esitys kuului Karjalohjalla vietettävän Koivu ja tähti -festivaaliviikon ohjelmistoon. Eka kerta olin mukana. Muina päivinä en pääse, mutta ehkä ensi vuonna…

Samalla tutustuin Karjalohjan kirkkoon sisältä, kuten viime vuoden toukokuussa toivoin (täällä). Silloin sain valokuvata yli satavuotiasta, 1970-luvulla kertaalleen palanutta kirkkoa vain ulkoa. 

Kirkko oli ihan kaunis, ei huippu. Tykkäsin tulipalossa säilyneestä alttaritaulusta ja uusista kaari-ikkunoista, mutta alttarin yläpuolen pyöreän ikkunan lasimaalaus oli outo eikä mielestäni sopinut kirkon tyyliin. Kirkon akustiikkaa on kehuttu, mutta minusta flyygelin ääni peitti usein alleen Lindan viulun ja Jaanin sellon. Oliko kyse akustiikasta vai mikrofoneista, en tiedä…

Kiva kesäilta. Kesäisiä ihmisiä ja voimamusiikkia :)

Alttaritaulun on maalannut taidemaalari Aleksandra Frosterus-Ståltin (1837-1916), 

josta lisää täällä.

Tanssia kirkossa

Kirkko kesäyössä 

Minna Tervamäki tanssii, Nicholas Söderlund laulaa ja Jukka Nykänen soittaa pianoa johtaen samalla klarinetin ja sellon soittajia. Selkäni takana kaikuvat vielä kanttori Kari Vuolan urut. Kello lähenee yhtätoista ja kirkon ikkunoista hohkaa kesäkuisen kaunis ja valoisa yö. 

Istun liikkumatta kirkon puupenkillä. Katson, kuuntelen ja nautin. Imen itseeni balettitanssijan kauniisti soljuvaa liikehdintää ja oopperalaulajan kumeaa ääntä. Olen Naantalin vanhassa kivikirkossa katsomassa ja kuuntelemassa säveltäjä Olli Kortekankaan Ende und Beginn -nimistä kirkko-oopperaa. Oopperaa, jonka ensiesitys oli Uudessakaupungin kirkossa viime vuonna.

Tunnin pituisen esityksen teksti pohjautuu saksalaisen teologi Dietrich Bonnoefferin (1906-1945) kirjeisiin, joita hän kirjoitti ollessaan kaksi vuotta vankilassa vastustettuaan vuosia näkyvästi Adolf Hitleriä ja kansallissosialismia. Lopulta Bonnoeffer teloitettiin keskitysleirillä huhtikuussa 1945 vain kuukausi ennen Saksan antautumista.

Tykkäsin tosi paljon perinteistä oopperaa ja lähinnä modernia tanssia yhdistävästä esityksestä. Jo oopperan alku pysäytti: Nicholas Söderlund käveli hitaasti pitkin keskikäytävää kohti alttaria rauhoittaen kirkon upealla äänellään. Kahden esiintyjän lisäksi keskeistä osaa näytteli pitkät harsomaiset huivit, jotka vuoroin kietoivat tanssijan vangikseen ja vuoroin ahtautuivat laulajan syliin tuoden omaisiaan kaipaavalle miehelle lohtua. 

Alttari eteen ja katosta roikkuvan puisen krusifiksin alle rakennetulla lavalla oli kahden esiintyjän ja huivien lisäksi vain tuoli ja pieni pöytä. Muuta ei tarvittu. Tervamäen vangitseva tanssi, Söderlundin komea basso sekä urkujen, pianon, klarinetin ja sellon hienovarainen vuoropuhelu loi meditatiivisen tunnelman, jota kesäyön valo vahvisti.

Tykkään, kun kirkoissa annetaan tilaa monenlaisille esityksille. Tosin olihan Dietrich Bonnoeffer aikanaan merkittävä kirkonmies ja voimakkaasti kantaa ottava rauhan aktivisti. Hänen kirjoittamistaan runoista on myös sävelletty suosittuja virsiä, joita edelleen löytyy mm. suomalaisesta virsikirjasta.

Olen tänä kesänä ensi kertaa tutustunut Naantalin Musiikkijuhliin osallistuen kahteen juhlaviikkojen esitykseen - lauantaina Merimaskun kirkossa (täällä) ja nyt tiistaina Naantalin kirkossa. Tykkäsin molemmista, joten ensi vuonna uudestaan…

Lumoava kirkko

Kävin ensimmäisen kerran katsomassa Merimaskun pientä puukirkkoa vuosi sitten keväällä - heti Tyttärien muutettua Taattisten Tilalle Naantaliin. Kirkko oli tuolloin kiinni, kuten yleensä ainakin talvella jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien ulkopuolella. Ihailin tyylipuhdasta ristikirkkoa ulkopuolelta ja nautin kirkon ympärillä olevan pienen hautausmaan tunnelmasta. Toivoen, että joskus osun kirkonmäelle kun kirkkoa pääsee tutkimaan myös sisältä.

Toiveeni toteutui lauantaina, kun Merimaskun kirkossa vietettiin iltapäivää Mozartin seurassa Elina Vähälän (viulu), Hartmut Rohden (alttoviulu) ja kolmen muun kamarimuusikon kanssa. Musiikkiesitys kuului Naantalin Musiikkijuhliin, joiden taiteellisena johtajana viulisti Elina Vähälä aloittaa ensi vuonna sellisti Arto Noraksen jalanjäljissä. Vuonna 1975 syntynyt Elina tarttuu vaativiin puikkoihin 47-vuotiaana, kun Arto aloitti vetää vuonna 1980 perustamaansa musiikkitapahtumaa 38-vuotiaana.

Klassinen musiikki ja jousisoittimet eivät välttämättä ole minun juttuni. Olin hankkinut lipun konserttiin etupäässä siksi, että näkisin Merimaskun kirkkon sisältä :) Yllätyksekseni nautin suuresti taiturien esittämästä Mozartin kamarimusiikista. Viulu, alttoviulu ja sello soivat kirkkaasti ja lämpimästi pienessä ja valoisassa puukirkossa. Huilu puolestaan oli heleä, selkeä ja koskettava, mutta oboen kireästä äänestä en niinkään tykännyt.

Jos nautin musiikista, niin Merimaskun kirkko lumosi. Ensimmäisenä ihastuin kirkon jännään muotoon. Kirkkoherra Matti Huovisen (s.1946) - Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovisen pikkuveli - laatiman esitteen (täällä) mukaan tyylipuhtaalla ristikirkolla tarkoitetaan sitä, että kirkon pohja on tasavartisen ristin muotoinen ja katto on kaikissa neljässä siivessä yhtä korkea. Ja tämä toteutui Merimaskun kirkossa, mikä näytti sopusuhtaiselta, mielenkiintoiselta ja upealta. 

Seuraavaksi pienessä, vain 220-paikkaisessa kirkossa huomioni kiinnittyi hienoon, puunväriseen kattoon, joka muistutti veneen pohjaa :) ja valkoisiin, juovikkaisiin puuseiniin. Pelkistettyjen seinien ja petsatun katon vastakohtana oli värikäs ja veistoksellinen saarnastuoli ja kymmenistä pienistä ruuduista koottu alttari-ikkuna, josta alkukesän valo virtasi ihanasti kirkon sisätiloihin. Alttarin yläpuolella, ison ikkunan keskellä oli pieni, lähes näkymätön puinen krusifiksi. 

Merimaskun kirkko on valmistunut 1726. Kirkon ulkolaudoitus ja sisäseinien pystylaudoistus ovat peräisin 1830-luvulta. Vuonna 1850 sisäseiniin keksittiin maalata juovia eli pinta marmoroitiin, jolloin puuseinät saatiin marmoripinnan näköisiksi. 

Merimaskun kirkko nousi välittömästi kirkkolistani kolmen kärkeen. Kirkkofanin ehdoton must-kirkko Suomessa :):) Ja heille tiedoksi, että kesällä 2022 kirkko on avoinna 20.6-14.8 klo 12-16.