Hienoja hitsauksia

Eila Hiltunen: Äitini (1963) - kuparia 

Veistoksia puusta, marmorista, kuparista, pronssista ja teräksestä. Didrichsenin Taidemuseossa sain hämmästellä, miten monenlaisista materiaaleista voi tehdä veistoksia. Tai ainakin Eila Hiltunen on voinut - ja on osannut. Ja yllättyä, miten monipuolinen ja aikaansaava kuvanveistäjä Hiltunen on ollut. Ja kaiken lisäksi yksi sukupolvensa kansainvälisimpiä taiteilijoita. 

Kuusisaaressa olevassa Taidemuseossa on parhaillaan Sibelius-monumentistaan tunnetun Eila Hiltusen (1922-2003) syntymän satavuotisjuhlanäyttely Materian runous. Ihana - ja sopiva - nimi :) Ja viehättävä, pieni (koti)museo, jossa olen vuosien aikana käynyt monessa eri näyttelyssä (täällä). 

Taidemuseon ensimmäisessä salissa huomioni vangitsi kuparista tehty naisen pää, josta sinkoili salamoita muistuttavia kupariliuskoja. Temperamenttisen, mutta ristiriitaisen näköisen naisen muotokuva. Pienoisveistoksen nimi oli Äitini, ei siis Äiti. Äitini tuntui paljon intiimimmältä kuin äiti. Jäin miettimään, oliko taiteilijalla ollut läheiset välit äitinsä kanssa vai oliko heidän välillään ollut vain paljon salamoivaa tunnelatausta. Vai kuvasivatko salamat taiteilijan omia mielenliikkeitä hänen ajatellessaan äitiään - tai itseään? 

Joka tapauksessa tykkäsin Äitini-muotokuvasta ja sen erilaisuudesta - ja sen nimestä :) Netistä luin, että Eila Hiltunen oli vanhempiensa ainoa lapsi ja että hänen isänsä kuoli 1941, jolloin Eila oli 19-vuotias ja Ester-äiti 47-vuotias. Äidillä ei ollut sisaruksia, joten oli vain Eila ja Äitini :) Tosin Eila meni naimisiin 1944 valokuvaaja Otso Pietisen (1916-1993) kanssa ja sai kaksi lasta. Ja samanaikaisesti loi tuottoisaa ja menestyksekästä uraa kuvanveistäjänä - naisena miehisessä ympäristössä.

Nuorena Eila Hiltunen käytti veistosten materiaalina kollegoidensa tavoin mm. pronssia ja marmoria, mutta 1957 hän alkoi ensimmäisenä suomalaisena kuvanveistäjänä työstää veistoksia hitsaamalla terästä. Vähitellen menetelmästä tuli Hiltusen tavaramerkki, ja tällä tekniikalla hän on valmistanut valtavan määrän sekä pienempiä figuratiivisia veistoksia että julkisiin tiloihin tarkoitettuja suuria, abstraktisia veistoksia ympäri maailmaa. 

Maaliskuussa 2022 ihastelin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä Eila Hiltusen pronssista omakuvaa 28-vuotiaasta itsestään vuodelta 1950 ja ohuista kuparipuikoista hitsaamalla koottua Naavaista naista vuodelta 1969 (täällä). Molemmat olivat näyttävästi esillä nyt myös Didrichseninin museossa. Ateneumin näyttelyssä aprikoin, josko innostukseni veistoksiin unohtuisi Ateneumin jälkeen. Niin ei käynyt, vaan Materian runous voimisti edelleen innostustani ja kiinnostustani :) 

”Taide oli hänelle se ehdottomasti tärkein asia. Taide kulki edellä, ja perhe tuli perässä.”, Eilan poika Markku Pietinen kertoi syyskuussa Hesarin artikkelissa (HS 15.9.22). Luovuus ja taide olivat ilmiselvästi Eilan elämä - muu oli muuta…

Ja se välittyi Didrichsenin museon monipuolisessa näyttelyssä. Eilan koskettavia runoja :)

Tanssija (1957) - puuta - ja Yhteinen ajatus (1956) - pronssia

Nimetön (1940-luku) - marmoria

Otavan toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Heikki A. Reenpään muotokuva (1960)

Teräksinen Auringonkukkapelto (1983-1984) heijastuu kauniisti museon pihan uima-altaasta.