Maisema Kolilta

Lauantaina matkustin Murun kanssa junalla Saloon. Helsingin rautatieasemalla ohitin runsas vuosi sitten avatun ravintola Taulun ja pysähdyin ovelle ihailemaan ravintolan seinällä olevaa yli sata vuotta vanhaa, valtavaa - 5 metriä x 8 metriä - maalausta. 

Kyseessä on kolmen kuvataiteilijan - Eero Järnefeltin (1863-1937), A.W.Finchin (1854-1930) ja Ilmari Aallon (1891-1934) - yhdessä maalaama Maisema Kolilta -niminen teos. Maalauksen tilasi vuonna 1911 Suomen Matkailijayhdistys edustamaan Suomea Berliinin matkailunäyttelyssä. Palattuaan kotimaahan maalaus löysi paikkansa Helsingin uuden asemarakennuksen seinältä, jossa se on siitä lähtien eli vuodesta 1923 ollut ohikulkijoiden ilona. 

Viime vuonna tämä yksi Suomen suurimmista kankaalle tehdyistä maalauksista konservoitiin, joten asemalla liikkujien kannattaa vähintään kurkistaa teosta ravintolan ovelta, jos ei sitten ehdi tai halua pysähtyä kahvittelemaan tai syömään. ”Ruokakin on ihan hyvää ja hintansa väärtti…”, kirjoitti Teemu Luukka arvioidessaan viime talvena Taulu-ravintolan anteja Hesarin neljän tähden arviossaan (HS 28.1.26).

Jos eilisessä postauksessa hyppelehdin taidemuseosta kirkkoon (täällä), niin tänään jatkoin hyppelyä Järnefeltin perässä kirkosta asemaravintolaan…

Viljaa varastoon

Ihaillessani viime viikolla Sammatin kirkkoa (täällä) silmäni nauliutuivat myös tapulin vieressä olevaan vanhaan latoon - kauniisti harmaantuneeseen ja hyvin pidettyyn hirsirakennukseen.  Mikä tuo varasto kirkon kyljessä on oikein ollut?

Kyseessä on 1700-luvulla rakennettu vilja- eli lainamakasiini, jota on kutsuttu myös lainajyvästöksi. Aikoinaan jokaisen seurakunnan piti perustaa oma lainamakasiini, johon hyvinä viljavuosina tallennettiin viljaa, jota sitten katovuosina voitiin käyttää. Viljaa saatettiin myös lainata korkoa vastaan eli systeemi toimi vähän nykyisten pankkien tapaan. Järjestely loppui 1900-luvun alussa, mutta joissakin seurakunnissa, kuten Sammatissa, vanhat makasiinit on säilytetty. 

Puisiin makasiineihin tehtiin yleensä kaksinkertaiset, tyhjän tilan erottamat seinät, jotta niistä ei voinut varastaa viljaa. Oli nimittäin yleistä, että yksinkertaisiin seiniin porattiin reikiä, joista viljaa valutettiin salaa ulos.

Nykyään Sammatin makasiinissa järjestetään kesäisin pienimuotoisia näyttelyitä. Mutta mielestäni makasiini on ennen kaikkea uskomattoman kaunis ja tasapainoinen puurakennus - muisto menneestä.

Voiko kauniimpaa taideteosta olla kuin taidokkaasti kaiverrettu puuovi…

Vanhoissa ladon ovissa oli usein ns. kissaluukku, kuten tässäkin.

Koti taiteelle

Aboa Vetus Ars Nova -museo (täällä) on toiminut Turun keskustassa olevassa ns. Rettingin palatsissa yli kolmekymmentä vuotta. Näihin päiviin asti museo on säilynyt minulle aika vieraana ja yksi syy tähän on saattanut olla sen outo nimi Aboa Vetus Ars Nova. Olenkin ihmetellyt, mistä moinen nimi?

Nimi on yhdistelmä kahdesta nimestä ja kahdesta museosta. Alkuun nimi olikin Aboa Vetus & Ars Nova. Kellarikerroksessa oleva Aboa Vetus on arkeologinen museo ja kahteen maanpäälliseen kerrokseen levittäytyvä Ars Nova taas nykytaiteen museo. Molemmat nimet ovat latinaa - Aboa Vetus tarkoittaa Vanhaa Turkua ja Ars Nova Uutta taidetta. Eli suomeksi museon nimi voisi olla Vanha Turku Uusi taide :)

Outo nimi juontaa 1700-luvulla julkaistuun Daniel Jusleniuksen (1676-1752) latinankieliseen väitöskirjaan Aboa Vetus et Nova, joka käsitteli Suomen ja Turun historiaa. Toki olen tiennyt, että Aboa Vetus Ars Nova -museossa on nähtävillä sekä vanhoja arkeologisia esineitä että moderneja taideteoksia, mutta en ole tajunnut että se näkyy myös museon nimessä. Nytpä tiedän senkin. Mutta siitä huolimatta karsastan edelleen museon vaikeaselkoista nimeä… 

Rakennuksen ensimmäisen omistajan ja asukkaan tupakkatehtailija Hans von Rettigin (1894-1979) kuoltua talo oli runsaat kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvulla turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta (1931-2023) osti sen. Hänen tarkoituksenaan oli kunnostaa rakennus keräämänsä taidekokoelman ”kodiksi” ja avata rakennus yleisölle museona. Mittava taidekokoelma oli jo vuodesta 1987 asti ollut kauppaneuvoksen nimeä kantavan säätiön omistuksessa ja aiemmin esillä säätiön taidemuseossa Pitkämäessä.

Rettigin palatsin korjaus- ja muutostöiden yhteydessä rakennuksen alta paljastui yllättäen vanhoja keskiaikaisia raunioita ja mm yli 35 000 vanhaa esinettä. Nämä päätettiin säilyttää paikoillaan ja ”putsata” yleisön nähtäväksi, ja perustaa suunnitellun taidemuseon yhteyteen myös arkeologinen museo. Täten ikään kuin sattumalta sai alkunsa Turun outo yhdistelmämuseo Aboa Vetus & Ars Nova, joka avattiin vuonna 1995.

Rettingin perhe asui rakennuksessa sen valmistumisvuodesta 1928 aina 1970-luvulle asti. Olen aiemmin kirjoittanut perheen historiasta ja rakennuksen mielenkiintoisesta, mutta vain poikkeustilanteissa auki olevasta puutarhasta (täällä). 

Nyt kun olen tullut tutuksi sekä upean rakennuksen että siellä esillä olevan nykytaiteen (täällä) kanssa, niin sekä rakennus että kiehtova taidekokoelma kutsuvat minua varmasti uudelleen. Ja täytyyhän minun tutustua vielä kellarikerroksen arkeologiseen museoon :)

Eli AVAN-museolle, mikä kuulemma on Aboa Vetus Ars Nova -museon nykyinen lyhenne :) 

Avoimet ovet

Ajaessani musiikkijuhlien (täällä) iltakonserttiin Iitin kirkkoon äkkäsin matkalla kyltin, joka sai minut pysähtymään ”ArtVuorela vinttigalleria to-su klo 12-17”. Konserttia edeltävä taiteilijoiden haastattelu oli alkamassa vasta runsaan puolen tunnin kuluttua, joten ei kun galleriaan :)

Kyltin takaa paljastui vuonna 1840 valmistunut ja 1990-luvulla restauroitu puurakennus pihapiireineen, jonka emäntä Vuokko Salmenkivi kertoili mielellään rakennuksesta ja sen historiasta, tosin pientä maksua vastaan. Olin iloinen, että uteliaana ihmisenä olin taas pysähtynyt :)

Vajaa seitsenkymppinen Vuokko oli neljä vuotta sitten muuttanut Kotkasta Iittiin asuakseen ja maalatakseen tauluja juuri tässä vanhassa hirsirakennuksessa. Joka kesä vuodesta 2022 hän on myös järjestänyt pienen taidenäyttelyn rakennuksen yläkerrassa eli vinttigalleriassa. Salmenkiven omien maalausten lisäksi esillä on aina ollut parin muunkin kuvataiteilijan teoksia.

Kiintoisaa oli nähdä myös kadun puolella oleva erillinen huone, jossa aikoinaan toimi useita vuosia kylän kauppa. Mieleeni tuli elävästi Karkun taatan kauppa, joka tosin oli ollut huomattavasti suurempi (täällä). Samalla tavalla kuin Iitissä myös Karkun kyläkauppa oli ollut lähes kiinni ohi kulkevassa maantiessä :)

Esillä olevaa taidetta enemmän minua Vuorelassa viehätti itse rakennus ja sen ilmava ja ”moderni” sisustus. Silmä ja mieli lepäsivät. Ei ihme, että Vuokko viihtyi Iitin talossaan. Voi vaan kuvitella, että paljon talon ja sen pihapiirin ympärivuotinen hoito ja kunnossapito vaatii jaksamista, aikaa ja ehkä rahaakin…

Entinen kauppahuone, jonka seinillä oli Vuokko Salmenkiven maalauksia.

Mairen modernismia

Museon eteisaulaa hallitsi isokokoinen Mauno Hartmanin (1930-2017) 

vuosina 1967-1972 tekemä Lintujen valtakunta.

Porin reissulla (täällä) kävimme myös kaupungin taidemuseossa, jossa Akseli Gallen-Kallelan freskoja esittelevän näyttelyn (täällä) lisäksi tutustuimme Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat -nimiseen näyttelyyn.  

Porin taidemuseota ei olisi ilman professori Maire Gullichsenia (1907-1990) - lukuisissa suomalaisen kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin hankeissa mukana ollutta puuhanaista tai ”taiteen juoksutyttöä”, kuten hän itseään väliinnimitti. Porissa 1900-luvun alussa varakkaaseen Ahlströmien teollisuussukuun syntynyt Maire toimi 1960-luvulta alkaen aktiivisesti sen puolesta, että syntymäkaupunkiin perustettaisiin modernin taiteen/nykytaiteen museo.

Taidemuseo aloitti viimein toimintansa vuonna 1979 ja parin vuoden päästä sen kotipesäksi avattiin Kokemäenjoen rannalla oleva vanha pakkahuone. Vuonna 1860 valmistuneen rakennuksen muuttamisesta tulli- ja pakkahuoneesta taidemuseoksi vastasi Mairen poika arkkitehti Kristian Gullichsen (1932-2021).

 

1980-luvulla Maire säätiöi keräämänsä merkittävän kotimaisen taiteen kokoelmansa ja antoi sen hoidettavaksi vasta avatulle Porin taidemuseolle. Tämän lisäksi taidemuseon peruskokoelma muodostuu kaupungin taidekokoelmasta, jossa on yli 2000 teosta. 

Modernismin käännekohdat esittelee 30-40 Mairen taidesäätiön kokoelman teosta esitellen suomalaista modernismia lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Kaikkinensa kokoelmassa on noin 540 taideteosta. Kiva pieni näyttely, jossa minua viehätti etenkin Heikki Häiväojan (1929-2019) Kilo-niminen pronssiteos - en oikein osaa sanoa miksi… ja mielelläni katsoin taas yhtä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tummaa omakuvaa. 

Esillä oli myös kaksi Ellen Thesleffin (1869-1954) pientä öljymaalausta, joista kumpikaan ei minua erityisesti sykähdyttänyt. Oppaamme kertoi, että Thesleff oli ollut yksi Mairen lempitaiteilijoita. 

Kaikkinensa käymisen arvoinen näyttely. Vaikka se ei vedäkään vertoja Porin lähellä Noormarkussa olevalle Villa Mairealle, jossa Maire Gullichsen perheineen asui vuodesta 1939 ja jossa vierailin kesällä  2021 (täällä). 

Niitä ei tietenkään pitäisi verrata toisiinsa. Toinen on taidenäyttely ja toinen taidetta täynnä oleva yksityiskoti…

Edessä Heikki Häiväojan Kilo (Heijastuksia) vuodelta 1966 ja

seinällä mm. Gunilla Kihlmanin (s.1931) oranssi Samarkand vuodelta 1960.

Rolf Sandqvist (1919-1994): Glen Echo, 1952

Ellen Thesleff: Kuutamo (Venematka), 1919

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1913-1926

Taidemuseon sisäänkäynnin edessä oli Harri Kivijärven (1931-2010) graniitista vuonna 1987 

veistetty Lokki, joka paljastettiin Maire Gullichsenin 80-vuotispäivän kunniaksi.

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. 

Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo. Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi uudet freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Hylätty Hanken

Merimiehenkatu 11

Asun Helsingissä ollessani Punavuoressa ja kävelen usein yksin tai Muru-koiran kanssa alueella Punavuori-Ullanlinna-Eira-Kaivopuisto-Kaartinkaupunki. Retkilläni saan ihailla sekä merenrantaa (mm. täällä), vehreitä kaupunkipuistoja (mm. täällä) että alueen lukuisia vanhoja ja kauniita rakennuksia (mm. täällä).

Olen usein jäänyt ihastelemaan mm. Merimeihenkadun ja Laivurinrinteenn risteyksessä olevaa rosanväristä nelikerroksista kivitaloa. Ja ihmetellyt, mikä tuo kauniisti entisöity rakennus on tai on ollut. 

Asia selvisi tietenkin netistä. Rakennus valmistui vuonna 1915 kauppakouluksi. Vuosina 1915-1953 siinä toimi Ruotsalainen kauppakorkeakoulu ja tämän edeltäjä Högre Svenska Handelsläroverket, josta vuonna 1927 tuli virallinen korkeakoulu eli Svenska handelshögskolan. Puhekielessä koulu tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimellä Hanken - nimi, joka vuonna 1997 virallistettiin osaksi sen nimeä eli Hanken Svenska handelshögskolan.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehdit Emil Fabritius (1874-1949) ja Valter Jung (1879-1946). Jälkimmäisen veli oli myös (ehkä pikkuveljeään tunnetumpi) arkkitehti Bertel Jung (1872-1946) ja tytär tunnettu tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906-1980). 

Hankenin muutettua nykyiselle paikalleen Etu-Töölöön Runeberginkadulle Punavuoren rakennus on ollut muun muassa suojelupoliisin käytössä.Tämän enempää en sen nykytilanteesta saanut selville ja tänä päivänä entinen Hanken näyttää ihmeen autiolta ja tyhjältä. Mitä lie kätkee sisäänsä…

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Innostuin ikkunoista

Vasemmalla neljä pigmenttivedosta maalatulle alumiinille sarjasta Bamboo vuodelta 2005.

Viikonloppuna piipahdin lyhyesti Tyttärien tilalla Merimaskussa. Mennessä pysähdyin Turussa vartavasten käydäkseni Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa (täällä), jossa vielä pari viikkoa on valokuvaaja Sandra Kantasen Maisemien välissä -niminen näyttely. 

Hangossa asuvan Sandra Kantasen (s.1974) teoksissa yhdistyi mielenkiintoisesti valokuvaa ja maalaustaidetta sekä aasialaista ja länsimaista taideperintöä. Värikkäät, pääosin isokokoiset teokset olivat pigmenttivedoksia eli mustesuihkutulosteita, joista useimmat oli tulostettu paperille ja pieni osa alumiinille. Kaunista ja herkkää - osin arvoituksellista. Tykkäsin tosi paljon :)

Tällä kerralla mielenkiintoni tahtoi kuitenkin karata vanhan rakennuksen komeisiin ikkunoihin. En muista, koska olisin nähnyt ensimmäisen kerroksen näyttelysalien ikkunoita ilman verhoja, joiden tehtävä on suojata herkkiä taideteoksia auringon valolta. Ilmeisesti pigmenttivedokset eivät ole yhtä valoherkkiä kuin esim öljymaalaukset…

Ensimmäisen kerrokset isot, luonnonvaloa sisälle tuovat ikkunat selittyvät sillä, että vuonna 1904 valmistuneen rakennuksen alakerran salit suunniteltiin alkujaan Turun piirrustuskoulun käyttöön. Sen sijaan toisessa kerroksessa, jossa varsinaiset taidenäyttelyt silloin järjestettiin, on edelleen kaarevat kattoikkunat. Nykyäänhän kaksikerroksisen rakennuksen molemmissa kerroksissa on taidemuseon näyttelysaleja. 

Seinän korkuisista ruutuikkunoista avautunut maisema ja ikkunoista sisään siivilöitynyt valo ikäänkuin täydensi Sandra Kantasen hienoja, usein luontoaiheisia taidevalokuvia. Innostuin ja ihastuin :)

Oikealla pigmenttivedos sarjasta Meadows vuodelta 2023.

Pigmenttivedos sarjasta Sakura vuodelta 2004/2019

Pigmettivedoksia sarjasta Distortions vuodelta 2016.

Chappe löysi paikkansa

Chappen taidemuseo (täällä) valmistui Tammisaaren kaupunkiin puutalojen keskelle vuonna 2023. Sen suunnitteli - arkkitehtikilpailun jälkeen - JKMM-arkkitehdit pääsuunnittelijana Asmo Jaaksi (s.1966). Kaksikerroksinen ja tummapintainen museo sopii hyvin vanhan kulttuuri- ja museokorttelin osaksi - Raaseporin museon ja Galleria Elverketin jatkeeksi - kuten totesin jo kesällä 2023, jolloin ensi kertaa vierailin museossa (täällä). 

Edelleen parasta museorakennuksessa oli erikokoiset ja taitavasti sijoitellut ikkunat sekä ympäristöön sopiva tumma puuverhoilu, mikä muuten muistutti vähän Ukin Salon mökkiä :) Luonnonvalo teki näyttelysaleista eläviä ja sisällä oleville museovieraille avautui kiinnostavia näkymiä niin korttelin sisäpihalle kuin rakennusta ympäröivään vanhaan puukaupunkiin. Ja olipa ikkuna-aukkoja avattu myös huoneesta toiseen…

Tylsintä rakennuksessa oli alimpaan kerrokseen johtavat aneemiset portaat ja yhdyskäytävä, joka sitoi Chappen viereiseen Raaseporin museoon. Sinänsä käytävä oli toimiva ja tarpeellinen, mutta mielestäni tylsästi toteutettu. 

Kun museokorttia näyttäessäni kehuin ulkoa pieneltä vaikuttavan rakennuksen valoisuutta ja avaruutta, niin lipunmyyjä kertoi, että rakennuksen tavoite oli ollutkin olla taideteos jo itsessään. Ja sitä se (lähes) olikin :)

Näkymä ensimmäisen kerroksen näyttelysalista vieressä olevalle Elverketin gallerialle.

Ensimmäisen kerroksen näyttelysalista aukeaa iso ikkuna myös 

puolikerrosta ylempänä olevaan eteisaulaan.

Salmiakinmuotoinen Chappe (1) asettuu vanhan museopihan yhteen nurkkaan.

Taidemuseon sisäänkäynti Kustaa Vaasan kadulla. 

Kevättä Huvilakadulla

Huvilakatu Helsingin Ullanlinnassa lienee yksi kuvatuimpia katuja Suomessa. Eikä syyttä. Värikkäät jugend-tyyliset pienkerrostalot Merikadun ja Tehtaankadun välisellä kadunpätkällä ovat ilo silmälle. 

Monimuotoiset rakennukset viehättävät, mutta vielä enemmän olen ihastunut siihen, miten kivasti ja vaivaa nähden talojen asukkaat koristelevat kotiensa edustoja. Osaan asunnoista on sisäänkäynti suoraan kadulta ja ulko-ovien viereen on laitettu kevyitä pöytiä ja tuoleja. 

Ja paljon kukkia sekä ajankohtaan sopivia koristeita. Joulun aikaan tähtiä ja tonttuja, pääsiäisenä pupuja ja pajunkissoja, vappuna ilmapalloja ja serpentiiniä. Ja syksyllä kurpitsajuhlan aikaan kurpitsakoristeita ja luurankoja, kuten kuvasin blogissani pari vuotta sitten (täällä). 

Jatkakaa samaan malliin - tuotte iloa lukuisille ohikulkijoille. Tai ainakin minulle ja uskoisin, että muillekin kaduntallaajille…