Hyvä kysymys

Olin taas katsomassa Äitimuoria espoolaisessa hoivakodissa, jonne hän muutti keväällä kaksi vuotta sitten (täällä). Ilokseni ja helpotuksekseni äiti on ensimmäisten kuukausien ikävän ja masennuksen tunteiden jälkeen viihtynyt jopa yllättävän hyvin. 

Puoli vuotta hoivakotiin muuttamisen jälkeen Äitimuorille rakas yli 90-vuotias Jussi-puoliso (täällä) kuoli yllättäen sydämen pettäessä. Äiti ei enää oikein ymmärtänyt asiaa. Hän kehitti oman tarinan Jussin kuolemasta: ”Hyvä kun sain nähdä, että Jussi kuoli niin rauhallisesti. Nukkui pois ilman kipuja.” Ja hyvä näin…

Pyrimme Siskon kanssa kumpikin käymään Äitimuorin luona 2-3 kertaa viikossa - väliin harvemmin, väliin useammin. Aina käydessäni äiti ilahtuu, minkä takia käynneistä jää minullekin yleensä hyvä mieli. Toki on kertoja, jolloin hän ei jaksa nousta lainkaan sängystä ja vain kuiskaa silmät tiukasti kiinni hauraalla ja lähes kuulumattomalla äänellä: ”Olen niiiin väsynyt.”

Eilen äiti jaksoi pitkästä aikaa kävellä rollaattorin ja minun avustamana hoivakodin puutarhaan, tosin pitkän suostuttelun jälkeen :) Istuimme kylki kyljessä puutarhakeinussa käsivarteni äidin hennoilla hartioilla ja ihmettelimme yhdessä kesän vehreyttä - Äitimuorin toistaessa monta kertaa tuttua huolilausettaan: ”Ajathan sitten varovasti.”

Kuten aina, Äitimuorilla oli nytkin kädessään turvaranneke. Osoittaen ranneketta kysyin häneltä, vaikka uskoin tietäväni jo vastauksen: ”Tiedätkö, mikä tämä on?” Äiti vastasi nopeasti: ”Se on hyvä kysymys.” Sitten hän mietti hetken katsoen ranneketta ja jatkoi: ”En kyllä tiedä, mikä se on.”

Täytyy sanoa, että minäkin olen ihmetellyt, mitä hoivakodissa olevat (eli vaikeasti) muistisairaat vanhukset tekevät turvarannekkeella…

Passikuva poikineen

Äitimuorin (s.1928) albumista :)

Äitien päivä

Kiitos Äiti (97v) rakkaudestasi :)

Heta 1960-luvulla

Äiti ja Topikatti - kaksi mustapäätä :)

Sisko ja sen veli

Simo ja Heta vuonna 1929

Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”. 

Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :) 

Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan. 

Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta. 

Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)

Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä). 

Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…

”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…

Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v

Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.

Äitien päivä

Kävin Siskon ja Veljen - kaikki kolme yli 70v - kanssa Äitimuorin luona espoolaisessa hoivakodissa. Juotiin kahvit ja maisteltiin minun leipomaa, kesän ensimmäistä raparperipiirakkaa. Ja mukavaa oli, kunnes Äitimuori nukahti tuoliinsa :) 

Saatoimme Muorin omaan sänkyyn omaan nurkkahuoneeseen, ja hipsimme peräperää omille tahoillemme. Sisko jatkamaan juhlintaa tyttärensä perheen kanssa ja minä Merimaskuun, jossa ”juhlat” jatkuvat Tyttärien valmistamalla päivällisellä. 

Illalla kuuntelin mökin terassilla, kun käki kukkui - kuuluvasti ja pitkään :)

Äitimuori hoivakodissa

Huhtikuun lopussa sain puhelinsoiton, että Äitimuori oli saanut ympärivuorokautisen hoivapaikan Pohjois-Tapiolassa olevasta hoivakodista. Soitto tuli torstaina, ja jo seuraavana sunnuntaina Äidin piti muuttaa kyseiseen hoivakotiin tai muuten paikka olisi annettu toiselle tarvitsevalle ja Äiti olisi siirretty jonon hännille.

Tätä ennen Äitimuori oli jo parisen vuotta ollut ns. vuorohoidossa. Tämä tarkoitti sitä, että hän asui kolme viikkoa kotona Tapiolassa iäkkään, mutta aika hyväkuntoisen puolisonsa kanssa ja yhden viikon läheisessä hoivakodissa.

Puhuin Äitimuorin Puolison, oman Siskoni ja Veljeni sekä Puolison aikuisten lasten kanssa, ja päätimme vastaanottaa Äidille tarjotun hoivakotipaikan. Kun soitto paikan vapautumisesta tuli, Äiti oli juuri vuorohoitoon kuuluvalla viikon hoitojaksolla toisessa hoivakodissa, joten hän siirtyi suoraan vuorohoito-hoivakodista uuteen ympärivuorokautiseen hoivakotiin käymättä enää ollenkaan entisessä kodissaan.

Torstainen puhelinsoitto muutti meidän kaikkien elämää, mutta eniten tietty Äitimuorin ja hänen Puolisonsa elämää. Puoliso oli viimeiset kolme vuotta toiminut Äitimuorin omaishoitajana - ajoittain kotihoidon avustuksella. Nyt toisiinsa kiintynyt iäkäs pariskunta joutui 15 yhteisen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäistä kertaa erilleen toisistaan. Äitimuori muutti hoivakotiin ja hänen puolisonsa joutui myös muuttamaan uuteen pienempään asuntoon, joka löytyi lähellä olevasta Senioritalosta.

Myös meidän kolmen Äitimuorin eläkeikäisen ”lapsen” elämä muuttui, ensisijassa helpottui. Meidän ei enää tarvinnut päivittäin olla huolissamme, miten Äitimuori ja hänen yli 90-vuotias puolisonsa pärjäisivät kerrostalokolmiossaan. Eikä tarvinnut enää sovitella - väliin jopa kinastella - siitä, milloin kukin kävisi heitä tervehtimässä ja auttamassa.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin blogiini ensimmäistä kertaa äitini muistisairaudesta - hänen ja hänen puolisonsa luvalla (täällä). Kahdessa vuodessa äidin Lewyn kappale tauti -niminen muistisairaus on edennyt. Lähimuisti on tyystin mennyt ja vanhoja asioitakin hän usein sekottaa. Sairauteen kuuluva uupumus ja tasapainovaikeudet ovat myös selvästi lisääntyneet. Onneksi rollaattorin avulla hän liikkuu jopa yllättävän ketterästi lukitun hoivaosaston käytävillä.

Hoivakodissa hoitajat auttavat Äitiä joka päivä pukemaan päivävaatteet sekä huolehtivat päivittäisestä lääkityksestä, hygieniasta ja säännöllisestä ruokailusta. Tämä kaikki tuntuu kohentaneen Äidin hyvinvointia, vaikka hän päivittäin kyselee, muistelee ja ikävöi puolisoaan. Puoliso käy katsomassa äitiä pari kertaa viikossa, kuten myös Sisko ja minä - Puoliso Tapiolasta, Sisko Espoosta ja minä Punavuoresta. Normiviikkoina Äidin luona käykin lähes päivittäin joku meistä kolmesta läheisestä. 

Ensimmäisten ikävän ja ahdistuksen täyteisten viikkojen jälkeen Äitimuori on viihtynyt uudessa kodissaan tai paremminkin sopeutunut hoivakodin arkeen. Hän suhtautuu elämäänsä hoivakodissa pääosin positiivisesti ja usein jopa kiitollisesti. ”Täällä on hyvä olla, enhän minä enää kotona pärjäisikään.” ” On se niin hyvä, kun minulla on oma huone.” ”Ruoka on täällä tosi hyvää.” 

Tuntuu myös äärettömän ihanalta ja lohdulliselta, että Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa nimeltä meidät kolme lähi-ihmistään - puolisonsa Jussin, Siskon ja minut. Vaikka ei oven suljettuamme enää muista, että kävimme: ”Miksi se Jussi ei koskaan käy minua katsomassa?”

Muistisairaudesta huolimatta Äidin kanssa on edelleen yllättävän kiva jutella. Enää minua ei edes ärsytä, vaikka hän lyhyen jutustelun aikana saattaa kymmenenkin kertaa kysyä: ”Oletteko kaikki terveitä?” ”Onko sinulla lapsia?” ”Koska se sinun miehesi kuoli?” Ja lähtiessäni toistamiseen muistuttaa: ”Ajathan varmasti varovasti etkä ota ketään vierasta kyytiin.” Toisaalta kun teen lähtöä, hän sanoo minulle aina sydämensä pohjasta: ”Kiitos Anni, kun kävit.”

Viimeksi tiistaina istuimme Äidin kanssa vieretysten hoivakodin aidatussa puutarhassa olevassa keinussa ja ihmettelimme ympärillä olevia korkeita havupuita. Syysauringon lämmöstä nauttien - lokakuussa.

Kylki kyljessä ja käsi kädessä - aistien toistemme rakkauden.

Äitimuorin 90v sisko ja Äitimuorin kummitytär kävivät kahvittelemassa hoivakodissa.

Syyskuun alussa hoivakodissa juhlittiin Äitimuorin 96-vuotissynttäreitä :)

Ilman kukkia

Eilen kävimme Juniorin kanssa katsomassa Äitimuoria. Olin ottanut meille termospulloon kahvia ja ostanut mukaan kolme korvapuustia, joten kahvittelimme yhdessä ulkoilmassa. 

Juttelimme niitä näitä. Äitimuorin kanssa muistelimme mm. isääni eli hänen ensimmäistä puolisoaan, joka kuoli 58-vuotiaana heinäkuussa 1984 eli 40 vuotta sitten. Neljäkymmentä vuotta… Se on pitkä aika - lähes puolet 72-vuotisesta elämästäni. Ja toisaalta aika on kulunut ällistyttävän nopeasti, vaikka paljon kaikkea on tapahtunut…

Siinä Isää muistellessa päätin kotimatkalla ajaa Kulosaaren hautausmaan kautta ja viedä Isän haudalle synttärikukkia :) Kotimatkalla jätin Juniorin Taka-Töölöön ja jatkoin matkaa Kulosaareen. Kun saavuin Leposaaren hautausmaalle huomasin, että olin unohtanut poiketa ostamaan kukkia. En jaksanut enää lähteä hakemaan, joten menin haudalle ilman kukkia :)

Onneksi hauta oli ihan kiva myös ilman kukkia, sillä hautakiven takana kasvaa kauniita käkkärämäntyjä ja juhannusruusupehkot olivat alkaneet kurkkia kivasti kiven reunoilta. Kukat toki kaunistaisivat hautaa entisestään, joten ensi kerralla yritän muistaa paremmin :) 

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hyvin hoidettu hautausmaa oli kivasti kukitettu. Nautin kävelystä hautojen välissä ja ihailin taas sopusuhtaista pientä kappelia. 

Leposaareen kahdeksankulmaisen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929) vuonna 1927 - kaksi vuotta sen jälkeen, kun saareen rakennettu hautausmaa vihittiin käyttöön. Kulosaaressa perheineen vuodesta 1913 asunut arkkitehti on puolisoineen haudattu kappelin viereen. 

Tänne palaan. Ja kukkien kanssa :)

Isän ja Alma-mummin eli äitini äidin hauta, 

johon on ”varattu” paikka myös lähes 96-vuotiaalle Äitimuorille.

Pikkusiskon synttärit

Äitimuorin nuorin sisko täytti eilen 90 vuotta. Hän syntyi heinäkuussa 1934 Helsingissä tuolloin 43-vuotiaan Alma-mummin (täällä) ja hänen miehensä neljäntenä ja nuorimpana lapsena - 7-vuotiaan Simon, 6-vuotiaan Hetan ja 4-vuotiaan Ulla-Marjan pikkusiskona. 

Syntymäpäiviä juhlittiin synttärisankarin tyttären mökillä Turun lähellä. Pienimuotoisiin juhliin oli sankarin puolison ja hänen kolmen lapsensa perheiden lisäksi kutsuttu elossa olevat sisarukset: syyskuun alussa 96 vuotta täyttävä Heta eli Äitimuori ja elokuun alussa 94 vuotta täyttävä Ulla-Marja. Sekä Hetan ja Ulla-Marjan - Espoon hoivakodeissa asuvien ja rollaattoreilla liikkuvien teräsmummujen - autokuskit eli tyttäret. 

Onneksi sain toimia äitini kuskina, sillä sekä automatka Äitimuorin kanssa edestakaisin Turun tienoolle että synttärijuhlat Turun serkun aurinkoisella mökkiterassilla olivat hulvattoman hauskat ja kaikinpuolin onnistuneet. Syötiin kermaista lohikeittoa ja kermaista mansikkakakkua. Laulettiin onnittelulauluja. Ja kuunneltiin kolmen yli ysikymppisen muistisairaan ”muisteluita” menneestä. 

Päivästä ei puuttunut huumoria eikä naurua. Eikä lämpöä, jota vanhukset osoittivat meille ”nuoremmille” - ja toisin päin.

Tänään Äitimuori ei enää muistanut käyneensä eilen siskonsa synttäreillä, mutta tiirusti mielenkiinnolla juhlista otettuja valokuvia ja ihasteli iloista tunnelmaa…

Mukana tärkeimmät: ruusut, lahjat ja vaipat. Ja rollaattori :)

Kepeästi kohti päivänsankaria.

Siskosten salaisuuksia

Lähes 96-vuotias Äitimuori onnittelee 90 vuotta täyttävää pikkusiskoaan :)

Äiti, minä ja Muru

Olimme keskiviikkona laulamassa joululauluja Äitimuorin ja Jussin luona Tapiolassa. Tänä vuonna mukaan pääsivät minun ja Murun lisäksi Opiskelijatyttö, Juniori ja Siskon tyttö puolivuotiaan pikkutyttönsä kanssa sekä muusikko-Veljeni kitaroineen ja joululauluvihkoineen. Sisko oli flunssassa eikä omaksi eikä meidän muiden harmiksi päässyt mukaan. 

Toisin kuin vielä viime vuonna Äitimuori ei jaksanut laulaa mukana, mutta väliin hän tavaili tuttujen laulujen sanoja huulet äänettömästi liikkuen. Mutta jaksoi kuitenkin istua kanssamme lähes tunnin. 

Istuin Äitimuorin vieressä ja väliin hän tarttui tiukasti ja lämpimästi kädestäni. Ja siinä me kaksi mummia istuimme rinnakkain toistemme läheisyydestä nauttien. Laulaen, laulua kuunnellen ja menneitä jouluja muistellen. Jouluja, joiden joukkoon mahtuu niin iloisia ja riehakkaita lapsiperheen jouluja kuin myös hieman tummempia joulun aikoja.

Oli hyvä istua käsi äidin kädessä rakkauden virratessa välillämme. Ja kuunnella Velipojan komeaa lauluääntä ja taitavaa kitaran soittoa. 

Ja nähdä, että lapsemme ja lapsenlapsemme tykkäsivät laulaa kanssamme :)

Äiti 95v

Pelastuneet vuokot

Rakastan pioneja, hortensioita ja pelarkuita. Muun muassa :) Ja tietysti vuokkoja. Ja vaaleanpunaisiin valkovuokkoihin minulla on aivan erityinen suhde, ja niiden hankintaa liittyy kiva tarina. 

Pari kymmentä vuotta sitten siirsin lapiollisen vaaleanpunaisia vuokkoja Äitimuorin entiseltä pihalta entisen Itä-Helsingin kotimme puutarhaan (täällä). Äitimuori oli 1970-luvulla saanut vuokot naapurissa asuvalta ystävältään Kähösen rouvalta, jonka maatilan pihapiirissä Karjalohjalla niitä oli silloin kasvanut vuosikymmeniä.

Nämä vuokot tuntuvat viihtyvän ”missä vaan”, kestävät hyvin talvea ja leviävät mukavasti. Kun joku vuosi sitten luovuimme liian suureksi käyneestä ihanasta Itä-Helsingin kodistamme ja sen puutarhasta, siirsin rakkaita vuokkojani Salon mökin puutarhaan ja Esikoisen metsämökin pihalle. Viime kesänä vanha mökkimme purettiin ja Ukki alkoi uuden mökin rakennusprojektin (täällä). Tässä yhteydessä tehtiin myös maansiirtotöitä ja kiireessä rakkaat vuokkoni jäivät valtavien maa- ja multakasojen alle. Olin vihainen, kauhuissani ja harmistunut.

Ihania vaaleanpunaisia Äitimuorin vuokkoja olen valokuvannut blogiini lukuisia kertoja, viimeksi huhtikuussa 2021 (täällä). Tavallisiin valkovuokkoihin verrattuna ne ovat vahvasti kerrottuja ja kukkivat vasta näiden jälkeen. Nuorien kukkien väri on hennon vaaleanpunainen, mutta ikääntyessään terälehtien väri muuttuu voimakkaan vaaleanpunaiseksi ja jopa lilaksi. Upeita kevätkukkia. 

Vappuviikonloppuna olin mökillä ja ilokseni huomasin, että rakkaat sitkeät vuokkoni olivat sittenkin löytäneet tiensä sorakasojen alta. Tomeria, tummia tuttuja versoja oli yllätyksekseni ilmestynyt leikkimökin kulmille. 

Olin enemmän kuin ilahtunut. Kevääni oli pelastettu :):)

Helmet, huivi ja hattu

Hain Äitimuorin eilen invataksilla kotiin espoolaisesta hoivakodista, jossa hän oli asustanut viikon, jotta hänen omaishoitajansa, avopuoliso Jussi sai välillä hengähtää. Matkassa olivat tietysti mukana Äitimuorin tärkeät asusteet eli helmet, huivi ja hattu, kuten ovat olleet jo vuosikymmeniä. Tyylikäs äitini :)

Ja yhtä tärkeää oli, että puseron kaulus oli - kuten aina - riittävän väljä, jotta aluspaidan kaunis pitsinen reuna näkyi. Ihana, turhamainen äitini :)

Ollessaan hoivakodissa äiti tavallisesti soittaa vuorotellen minulle ja Siskolle monta kertaa päivässä: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” Kerromme, että hän on hoivakodissa, jossa hoitajat pitävät hänestä huolta ja antavat lääkkeet ja tuovat ruokaa. Ja että minä (tai Sisko) kävin häntä aiemmin päivällä katsomassa, ja että Jussi tulee seuraavana päivänä. ”Ihanko totta? Ei täällä kukaan ole käynyt.” Ja että parin päivän päästä haemme hänet takaisin kotiin Tapiolaan Jussin luokse. 

Tämän kaiken kuultuaan äiti useimmiten rauhoittuu: ”Jaha, hyvä.” Ja sulkee tyytyväisenä puhelimen. Soittaen taas kymmenen minuutin tai kolmen tunnin päästä uudelleen: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” 

Rakas, muistisairas äitini :)

Muori yökylässä

Äitimuorin ja Poikakaverin asunnossa on alkukesästä lähtien tehty mittavaa julkisivuremonttia. Tällä viikolla oli vuorossa kolmion kaikkien ikkunoiden vaihto. Sovimme Poikakaverin kanssa, että Äitimuori tulee täksi ajaksi asumaan minun luokseni eli muuttaa hetkeksi Tapiolasta Punavuoreen. 

Kaksi päivää ja kaksi yötä yökylässä on mennyt yllättävän hyvin. Kumpikin olemme tykänneet, ja (pääosin) nauttineet. 

Pidempi aika toisi varmasti ongelmia, sillä muistisairas Äitimuori ei pärjää pitkään yksin. Puolituntiset koiralenkkini ovat ehdoton maksimi. Tosin jo lyhyen lenkinkin aikana hän saattaa soittaa Siskolle tai Poikakaverille ihmetellen, että missä hän on ja miksi. 

Kun tuttu ihminen - Poikakaveri, Sisko tai minä - on paikalla ja vieressä, nuo sairauteen liittyvät väliin pelottavatkin ”vieraustunteet” katoavat nopeasti, kun hän tunnistaa tutun ihmisen ja hänelle selitetään uudelleen ja uudelleen, missä hän on ja miksi. 

Koko kyläilyn ajan Äitimuori on ollut tosi hyvällä tuulella. Olemme herkutelleet äidin herkkuleivillä: ruisleivän päällä paljon pehmeää avokadoa ja kermaista juustoa. Ja lämpimällä glögillä. Ihastelleet olohuoneen ikkunasta näkyvää syksyistä kaupunkinäkymää. Ja parvekkeellani kukkivia valkoisia pelargonioita (edelleen täydessä tikissä). Äitimuori on jaksanut ihmetellä ja kehua, miten kaunis, viihtyisä, tyylikäs ja kodikas asuntoni on. Yllättäen hän on muistanut ja keksinyt roppakaupalla asuntoani kehuvia adjektiiveja :)

Olemme katsoneet myös paljon telkkaria. En tosin tiedä, kuinka paljon Äitimuori on ohjelmista kuullut, sillä koko ajan telkun ääntä olisi pitänyt panna suuremmalle, mutta lopulta en ole enää naapurien takia kehdannut lisätä ääntä…

Olemme nauraneet ja paijailleet toisiamme paljon. Tosi paljon :) Ja nukkuneet molemmat hyvin. Yllättävän hyvin :) Leveässä parisängyssä. 

Kummallakin oma litteä lastentyyny. Ei omena kauas puusta putoa :):)

Mietteitä Muorista

Äiti vuonna 2020

Jäin miettimään Äitimuoria ja hänen muistisairauttaan, kun elokuussa luin Hesarista toimittaja Venla Rossin kirjoittaman jutun Hanna Jensenistä ja hänen kokemuksistaan Alzheimerin tautia sairastaneiden vanhempiensa kanssa (täällä). Kirjoittaja ja vapaa toimittaja Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa elämästään vanhempiensa omaishoitajana: 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina - toinen kierros (2022).

Syyskuun alussa 94 vuotta täyttänyt äitini - Äitimuori - asuu Tapiolassa yhdessä samanikäisen miesystävänsä Jussin kanssa. Heta-äiti ihastui ja rakastui Jussiin viitisentoista vuotta sitten, kun tuttavapiiriin kuulunut mies jäi leskeksi. Isäni oli kuollut jo lähes 20 vuotta aiemmin, ja sen jälkeen äidin elämä oli ollut kolmiodraamaa työn, lastenlasten ja ryhmävoimistelun välillä. 

Työ, lastenlapset ja ryhmävoimistelu olivat Äitimuorin elämän kolme keskipistettä, joiden tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan. Työtään yksityisenä silmälääkärinä Äitimuori teki vielä eläkeiässä lähes täysipäiväisesti, kunnes syyskuussa 1998 täytti 70 vuotta, ja Sisko ja minä aloitimme kampanjan Äidin työstä vieroittamiseksi :) Mikä nyt, kun itse täytin keväällä 70v, tuntuu vähintään huvittavalta…

Lastenlapsia - etenkin Siskon ja minun yhteensä seitsemää, vuosina 1981-1992 syntynyttä lasta - Äitimuori hoiti antaumuksella ja mielellään. Ja ryhmävoimistelua hän rakasti. Varsinkin vatsatanssia, jota hän ystävän suosituksesta yli 60-vuotiaana - hyvin ennakkoluuloisena - kokeili, ja josta hänen omaksi yllätyksekseen tuli vuosiksi hänen intohimonsa (täällä). 

Kun Heta tapasi Jussin, hän oli jo luopunut rakastamistaan työstä ja osittain myös intohimoisesta tanssimisesta. Ja lastenlapsetkin olivat kasvaneet aikuisiksi. Joten uusi ystävä Jussi tuli hyvässä kohdassa Äitimuorin elämään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten muuten terveellä Äitimuorilla todettiin Lewyn kappale tauti -niminen aivo- ja muistisairaus. Vuosien edetessä äidillä on tämän etenevän aivosairauden takia alkanut ilmetä muistiongelmien lisäksi totaalisia voimattomuus/väsymyskohtauksia, aloitekyvyttömyyttä, tasapaino-ongelmia, painajaisunia ja ajoittaisia näköharhoja. 

Äitini sairaudesta huolimatta Heta ja Jussi haluavat edelleen asua yhdessä - ja kaksin. Vuosi sitten Jussista tuli virallisesti Äitimuorin omaishoitaja. Toistaiseksi Jussi haluaa ja jaksaa pyörittää pariskunnan arkea - käydä kaupassa, tehdä ja lämmittää yksinkertaisia ruokia ja hoitaa kahden hengen tiskit ja roskat. Toki Jussin jaksamista ja pariskunnan pärjäämistä pitää miettiä ja arvioida yhdessä kuukausittain, ja huomioida, että Äitimuorin vointi voi huonontua yllättäenkin.

Heta ja Jussi eivät ole halunneet kunnan päivittäistä ruoka-palvelua, mutta tuttu siivooja käy heillä kaksi kertaa kuukaudessa. Myös Sisko ja minä käymme kumpikin 2-3 kertaa viikossa katsomassa heitä. Siskon kanssa hoidamme Hetan raha-asiat, lääkkeisiin liittyvät jutut ja lääkärissä käynnit, vaatehuollon sekä viikottaiset suihkutukset ja muut henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvät asiat.

Ulkona Äitimuori ei enää jaksa käydä, mutta sisällä kerrostalokolmiossa hän köpöttelee rollaattorin kanssa sängyn, vessan, ruokapöydän ja nojatuolin väliä. Joka päivä Äiti yrittää jaksaa vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja päivävaatteet yöpukuun, vaikka yöuni on huonoa ja vuorokausirytmi heittelee. Ja useimmiten hän tämän jaksaa tehdä, vaikka pystyssä olo aika saattaa jäädä vain 5-6 tuntiin vuorokaudessa.

Ihaninta on, että Äitimuori tunnistaa ja muistaa ainakin meidät läheisimmät eli Jussin, Siskon ja minut. Hän haluaa aina kiittää meitä ja kertoa, miten paljon hän meitä kutakin rakastaa. Äiti tykkää halaamisesta, silittelystä ja paijaamisesta. Poski on edelleen pehmeä ja suukko herkemmässä kuin aktiivisen elämän aikana. Tavatessamme jutellaan ja muistellaan - useaan kertaan - mitä kellekin kuuluu. Ja vaikka samat jutut toistuvat useita kertoja lyhyen jutustelun aikana, äiti on samasta jutusta joka kerta yhtä kiinnostunut ja innostunut. 

Vaikeinta on, että aivosairaudesta johtuen Äitimuori puhuu väliin ilkeästi ja vainoharhaisesti joistakin tuntemistaan ihmisistä. Ja sitä minun on usein vaikea hyväksyä ja kestää.

Elokuisesta Hesarin artikkelista mieleeni jäi etenkin kaksi Hanna Jensenin sanomaa asiaa:”En enää ajattele, että ihmisen pitää olla terve, jotta voi elää hyvää elämää.” ja ”…muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään tänne terveiden maailmaa.” Tärkeitä asioita, joita itse yritän edelleen sisäistää ja hyväksyä eläessäni muistisairaan äitini läheisenä. 

Äiti, minusta on - itsekkäistä syistä - ihanaa, että olet saanut elää näin pitkään. Tosin itsekin sanot usein: ”Kaikesta tästä huolimatta en haluaisi vielä kuolla.” Sairastuttuasi olemme lähentyneet toisiamme ja oppineet kumpikin antamaan ja vastaanottamaan toistemme rakkautta paljon paremmin kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, jolloin sinä olit runsaat 70v ja minä vajaat 50v. 

Kiitos Äiti rakkaudestasi :)

PS. Olen lukenut tämän jutun sekä Äitimuorille että Jussille, ja molemmat ovat antaneet luvan että saan julkaista kirjoituksen blogissani. 

Muorin seikkailut

Yli 90-vuotiaat Äitimuori ja Poikakaveri olivat kerrostalonsa alakerrassa saunassa. Muorin kiivetessä lauteille hänen jalkansa lipesi ja solahti puristuksiin lauteiden väliin. Vanhukset yrittivät yhdessä saada jalkaa pois, mutta eivät onnistuneet. Poikakaveri haki kotoa sahan ja sahasi pari laudelautaa, jotta he saivat muorin verta vuotava jalan vedettyä pois puristuksesta.

Luita ei ollut mennyt rikki ja jalalla saattoi kävellä, mutta verenvuoto oli kuulemma kova. Sitten nuo kaksi vanhaa sissiä menivät hissillä ylös kotiinsa, painoivat valtavan tupon talouspaperia haavan päälle ja sitoivat jalan kaapista löytyneellä puristussiteellä. Ja menivät yhdessä nukkumaan - soittamatta kenellekään, ei lääkärille eikä sukulaiselle.

Seuraavana päivänä menin rutiinikäynnille Äitimuorin luokse ja kuulin heidän hurjasta seikkailustaan. Poikakaveri esitteli minulle irti sahaamiaan lauteenpätkiä ja Äitimuori sääressä olevaa valtavaa mustelmaa ja varpaiden väleihin kuivunutta verta. Muorin polven alle oli sidottu paksu verinen paperimöykky, joka oli kuivunut tiukasti kiinni sen alla olevaan haavaan.

Purin siteitä, mutta jätin repimättä haavaan liimautuneet talouspaperit ja päätin lähteä Äitimuorin kanssa läheiselle terveysasemalle. Iltapäivällä kahden jälkeen pääsimme lääkärin luokse lähes välittömästi :) Kaksi hoitajaa irroittivat talouspaperit ja lääkäri tutki haavan todeten pian, että se vaatisi erityishoitoa. Äitimuori ja minut lähetettiin eteenpäin Jorvin päivystykseen, jonne saavuimme neljän aikoihin. 

Tämän jälkeen mikään ei sitten enää toiminutkaan. Päivystyksen odotushuone oli kapea ja sokkeloinen tila, jossa oli tullessamme kymmenkunta ja illan edetessä 20-30 eri-ikäistä, ulospäin hyväkuntoisen näköistä ihmistä odottamassa lääkärille pääsyä - puhelinta selaillen, tutuille soitellen, eväitään syöden ja väliin nukkuen tai jäseniään venytellen. Näytti siltä, että potilaita tutki kaksi tai kolme nuorta lääkäriä.

Tyhjältä näyttäneen toimistohuoneen kiinni olevassa ovessa oli lappu, jossa luki, että vastaanotolle pääsyn aikaa ei tiedä, sillä ihmiset tutkitaan kiirellisyys-, ei saapumisjärjestyksessä. Odotustilan seinällä oli tietokonenäyttö jossa luki, että odotusaika on keskimäärin 3 tuntia 11 minuuttia. 

Kun olimme istuneet - väliin asentoa ja paikkaa vaihtaen - neljä tuntia, päätin koputtaa toimistohuoneen suljettuun oveen. Pitkän odotuksen jälkeen hoitaja avasi oven ja rohkenin tiedustella, koska voisi olla vanhan ja muistisairaan äitini vuoro. ”Kohta”, kuului vastaus.

Odotimme vielä puolitoista tuntia, minkä jälkeen Äitimuori ”sekosi”: Hän ei enää ymmärtänyt, miksi oli sairaalassa ja yritti väkisin pukea takkia päälleen lähteäkseen pois. Päätin että lähtisimme, mutta ennen sitä kysyin vielä kerran suljetun oven takaa, josko muorin vuoro olisi kohta. Pääsimme varttitunnin päästä tutkimushuoneeseen.

Tutkimushuoneessa ystävällinen ja rauhallinen mieshoitaja avasi terveysasemalla laitetut siteet, katsoi haavaa ja totesi: ”Haava olisi voitu ja pitänyt hoitaa jo terveysasemalla. Harmi, että jouduitte turhaan tulemaan tänne jonottamaan.” Hoitaja putsasi haavan uudelleen, laittoi sen päälle rasva- ja sideharsotaitokset ja antoi tarkat ja selkeät kotihoito-ohjeet. Ja passituksen kahden vuorokauden kuluttua tarkastukseen samaiselle terveysasemalle, josta olimme lähteneet yli kuusi tuntia aiemmin. Lääkäri piipahti huoneessa, mutta tuskin katsoi haavaa.

Äitimuori oli takaisin kotonaan Poikakaverin luona yhdeltätoista ja minä omassa kolossani Punavuoressa puoli tuntia myöhemmin - kuitenkin ennen puoltayötä :) Väsyttävän ja turhauttavan reissun ainoa ilo oli Jorvissa haavaa hoitanut ystävällinen sairaanhoitaja, jonka nimilapussa luki Kari. Hänen olemuksensa rauhoitti hätääntyneen ja sekoamispisteessä olevan Äitimuorin.

Toivoisin, että vaikka 93-vuotiaan muistisairaan haava ei vaatisi kiireellistä hoitoa, korkea ikä huomioitaisiin edes vähän arvioitaessa päivystyspolin potilaiden tutkimusjärjestystä. Ei ole hänen vikansa, jos hänet lähetetään sairaalaan tutkittavaksi ”turhaan”.

Lämmin kiitos Karille. Sinun ansiosta sekä Äitimuori että minä saatoimme rasittavan päivän ja kohtuuttoman odotuksen jälkeen todeta: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.” :)

Aallon - ja Valon - päivä

Tänään Alvar Aallon synnyinpäivänä juhlistetaan suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun sekä Alvar ja Aino Aallon päivää. On jopa uusi liputuspäivä, mikä sopiikin helmikuiselle Valon nimipäivälle. Valon ja Aaltojen juhlaa :)

Tykkään Aaltojen arkkitehtuurista ja muotoilusta, mutta lasinen perus-Aalto-vaasi ei ole koskaan ollut mieleeni. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteivät kukat istuisi hyvin perus-aallossa. Vaasiin voi asetella kauniisti niin pari yksittäistä kukkaa kuin isomman kimpunkin. Myös minun on tunnustettava, että antipatiastani huolimatta vaasi on onnistunutta muotoilua.

Tänään Äitimuorin opaali aalto-vaasi täyttyi kotimaisilla tulppaaneilla, jotka vein hänen ilokseen. Olin asettanut kukat toiseen vaasiin, mutta kukista ja niiden asettelusta edelleen tarkka Äitimuori halusi ehdottomasti, että vaihdan vaasin. 

”Aalto ja tulppaanit yhteen soppii”, totesi Äitimuori. Mitäpä sitä kieltämään :)

Nauru pidentää ikää

Äitimuori (93v) siskonsa (91v) kanssa kesällä 2021

Yksinäisen Ystävä

Äitimuorin hoidokki (täällä) lähes täydessä kukassa :)

Orkideajuttua

Vanhetessa huomaan muistuttavani monessa äitiä - yli 90-vuotiasta Äitimuoria. Yksi asia, joka molemmilla on iän karttuessa voimistunut, on rakkaus kukkiin. Kumpikin seuraamme kukkien kasvua ja muuttumista antaumuksella ja kärsivällisesti päivästä ja viikosta toiseen. Äitimuori tosin vain sisällä ikkunalaudalla, minä myös ulkona puutarhassa sekä puistoissa ja metsissä.  

On ihanaa ja palkitsevaa seurata esimerkiksi orkidean nuppujen puhkeamista. Eräänä päivänä huomaa, että kuukausia tai jopa vuosia hiljaiseloa eläneeseen orkideaan on kuin salaa ilmestynyt nuppuja. Alkuun jopa epäilee silmiään: ”Onko nuo pikkuruiset pallerot noissa ’ilmajuurissa’ todella nupun alkuja?” Päivä päivältä tulee yhä vakuuttuneemmaksi asiasta. Ja lopulta uskoo, että se on totta: Lähes kuihtunut orkidea aikoo kukkia...

Tällä haavaa Äitimuorin kanssa riittää rutkasti yhteistä juttua - orkideajuttua :) Kumpikaan ei kyllästy, vaikka joka kerta äidin luona käydessäni ihmettelemme ja ihailemme tuon ihmeellisen orkidean nuppuja. Kaksi kertaa viikossa toista tuntia kerralla vain ihmettelemme ja ihailemme :):)

Äitimuorin vuokot

Onnellisena huomasin, että pienet, mutta vahvat vuokon nuput puskevat ponnekkaasti maasta Salon mökin pihalla. Tänä keväänä ensimmäistä kertaa. Aiemmin samat vuokot - tai ainakin niiden esiäidit - kukkivat yli 20 vuotta Itä-Helsingin kotimme puutarhassa. Eli vuokkojen siirto entisestä kodista muuton myötä mökille onnistui.

Näistä erittäin rakkaista (tumman)vaaleanpunaisista valkovuokoista minulla on vuosien varrelta useita postauksia, joista viimeisin viime keväältä (täällä). Kyseisessä postauksessa löytyy edelleen monta linkkiä aikaisempiin vuokkopostauksiin ja -valokuviin, joita löytyy lähes joka keväältä :):)

Kyseiset vaaleanpunaiset valkovuokot ovat alkujaan Karjalohjalta, joten nyt vuokot ikäänkuin palaavat kotiseudulleen siirtyessään Itä-Helsingistä Salon mökille. Äitimuori nimittäin sai vuokot ”siirrännäisinä” yli 50 vuotta sitten naapuriltaan ja ystävältään Hilkalta, jonka perheellä oli (ja tiettävästi on edelleen) loma-asunto (maatila) Karjalohjalla. 

Minä olen antanut voimakkaasti kasvavia vuokkoja ”siirrännäisinä” edelleen mm. Esikoisen mökille, jossa ne viihtyvät myös erinomaisesti. Lisäksi viimevuotisen muuton yhteydessä siirsin pienen vuokkoryppään Isäni haudalle Kulosaaren Leposaareen. Lähiviikkoina käynkin hautausmaalla tarkastamassa, miten kukat ovat siellä talvehtineet, vai ovatko...

Taidan olla todellinen vuokko-fani :) Olen aina rakastanut sinivuokkoja, jotka nuoruudessani olivat tosi harvinaisia. Valkovuokot taas tuntuivat silloin liiankin arkisilta, mutta nykyään tykkään myös niistä ja niihin yhdistyvistä äitienpäivä-muistoista. 

Pari päivää sitten löysin mökkitien pientareelta valkoisen sinivuokon - ekaa kertaa elämässäni. Luin netistä, että valkoisissa sinivuokossa heteet ovat valkoisia, kun valkovuokkojen heteet ovat keltaisia. Marjatan kirjat -blogin (täällä) Marjatta kommentoi viikko sitten sinivuokko-postaustani kertomalla törmänneensä ensi kertaa punaiseen sinivuokkoon (täällä). Näin me mummot viihdymme vuokkoja bongaamassa :):)

Tänä keväänä aikomukseni on katsastaa vielä Karkalin kuuluisat keltavuokot, joista olen unelmoinut vuosia. Toivottavasti käyntini Lohjalla olevassa luonnonpuistossa osuu vuokkojen kukinta-aikaan :):)

Valkokukkainen sinivuokko