Huhtikuun lopussa sain puhelinsoiton, että Äitimuori oli saanut ympärivuorokautisen hoivapaikan Pohjois-Tapiolassa olevasta hoivakodista. Soitto tuli torstaina, ja jo seuraavana sunnuntaina Äidin piti muuttaa kyseiseen hoivakotiin tai muuten paikka olisi annettu toiselle tarvitsevalle ja Äiti olisi siirretty jonon hännille.
Tätä ennen Äitimuori oli jo parisen vuotta ollut ns. vuorohoidossa. Tämä tarkoitti sitä, että hän asui kolme viikkoa kotona Tapiolassa iäkkään, mutta aika hyväkuntoisen puolisonsa kanssa ja yhden viikon läheisessä hoivakodissa.
Puhuin Äitimuorin Puolison, oman Siskoni ja Veljeni sekä Puolison aikuisten lasten kanssa, ja päätimme vastaanottaa Äidille tarjotun hoivakotipaikan. Kun soitto paikan vapautumisesta tuli, Äiti oli juuri vuorohoitoon kuuluvalla viikon hoitojaksolla toisessa hoivakodissa, joten hän siirtyi suoraan vuorohoito-hoivakodista uuteen ympärivuorokautiseen hoivakotiin käymättä enää ollenkaan entisessä kodissaan.
Torstainen puhelinsoitto muutti meidän kaikkien elämää, mutta eniten tietty Äitimuorin ja hänen Puolisonsa elämää. Puoliso oli viimeiset kolme vuotta toiminut Äitimuorin omaishoitajana - ajoittain kotihoidon avustuksella. Nyt toisiinsa kiintynyt iäkäs pariskunta joutui 15 yhteisen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäistä kertaa erilleen toisistaan. Äitimuori muutti hoivakotiin ja hänen puolisonsa joutui myös muuttamaan uuteen pienempään asuntoon, joka löytyi lähellä olevasta Senioritalosta.
Myös meidän kolmen Äitimuorin eläkeikäisen ”lapsen” elämä muuttui, ensisijassa helpottui. Meidän ei enää tarvinnut päivittäin olla huolissamme, miten Äitimuori ja hänen yli 90-vuotias puolisonsa pärjäisivät kerrostalokolmiossaan. Eikä tarvinnut enää sovitella - väliin jopa kinastella - siitä, milloin kukin kävisi heitä tervehtimässä ja auttamassa.
Kaksi vuotta sitten kirjoitin blogiini ensimmäistä kertaa äitini muistisairaudesta - hänen ja hänen puolisonsa luvalla (täällä). Kahdessa vuodessa äidin Lewyn kappale tauti -niminen muistisairaus on edennyt. Lähimuisti on tyystin mennyt ja vanhoja asioitakin hän usein sekottaa. Sairauteen kuuluva uupumus ja tasapainovaikeudet ovat myös selvästi lisääntyneet. Onneksi rollaattorin avulla hän liikkuu jopa yllättävän ketterästi lukitun hoivaosaston käytävillä.
Hoivakodissa hoitajat auttavat Äitiä joka päivä pukemaan päivävaatteet sekä huolehtivat päivittäisestä lääkityksestä, hygieniasta ja säännöllisestä ruokailusta. Tämä kaikki tuntuu kohentaneen Äidin hyvinvointia, vaikka hän päivittäin kyselee, muistelee ja ikävöi puolisoaan. Puoliso käy katsomassa äitiä pari kertaa viikossa, kuten myös Sisko ja minä - Puoliso Tapiolasta, Sisko Espoosta ja minä Punavuoresta. Normiviikkoina Äidin luona käykin lähes päivittäin joku meistä kolmesta läheisestä.
Ensimmäisten ikävän ja ahdistuksen täyteisten viikkojen jälkeen Äitimuori on viihtynyt uudessa kodissaan tai paremminkin sopeutunut hoivakodin arkeen. Hän suhtautuu elämäänsä hoivakodissa pääosin positiivisesti ja usein jopa kiitollisesti. ”Täällä on hyvä olla, enhän minä enää kotona pärjäisikään.” ” On se niin hyvä, kun minulla on oma huone.” ”Ruoka on täällä tosi hyvää.”
Tuntuu myös äärettömän ihanalta ja lohdulliselta, että Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa nimeltä meidät kolme lähi-ihmistään - puolisonsa Jussin, Siskon ja minut. Vaikka ei oven suljettuamme enää muista, että kävimme: ”Miksi se Jussi ei koskaan käy minua katsomassa?”
Muistisairaudesta huolimatta Äidin kanssa on edelleen yllättävän kiva jutella. Enää minua ei edes ärsytä, vaikka hän lyhyen jutustelun aikana saattaa kymmenenkin kertaa kysyä: ”Oletteko kaikki terveitä?” ”Onko sinulla lapsia?” ”Koska se sinun miehesi kuoli?” Ja lähtiessäni toistamiseen muistuttaa: ”Ajathan varmasti varovasti etkä ota ketään vierasta kyytiin.” Toisaalta kun teen lähtöä, hän sanoo minulle aina sydämensä pohjasta: ”Kiitos Anni, kun kävit.”
Viimeksi tiistaina istuimme Äidin kanssa vieretysten hoivakodin aidatussa puutarhassa olevassa keinussa ja ihmettelimme ympärillä olevia korkeita havupuita. Syysauringon lämmöstä nauttien - lokakuussa.
Kylki kyljessä ja käsi kädessä - aistien toistemme rakkauden.
Äitimuorin 90v sisko ja Äitimuorin kummitytär kävivät kahvittelemassa hoivakodissa.
Syyskuun alussa hoivakodissa juhlittiin Äitimuorin 96-vuotissynttäreitä :)
Tiedän tuon helpotuksen tunteen.
VastaaPoista