Ranskalaista puutarhaa

Sain taas nauttia Siskon vieraanvaraisuudesta hänen ja Puolisonsa Ranskan kodissa. Pitkästä aikaa, sillä osin koronavuosien takia edellisestä kerrasta on lähes kuusi vuotta (täällä). Tällä kertaa Puoliso ajettiin evakkoon, sillä huvilasta ja sen puutarhasta nautittiin naisporukalla :)

Minun lisäkseni Sisko oli kutsunut riemulomalle Ranskaan kolme serkkuamme eli iloiset SerkkuLeidit. Porukan, jolla viime vuosina olemme retkeilleet mm. eri puolilla Etelä-Suomea (täällä). Ja nyt pääsimme pitkään suunnitellulle reissulle Siskon Ranskan huvilalle :) 

Yksi vuorokausi on oltu, ja kaksi on jäljellä. On ehditty tutkia huvilan puutarhaa, ihailla kymmeniä ruusuja ja kokeilla uima-allasta. Lähileipomon patongit ja kroisantit on hyviksi havaittu. Ja Siskon ajotaito vakuutti, kun hän tänään sukkuloi sujuvasti ranskalaisen liikenteen lomassa kierrättäessään meitä lähitienoon kylissä. 

Huomista odotellessa…

Salainen vesiallas :)

Siskon lempiruusu

Linnun kuvia

Lapinpöllö sukii höyheniään, Helsinki 2022

Luonnontieteellisen keskusmuseon (täällä) ylimmässä kerroksessa oli valokuvaaja Mia Surakan luontokuvanäyttely, jossa pääosassa olivat linnut. Esillä oli pari kymmentä upeaa valokuvaa tutuista linnuista, mm. uikuista, joutsenista, pöllöistä, tikoista. 

Pelkästään tämän Piilotteleva palokärki -nimisen valokuvanäyttelyn takia museokorttilaisen kannattaa pistäytyä Eläinmuseossa :) Upeita valokuvia linnuista arkisissa tilanteissa - ja ihania ilmeitä. 

Näistä blogiin kuvaamistani kuvista saa jonkunlaisen käsityksen, mitä museon näyttelyssä on odotettavissa. Mutta mikään ei voita ammattivalokuvaajan ottamia ja osaavasti kehittämiä, alkuperäisiä valokuvia :)

Silkkiuikku, Nokia 2022

Laulujoutsen, Nokia 2019

Mursu museossa

Kävin viime viikolla kolmevuotiaan pojanpojan kanssa Helsingin keskustassa olevassa Eläinmuseossa, jonka virallinen nimi on nykyään Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viimeksi kirjoitin museosta blogitekstin maaliskuussa 2019 otsikolla Eläinmuseossa ei yllätyksiä (täällä).  

Tällä kertaa museossa odotti yllätys :) Sisääntuloaulan seinällä köllötteli täytetty mursu, joka yllätti sekä isolla koollaan että jännillä räpyläjaloilla ja ohuilla syöksyhampailla. 

Mursu elää arktisilla vesillä, mutta kesällä 2022 yksinäinen isokokoinen naarasmursu harhautui Huippuvuorilta tai Pohjois-Venäjältä ensin Norjanmerelle, sitten Tanskan salmien kautta Itämerelle ja lopulta Suomenlahdelle, jossa se havaittiin ensin Haminan edustalla ja parin päivän päästä omakotitalon pihalla Kotkassa. Nälkiintynyttä mursua yritettiin siirtää hoitoon Korkeasaaren Villieläinsairaalaan, mutta eläin menehtyi siirron yhteydessä.

Mursu päätettiin konservoida ja asettaa täytettynä esille Eläinmuseoon, jonka kokoelmissa aiemmin on ollut vain kaksi mursun luurankoa ja nekin 1840-luvulta. Kuolleen merieläimen valmistelu näyttelykuntoon kesti lähes vuoden ja syyskuussa 2023 tämä 800-kiloinen täytetty eläin ripustettiin museon seinälle.

Jostain syystä viihdyin Eläinmuseossa paremmin kuin viitisen vuotta sitten (täällä). Jopa kahvila tuntui tällä kerralla kodikkaammalta ja mukavammalta kuin edellisellä käynnillä. Ja näin myös kaksipäisen vasikan, jonka viimeksi missasin :) Toisaalta nyt en huomannut vastasyntynyttä karhunpentua, johon viimeksi ihastuin (täällä). Kaksipäinen vasikka syntyi 1930-luvulla Suopellon kartanolla Hyvinkäällä. Molemmat sekä vasikka että sen emo kuolivat synnytyksessä, ja kartanon isäntä lahjoitti erikoisen vasikan museolle.

Eläinmuseosta jäi nyt tunne, että voisin palata - varsinkin, kun noita lastenlapsia riittää :) Voisin joku kerta jopa kokeilla Cafe Lumouksen keittolounasta…

Hyvinkäällä syntyi 1930-luvulla kaksipäinen vasikka. 

Venäläispoikien oppikouluksi aikoinaan rakennetun Aleksanterin kimnaasin upeaa portaikkoa. 

Täytetty laulujoutsen tarkkailee kahvittelijoita Eläinmuseon kahvilassa Cafe Luomuksessa. 

Yksityiskohta vuoden 1923 valokuvasta, jossa Helsingin yliopiston eläintieteelliset kokoelmat 

siirretään avolava-autoilla silloiseen Eläintieteelliseen museoon. 

Alkuperäinen valokuva (Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo) 

on seinän kokoiseksi suurennettuna nähtävissä museon ylimmässä kerroksessa.

Ennen seiskaa

Herään yleensä joka aamu kuuden ja seiskan välillä niin Punavuoren kodissa kuin ollessani Ukin mökillä Salossa. Nousen yleensä nopeasti, pukeudun ja lähden heti lyhyelle pisulenkille Murun kanssa. Kesät, talvet ja säässä kuin säässä. 

Seuraavat viisi kuukautta ovat parasta aamulenkkiaikaa. Valoa ja lämpöä riittää. Ja kun lämpötila pysyy plussan puolella, ei mahdollinen sadekaan haittaa :)

Tänään Ukin mökillä aamun valo oli erityisen kaunis auringon noustessa järven toiselta puolelta ja värjätessä rantakoivujen hennot lehdet. Sitten viime viikonlopun pari vuotta sitten istutetut kirsikkapuut olivat vasta avaamassa vaaleanpunaisia kukkiaan. Kaunista ja herkkää.

Eilen aamulla kävelin Punavuoresta Kaivarin puolelle meren rantaan. Siellä isot koivut seisoivat vielä lehdettöminä, mutta niiden oksat sojottivat kauniina sinistä taivasta vasten. Istuuduin kallion suojaan ja seurasin pitkän tovin rantahiekalla nököttävää isokoskelopariskuntaa ja kalastuspuuhissa olevaa, ihmeen viisasta yksinäistä lokkia.

Kevätaurinkoa, merta, lintuja ja kirsikankukkia. Rakastan aamuja ja ennen seiskaa tekemiäni lyhyitä lenkkejä. Olen sitten kaupunkikodissa tai mökin rauhassa…

Kirsikan kukkia Ukin mökillä Salossa. 

Lehdetön komea koivu Kaivarin rannassa Helsingissä. 

Ihastuin veljeksiin

Ferdinand von Wright: Sikoja ja harakoita, 1875

Joku viikko sitten odottelin Helsingin keskustassa bussin lähtöä Salon mökille. Minulla oli vajaa tunti aikaa ja päätin museokortin innoittamana piipahtaa Ateneumin taidemuseossa. En nimittäin ole vielä kiertänyt museon ”uutta”, vuosi sitten avattua Ajan kysymys -nimistä kokoelmanäyttelyä. 

Rajatun ajan takia päätin, että käyn ensi alkuun katsastamassa näyttelyn yhden salin. Eli tutustun vain ensimmäisessä näyttelyhuoneessa esillä oleviin teoksiin. Tämä oli hyvä ratkaisu. Ehdin rauhassa tutustua pariin kymmeneen maalaukseen ja veistokseen, minkä jälkeen ehdin hyvin vielä Salon bussiin.

Ensimmäisen salin teemana oli Luonnon aika ja esillä oli Suomen luontoa ja eläimiä tauluina ja veistoksina runsaan sadan vuoden ajalta. Vanhaa ja uutta sekä eri taidesuuntia kivasti sekaisin, mutta toisiinsa jännästi liittyen - ja osin luonnon materiaaleista. Tykkäsin paljon.

Jäin mm. katsomaan Kuopiossa syntyneen ja siellä suurimman osan elämästään asuneen Ferdinand von Wrightin (1822-1906) Sikoja ja harakoita -nimistä öljymaalausta. Nykyään sukupuuttoon kuollut maatiaissika oli ikuistettu hämmästyttävän tarkasti - karva karvalta - ja taulun harakat näyttävät siltä, että ne voisivat koska tahansa levittää siipensä ja pyrähtää lentoon näyttelyvieraiden iloksi :) Ihastuin teoksen valokuvamaisuuteen ja tekijän taituruuteen.

Olen toki kuullut von Wrightin Taistelevista metsoista ja nähnyt kuvia teoksesta. Ehkä olen jopa ohittanut tuon vuonna 1886 maalatun kuuluisan taulun Ateneumin taidemuseossa, mutta asia ei ole jäänyt mieleeni. Nyt oli toisin. Sikoja ja harakoita -taulu jäi mieleeni, ja jopa tykkäsin siitä. 

Ainakin osin tämänkertaiseen kokemukseeni vaikutti ehkä se, että keskityin ainoastaan ison museon yhteen saliin ja tämän yhden salin teoksiin. Rauhassa ja tuntojani kuulostellen :)

Kun vielä pari päivää myöhemmin kävin kolmevuotiaan pojanpojan kanssa Eläinmuseossa ja näin siellä lähes 180 vuotta sitten konservoidun silkkiuikun, jonka oli täyttänyt Ferdinandin isoveli Magnus von Wright (1805-1868) vuonna 1848, olin lopullisesti myyty. Ketä nämä osaavat veljekset oikein ovat olleet ja mitä kaikkea he ovatkaan ehtineet?

Magnus ja Ferdinand von Wright syntyivät ja kasvoivat aatelisperheessä Haminanlahden kartanossa Kuopiossa. Ferdinand oli 16-lapsisen perheen kuopus ja Magnus häntä 17 vuotta vanhempi. Molemmista pojista, samoin kuin heidän veljestään Wilhelmistä (1810-1887), kasvoi merkittäviä kuvataiteilijoita. Kaikki kolme olivat myös aikansa parhaita lintujen tuntijoita Fennoskandiassa ja osaavia lintujen täyttäjiä. Alkuun piirtäminen ja maalaaminen olikin ollut keino dokumentoida saalistettuja lintuja.

Taitavin kuvataiteilija kolmikosta oli Ferdinand, mutta osaavin kolmikon saalistamien lintujen täyttäjä oli Magnus. Hänet nimitettiinkin 1845 silloinen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ensimmäiseksi eläinten konservaattoriksi. Nykyisen Eläinmuseon - jonka virallinen nimi on Luonnontieteellinen keskusmuseo - kokoelmissa on edelleen 250 Magnuksen 1800-luvulla täyttämää ja konservoimaa kotimaista lintua, josta osan hän on itse myös ampunut. 

Jatkossa katson ja tutkin uudenlaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, kun vastaani tulee von Wrightin veljesten piirroksia tai maalauksia, etenkin heidän pikkutarkkoja eläinkuviaan. Taikka kolmikon konservoimia eläimiä…

Vasemmalla Magnus von Wrightin täyttämä silkkiuikku-uros vuodelta 1848

Täytetyn silkkiuikun jalustaan liimatussa vanhassa etiketissäkin näkyy täyttäjän taiteellisuus :)

Kuvia hautausmaalta

Teki taas mieli käydä levollisella ja aina kauniilla Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Vain käydä - ei se kummempaa - ja kierrellä hautojen lomassa. Ja viedä Herttoniemen Hertan edullisia keltaisia leikkoruusuja isän ja Alma-mummin haudalle. 

Samalla sain haistella merta, joka pienellä Leposaarella tulee kaikkialla iholle. Ja ihailla saaresta näkyvää kaupungin siluettia, joka eri vuodenaikoina ja eri ilmoilla näyttää aina erilaiselta, mutta aina yhtä hienolta.

Ja seurata kevään etenemistä. Onko saaren valkovuokot ja keto-orvokit jo kukassa? Näkyykö rodopensaissa vielä yhtään avautuvaa terälehteä? Ei näkynyt vuokkoja eikä orvokkeja, ja rodot olivat vielä tiukassa nupussa. Mutta kiertäessäni pientä saarta hautausmaan (hanhi)aitojen ulkopuolelta huomasin ryppään valkoisia kellokukkia, joiden terälehdissä erottui selkeät keltaiset pisteet. Netistä selvisi, että kukat olivat kevätlumipisaroita eli kevätkelloja (Leucojum vernum) eivätkä tuttuja, kokonaan valkoisia lumikelloja (Galanthus). 

Kävellessäni Leposaaressa pysähdyn usein katselemaan tuntemattomien ihmisten hautoja ja miettimään niihin liittyviä tarinoita. Niin nytkin :) Ohitin pienen yksinäisen haudan, johon kiinnitin huomiota siinä olevan osuvan Unhola-sukunimen takia. Hautaan oli lähes sata vuotta sitten haudattu 72-vuotiaana kuollut Agatha Nummelin. 

Netistä löysin Agatha Agathantytär Nummelinin kuolinilmoituksen, johon oli kirjoitettu lyhyt värssy: Hiljaa elät, Hiljaa kärsit, Viimein levon saavutit. Kuvasivatko sanat ajan vaatimatonta tapaa vai viittasivatko ne oikeasti Agathan elämään? Agathahan synnytti neljä lasta, josta vain esikoispoika eli aikuiseksi. Lapsista Ninni, Gustaf ja Paavali kuolivat imeväisikäisinä tai lapsina. 

Mutta mistä hautakiveen tulee nimi Unhola? Se ei selvinnyt täysin minulle. Tosin Agathan 28-vuotiaana saaman esikoispojan Julius Engelbertin sukunimi oli Unhola, mutta Agatha oli Nummelin….

Kevään ja alkukesän aikana aion kierrellä uudelleen Leposaaren hautausmaalla. En halua missata keväällä saaressa kukkivia valkovuokkoja enkä alkukesän komeita rodojonoja :)

Sörnäisiä ja Kalasatamaa Leposaaresta kuvattuna.

Kevätlumipisara eli kevätkello (Leucojum vernum) 

Agatha Nummelin 3.4.1856 - 3.3.1929

Leposaaren kappeli kuvattuna vaihteeksi kaupungin puoleiselta rannalta,

kun yleensä aina katson ja kuvaan kappelia toisesta suunnasta. 

Vinkki Virkistä

Pari viikkoa sitten jäin sattumalta lukemaan Hesarin mainossivuilla olevaa pientä mainosta töölöläisessä kerrostalossa olevasta kotimuseo Virkistä. Ja pitihän minun käydä tarkistamassa tämä ”tuntematon” huoneistomuseo, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään :)

Aikoinaan tässä Merikannontiellä olevassa kahden makuuhuoneen huoneistossa asui 70-vuotiaana käsityöneuvoksen arvon saanut Tyyne-Kerttu Virkki. Perheetön Virkki muutti vastavalmistuneen, arkkitehti Elsi Borgin (1893-1958) suunnitteleman talon ylimpään kerrokseen vuonna 1952 ja asui talossa lähes 50 vuotta, kuolemaansa vuoteen 2000 asti.

Tyyne-Kerttu Virkki (1907-2000), josta en myöskään ollut aiemmin kuullut, valmistui vuonna 1929 käsityönopettajaksi, toimi käsitöihin ja sisustukseen erikoistuneen Omin käsin -lehden päätoimittajana 1944-1970 ja osallistui aktiivisesti siirtokarjalaisen väestön työllistämiseen. Hän oli erityisen kiinnostunut kansanomaisen - ja etenkin sodassa menetetyn Karjalan alueen - käsityön tallentamisesta ja elvyttämisestä. 

Vuonna 1977 Virkki perusti Merikannontien kerrostalon alakertaan Virkki-nimisen käsityömuseon. Museon kokoelman perustana oli noin 300 käsityötä tai näiden tekemiseen liittyvää esinettä, jotka Virkki oli sodan aikana kerännyt Aunuksesta. Vuosien kuluessa kokoelma on laajentunut ja käsittää nykyään lähes 4000 kotimaista ja kansainvälistä käsityönäytettä. 

Vuonna 1995 käsityömuseo muutti Merikannontieltä Karjalatalolle Helsingin Käpylään, kunnes 2010 kokoelma liitettiin osaksi Jyväskylässä olevaa Suomen käsityön museota. Museota, johon tutustuin ja ihastuin maaliskuisella Jyväskylän retkelläni (täällä). 

Virkin kotimuseo henkii 1950-luvun modernia arkkitehtuuria, jonka käytännöllinen pohjaratkaisu on muunneltavissa perheen koon ja asukkaiden tarpeiden mukaan ja jossa luonnon valo ja kaunis merinäkymä on oleellinen osa asumista. Kaikkinensa mielenkiintoinen koti, joka osaavan suunnittelun ja onnistuneen sisustuksen seurauksena näyttää ja tuntuu kokoaan - 80 m2 - suuremmalta ja avarammalta. Nostalgisia sisustusratkaisuja, huonekaluja sekä koriste- ja taide-esineitä - pääosin 1950-1970 -luvuilta. 

Vierailun bonuksena :) kotimuseon makuuhuoneen ikkunasta voi kurkkia nykypäivän arkkitehtuuria, sillä viereiselle tontille on nousemassa yhdysvaltalaisen arkkitehti Steven Hollin (s.1947) upouusi kerrostalo. 

Tyyne-Kerttu Virkki (1907-2000) tyylikkäänä vanhoilla päivillään. 

Tyyne-Kertun makuuhuone

Kahden makuuhuoneen välissä oli kaksiovinen, raikkaan värinen kylpyhuone.

Talonpoikaiskalustein sisustettu ikkunallinen apukeittiö.

Tykästyin kotimuseon ikkunalaudalla olevaan, Tapio Wirkkalan pieneen lasivatiin. 

Lehden kanteen on valokuvattu Virkin olohuoneen seinällä edelleen oleva, 

tekstiilitaiteilija Laila Karttusen (1895-1981) kaunis seinävaate Kolme neitoa. 

Muistan Omin käsin -lehden hyvin lapsuuden kodistani, vaikka minulta lukematta jäivätkin :)

Museo Virkki sijaitsee beigen värisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. 

Kuvassa talon vas puolella olevat, merelle avautuvat parveke ja kaksi ikkunaa.

Aamunrepäisy 35

Tukholman kauppakorkeakoulun apulaisprofessori Emma Stenström opettaa 

ihmisiä astumaan ulos kuplistaan (HS 13.4.24). 

Tähti Kaskikselle

Juurileipäjäätelöä

Ukin synttärin kunniaksi olin saanut varattua paikat kehuttuun ja suosittuun ravintola Kaskikseen Turun keskustassa. Edellisen ja ainoan kerran olen käynyt Kaskiksessa vajaa seitsemän vuotta sitten syyskuussa 2017 (täällä). Tykkäsin, mutta en ollut totaalisen hurmaantunut ja kirjoitin blogiini: ”Kaskis-kokemuksemme oli mukava, vaan ei heavenly.” Kokemuksen jälkeen olemme Ukin kanssa toistuvasti puhuneet, että Kaskikselle pitäisi antaa toinen mahdollisuus :)

Ja toinen vierailu Kaskiksessa todella kannatti, sillä huhtikuinen ruokailukokemuksemme pienessä, 24-paikkaisessa ravintolassa oli ”heavenly”. Kaikki tuntui ja maistui erinomaiselta. Niin palvelu ja tarjoilu kuin annosten ulkonäkö, koko ja maku hipoi täydellistä. Usean ruokalajin menu keittiön tervehdyksineen oli suunniteltu loistavasti. Sen syötyä ei ollut yhtään ähky olo, vaan vatsa ja mieli hyrisivät tyytyväisyyttä.

 

Eikä yhtään pönötystä, vaan rentoa, mutta osaavaa meininkiä :) Ja iso kiitos myös mukavalle ja huumorintajuiselle tarjoilijallemme. Jotenkin bistromainen ravintolasalikin tuntui huhtikuussa 2024 viihtyisämmältä kuin syksyllä 2017. Esimerkiksi isoissa ikkunoissa oli kivat puiset sälekaihtimet, jotka ollessaan puoliavoimina toivat kivaa kevätvaloa sisätiloihin - ja luonnon valo on minulle tärkeää…

Onneksi Kaskiksen menu vaihtuu neljästi vuodessa, sillä haluaisin kokea seuraavan Kaskis-ruokailun aiemmin kuin vasta 2030-luvulla :) Onneksi Turku on nykyään osa elämääni, sillä kaksi tytärtäni asuu ja työskentelee Taattisten tilalla läheisessä Merimaskussa (täällä).

Äyriäiskeittoa

Lammasta ja muuta 

Lämmintä leipää ja kurpitsansiemenvoita 

Aterimet on piilotettu pöytälevyn alta avattavaan laatikkoon, 

jossa ne ovat rivissä käyttöjärjestyksessä vasemmalta oikealle :)

Kevätyö klo 3.53

Aurinko nousee Salossa tänään klo 5.18 ja laskee klo 21.30. 

Wappu meni, kevät tuli

Vappua juhlittaessa lämpö saapui Suomeen, ja kevät tuli vauhdilla. Tähän vuodenaikaan mikään ei voita luonnon tarkkailua ja mökillä puuhailua. Viime viikolla oli vielä lumimyrskyä (täällä), mutta nyt jo hiirenkorvia :) 

Sini- ja valkovuokot ovat parhaimmillaan ja kielojen suippolehdet puskevat maasta. Nokkosperhoset ja mehiläiset heräilevät. Kurjet huutelevat lähiruovikossa, kun neljä komeaa kuikkaurosta sukeltelee mökkijärvellä. 

Kevään loppumaton luonnonnäytelmä on suomalaista luksusta parhaimmillaan…