tiistai 30. marraskuuta 2021

Silmin nähden


Ei kahta ilman kolmatta :) Heiskasen ja Sipilöiden näyttelyiden (täällä ja täällä) lisäksi tutustuin viime viikolla Hanhijoen yksityisnäyttelyyn Helsingin Taidehallissa. Ihastuin kuvataiteilija ja taidegraafikko Marjatta Hanhijoen (s.1948) akvarelleihin ja grafiikkaan. Tavallisen ihmisen tavallista arkea lämpimästi ja ymmärtävästi. Kaunista, tuttua ja rauhoittavaa.

Menen aina mielelläni Taidehalliin, ja harvoin - jos koskaan - olen pettynyt. Jo itse rakennus on makuuni (täällä). Museosta puhumattakaan - sopivan pieni eli kerralla kierrettävän kokoinen. Ja pisteenä iin päälle rakennuksessa on vielä ”oma” ravintola - nykyään suomalaisia perinneruokia tarjoava, Michelin-tähdellä palkittu Finnjävel. 

Oivan kuvan Marjatta Hanhijoen tuotannosta saa heti Taidehallin ensimmäisessä korkeassa huoneessa, jonka yhtä seinää peittää 1990-luvun alussa maalattu akvarelli Aito helmi. Teos koostuu seitsemästä erikokoisesta taulusta, jotka yhdessä muodostavat yhtenäisen kuvan taiteilijan työhuoneesta - yhdestä niistä. Paljon sinistä, paljon yksityiskohtia. Helppo katsoa ja jännä tutkia. Helppo pitää. Kokonaisuus, jonka levollisuus kiehtoo.
 
Sama meno jatkuu seuraavissa huoneissa. Paljon arkea ja sisäkuvia, vähän ihmisiä - lukuunottamatta lempeitä muotokuvia läheisistä ja ystävistä. Lähes joka taulusta löytyy sen ”arkisuudesta” huolimatta mm. mielenkiintoisia peilejä ja jänniä heijastuksia. 

Silminnähden-nimisessä näyttelyssä on 150 Marjatta Hanhijoen teosta 50 vuoden ajalta. Tykkäsin kovasti.

Hanhijoki: Leena Krohn, 1998

Hanhijoki: Olgan ja Georgen kolme ikkunaa, 2021

Hanhijoki: Tähti, 2009

Hanhijoki: Aito helmi, 1991-92

maanantai 29. marraskuuta 2021

Sopu sijaa antaa

Kaverukset Dora, Lala ja Pablo 

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Talviyö Tertissä


Käytiin Ukin kanssa Mikkelissä katsomassa Parasystävää ja tämän Miestä ”senioritalossa” - ensi kertaa sitten koronan. Muisteltiin, että viimeksi tapasimme koronaa edeltävänä kesänä yli kolme vuotta sitten. Kaksi korona-vuotta on ollut pitkä aika - liian pitkä, ja etenkin monen lapsen ja nuoren elämässä monessa suhteessa liikaa.

Mikkelissä oli mukavaa. Pitkä poikittaisajomatka Salosta Mikkeliin meni yllättävän kevyesti - hyvällä autolla, hyvässä seurassa ja hyvällä kelillä. Viihdyimme rakkaiden Ystävien iloisessa, lämpimässä ja hyväksyvässä seurassa heidän viihtymään kutsumassa kodissaan. Herkuttelimme emännän sitruunarisotolla ja Lidlin maukkaalla mutakakulla :) Ja molemmat mukanamme reissanneet koirat - mummin Muru ja ukin Chloe - ymmärsivät käyttäytyä hillityn asiallisesti valloittaen isäntäväen sydämet :)

Yövyimme Tertin kartanossa, jossa kuuluisan pitopöydän lisäksi on kuusi ympärivuotista majoitushuonetta. Matalassa ”rivitalossa” olevia pieniä, siistejä huoneita, joihin jokaiseen on oma sisäänkäynti suoraan kartanon pihalta. Lisäksi kaikissa huoneissa on toinen (taka)ulko-ovi, joka johtaa omalle miniterassille, josta avautuu kaunis savolainen peltonäkymä. Paras mahdollinen majoitusmuoto myös koirille, joita näkyi (ei kuulunut) muissakin huoneissa :)

Aamiaisbuffet kartanon ”pienemmässä” ruokatilassa oli superia - kuten kesäinen lounasbuffetkin, jonka lukemattomia herkkuja maistelimme kesällä  2019 (täällä). Jouluinen aamiaispöytä oli sopivasti rajattu ja erottui edukseen tavanomaisesta hotelliaamiaisesta. Pääosin itsetehtyjä ja lähituottajien herkkuja, joista lautaselleni valikoitui kahta erilaista herkkuleipää, Tertin yrtti- ja piparkakku-cheddaria, eri tavoin valmistettua lohta, makeita ja suolaisia hilloja/hyytelöitä, kuohkeaa vispipuuroa, minipiparkakkuja ja lakufudgeja. Ja hyvää teetä ja kahvia - aamuisin juon molempia :) Oman maan kaurasta haudutettu uunipuuro näytti herkulta, mutta jäi (vielä) maistamatta.

Kartanon Matti-isäntä liikkui ja hommaili koko ajan lähistöllä - ulkona ja sisällä. Hyvän isännän tavoin hän kyseli meidänkin kuulumisia ja koirien pärjäämistä :) Omien kiireittensä välissä hänellä oli aikaa pysähtyä, ja jäi mukava tunne ”minut huomattiin ja minut kohdattiin”. 

Nautimme. Ja palaamme - varmasti - niin Ystävien vieraanvaraiseen kerrostalokotiin kuin Tertin viihtyisään kartanoon :):)

Talvimatkailijoiden aamiaishuone 


Tertin majoitushuoneita

lauantai 27. marraskuuta 2021

perjantai 26. marraskuuta 2021

Halle ja Tiva

Greta Hällfors-Sipilä: Halle, 1918

Helsinkiläinen Greta Hällfors-Sipilä (1899-1974) opiskeli vuosina 1915-17 Helsingin taideyhdistyksen piirrustuskoulussa, jossa hän tutustui tulevaan mieheensä, Ahvenanmaalla syntyneeseen ja Turussa nuoruutensa eläneeseen Sulho Sipilään (1895-1949). Nuoret rakastuivat ja menivät 1924 naimisiin. 

1910- ja 1920-luvuilla Halleksi ja Tivaksi (mistä nimet?) kutsuttu boheemi taiteilijapariskunta eli tuottoisaa luomiskautta ja vilkasta seuraelämää. Ajalle tyypillisesti Halle eli Sulho sai sukupuolensa takia enemmän huomiota ja arvostusta taiteilijana kuin hänen taitava ja tuottoisa vaimonsa Tiva eli Greta, joka ei elämänsä aikana järjestänyt edes yhtään yksityisnäyttelyä. Kerrotaan, että Sulho jopa signeerasi omiin nimiinsä osan Gretan maalauksista (täällä). 

Helsingissä järjestettiin 1910-luvulla useita kansainvälisiä taidenäyttelyitä, joissa oli esillä mm. kymmeniä Marc Chagallin (1887-1985) ja Wassily Kandinskyn (1866-1944) moderneja töitä. Nuori Sipilän taiteilijapariskunta ihastui ja imi vaikutteita näiden venäläis-ranskalaisten taiteilijoiden avatgardisista maalauksista. Yleisössä näyttelyt herättivät lähinnä kummastusta ja vakiintuneissa taidepiireissä avatgardisteja yleisesti vieroksuttiin. 

Perheen toimeentulon Vilho Sipilä ansaitsi laivaston upseerina ollen paljon poissa kotoa. Vuonna 1944 hän erosi puolustusvoimista, mutta kuoli yllättäen aivoverenvuotoon jo 1949. Avioliitto jäi lapsettomaksi. Greta Hällfors-Sipilä oli 1946 sairastunut aikalaisten mukaan skitsofreniaan, joskin Sipilöiden elämää tutkineen Ateneumin entisen johtajan Soili Sinisalon mukaan kyse saattoi ennemmin olla (vain) syvästä uupumuksesta (täällä). 

Sairastuttuaan Greta Hällfors-Sipilä joutui Kellokosken mielisairaalaan, jossa hän eli kuolemaansa 1974 asti. Sinisalon mukaan Greta toipui mielen sairaudestaan, mutta joutui asumaan sairaalassa, sillä hänellä ei miehensä kuoltua ilmeisesti ollut enää kotia, jonne palata. Asuessaan lähes 30 vuotta mielisairaalassa Greta maalasi noin 3 000 vesivärimaalausta.

Halle ja Tiva elivät monisärmäisen ja värikkään elämän itsenäistyvässä Suomessa kahden maailmansodan välissä. Yhdessä ja erikseen näkien ja tekien.

Sulho Sipilä: Muotokuva (Greta Hällfors-Sipilä), ajoittamaton

torstai 25. marraskuuta 2021

Rullaportailla HAM:iin


Viime vuonna - hetki ennen koronaa - tykästyin ensin Ateneumissa (täällä) ja sitten Turun taidemuseossa (täällä) Greta Hällfors-Sipilän noin sata vuotta sitten maalaamiin kaupunkimaisemiin. Lahjakkaan nuoren kuvataiteen opiskelijan pääosin vesivärein tehtyjä luomuksia - monet kotikulmiltani Johanneksen kirkon ympäristöstä Helsingin Punavuoresta. 

Vajaa viikko sitten avattiin Helsingin taidemuseossa Greta Hällfors-Sipilän ja hänen aviomiehensä Sulho Sipilän yhteisnäyttely. Ensi kesään asti auki olevassa näyttelyssä on esillä 60 teosta - pääosin 1910-1940-luvuilta. Gretan töihin ihastuneena päätin mennä heti tutustumaan avioparin uuteen näyttelyyn, vaikka olin vasta toipumassa Outi Heiskasen yltäkylläisestä näyttelystä (täällä ja täällä). 

Olen karsastanut Helsingin taidemuseota sen (nykyisen) sijainnin takia - Kampin metroasemaa vastapäätä, Tennispalatsin toisessa kerroksessa. Jotenkin en ole tullut sinuiksi paikan kanssa. Tykkäsin kun museo sijaitsi vielä Meilahdessa, ja rakastan vanhaa Ateneumia asema-aukiolla ja tyylikästä Taidehallia Töölössä. Leffateattereiden yhteyteen vuonna 1999 siirtynyt Helsingin taidemuseo - paremmin tunnettu nimellä HAM (lyhennys englannin kielisestä nimestä Helsinki Art Museum) - on jäänyt minulle vieraaksi.

Sipilän boheemin ja avangardistisen taiteilijapariskunnan näyttely oli kuitenkin riittävä täky astella rullaportaiden kuljetettavaksi Tennispalatsin toiseen kerrokseen :):) Nauttimaan Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) ja Sulho Sipilän (1895-1949) kiinnostavista muotokuvista, tarkoista sisäkuvista sekä kaupunkimaisemista, joihin on ikuistettu näkymiä heidän Laivurinrinteen kotinsa ikkunoista. Avioparin maalauskohteet olivat usein samoja - mm. Johanneksen kirkosta kumpikin on tehnyt useita teoksia -  Sulhon maalatessa pääosin öljyväreillä, vaimon pitäytyessä akvarelleissa.

Edelleen fanitan Grete Hällfors-Sipilää, jonka työt hänen eläessään jäivät lähes huomiotta ja täysin aviomiehen tuotannon varjoon. Onneksi hänen kiinnostavat maalauksensa ovat viime vuosina olleet esillä merkittävissä näyttelyissä. 

Greta Hällfors-Sipilä: Maitojono, 1917

Greta Hällfors-Sipilä: Äiti Hanasaaren hiekkarannalla, 1921

Greta Hällfors-Sipilä: Aamupäiväkahvit Kitin ja Björnin luona, 1924

Sulho Sipilä: Sisäkuva, soittava nainen, 1931

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Tontun seuraksi


Viikonloppuna vanhat joulutontut (täällä) saivat seurakseen ruskean keraamisen kynttilänjalan ja led-kynttilän. Punavuoren kaksiossa alkaa vähitellen tuntua yhä jouluisemmalta, vaikka kaupunkikodissani vältänkin liiallista jouluhössötystä. 

Toistaiseksi olen pärjännyt yhdellä joulutähdellä, yhdellä ovikranssilla, kynttilöillä ja parilla joulutontulla. Tämä riittänee, sillä joulujutuista saan nauttia sopivasti ja riittävästi asuessani väliin Ukin mökillä Salossa ja väliin Tyttärien Tilalla Merimaskussa. 

Tummanruskean kynttilänjalan sain Opiskelijatytöltä, joka Hesan reissullaan yöpyi luonani Punavuoressa ja jonka Dora-koiraa hoidin lauantai-illan, kun Tyttö oli illastamassa kavereidensa kanssa. Väri sopii hienosti eteisen vanhaan, tummaraamiseen peiliin :)

Kuvassa oleva pitkä teko-kynttilä taas on oma heräteosto pienestä lifestyle-liikkeestä Naantalista. Olen pitkään karsastanut teko-kynttilöitä, mutta nyt päätin kokeilla. Hämmästyin ja jopa innostuin, sillä tämä ruotsalainen Star-merkkinen kynttilä on oivallinen ja lähes oikean tuntuinen. Valo ”elää” juuri sopivasti, mutta ei ”heilu” liikaa. Kynttilä seisoo tukevasti kaikissa niissä kynttilänjalkoissani, joissa olen ennen käyttänyt ns. kruunukynttilöitä. Pattereilla toimivan ihmekynttilän pohjassa on pieni nappula, josta valo tulee päälle.

Jatkossa poltan vuoroin oikeita ja vuoroin teko-kynttilöitä. Tilanteen mukaan, ja joskus jopa yhtäaikaa :):)

tiistai 23. marraskuuta 2021

Kaunista syyskaupunkia

Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun risteys - takana Kansallismuseon torni.
 
Temppelikatu 1 - Talo, jonka A-rapun 3. krs:ssa Äitimuori asui alle kouluikäisenä.

maanantai 22. marraskuuta 2021

Vielä Outsasta

Outsa, 2008

Yli 80-vuotias taidegraafikko, performanssitaiteilija ja akateemikko Outi Heiskanen asuu nykyään vakavan muistisairauden takia hoivakodissa Vehmaalla. Pitkän ja tuotteliaan taiteilijauran sekä monisärmäisen yksityiselämän jälkeen.

Ensimmäisenä vuonna 1937 Mikkelissä syntyneestä taiteilijasta mieleeni muistuu hartioille ulottuvat harmaat käkkärähiukset ja veikeä, metsänpeikkoa muistuttava olemus. Mikä mielikuva ei ehkä vastaa totuutta... 

Hugo Simbergin sukulaissieluksikin kutsuttu Outi Heiskanen oli monialainen kuvataiteilija ja kahden tyttären äiti, joka tuntuu eläneen voimakkaasti - lähinnä työnsä ja intohimojensa ohjaamana. Hän osallistui lukuisiin poikkitaiteellisiin projekteihin, toteutti pitkiä opintomatkoja ulkomaille ja nautti monipuolisesta ystävä- ja kollegapiiristä. 

Laajan yleisön tietoisuuteen Outi Heiskanen tuli viimeistään vuonna 1974 ensimmäisen yksityisnäyttelyn ja esikoistyttärestään Metistä (s.1961) tehdyn Punatukkainen tyttö -nimisen grafiikkatyön myötä. Myös tämä herkkä ja ihastuttava teos on nähtävillä Ateneumin retrospektiivisessä näyttelyssä (täällä).

Outi Heiskasen ystävän ja hänestä uuden elämänkerran kirjoittaneen Tuula Karjalaisen mukaan Heiskasessa eli useita sivupersoonia eli oheisouteja, joita hän ”tarvitsi” niin vilkkaassa sosiaalisessa elämässään kuin taiteen tekemisessä. Yksi oheisouti oli Immi Piilo, joka maalatessaan ”pystyi” käyttämään vahvoja värejä, toisin kuin ”oikeaOuti”. Myös Immi Piilon töitä on nähtävissä Ateneumin näyttelyssä, mm. vuonna 2008 maalattu Outsa - omakuva Outista tai Immistä.

Ateneumin näyttelyssä on esillä Sakari Viikan ottamia valokuvia Outi Heiskasesta. Lisää taitavan valokuvaajan ja valokuvataiteilijan Sakari Viikan (s.1956) valokuvia Heiskasesta löytyy museon 3. kerroksen rappukäytävän sivuhuoneesta.

Viimeiset julkisuuteen tulleet työt Outi Heiskanen on tehnyt pitkäaikaisen vedostajansa, graafikko Janne Laineen (s.1970) kanssa. Kahden persoonallisen graafikon yhteistyö on tuottanut useita ihastuttavia grafiikkatöitä, joissa yhdistyy Heiskasen eläinhahmot ja luonnon mystifiointi Laineen kiehtovaan maisemakuvaukseen. 

Ateneumin Outi Heiskasen näyttelyssä löytyy paljon kiinnostavaa katsottavaa ja tutkittavaa. Ja tunteita (täällä). Minulla jäi vielä katsomatta näyttelyyn kuuluva, 40 minuuttia kestävä Outi Heiskasesta kertova lyhytelokuva...

Outi Heiskanen: Punatukkainen tyttö, 1974

Sakari Viika: Outi Heiskanen rakentamassa näyttelyä Siirrettävä Tuonela, Meilahti 1983

Sakari Viika: Outi Heiskanen Syysjärvellä heinäkuussa 1989 

Outi Heiskanen ja Janne Laine: Kaksoset, 2015

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Hajahuomioita - tunteella

Heiskanen: Siipirikko, 1991 

Kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa taidegraafikko Outi Heiskasen (s.1937) teoksiin ja hengittämässä hänen maailmaansa. Pääosin grafiikkaa, mutta vähän myös muuta. Paljon tunnetta - lempeyttä, rakkautta, häpeää, surua, katkeruutta - mutta ei paljon iloa. Mystistä, pikkutarkkaa, unenomaista, hämmentävää, mielenkiintoista, humoristista, tarkkasilmäistä, leikkisää, eroottista. 

Ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Mytologiaa, totta ja tarua. Erikseen, yhdessä ja limittäin. Yli 300 teosta lähes 50 vuoden ajalta. Kaikki taidolla ja tunteella tehtyjä. Viimeiset työt vuodelta 2015, jolloin etenevään muistisairauteen sairastunut taiteilija muutti hoivakotiin. 

Tyhjän rakentaminen on vaatimatonta tarkkailua, 
hajahuomioita, verkko, jolla nyhjäistään tyhjästä ihmisolentoja, 
 heimo, kansan rituaalit, pelisäännöt, murhe, orpo olo, 
joutilaisuus, puuhailu, olla tietoisena turhuudesta 
ja hurmioituneena elämän nykivästä orgasmista. 
Olen miettinyt voiko tyhjyyttä rakentaa.”

Näyttelyn on kuratoinut Outi Heiskasen ystävä, filosofian tohtori, taidekriitikko ja kirjailija Tuula Karjalainen Ateneumin intendentin Sointu Fritzenin kanssa. Esitetekstissä Karjalainen kehottaa kävijöitä ottamaan tunteet mukaan näyttelyyn mennessään. Hänen mukaansa Heiskasen teoksissa kuvataan ja tutkitaan ”naiseutta, äitiyttä, rakkautta, avioliittoa, lapsia - hyvin henkilökohtaisia ja syvälle meneviä teemoja.” Jokaista puhuttelevaa, joten yritin noudattaa Karjalaisen ohjetta ja katsoa ja aistia teoksia tunteella. Väliin onnistuin, ja se tuntui hyvältä.

Ensimmäistä kertaa tutustuin kunnolla Outi Heiskasen teoksiin. Rauhassa ja keskittyneesti - ja tunteella. Ja tykkäsin hänen rehellisistä kuvistaan ja ”viivan mestarin” elävästä ”risuviivasta”.

Heiskanen: Kotikuusi, ajoittamaton

Heiskanen: Lepakko ja apina, 1979

Yksityiskohta Heiskasen teoksesta Merikäärme, 1978

lauantai 20. marraskuuta 2021

Joulua kohti 2

Tutuin tontuin Jouluun - lisää täällä :):)

perjantai 19. marraskuuta 2021

Ei päivää ilman vihreää


Jos lumoudun jäkälistä (täällä), niin paljon eivät jää jälkeen sammaleet. Talveen valmistuvassa, harmaassa luonnossa värikylläiset vihermättäät erottuvat ihanasti - syyssateiden korostaessa. Kutsuu koskettamaan.

torstai 18. marraskuuta 2021

Sumussa saapastelua

Isänpäivän viikonloppu oli ainakin Varsinais-Suomessa kaunis - poutaa ja aurinkoa. Öisin oli pikkupakkasta, mikä Merimaskun saaristopitäjässä nostatti upean sumun aamuisin ja alkuillasta - auringon nousun ja laskun aikaan.

Perjantaina hetki ennen auringon laskua kiersimme Tilalta lähtevän tutun luontopolun (täällä). Pelto-osuutta kävellessämme saimme seurata rauhoittavaa usvakantta, joka alkoi hitaasti kehittyä pellon päälle. Tosin eniten hauskuutta taisi mukanaolijoille tuoda savinen pelto, johon etenkin pienimmän ja kevyimmän kävelijän kengät väliin vajosivat lähes nilkkoihin asti. Nauroimme ja hulluttelimme savisista kengistä välittämättä. Tosin loppumatkan kukin yritti etsiä polun reunasta kosteita heinämättäitä puhdistaakseen kenkänsä :)

Sunnuntaiaamuna suuntasimme isommalla porukalla kävelemään Merimaskun omakotitaloalueelle, jossa kiersimme hiekkateitä kävellen lähes kuuden kilometrin lenkin. Jälleen saimme nauttia upeasta sumusta. Netistä tarkastin, että säätieteilijät käyttävät termejä sumu ja utu, joista sumu on sakeampaa kuin utu. Usva sen sijaan on kansanomainen termi ja tarkoittaa niin sumua kuin utua, ja kaikkea siltä väliltä :) Minulle sanat sumu ja usva ovat tutuimpia, utu vieraampi.

Kivaa, kaunista ja sumuista. Ja lonkka kesti sekä lauantain 4 km että sunnuntain 6 km - vaivatta :):) 


keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Mustunut aamupuuro

 


Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa yön yli haudutettua uunipuuroa. Oli innoissani - olihan Tilan leivinuuni sopivasti lämpimänä pitsan paiston jäljiltä (täällä). Viksuna mummona ajattelin käyttää ison uunin jälkilämmön hyväksi.

Mutta hullusti hommassa kävi. En tajunnut, että leivinuuni oli vielä myöhään illalla (edelleen) tulikuuma, toisin kuin tuttu sähköuuni, jonka saa tarkkaan säädettyä esim 100-120 asteeseen. 

Aamulla oli innoissani tarjoamassa porukoille ”herkullista” uunipuuroa. Vaan enpä tarjonnutkaan. ”Herkullinen” uunipuuroni oli palanut mustalle karrelle. Sananmukaisesti palanut ja hiiltynyt. Liian pitkään liian kuumassa uunissa.

Arvaa naurattiko :):) Onneksi suurperheen ruoanvalmistuksessa paljon käytetty Äitimuorilta peritty jättipata ei vaurioitunut...

tiistai 16. marraskuuta 2021

Isänpäivää Tilalla


Vietimme Isänpäivän viikonloppua Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Tällä kertaa juhlimassa olivat Ukin, minun ja Tilalla asuvan Opiskelijatytön lisäksi Opiskelijapoika perheineen - Anni-avovaimo sekä 5v ja 9kk pikkupojat - ja Juniori Unja-Tyttöystävän kanssa. Esikoinen halusi kolmen Pikkupoikansa kanssa vaihteeksi keskittyä ”vain” perheen ikioman isän juhlintaan :) Ja Lontoontyttö oli sidottu työhommiinsa Lontooseen. Porukkaa oli kuitenkin paikalla juuri sopivasti - ei liikaa eikä liian vähän: 2 isää, 5 muuta aikuista ja 2 eloisaa pikkupoikaa. 

Lauantaina aamupäivällä Opiskelijatyttö loihti ison pitsataikinan ja ryhtyi lämmittämään Pakarituvan vanhaa leivinuunia. Kuuden tunnin ja kolmen pesällisen jälkeen uuni alkoi olla sopivan tulikuuma. Taikina sen sijaan oli ehtinyt paisua yli äyräittensä, mikä nauratti mutta ei onneksi vaikuttanut pitsojen makuun.

Illalla jokainen kokosi ja paistoi oman pitsansa omien mieltymystensä mukaan: tomaattimurskaa, raastettua juustoa, punasipulia, tuoretta ananasta, aurajuustoa, ricottaa, meetvurstia, tomaattia, kinkkua, munakoisoa... Yksi ei tykännyt sipulista, toinen rakasti meetvurstia ja kolmas inhosi aurajuustoa. Onneksi jokainen onnistui loihtimaan mieleisensä täyteyhdistelmän Opiskelijatytön toimiessa avuliaana emäntänä. 

Tulikuuman leivinuunin käytössä me kaupunkilaiset todella tarvitsimme ”kokemusopasta” :):) Miten käsittämättömän nopeasti - alle kahdessa minuutissa - iso pitsa paistui kuumassa uunissa kypsäksi ja ihanan herkulliseksi. Jokaisesta pitsasta tuli tekijänsä mielestä ”maailman paras pitsa”.

Herkuttelun lomassa keskityimme välillä viisivuotiaan loppumattomiin juttuihin ja välillä vain rauhoituimme ihastelemaan avoimesta uuninluukusta loimuavaa kauniin punertavaa kajoa. Kiva ja leppoisa isänpäivän aattoilta leivinuunin lempeässä lämmössä. 

Isät ja muut nauttivat, ja kaikki pääsivät aikaisin nukkumaan. Molemmat isät myös heräsivät aikaisin - vanhempi tuttuun tapaansa pirteänä heti viiden jälkeen ja nuorempi ei tapansa mukaisesti, vaan ”pikkupakosta” silmät ristissä kuuden pintaan aamuvirkkua konttaajaa vahtimaan :):) 

Isänä eläminen on ihanaa ja raskasta. Eikä eronne äitinä elämisestä - uskoisin. Ihmisen elämää. 
 
Pitsataikina yllätti :)

Tulikuumassa leivinuunissa herkulliset pitsat paistuivat parissa minuutissa.

Leivinuunin lämmin kajo kaunisti koko tuvan.

maanantai 15. marraskuuta 2021

Sylikoira

Dora 6kk

tiistai 9. marraskuuta 2021

Paluumuuttaja


Elämän loppupuolella alkaa minuus taas hiljalleen
lähestyä ihmistä
kuin evakkomatkalta palatakseen, 
kotiseudulleen,
omaan multaan kuolemaan,
levon saadakseen.
Arkana se lähestyy kuin pelotettu eläin,
kaatopaikoilla harhaillut,
kauan pakoon juossut,
haavoittunut, verta vuotanut,
arpeutunut, pahkainen.
Jos hiljaa ojennat kätesi,
se saattaa tulla
ja asettua sinuun loppuiäkseen. 

Eeva Kilpi 
Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972-2000 (WSOY 2006)

maanantai 8. marraskuuta 2021

Hämäränhyssyä

Merimaskun Tilalla :):) 

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Viherkatto


Runsas vuosi sitten Ukki laitatti rantasaunan kattoon sammalkatteen, joka onnistu yli odotusten (täällä). Edelleen se on upea ja runsaslajinen. Alkukeväästä kasvua avitettiin lannoitteella ja kesähelteillä kuivuutta ehkäistiin ylimääräisellä kastelulla. Liekö Ukin hyvästä hoidosta :) vai mistä, mutta tänä syksynä viherkatto on voinut erityisen hyvin.
 
Juttu kannatti, vaikka minä alkuun kovasti epäilin, voiko noin outo juttu onnistua. Onneksi Ukki piti päänsä - tapansa mukaan :)


lauantai 6. marraskuuta 2021