Heiskanen: Siipirikko, 1991
Kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa taidegraafikko Outi Heiskasen (s.1937) teoksiin ja hengittämässä hänen maailmaansa. Pääosin grafiikkaa, mutta vähän myös muuta. Paljon tunnetta - lempeyttä, rakkautta, häpeää, surua, katkeruutta - mutta ei paljon iloa. Mystistä, pikkutarkkaa, unenomaista, hämmentävää, mielenkiintoista, humoristista, tarkkasilmäistä, leikkisää, eroottista.
Ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Mytologiaa, totta ja tarua. Erikseen, yhdessä ja limittäin. Yli 300 teosta lähes 50 vuoden ajalta. Kaikki taidolla ja tunteella tehtyjä. Viimeiset työt vuodelta 2015, jolloin etenevään muistisairauteen sairastunut taiteilija muutti hoivakotiin.
”Tyhjän rakentaminen on vaatimatonta tarkkailua,
hajahuomioita, verkko, jolla nyhjäistään tyhjästä ihmisolentoja,
heimo, kansan rituaalit, pelisäännöt, murhe, orpo olo,
joutilaisuus, puuhailu, olla tietoisena turhuudesta
ja hurmioituneena elämän nykivästä orgasmista.
Olen miettinyt voiko tyhjyyttä rakentaa.”
Näyttelyn on kuratoinut Outi Heiskasen ystävä, filosofian tohtori, taidekriitikko ja kirjailija Tuula Karjalainen Ateneumin intendentin Sointu Fritzenin kanssa. Esitetekstissä Karjalainen kehottaa kävijöitä ottamaan tunteet mukaan näyttelyyn mennessään. Hänen mukaansa Heiskasen teoksissa kuvataan ja tutkitaan ”naiseutta, äitiyttä, rakkautta, avioliittoa, lapsia - hyvin henkilökohtaisia ja syvälle meneviä teemoja.” Jokaista puhuttelevaa, joten yritin noudattaa Karjalaisen ohjetta ja katsoa ja aistia teoksia tunteella. Väliin onnistuin, ja se tuntui hyvältä.
Ensimmäistä kertaa tutustuin kunnolla Outi Heiskasen teoksiin. Rauhassa ja keskittyneesti - ja tunteella. Ja tykkäsin hänen rehellisistä kuvistaan ja ”viivan mestarin” elävästä ”risuviivasta”.
Heiskanen: Kotikuusi, ajoittamaton
Heiskanen: Lepakko ja apina, 1979
Yksityiskohta Heiskasen teoksesta Merikäärme, 1978
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti