Kun mummi pyörän osti

Olen kuunvaihteessa lähdössä lyhyelle pyöräretkelle Viroon. Minä, joka en viimeiseen 15 vuoteen ole pyöräillyt yhtään kilometriä. Tosin tätä ennen olen vuosia pyöräillyt opiskelu-, työ- ja lomamatkoja. Yksin, puolison ja/tai lasten kanssa sekä järjestetyillä, usean päivän pyörämatkoilla niin Suomessa kuin mm. Ranskassa ja Kreikassa. Mutta silti vähän jännittää, miten mummi pärjää…

Viime viikolla hankin Helkaman sähköavusteisen polkupyörän, jossa on seitsemän vaihdetta ja jalkajarru. Ja pyöräilin ensimmäisen lyhyehkön retken Vantaanjoen vierttä Tammiston Intersport-kaupalta kotiin Punavuoreen. Lähes 20 kilometriä luonnonkaunista pyörätietä. 

Osasin edelleen pyöräillä :) Eikä tasapainonkaan kanssa ollut ongelmia, mitä vähän etukäteen jännitin. Ja Helkaman sähköpyörä toimi enemmän kuin hyvin. 

Joten odotan Viron retkeä innokkain (ja jännittynein) mielin…

Vielä Nissbackasta

Entinen, luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini, 

jossa on esillä kymmeniä Laila Pullisen veistoksia. 

Kirjoittaessani eilen Nissbackan kartanosta ja Laila Pullisen veistospuistosta törmäsin kahteen vesiperään. Ensinnäkin - kartanosta ja sen maista on ”kartanon” omistuksessa enää pari hehtaaria maata ja joitakin sivurakennuksia, sillä nykyään Vantaan kaupunki omistaa suurimman osan kartanon entisistä maa-alueista ja hirsinen päärakennus paloi maan tasalle jo joulukuussa 1935, kuten eilisessä postauksessa kirjoitin (täällä).

Toiseksi - Nissbackan kartano löytyy Vantaan Hakunilasta (ruots. Håkansböle) eikä Nikinmäestä, kuten kartanon nimestä voisi kuvitella, sillä Nikinmäki on Nissbackan suomenkielinen nimi. Tämä ristiriita selittynee sillä, että nykyisen Itä-Vantaan alueelle syntyi 1600-luvulla kaksi merkittävää kartanoa - Håkansbölen ja Nissbackan kartanot - joiden entisillä mailla nykyiset Hakunilan ja Nikinmäen kaupunginosat sijaitsevat. Mutta mainittujen kartanoiden päärakennukset (tai toisesta vain jäänteet) ovat jääneet Hakunilan puolelle. 

Nissbackan kartano siirtyi William Ramsayn (1864-1944) omistukseen vuonna 1900 hänen isältään Johan August Ramsaylta (1827-1910), joka oli ostanut sen kuusi vuotta aiemmin. Ramsayn agronomin koulutus ja kunnallisneuvoksen arvo auttoivat häntä kehittämään Nissbackaa suureksi ja vauraaksi mallimaatilaksi. Hän mm. rakennutti uuden komean päärakennuksen, joka valmistui 1913 ja jonka suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923).

Päärakennuksen tulipalon jälkeen vuonna 1935 perhe siirtyi asumaan tilan pehtorin rakennukseen, joka nykyään toimii kotimuseona. William Ramsayn kuoltua 80-vuotiaana kartanon peri hänen poikansa Carl August William Ramsay (1899-1954), Laila Pullisen puolison Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) isä ja nykyisen omistajan Jean Ramsayn isoisä. 

Pehtorin talon eli nykyisen kotimuseon edessä on vanha betoninen uima-allas, joka minusta oli yksi puutarhan kiehtovimpia elementtejä. Kysyin museon lipunmyyjältä sen ikää, mutta hän ei osannut vastata - veikkasi yli satavuotiaaksi… 

Muuttaessaan Nissbackan kartanon maille Laila Pullinen kunnosti entiseen kivinavetan päätyyn itselleen pienen, mutta korkean työskentelytilan - ateljeen. Nykyään ateljeessa voi tutustua kuvanveistäjän työtiloihin ja -kaluihin, ja siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Tänä kesänä ateljeetilaan on koottu Kotona taiteessa -niminen näyttely, jossa on esillä mm. Ramsayn suvun kirjeitä ja valokuvia, jotka aikoinaan säästyivät kartanon tuhoisalta tulipalolta.

Ateljee-galleriassa törmäsin tuttuun kipsivedokseen, joka esitti Gunnar Didrichseniä ja hänen vaimoaan Marie-Louisea. Laila Pullisen vuonna 1985 tekemä valmis kuparireliefi pariskunnasta on esillä Didrichsenin kotimuseon olohuoneessa Helsingin Kuusisaaressa, jossa sitä ihailin syyskuussa 2019 (täällä). 

Nissbackan veistospuistosta löytyi vielä yksi uusiokäyttöön otettu rakennus - leikkimökkiin perustettu Cafe Anja & Annikki -kahvila. Erikoinen nimi viittaa Laila Annikki Pulliseen ja Lailan miniän Anja-äitiin - molemmat kuulemma innokkaita piirakanleipojia…

Valokuva vuonna 1935 palaneen kartanon ”uudesta” päärakennuksesta. 

Kotimuseon seinällä oli kopio Väinö Blomstedtin (1871-1947) taulusta, 

jonka mallina oli ollut 73-vuotias William Ramsay. 

Entinen kivinavetan pääty, jonka kunnostettiin Laila Pullisen ateljeeksi 

ja vasemmalla Lailan veistos Daidalos (1996).

Lailan ateljeen työkalunurkkauksen lattialla oli kipsivedos tutusta pariskunnasta :)

Vasemmalla entinen pehtorin talo, takana entinen viljamakasiini 

ja edessä tilan ehkä satavuotias uima-allas.

Cafe Anja & Annikki entisessä leikkimökissä

Lailan veistoksia ja muuta kivaa

Vasemmalla Arktinen afrodite (musta variaatio) vuodelta 1972 ja

oikealla Lailan perheen kotina vuodesta 1985 toimineen entisen pehtorin talon veranta.

Terijoella syntynyt Laila Annikki Pullinen (1933-2015) kiinnostui kuvataiteista jo lapsena ja valmistui 22-vuotiaana Suomen taideakatemiasta kuvataiteilijaksi. Pian tämän jälkeen Pullinen jatkoi taideopintoja Italiassa, jossa hän asui, opiskeli ja työskenteli useita vuosia.  

Vuonna 1971 Laila meni naimisiin neurologian erikoislääkäri Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) kanssa ja seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa lapsensa Jean Ramsay. Kymmenisen vuotta myöhemmin pitkiä aikoja ulkomailla elänyt perhe palasi pysyvästi Suomeen ja lunasti itselleen Ramsayn suvulle kuuluneen Nissbackan kartanon Vantaan Hakunilassa. Kartanon päärakennus oli palanut jo vuonna 1935, mutta alueella oli edelleen muita huonokuntoisia rakennuksia, muun muassa pehtorin tupa, viljamakasiini ja osa entisestä navettaa. 

Ramsayt muuttivat asumaan entiseen pehtorin taloon ja alkoivat töidensä ohella hoitaa kartanon tiluksia ja kunnostaa rakennuksia. Parin vuoden päästä 1985 he avasivat tilan vanhassa viljamakasiinissa taidegallerian ja kartanon metsäpuistosta tehtiin veistospuisto. 

Kesällä 2021 yleisölle avattiin myös Pullinen-Ramsayn perheen kotitalona toiminut pehtorin talo. Tai oikeastaan vain talon alakerta, sillä yläkerrassa ymmärtääkseni asuu Lailan poika perheineen - Jean Ramsay, joka toimittajan, kirjailijan ja muusikon hommien ohella toimii veistospuiston ja kahden gallerian toiminnanjohtajana ja oppaana. 

Kotimuseo oli mukavaa nähtävää. Täynnä Laila Pullisen taiteilijaystäviltään saamia tauluja, pieniä veistoksia ja joitakin lasiesineitä - perussohvien sekä ruoka- ja kirjoituspöytien - ja (ei niin perus-)flyygelin - lisäksi :) Seinillä oli paljon mm. taidemaalari Jaakko Sieväsen (1932-2013) maalauksia. Ystävä, joka oli ollut Lailan nuoruusvuosien opiskelukaveri niin Suomen taideakatemiassa kuin Italiassakin. 

Parasta alueella oli kuitenkin viljamakasiinin veistosnäyttely, jossa oli esillä viitisenkymmentä Laila Pullisen veistosta 1950-luvulta 2010-luvulle. Kun makasiinin matalasta ovesta astui sisään hämärään entiseen varastotilaan, niin tuntui kuin pääsisi samaan sulattamoon - tai syliin - pronssin, metallin, marmorin ja graniitin kanssa. Paljon mielenkiintoisia teoksia - niin jättikokoisia ja jäälle käyviä kuin pikkuruisia ja läheltä katsottavia. Ehkä puolet teoksista oli abstrakteja ja puolet tunnistettavia muotokuvia. Tykkäsin tosi paljon. Materiaaleista jännin oli päärynäpuu, jonka paksusta kannosta Pullinen oli 1960-luvulla veistänyt ja kullannut oman kuvansa. 

Laila Pullisen veistoksiin tutustuin ensimmäistä kertaa tarkemmin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä maaliskuussa 2022 (täällä). Ja tykästyin jo silloin. Tämän jälkeen osasin Turun kaupunginteatterissa käydessäni marraskuussa 2022 huomata teatterin aulatiloissa olevan Karthagon hävitys -nimisen valtavan kuparireliefin (1969), joka oli työstetty Pulliselle tyypillisellä räjähdystekniikalla (täällä). 

Nissbackan veistosilottelu jatkui vanhoja rakennuksia ympäröivässä puutarhassa ja metsäpuistossa. Joitakin kymmeniä isokokoisia, pääosin Laila Pullisen tekemiä graniitti- ja pronssiveistoksia sulassa sovussa kartanon parisataa vuotta vanhojen tammien kanssa - ja olipa joukossa jokunen pähkinäpuukin :) Väliin tuntui, että oli jopa liikaa katsottavaa - ja mieli väsyi.

Näin kuitenkin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Kotona veistospuistosta lukiessani huomasin, että olin missannut puiston etelärinteen, jonne Pullinen oli 1987 muovannut Muinainen meri -nimisen maareliefin - maisemateoksen, jonka seuraksi oli aseteltu kaksi pronssista alastonpatsasta Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo (1970). 

”Täytynee palata”, totesi Mummo, kuten usein aiemminkin :) Joskus tulee palattua, joskus ei…

Yleiskuva entisen viljamakasiinin pysyvästä veistosnäyttelystä

Kulttuurineuvos (Carl Öhman), 2002

Omakuva (Mons aureus), 1966 

Sotalesken päiväkirja (1970) kuvaa Lailan äitiä Tyyni Pullista (1909-2008)

kolmessa eri iässä - nuorena, ķeski-ikäisenä ja vanhana.

Lailan olohuoneessa paraatipaikalla oli Jaakko Sieväsen Lemminkäisen äiti (1966)

Jaakko Sievänen: Lailan muotokuva (Firenze), 1958

Salvador Dali: Kaksi figuuria

Vasemmalla Laila Pullisen jättimäinen graniittityö Dike, oikeuden jumalatar vuodelta 2003 

ja vasemmalla Lailan ateljeessa apulaisena 1980-luvulla toimineen 

kuvanveistäjä Pekka Kaikkosen (s.1958) pyöreä betonityö. 

Kolmas Laurin kirkoista

Vierailin Perniön Pyhän Laurin kirkossa elokuussa 2020, jolloin kirjoitin blogiini Yksi Laurin kirkoista -nimisen postauksen (täällä). Suunnittelin käyväni muissakin Pyhälle Laurille eli Laurentiukselle omistetuissa kirkoissa, joita Suomessa Perniön lisäksi on mm. Mynämäellä, Janakkalassa, Lohjalla ja Vantaalla. 

Tämän vuoden alussa tammikuussa kävin Lohjan Pyhän Laurin kirkossa, johon ihastuin ikihyviksi (täällä). Mynämäki ja Janakkala ovat vielä käymättä, mutta Vantaalla olevassa Pyhän Laurin kirkossa eli Helsingin pitäjän kirkossa vierailin vajaat kaksi kuukautta sitten eli elokuun alussa. 

Pyhän Laurin kirkko on valmistunut 1490-luvulla ja on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Yli sata vuotta sitten 1893 kirkko tuhoutui tulipalossa pahoin. Rakennuksen kaikki puuosat tuhoutuivat ja myös osa kiviaineksesta vaurioitui. Vanha alttaritaulu ja kynttiläkruunut saatiin pelastettua, samoin kolme puista pyhimysveistosta. 

Kirkon säilyneet kivirakenteet kunnostettiin ja loppu, samoin kuin kirkon sisustus, rakennettiin arkkitehti Theodor Höjerin (1843-1910) suunnitelmien mukaan, mikä muutti rakennuksen ulkonäköä merkittävästi. Nykyinen kirkko onkin yhdistelmä keskiaikaisia rakenteita 1490-luvulta ja Höjerin uusgottilaisia näkemyksiä 1890-luvulta.

Tulipalon myötä kattoholveista paljastui keskiaikaisia maalauksia, mm. yksinkertaisia eläin- ja ihmisaiheita. Niitä oli vaikea - ehkä mahdotonkin - kunnostaa eivätkä aikalaiset antaneet niille paljon taidearvoa, joten holvit rapattiin ja maalattiin uudelleen. Nyt kattoholveja peittää silloin tehdyt koristemaalaukset, joiden esikuvina oli Pariisin Notre Dame -katedraalin holvimaalaukset.

Pyhä Laurin kirkossa ei ole säilynyt yhtään keskiaikaista Laurentius-pyhimyksen patsasta. Nykyään kirkossa on yksi isokokoinen, puinen Laurentius-patsas halsteri kädessään, kuten Pyhä Laurentius yleensä kuvataan Patsaan on valmistanut vantaalainen kuvanveistäjä Raimo Jaatinen (s.1949) vuonna 1994.

Komea kivikirkko, jonka uljas holvikatto sykähdytti. Kiva nähdä - ja se siitä :)

Tuntemattoman tekijän lasimaalauksen lahjoitti 1893 konsulinna Maria Ekholm, josta en löytänyt mitään tietoa netistä, mikä on harvinaista. 

Lasimaalauksen alalyolella on vanha alttaritaulu, jonka on ilmeisesti tehnyt taidemaalari Robert Ekman (1808-1873). Se jäljittelee Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -nimistä seinämaalausta Santa Maria delle Grazie -kirkossa Milanossa. Maalauksen on vuonna 1857 lahjoittanut seurakunnalle Itä-Helsingissä olevan Herttoniemen kartanon omistaja Johan Abraham Sjernschantz (1787-1864) ja hänen puolisonsa Hedvig Charlotta Cronstedt (1795-1868). Ekman on tunnettu kirkkomaalari, joka on maalannut yli 30 alttaritaulua ympäri Suomea ja mm. Turun tuomiokirkon kattofreskot. 

Raimo Jaatinen: Laurentius, 1994

Ruokaa kentällä

Lentomme Lotooseen lähti kahdelta iltapäivällä, joten ajattelimme Ukin kanssa kokeilla rauhallista lounasta Helsinki-Vantaan lentokentällä. Vuosien mittaan olemme usein nauttineet lähtökahvit, oluet tai kuohuviinit lentoaseman eri kuppiloissa ja joskus kokeilleet joitakin pikaruokapaikkoja, mutta emme koskaan istuneet kunnolla ’nautiskelemassa’. Eläkeläisinä päätimme repäistä...

Muistin, että kentän puolivälissä on vuosia ollut kakkoskerrokseen piilotettu ravintola, josta on näköala suoraan lentokentälle. Sen kummemmin kentän ravintolavalikoimaa tutkimatta päätimme kokeilla vuodesta 1969 toiminutta Fly inn -ravintolaa (täällä).

Ravintolan plussia ovat taivaallinen rauha, lentokoneiden seuraaminen, levollinen taustamusiikki ja ystävällinen palvelu. Mutta ruokavalintamme eivät osuneet nappiin. Maalaissalaattini oli kaunis, mutta pääaineosa eli salaatti maistui seisseeltä ja tilli-jogurttikastiketta oli lirutettu päälle vain jokunen millilitra. Eli annos ei ollut hintansa väärtti, eikä Ukin lohisoppakaan vetänyt vertoja Löylyn keitolle, jota maistelimme pari päivää sitten (täällä).

Sinänsä ravintolan konsepti, jossa listalla on vaihtuva osuus, ”jonka päätähtenä vierailevat palkitut ja tunnetut ravintola-alan tekijät”, on hyvä ja kannustettava. Ruokaillessamme vuorossa oli ravintola Gösta, johon vuosi sitten rakastuimme (täällä). Harmikseni nyt listalta kokeilemani Göstan jälkkäri ’Mintulla maustettua avokadoa’ ei täyttänyt korkeita odotuksiani. Minttuavokado oli mautonta, vadelmasorbettipallo (joka korvasi listalla mainitun mansikan) oli ontto ja paahdettua valkosuklaata oli niukasti.

Ravintolan nettisivuilla lupaama ”laadukas, persoonallinen ja ajaton ravintola, jonka elektinen ilme ja palvelukonsepti yhdistää elementtejä suomalaisesta luonnosta ja käsityöläisyyskulttuurista kansainvälisellä ja modernilla otteella” ei kohdallamme täyttynyt. Mitä tuo koukeroinen kieli sitten tarkoittaneekaan...

Mutta nousukiidossa olevien lentokoneiden ja räntäsateessa kenttää kyntävien kymmenien aura-autojen katselemisesta nautin. Ja siksi saatan pistäytyä Fly Innissä toistekin.

Tanssia Pavilla

Helsingin Pavista jäi viime kesänä huono muisto (täällä). Väkeä ja etenkin naisia oli tuvan täydeltä, enkä kaksituntisen aikana päässyt tanssimaan kuin yhden vaivaisen foksin. Ja sekin meni askelissa sekoillen. Tylsän tanssireissun jälkeen Pavi ei ole kutsunut.

Eilen - vuoden tauon jälkeen - rohkenin uudelleen kokeilla Pavin tanssiparkettia. Mukava kokemus. Oli kivaa, tyystin erilaista kuin vuosi sitten. Sain tanssia koko illan seitsemästä puoli yhteentoista.

Mikä vuodessa on sitten muuttunut? Ensinnäkin olen oppinut lisää tanssitekniikkaa ja seuraamista, ja olen mielestäni selvästi parempi tanssija kuin viime kesänä. Suhtaudun tanssiin nykyään rennommin ja jopa pienellä huumorilla - omissa rajoissani. Myös Pavi paikkana on tutumpi - ja turvallisempi - koska Maijan kesätreenit pidetään Pavin tanssisalissa. Lisäksi eilen paikalla oli useita tuttuja Maijan ja Pirjon tanssitreeneistä, mikä vähensi vierauden tunnetta ja tilanteen outoutta.

Mutta parasta kaikesta oli tanssikumppanini. Ja se että sain tanssia. Maijan treeneissä tuli juhannuksen jälkeen juttua yhden naisassarin kanssa, ja hän kertoi käyvänsä "opettamassa" paria naisoppilasta tanssittamalla heitä oikeilla tanssipaikoilla viejän roolissa. Minähän heti kysymään, josko yksi mummi sopisi joukkoon. Ja niin oli treffit sovittu.

Tanssittiin riehakasta fuskua, sulavaa valssia ja jopa tunnelmallista tangoa ja oudosti soitettua rumbaa - plus pari chachaa. Eli lähes koko osaamani rebertuaari. Mutta kivointa oli tanssia svengaavaa foksin ja fuskun sekoitusta, jota Jaana vei määrätietoisella otteella ja selkelkeästi kokemattomampaakin seuraajaa ohjaten. Välillä istuttiin, juotiin puokkiin puolen litran Novelle-pullo ja juteltiin.

Nautin sydämen ja kropan kyllyydestä. Ja unohdin täysin alkuhuoleni "josko joku ehkä kuikuilee outoa naisparia". Aamulla tanssi-intoni tosin kostautui väsyneellä kropalla ja kipeillä lihaksilla.