Kumiseva kello

Käydessäni toukokuussa Tammisaaressa hämmästyin, kun äkkäsin että pienessä kaupungissa oli kaksi Helene Schjerfbeckin kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä. Keväisellä käynnillä näin näistä vanhemman, vaatimattomamman ja proosallisemman - Chappe-museon lähellä Kustaa Vaasan kadulla olevan ”maalaustelineen” (täällä). Toinen - vuonna 2011 Skepparträdgårdenin puistossa paljastettu muistomerkki - jäi tuolloin näkemättä.

Heinäkuisella Tammisaaren reissulla (täällä) päätin korjata asian. Lähdin Chappe-museolta kävelemään kohti merenrantaa ja Skepparträdgårdenin puistoa, joka muuten suomentuu Laivurinpuistoksi :) Puiston kerrotaan olleen yksi Helenen mielipaikkoja 1920- ja 1930-luvulla kaupungissa. 

Harhailin puistossa pitkään ja etsin muistomerkkiä. Vasta seistessäni lähes teoksen keskellä, tajusin saapuneeni perille…

The Finnish Untuned Bell (Suomalainen epävireinen kello) -niminen muistomerkki koostui kahdesta 20 metrin korkuisesta teräspylväästä ja näiden väliin viritetystä vanhasta kirkonkellosta sekä rakennelman ympärille asetelluista kahdeksasta tammipenkistä. Seisoin siis toisen teräspylvään vieressä, katsoin ylös ja näin kellon. Jees - perillä :)

Muistomerkin on suunnittellut norjalainen nykytaiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953) vuonna 2011. Itse kello on valettu Lontoossa jo vuonna 1811 ja siitä lähtien se on ollut Essexissä Writtle Church -nimisen kirkon tornissa. Vuonna 2003 se päätettiin kuitenkin poistaa tornista, koska se ei soinut harmonisesti kirkon muiden kellojen kanssa. Tuolloin Anne Dolven pelasti kellon tuhoamiselta ja suunnitteli käyttävänsä sitä jossain tulevassa taideteoksessaan. 

Vedän teräspylvääseen kiinnitetystä massiivisesta puukahvasta. Parinkymmenen metrin korkeudessa oleva kello kumisee komeasti. En osaa kuulla mitään epävireisyyttä, ainoastaan kaunista, hieman vaimennettua kirkonkellon soittoa :)

Teoksen tekijän mukaan epävireisyys on kuitenkin teoksen Juttu: ”Epävireisyys muistuttaa niistä epätäydellisyyksistä joita meissä kaikissa on.”

Toisessa pylväässä oli puinen kahva, josta vetämällä kello alkoi soida.

Kuvassa Helene 65-vuotiaana vuonna 1927. 

Valokuva: Harald Holmström, Kansallisgallerian valokuvakokoelma

Tammisaarelainen valokuvaaja Harald Holmström (1901-1984) otti Helene Schjerfbeckistä

lukuisia valokuvia tämän asuessa Tammisaaressa 1920- ja 1930-luvuilla.

PS. Jos haluaa tietää Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) hieman enemmän kuin mitä löytyy tekoälyn tiivistelmästä tai Wikipediasta, mutta ei kuitenkaan jaksa lukua elämänkertoja, niin suosittelen Marko Ylitalon kirjoittamaa Hesarin artikkelia Taiteilija, jota ei pysäyttänyt mikään (HS 10.7.2019).

Minulle artikkelissa uutta oli mm. tieto, että Helene pääsi jo 11-vuotiaana opiskelemaan - vapaaoppilaana - Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. 

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015. 

Kohtaamisia Turussa

Kauko Lehtinen: Nimetön, 1967

Kävin viikolla Turussa, mikä nykyään supistuu minulla usein kahvihetkeen kauppatorilla ja vierailuun Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa. Toki monesti myös muuta: Aurajoen rantaa (mm. täällä), Kakolanmäkeä (täällä), Turun linnaa (täällä), Vartiovuorenmäkeä (täällä) sekä lukuisia kirkkoja (mm. täällä) ja muita museoita (mm. täällä). 

Tällä kertaa suuntasin kuitenkin Aurajoen rannalla olevaan Aboa Vetus Ars Nova -museoon, joka minulle parista aiemmasta vierailusta huolimatta on jäänyt vieraaksi. Yllättäen ihastuin museon uuteen Kohtaamisia-nimiseen kokoelmanäyttelyyn. Museorakennuksestahan eli entisestä Rettingin palatsista olen aina tykännyt (täällä ja täällä). 

Museon toisen kerroksen noin kymmeneen pienehköön huoneeseen levittäytynyt näyttely oli kiinnostava, mukava ja helppo, mikä ei tosin taida olla nykytaiteen ensisijainen tehtävä :) Museon taidekokoelmahan koostuu pääosin nykytaiteesta eli teokset ovat lähinnä 1950-luvulta nykypäivään.

Näyttelyn esitteessä on varsinaissuomalaisen kuvataiteilija Kauko Lehtisen (1925-2012) suurikokoinen maalaus, joka oli nähtävillä heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa. Suomen Picassoksikin nimetty Lehtinen tunnetaan juuri tällaisista surrealistista maalauksista. Tykkäsin teoksen viestistä: Me kuplaihmisetkin voimme löytää fyysisen - ja henkisen - yhteyden toiseen kuplaihmiseen, kunhan uskallamme :)

Lehtosen akryylimaalaus oli hyvä valinta Kohtaamisia-näyttelyn esitteeseen. Samalla löytyi muös sopiva nimi nimettömälle teokselle - Kohtaamisia :)

Samassa salissa oli kuvanveistäjä Martti Aihan (1952-2023) jännä ja taidokas tilateos Baabelin torni, joka oli tehty bambutikuista. Ja kaksi Anna Tuorin (s.1973) öljymaalausta Plans and Animals (ei Plants and Animals) ja Honey II - molemmat 2010-luvulta. Tykkäsin näistäkin :)

Samoin kuin Kain Tapperin (1930-2004) pienestä graniittikivestä, joka oli sijoitettu metrin korkuisen pleksilasin ja parikytäsenttisen rautajalustan päälle. Pieni ja valokuvauksellinen välihuone ikkunan ja kahden oviaukon välissä oli oiva paikka Tapperin teokselle.

Edellisiä selvemmin nykytaidetta mielestäni edustivat maailmankuulun David Hockneyn (1937-2026) värivalokuvista koottu kollaasi vuodelta 1984 sekä saksalaisen Ottmar Hörlin (s.1950) Olemassaolo-niminen teos, jossa seitsemän muovista ihmishahmoa roikkui museon porrastasanteen seinällä. Alkujaan hahmoja oli ollut yli 20 ja ne olivat roikkuneet museon ulkomuurilla, mutta ne oli jouduttu varastelun ja ilkivallan takia siirtämään sisätiloihin. Eli hahmot ovat tosi maailmassakin joutuneet taistelemaan olemassaolostaan :)

Hörlin ihmishahmoja vastapäätä oli Rainer Fettingin (s.1949) kiehtova Cookie with Yellow Shirt. Ja viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi vielä Pablo Picasson (1881-1973) viimeisinä vuosinaan maalaama Miekkamies, minkä kohdalla järkeistävä mummi jäi miettimään, että mitenköhän sekin on Suomeen päätynyt…

Yllätin taas itseni, miten paljon tykkäsin Kohtaamisia-näyttelyn teoksista - lähes jokaisesta :) Aiemminhan olen kuvitellut, että ns. nykytaide ei ole ollenkaan minun juttuni (täällä)…

Edessä Martti Aihan Baabelin torni (1981-1982) ja

takana Anna Tuorin maalaukset Plans and Animals (2011) ja Honey II (2012)

Kain Tapper: Pieni kivi, 1982

David Hockney: Nude, 16th June 1984 # 17, 1984

Ottmar Hörl: Olemassaolo, 2015

Pablo Picasso: L’Homme a l’epee (Miekkamies), 1969

Rainer Fetting: Cookie with Yellow Shirt, 1986

Mairen modernismia

Museon eteisaulaa hallitsi isokokoinen Mauno Hartmanin (1930-2017) 

vuosina 1967-1972 tekemä Lintujen valtakunta.

Porin reissulla (täällä) kävimme myös kaupungin taidemuseossa, jossa Akseli Gallen-Kallelan freskoja esittelevän näyttelyn (täällä) lisäksi tutustuimme Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat -nimiseen näyttelyyn.  

Porin taidemuseota ei olisi ilman professori Maire Gullichsenia (1907-1990) - lukuisissa suomalaisen kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin hankeissa mukana ollutta puuhanaista tai ”taiteen juoksutyttöä”, kuten hän itseään väliinnimitti. Porissa 1900-luvun alussa varakkaaseen Ahlströmien teollisuussukuun syntynyt Maire toimi 1960-luvulta alkaen aktiivisesti sen puolesta, että syntymäkaupunkiin perustettaisiin modernin taiteen/nykytaiteen museo.

Taidemuseo aloitti viimein toimintansa vuonna 1979 ja parin vuoden päästä sen kotipesäksi avattiin Kokemäenjoen rannalla oleva vanha pakkahuone. Vuonna 1860 valmistuneen rakennuksen muuttamisesta tulli- ja pakkahuoneesta taidemuseoksi vastasi Mairen poika arkkitehti Kristian Gullichsen (1932-2021).

 

1980-luvulla Maire säätiöi keräämänsä merkittävän kotimaisen taiteen kokoelmansa ja antoi sen hoidettavaksi vasta avatulle Porin taidemuseolle. Tämän lisäksi taidemuseon peruskokoelma muodostuu kaupungin taidekokoelmasta, jossa on yli 2000 teosta. 

Modernismin käännekohdat esittelee 30-40 Mairen taidesäätiön kokoelman teosta esitellen suomalaista modernismia lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Kaikkinensa kokoelmassa on noin 540 taideteosta. Kiva pieni näyttely, jossa minua viehätti etenkin Heikki Häiväojan (1929-2019) Kilo-niminen pronssiteos - en oikein osaa sanoa miksi… ja mielelläni katsoin taas yhtä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tummaa omakuvaa. 

Esillä oli myös kaksi Ellen Thesleffin (1869-1954) pientä öljymaalausta, joista kumpikaan ei minua erityisesti sykähdyttänyt. Oppaamme kertoi, että Thesleff oli ollut yksi Mairen lempitaiteilijoita. 

Kaikkinensa käymisen arvoinen näyttely. Vaikka se ei vedäkään vertoja Porin lähellä Noormarkussa olevalle Villa Mairealle, jossa Maire Gullichsen perheineen asui vuodesta 1939 ja jossa vierailin kesällä  2021 (täällä). 

Niitä ei tietenkään pitäisi verrata toisiinsa. Toinen on taidenäyttely ja toinen taidetta täynnä oleva yksityiskoti…

Edessä Heikki Häiväojan Kilo (Heijastuksia) vuodelta 1966 ja

seinällä mm. Gunilla Kihlmanin (s.1931) oranssi Samarkand vuodelta 1960.

Rolf Sandqvist (1919-1994): Glen Echo, 1952

Ellen Thesleff: Kuutamo (Venematka), 1919

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1913-1926

Taidemuseon sisäänkäynnin edessä oli Harri Kivijärven (1931-2010) graniitista vuonna 1987 

veistetty Lokki, joka paljastettiin Maire Gullichsenin 80-vuotispäivän kunniaksi.

Louise kiehtoi

Louise Bourgeois: No Escape (Ei pakotietä), 1989

Kahden tummaksi petsatun paksun puupylvään välistä lähtee valkoiset lautaportaat, jotka eivät näytä johtavan mihinkään. Portaiden alla katseelta piilossa - tai maailmalta suojassa - on kaksi isoa pyöreää veistosta, jotka näkee vain jos äkkää avata portaiden takana olevan pienen suljetun luukun ja sytyttää luukun sisäpuolella olevan taskulampun :)

Kyseessä oli Louise Bourgeoisin (1911-2010) lähes 80-vuotiaana tekemä No Escape (Ei pakotietä) -niminen tilateos Kiasman Nelivärinen uni -näyttelyssä (täällä). Tämä ranskalaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa tehnyt kuvanveistäjä teki läpimurtonsa vasta lähes seitsemänkymppisenä ja tuli tunnetuksi etenkin isokokoisista, teräksestä ja pronssista valmistetuista hämähäkeistä, joiden taiteilija on maininnut kuvaavan omaa äitiään. Useissa teoksissa taiteilija kåsitteleekin traumaattisia lapsuudenmuistojaan.

Yhden Bourgeoisin hämähäkeistä näin Bilbaossa Guggenheimin museon edessä lokakuussa 2015 (täällä), joskaan en vielä silloin ollut tästä maailmankuulusta teoksesta kovin kiinnostunut :) Mutta Kiasman näyttelyssä kiertelin pitkään Bourgeoisin kiehtovaa ja arvoituksellista tilateosta. 

Louise Bourgeoisin teoksen rinnalla näyttelyssä myös esillä olleen brittiläisen kuvanveistäjän Henry Mooren (1898-1986) pelkistetty Reclining Figure -kalkkikiviveistos 1960-luvulta oli selkeä ja ymmärrettävä. Tykkäsin kuitenkin molemmista…

Henry Moore: Reclining Figure: Bunched (Lepäävä hahmo: koottu), 1961-1969

Tuttua nykytaidetta

Olli Lyytikäinen: Hi folks, what are you doing? 1982

Kiasman tämänvuotinen nykytaiteen kokoelmanäyttely Nelivärinen uni yllätti nykytaidetta aiemmin vierastaneen eläkeläismummin (täällä). Näyttelyn ansiosta aloin kiinnostua ja viehättyä myös nykytaiteesta :)

Oikeastaan näin on ollut jo pidemmän aikaa, en vain ole ymmärtänyt mitä nykytaiteella (engl. contemporary art) tarkoitetaan. Mielessäni olen yhdistänyt termin lähinnä vaikeaselkoisiin tilateoksiin/installaatioihin ja pelottavankin aggressiiviseen kuvataiteeseen. Mutta Kiasman näyttelyssä tajusin, että nykytaide käsittää monenlaista muutakin taidetta, ja jopa pääosin muuta (täällä). 

Nelivärinen uni -näyttelyssä minut yllättikin se, miten paljon minulle mieluisia (ja tuttujakin) taideteoksia näyttelyssä oli. Sain mm. ihastella useita Olli Lyytikäisen (1949-1987) vesiväritöitä 1970- ja 1980-luvuilta, joista tykästyin etenkin rentoon ja humoristiseen Hi folks, what are you doing? -akvarelliin. 

Nähtävillä oli niin ikään Lyytikäisen 4-värinen uni -niminen pieni ja hämyinen vesivärityö, jolta näyttelyn nimi Nelivärinen uni on lainattu. Ja Antero Kareen (s. 1946) 29-vuotiaasta ystävästään värikynillä tekemä herkkä muotokuva. 

Elina Merenmiehen (s.1967) teoksiin ja niiden nimiin olin tykästynyt jo lokakuussa 2024 Turun taidemuseossa (täällä ja täällä). Myös Kiasmassa oli neljä Merenmiehen työtä, joista kiehtovaniminen Käärme täynnä huokauksia esiintyi myös museon nettiesitteessä.

Tätäkin kaikkea nykytaide voi siis olla. Kiasman jälkeen voinkin täysin sydämin sanoa tykkääväni myös nykytaiteesta :) Paitsi toistaiseksi moderni videotaide on minulle vielä aika vierasta…

Elina Merenmies: Raivotar, 2013

Elina Merenmies: Käärme täynnä huokauksia, 2023-2024

Olli Lyytikäinen: Pakeneva Hamlet, 1976

Olli Lyytikäinen: 4-värinen uni, 1978

Antero Kare: Olli Lyytikäinen, kesäsunnuntain nokkahuilunsoittaja II, 1977

Nykytaide tutuksi

Pakui Hardware: Absent Touch (Poissaoleva kosketus), 2020

Tiistaina pistäydyin Salon mökiltä Helsingissä ja alkuillasta minun teki mieli käydä jossain pääkaupunkiseudun taidemuseossa. Ateneumin Nelimarkka-näyttely kiinnosti tietty kovasti ja toisena vaihtoehtona ajattelin Helsingin taidemuseo HAMia, mutta molemmat suljetaan tiistaisin ennen kuutta. Ja tiedän, että etenkin Nelimarkan mittavalle näyttelylle tarvitsen runsaasti kiireetöntä aikaa :)

Nykytaiteen museo Kiasma tuntui olevan Helsingin museoista lähes ainoa, joka on tiistaisin auki iltakahdeksaan asti. Siksi päätin suunnata sinne, vaikka nykytaide ei olekaan ollut erityinen intohimoni. Minulla on ollut ennakkoluuloja kaikesta mikä liittyy termiin nykytaide. Olen ajatellut, että nykytaiteen piiriin kuuluvat teokset olisivat minulle turhan outoja, liian hämmentäviä ja vaikeasti ymmärrettäviä.

Päätin kuitenkin ottaa rohkean askeleen (hehheh) ja tutustua Kiasman kokoelmanäyttelyyn Nelivärinen uni, jossa esitellään 49 taiteilijan teoksia Kansallisgallerian (johon myös Kiasma kuuluu) nykytaiteen kokoelmasta. Nelivärisen unen lisäksi museossa on parhaillaan kaksi muutakin näyttelyä: ylimmässä kerroksessa voi ihastella Tallinnassa asuvan kuvanveistäjä Edith Karlsonin veistoksia ja neljännessä kerroksessa esitellään saamelaista nykytaidetta. Tällä kertaa minulle riitti yksi näyttely…

Netistä luin, että termi nykytaide yleistyi 1970-luvulla eikä sillä ei ole tarkkaa määritelmää. Useimmiten sillä tarkoitetaan oman aikamme taidetta. Esimerkiksi Kiasma kerää kokoelmiinsa sellaisten taiteilijoiden teoksia, jotka ovat aloittaneet näyttelytoimintansa 1970-luvulla tai sen jälkeen. Nykytaiteessa käsitellään usein nykymaailman ilmiöitä - ihmisenä olemista, elämän tarkoitusta sekä ihmisen ja luonnon suhdetta.

Ei enää kuulostakaan yhtään niin pahalta. Oikeastaan vaikuttaa jopa tosi kiinnostavalta :) Ja kun Kiasman laatimassa Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyn nettisivuilla vielä kerrotaan: ”Näyttelyn kantavana ajatuksena on innostaa lähestymään taidetta ilman pyrkimystä selittää sitä: kohtaaminen nykytaiteen kanssa voi olla merkityksellinen silloinkin kun kokemusta ei osaa pukea sanoiksi.”

Yllätin itseni ihastuessani Kiasman nykytaiteen näyttelyyn heti sen ensimmäisessä huoneessa, jossa ihmettelin pitkään Elina Merenmiehen (s.1967) kiehtovia töitä (joista lisää huomenna) sekä yhdysvaltalaisen Cindy Shermanin (s.1954) muunneltua värivalokuvaa itsestään tekonenineen. Kummankin naisen teoksissa tosi ja kuviteltu sekoittuivat osaavasti ja mielenkiintoisesti, mikä olikin koko Nelivärinen uni -näyttelyn kantava teema.

Kahteen kerrokseen levittäytyvän näyttelyn joka huoneesta löytyi teoksia, jotka kiinnostivat, kiehtoivat tai mukavalla tavalla hämmensivät minua. 

Lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa Mari Sunnan (s.1972) öljymaalaus Pulumies, Tanskassa vuonna 1992 syntyneen Minh Ngoc Nguyenin Hyväntekeväisyysseremonia-niminen valokuva, Suomessa asuvan eteläkorealaisen Minjee Hwang Kimin (s.1992) itsestään värikynillä piirretty omakuva Silta sekä helsinkiläisen Hermanni Saarisen (s.1979) kolme Kontraputki-nimistä puuteosta.

Itselleni on mieluisa yllätys, että nykytaiteen näyttelystä kertoessani kirjoitan, että lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa... Kun mennessäni näyttelyyn vielä ajattelin, että kiinnostaakohan minua yksikään…

Eikä tässä vielä kaikki. Yksi loppupään näyttelyhuoneista oli omistettu kahdelle hienolle taiteilijalle ja ystävälle Leena Luostariselle (1949-2013) ja Marika Mäkelälle (s.1947) ja heidän suurille öljymaalauksilleen. Vahvaa, värikylläistä ja vaikuttavaa. 

Ja pakko minun on vielä mainita ruotsalaisen Ingela Ihrmanin (s.1965) vaahtomuovista rakennettu, suurikokoinen veistos Suurenmoinen merileväpäivä. Ruskolevää muistuttava teos häntineen peitti lähestulkoon koko huoneen. Ensin ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevä teos ilahdutti, sitten hämmensi ja lopuksi suretti…

Samoin minuun vaikutti - ilahdutti, hämmensi ja suretti - postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvä Absent Touch -tilateos koronavuodelta 2020. Sen tekijäksi oli mainittu Pakui Hardware, joka on kahden liettualaisen taiteilijan Neringa Cerniauskaiten (s.1984) ja Ugnius Gelgudan (s.1977) muodostama kollektiivi. Teoksissaan he kuvaavat (ja kritisoivat) paljon sairaaloita sekä terveydenhuollon ja teknologian suhdetta. 

Kun kierteli pienessä näyttelyhuoneessa Poissaoleva kosketus -tilateoksen keskellä, tunsin ihan ruumiissani miten minua alkoi ahdistaa: ”Hoitaako minua kukaan, kun edelleen vanhenen ja raihnastun? Vai jäänkö vain tekoälyn ja teknologian keskelle - yksin…”

Kiitos Kiasma :) Nelivärinen uni -näyttely oli kiehtova, kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Onnistuitte tuomaan nykytaiteen teoksia myös tavallisen mummin tasolle. Luulen, että palaan syksyllä kiertämään näyttelyn vielä toistamiseen…

Cindy Sherman: Untitled #147 from the series Fairy Tales, 1985

Mari Sunna: Pulumies, 2021

Minh Ngoc Nguyen: Charitable Ceremomy (Hyväntekeväisyysseremonia), 2022

Minjee Hwang Kim: Bridge (Silta), 2023

Edessä Hermanni Saarisen kaksi puuteosta Kontraputki I ja L vuodelta 2023.

Seinällä Päivi Sirenin (s.1958) ja Shoji Katon (s.1969) maalaukset.

Edessä Marika Mäkelän Tete de Leena (Leenan pää) ja takana

Leena Luostarisen Luola ja vesiputous - molemmat vuodelta 1988.

Ingela Ihrman: A Great Seaweed Day (Suurenmoinen merileväpäivä), 2019

Seinällä Heli Rekulan (s.1963) valokuvateoksia.

Pompidou ei napannut

Ilmeisesti en ole Malagan Pompidou-taidekeskuksen kohderyhmää, sillä se ei ole mitenkään vetänyt minua puoleensa - ei yhtään kutsunut luokseen. Minun piti lähes pakottaa itseni käymään tuossa Malagan keskustan satama-alueella vuonna 2015 avatussa taidekeskuksessa ja -museossa. 

Kymmenisen vuotta sitten Malagan pormestari halusi parantaa kaupungin imagoa ja vetovoimaa. Tätä varten hän mm. organisoi kaupunkiin sekä Pietarissa toista sataa vuotta olleen Venäläisen taiteen museon filiaalin (täällä) että Pariisissa vuonna 1977 avatun Pompidou-keskuksen sivumuseon.

Pompidou-hanketta varten kaupungissa rakennettiin valmiiksi satama-alueella ollut, maanalainen rakennushanke, jonka rakentaminen oli vuonna 2008 jäänyt laman takia kesken. Samalla rakennuksen sisätilat muutettiin vastaamaan tulevan taidekeskuksen tarpeita. Ja uuden Pompidou-keskuksen maamerkin - värikkään 15-metrisen El Cube -lasikuution - suunnitteli tunnettu ranskalainen kuvanveistäjä Daniel Buren (s.1938) 

Pompidou-taidekeskus keskittyy moderniin taiteeseen ja nykytaiteeseen. Pariisin pää-Pompidou-keskuksen kokoelmiin kuuluu yli 120 000 taideteosta, joista Malagan keskuksessa on lainassa satakunta teosta. Laina-aika, jona aikana lainateoksia voi harvakseltaan vaihdella, on tällä hetkellä sovittu vuoteen 2034 asti. Tämän ns. ”pysyvän” taidenäyttelyn lisäksi Malagan - kuten Pariisinkin - keskuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä sekä monenlaisia harrastus- ja koulutustoimintaa.

Kävelin härkätaisteluareenalta kohti Pompidou-keskuksen pitkälle näkyvää El Cubea. Saavuin värikkään jättikuution juurelle, jossa etsin pitkään museon sisäänkäyntiä. Opastus oli lähes olematonta. Lopulta järkeilin, että sisäänkäynti saattaisi olla kuution alapuolella, osin piiloon jäävällä rantakadulla. Ja sieltähän se sitten löytyi… Ja viimein onnistuin pääsemään sisälle museoon :) 

Sisääntuloaulassa ihailin valon ja värien leikkiä, kun luonnonvalo heijastui rakennuksen sisäosiin maan päällä olevan monivärisen lasikuution taittamana. Tykkäsin myös tutkia, miten ulkoa tuleva luonnonvalo leikitteli maanalaisen rakennuksen keskellä olevalla suljetulla, pienellä ”sisäpihalla”, jonne saattoi katsella useasta näyttelysalista. Muutenhan rakennuksessa ei ollut ikkunoita eikä luonnonvaloa - maan alla kun oltiin :)

Kokonaisuudessaan näyttelytilat eivät minua viehättäneet. Aika sekavan tuntuista… Enkä oikein saanut otetta näyttelyn taideteoksista enkä taiteilijoista. Minua kiinnostaneita, puhuttelevia tai koskettavia teoksia oli vähän…

Viehätyin Otobong Nkangan (s.1974) kookkaasta seinävaatteesta, jossa perinteiseen ja  levolliseen kudontatyöhön oli yhdistetty valokuvia sodan tuhoamista kylistä. Nigeriassa syntynyt, mutta nykyään Antwerpenissä asuva ja työskentelevä Nkanga on erikoistunut (salakavalan pehmeästi) kantaaottaviin tilateoksiin ja seinävaatteisiin. 

Jawad Al Malhin (s.1969) Measures of uncertainty XIV -niminen öljymaalaus pysäytti minut pitkäksi aikaan. Varsinkin kun esitetekstistä luin, että Al Malhi on syntynyt palestiinalaisten pakolaisleirillä Itä-Jerusalemissa. Ja jossa hän edelleen asuu ja työskentelee, joskin leiriltä käsin myös matkaa paljon maailmalla. Teos kuului moniosaiseen teossarjaan, jossa taiteilija on käsittellyt mm. pakolaisleireillä olon epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ja tämä välittyi teoksessa kuvatun poikajoukon ilmeistä, eleistä ja asennoista. Epävarmuutta, toivottomuutta, toimettomuutta… 

Viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi tuttua David Hockneyta (s.1937). Brittiläistä Hockneyta, jonka tuotantoa olen saanut ihailla Lontoontytön johdattamana Tate-galleriassa Lontoossa taiteilijan yksityisnäyttelyssä helmikuussa 2017 (täällä). Malagan museossa oli esillä yksi öljymaalaus paljon huomiota saaneesta, ipadin avulla tehdystä teossarjasta, jossa taiteilija kuvasi kevään puhkeamista Itä-Yorkshiressa vuonna 2011. Museossa esillä ollut teos oli koottu 32 pienestä ölymaalauksesta, jotka kukin oli alkuun tehty ipadilla - jos oikein teoksen syntyhistoriaa ymmärsin…

Löysinpä näyttelystä yhden Suomi-yhteydenkin :) Alkupään huoneissa oli esillä amerikkalaisen muotoilijapariskunnan Charles ja Ray Eamesin vuonna 1946 suunnittelema, taivutetusta vanerista ja pellavakankaasta tehty tilanjakaja. Tämän massatuotantoon tarkoitetun sermin esittytekstissä oli maininta, että vanerin käsittelytekniikka oli ”originally developed by Finnish designer Alvar Aalto” :)

Tulihan Pompidou läpikuljetuksi. Paljon ei minulle jäänyt mieleen. Uskon kuitenkin, että tulen kulkemaan toistekin. Etenkin - jos oikein ymmärsin - museossa vuosia ollut ns. ”pysyvä” näyttely uusitaan tämän vuoden aikana. Ja väliin minulle käy niin, että vasta toinen kerta toden sanoo… 

Otobong Nkanga: The Weight of Scars, 2015

Jawad Al Malhi: Measures of Uncertainty XIV, 2014 

David Hockney: The Arrival of Spring in Woldgate, East Yorkshire in 2011 (twenty eleven), 2011

Oikealla Charles (1907-1978) ja Ray (1912-1988) Eamesin Biombo FSW vuodelta 1946.

Malagan nykytaidetta

 

Toinen lauantaisen Malaga-reissuni päämääristä vanhan kauppahallin (täällä) lisäksi oli Nykytaiteen museo (Centro de Arte Contemporaneo de Malaga) aivan Centro Alamedan juna-aseman vieressä. Kaksikymmentä vuotta sitten avattu museo oli kunnostettu rakennukseen, joka alkujaan vuonna 1939 oli rakennettu tukkutoria varten. 

Museossa oli perusnäyttelyn lisäksi espanjalaisen Eduardo Gruberin (s.1949) laaja yksityisnäyttely. Näyttelyn nimi oli Nadie es Nada, joka oli käännetty englanniksi Nobody is Anything. Nimen suomennos taikka sen merkitys ei minulle täysin auennut, ei edes näyttelyn teoksia katsoessa. Kukaan ei ole Kaikkea ?? tai Ei kukaan ole Mitä tahansa ?? Ehkä nimi oli nykykieltä ja/tai nykyaikaa - eläkeikäiselle mummille liikaa nykyä, vaikka sanaleikeistä tykkäänkin…

Eduardo Gruberin maalauksissa ja piirroksissa, joista osa oli lähes seinän kokoisia, käsiteltiin sotaa, yksinäisyyttä, syrjäytymistä ja elämän sattumanvaraisuutta - muun muassa. Tärkeitä aiheita, ja osin kiinnostavia ja koskettavia teoksia. 

Minua kiehtoi mm. El hombre controlador del universo -niminen isokokoinen (370 x 260 cm) öljymaalaus. Sitä katsoessa minulle kävi, kuten minulle nykytaiteen kanssa monesti käy, että en osaa eritellä miksi tai minkä takia teos jostain syystä miellyttää tai ei miellytä. Gruberin Maailmankaikkeuden kontrolloija (??) vain miellytti minua…

Kun yksikseni kiertelin museossa, ymmärsin miten taideteosten nimet ovat minulle tärkeitä ja sen mietiskeleminen, mitä taiteilija on ehkä halunnut nimellä viestiä. Minulle teoksen nimi on oleellinen osa teosta ja myös teoksen aistimista ja kokemista. Tämän takia minua harmitti, että Gruberin näyttelyssä nimet olivat ainoastaan espanjaksi. Ärsyttävää…

Joidenkin maalausten vieressä oli toki kännykällä aukeava nettilinkki, josta olisin löytänyt lisätietoa ja uskoakseni myös englannin kielellä. Tähän asti en ole moisia vielä käyttänyt, mutta täytynee ryhdistäytyä tässä(kin). Nykytaiteen museossa pärjää näköjään vain nykytekniikalla :)

Museon perusnäyttelyssä oli pääosin espanjalaisten ja eteläamerikkalaisten nykytaiteilijoiden teoksia, mutta löytyi sieltä mm. kolme Andy Warholin viimeisten vuosien työtä. Ja tällä puolella teosten nimet olivat myös tai ainoastaan englanniksi. 

Moni teos jäi minulta ymmärtämättä, silti monen edessä pysähdyin ja fiilistelin, miltä se tuntui. Ja moni tuntui…

Eduardo Gruber: El hombre controlador del universo, 2020

Tykkäsin, vaikka en teosta oikein ymmärtänytkään 

enkä osannut nimeä edes täysin suomentaa…

Andy Warhol (1928-1988): Volkswagen, 1985

PS. Oikeaan yläkulmaan heijastui vastapäisellä seinällä oleva pieni tilateos :)

Jose Luis Puche (s.1976): Don’t panic, 2014

Sopiva nimi - isn’t it :)

Entisen tukkutorin rakenteet näkyivät edelleen museorakennuksessa. 

Sisäänkäynti Nykytaiteen museoon

Nykytaiteen museon takana olevan kerrostalon seinissä oli 

maailmankuulujen katutaiteilijoiden D’Facen ja Shepard Faireyn 2013 tekemät valtavat muraalit, 

jotka näkyivät heti Centro Alamedan juna-aseman ulko-ovilta. 

Andi Rivasin seinämaalauksia museon viereisellä Calle Alemanialla.