Ilmeisesti en ole Malagan Pompidou-taidekeskuksen kohderyhmää, sillä se ei ole mitenkään vetänyt minua puoleensa - ei yhtään kutsunut luokseen. Minun piti lähes pakottaa itseni käymään tuossa Malagan keskustan satama-alueella vuonna 2015 avatussa taidekeskuksessa ja -museossa.
Kymmenisen vuotta sitten Malagan pormestari halusi parantaa kaupungin imagoa ja vetovoimaa. Tätä varten hän mm. organisoi kaupunkiin sekä Pietarissa toista sataa vuotta olleen Venäläisen taiteen museon filiaalin (täällä) että Pariisissa vuonna 1977 avatun Pompidou-keskuksen sivumuseon.
Pompidou-hanketta varten kaupungissa rakennettiin valmiiksi satama-alueella ollut, maanalainen rakennushanke, jonka rakentaminen oli vuonna 2008 jäänyt laman takia kesken. Samalla rakennuksen sisätilat muutettiin vastaamaan tulevan taidekeskuksen tarpeita. Ja uuden Pompidou-keskuksen maamerkin - värikkään 15-metrisen El Cube -lasikuution - suunnitteli tunnettu ranskalainen kuvanveistäjä Daniel Buren (s.1938)
Pompidou-taidekeskus keskittyy moderniin taiteeseen ja nykytaiteeseen. Pariisin pää-Pompidou-keskuksen kokoelmiin kuuluu yli 120 000 taideteosta, joista Malagan keskuksessa on lainassa satakunta teosta. Laina-aika, jona aikana lainateoksia voi harvakseltaan vaihdella, on tällä hetkellä sovittu vuoteen 2034 asti. Tämän ns. ”pysyvän” taidenäyttelyn lisäksi Malagan - kuten Pariisinkin - keskuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä sekä monenlaisia harrastus- ja koulutustoimintaa.
Kävelin härkätaisteluareenalta kohti Pompidou-keskuksen pitkälle näkyvää El Cubea. Saavuin värikkään jättikuution juurelle, jossa etsin pitkään museon sisäänkäyntiä. Opastus oli lähes olematonta. Lopulta järkeilin, että sisäänkäynti saattaisi olla kuution alapuolella, osin piiloon jäävällä rantakadulla. Ja sieltähän se sitten löytyi… Ja viimein onnistuin pääsemään sisälle museoon :)
Sisääntuloaulassa ihailin valon ja värien leikkiä, kun luonnonvalo heijastui rakennuksen sisäosiin maan päällä olevan monivärisen lasikuution taittamana. Tykkäsin myös tutkia, miten ulkoa tuleva luonnonvalo leikitteli maanalaisen rakennuksen keskellä olevalla suljetulla, pienellä ”sisäpihalla”, jonne saattoi katsella useasta näyttelysalista. Muutenhan rakennuksessa ei ollut ikkunoita eikä luonnonvaloa - maan alla kun oltiin :)
Kokonaisuudessaan näyttelytilat eivät minua viehättäneet. Aika sekavan tuntuista… Enkä oikein saanut otetta näyttelyn taideteoksista enkä taiteilijoista. Minua kiinnostaneita, puhuttelevia tai koskettavia teoksia oli vähän…
Viehätyin Otobong Nkangan (s.1974) kookkaasta seinävaatteesta, jossa perinteiseen ja levolliseen kudontatyöhön oli yhdistetty valokuvia sodan tuhoamista kylistä. Nigeriassa syntynyt, mutta nykyään Antwerpenissä asuva ja työskentelevä Nkanga on erikoistunut (salakavalan pehmeästi) kantaaottaviin tilateoksiin ja seinävaatteisiin.
Jawad Al Malhin (s.1969) Measures of uncertainty XIV -niminen öljymaalaus pysäytti minut pitkäksi aikaan. Varsinkin kun esitetekstistä luin, että Al Malhi on syntynyt palestiinalaisten pakolaisleirillä Itä-Jerusalemissa. Ja jossa hän edelleen asuu ja työskentelee, joskin leiriltä käsin myös matkaa paljon maailmalla. Teos kuului moniosaiseen teossarjaan, jossa taiteilija on käsittellyt mm. pakolaisleireillä olon epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ja tämä välittyi teoksessa kuvatun poikajoukon ilmeistä, eleistä ja asennoista. Epävarmuutta, toivottomuutta, toimettomuutta…
Viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi tuttua David Hockneyta (s.1937). Brittiläistä Hockneyta, jonka tuotantoa olen saanut ihailla Lontoontytön johdattamana Tate-galleriassa Lontoossa taiteilijan yksityisnäyttelyssä helmikuussa 2017 (täällä). Malagan museossa oli esillä yksi öljymaalaus paljon huomiota saaneesta, ipadin avulla tehdystä teossarjasta, jossa taiteilija kuvasi kevään puhkeamista Itä-Yorkshiressa vuonna 2011. Museossa esillä ollut teos oli koottu 32 pienestä ölymaalauksesta, jotka kukin oli alkuun tehty ipadilla - jos oikein teoksen syntyhistoriaa ymmärsin…
Löysinpä näyttelystä yhden Suomi-yhteydenkin :) Alkupään huoneissa oli esillä amerikkalaisen muotoilijapariskunnan Charles ja Ray Eamesin vuonna 1946 suunnittelema, taivutetusta vanerista ja pellavakankaasta tehty tilanjakaja. Tämän massatuotantoon tarkoitetun sermin esittytekstissä oli maininta, että vanerin käsittelytekniikka oli ”originally developed by Finnish designer Alvar Aalto” :)
Tulihan Pompidou läpikuljetuksi. Paljon ei minulle jäänyt mieleen. Uskon kuitenkin, että tulen kulkemaan toistekin. Etenkin - jos oikein ymmärsin - museossa vuosia ollut ns. ”pysyvä” näyttely uusitaan tämän vuoden aikana. Ja väliin minulle käy niin, että vasta toinen kerta toden sanoo…
Otobong Nkanga: The Weight of Scars, 2015
Jawad Al Malhi: Measures of Uncertainty XIV, 2014
David Hockney: The Arrival of Spring in Woldgate, East Yorkshire in 2011 (twenty eleven), 2011
Oikealla Charles (1907-1978) ja Ray (1912-1988) Eamesin Biombo FSW vuodelta 1946.
Sama kokemus minulla tuosta Pompidoun sisäänkäynnistä, ei meinannut löytyä.
VastaaPoistaOlen käynyt ainakin kahdesti, ja silloin oli hyvät näyttelyt.
Mieleeni on jäänyt erittäin kiinnostava video isolla screenillä heti sisään tultua. Videossa lapsia haastateltiin siitä, mitä he näkevät tietyissä maalauksissa.
Muistan myös nurkissa makailevat ihmishahmot, joiden vartalot olivat jonkinlaisia pieniä säkkejä, mutta päät elivät, reagoivat ja puhuivat. Ne olivat oudolla tavalla vaikuttavia.