Tiistaista taitaa tulla viikon lempipäiväni Fuengirolassa. Joka tiistai lokakuulta huhtikuulle Lähivuorten vaeltajat - Aurinkorannikon seurakunnan vapaamuotoinen vaellusryhmä - kävelee vaihtuvalla porukalla Fuengirolan lähiseuduilla noin 10 kilometrin matkan. Viime viikolla olin ensi kertaa mukana, ja ihastuin porukkaan ja sen tapaan edetä rauhallisesti jutellen ja pysähdellen - hitaimpia odotellen (täällä). Olin heti koukussa :)
Tämän viikon tiistaina porukka suuntasi Mijaksen vuorelle, ja reitti tuntui minusta etukäteen selvästi vaativammalta kuin edellisviikon rantaa myötäilevä lankkupolku (täällä). Ja sitä se olikin, mutta kaikki mukaan lähteneet kolmisenkymmentä vaeltajaa selvisivät hyvin - myös minä :)
Vaelluksen pituus oli runsaat 12 kilometriä ja minulle kertyi mummomittariini jopa yli 20000 askelta. Vaellus lähti Mijaksen kylästä, josta nousimme noin 900 metrin korkeuteen merenpinnasta eli nousua oli lähes 500 metriä, sillä kylä itsessäänhän on vuoren rinteessä runsaan 400 metrin korkeudessa.
Lähdimme aamulla yhdeksän aikaan Fuengirolan bussipysäkiltä Mijaksen bussilla (nro 122) ja jäimme pois huoltoaseman risteyksessä hieman ennen kylää (Mijas Pueblo). Tästä lähdimme kapuamaan ylöspäin - alkuun samaa reittiä, jota pitkin olin tammikuussa kävellyt yksin ns. koirakirkolle (Ermita de San Anton) (täällä).
Jatkoimme tietä ohi koirakirkolle vievän risteyksen, kunnes käännyimme vasemmalle leveälle soratielle ja alkoi pitkä kiipeäminen ylös Mijas-vuoren rinnettä. Runsaan 1,5 tunnin kävelemisen jälkeen saavuimme vajaa kilometrin korkeudessa olevalle kääntöpaikalle, josta aloimme laskeutua alas takaisin kohti Mijaksen kylää.
Kiipesimme korkealle, mutta maisemat jäivät tällä kertaa näkemättä - ovat kuulemma komeita :) Päivä oli pilvinen ja pilvet riippuivat matalalla vuorten yllä. Ja vuorilla kuljettiin sumussa ja pilvessä - väliin tuskin näimme jonon ensimmäisiä. Ylhäällä oli myös kylmää, ja useampi veti pipon päähän ja sormikkaat käsiin. Mutta kertaakaan en tarvinnut sadetakkia :)
Pilvistä ja sumusta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - näkymät olivat upeita ja unohtumattomia. Kuljimme pitkiä aikoja sankan sumun keskellä mustaksi palaneiden puunrunkojen ympäröimänä. Kuin jännittävässä sadussa…
Monissa kohdissa oli kuitenkin myös paljon vihreää ja keltaista. Pensaat ja kevätkukat olivat voimalla alkaneet puskea maasta vuoden 2022 metsäpalojen jälkeen. Rinteet kauniisti värjäävien pensaiden ja kukkien lisäksi kallioisilla paikoilla oli kymmenittäin upeita kartiosoihtuja, joista jokaisen olisin halunnut ikuistaa kameralla, niin yksilöllisiä ja valokuvauksellisia ne olivat :)
En oikein saanut kuvaa missä kiertelimme, mutta pitkään menimme siksakkia ylös ja pitkään tulimme alas. Ja mukavaa oli. Seurakunnan sivuilla vaelluksen kulku oli sanoitettu seuraavasti - vesipullottamo, keihäänheittopaikka ja piikkiantenni auennee vakivaeltajille :)
”Vaellamme kohti jyrkkää kurvia ja jatkamme vesipullottamolle, josta käännymme kohti louhosta. Louhoksen yläpuolella suuntaamme Alhairin de la Torrea kohti. Käännymme oikealle ja jatkamme keihäänheittopaikalle. Ylitämme mäen ja palaamme takaisin reittiä, joka vie piikkiantennille.”
Nautin rauhallisesta kävelemisestä, sympaattisesta porukasta ja mystisistä maisemista. Enempää en olisi voinut toivoa. Kiitos Kalervo, joka jaksat toimia kokoonkutsujana ja opastaa meitä kokemattomampia :)
Tästä käännyimme alaspäin :)
Kun ensin olimme kivunneet Mijaksen kylästä noin kilometrin korkeuteen.
Kartiosoihtu (Asphodelus ramosus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti