Dalia ja Kurt Ardia

Salvador Dali: Mujer con zabato (Nainen kengän kanssa), 1969

Pablo Picasson teosten (täällä) lisäksi Mijaksen pienessä nykytaiteen museossa (CAC) on nähtävillä kymmenkunta Salvador Dalin (1904-1969) teosta - jokunen maalaus, grafiikkateos ja pienikokoinen veistos - sekä pari-kolme kertaa vuodessa vaihtuva, ulkopuolisen taiteilijan näyttely.

Helmikuun puoleen väliin asti ulkopuolisena taiteilijana on tanskalainen Kurt Ard (s.1925). Tänä vuonna sata vuotta täyttänyt taiteilija on vuodesta 1972 lähtien asunut pysyvästi Espanjassa, ja Visions of Andalusia -nimisen näyttelyn parikymmentä maalausta kuvaavatkin valokuvamaisen pikkutarkasti juuri Andalusian luontoa ja arkea 1980- ja 1990-luvuilla.

Kurt Ardin värikylläiset maalaukset olivat jopa niin realistisia, että alkuun minä luulin niitä valokuviksi :) Elämäntyönsä kuvataiteilija teki kuvittajana useissa kansainvälisissä sanoma- ja aikakausilehdissä.

Salvador Dalin töistä tykkäsin eniten Mujer con zapato -nimisestä kaiverruksesta, jota viininpunainen paspartuuri ja kultainen kehys hienosti korosivat. Sopivasti leikkisyyttä ja huumoria makuuni. Jännää katsottavaa oli myös täysin eri tyylinen värikäs litografia joutsenista, jotka heijastuivat lammen pintaan elefantteina :) Dalin teoksistahan aloin pitää vasta viime keväänä, kun katselin niitä Madridin Reina Sofia -museossa (täällä). 

Mukavaa katsottavaa sekä Dalin että Ardin teokset. Pienimuotoiset näyttelyt sopivat minulle paremmin kuin usein ruuhkaiset suurmuseot, vaikka kuuluisimmat ja tunnetuimmat taideteokset ovatkin nähtävillä vain jälkimmäisissä… 

Ardiin tykästyin ehkä myös siksi, että hänen omakuva 60-vuotiaasta itsestään toi mieleeni 58-vuotiaana vuonna 1982 kuolleen isäni (täällä). Miehen asennossa, rennossa vaatetuksessa ja tukan leikkauksessa oli jotain tutun oloista... Ja jopa tutun näköinen rannekello :)

Salvador Dali: Cisnes reflejados como elefantes (Joutsenet heijastuvat elefantteina), 1964

Kurt Ard: Chumbera soleada, 1988

Kurt Ard: Despues de la tormenta, 1988

Kurt Ard: Self portrait, 1986

Joulupäivän mietteitä

Jos aatto oli hyvää hulinaa ja mieluista yhdessäoloa (täällä), niin joulupäivä oli pitkälti yksinäistä nyhjäämistä. Tykkään yksinolosta - ja jopa nautin siitä, mutta yllättäen yksinolo joulupäivänä oli erilaista, eikä yhtään niin mukavaa kuin yksinolo normipäivinä. Näköjään minulla liittyy jouluun edelleen paineita ja vaatimuksia ”oikeanlaisesta Hyvästä Joulusta”, vaikka luulin karistaneeni ne hartioilta jo joitakin vuosia sitten. 

Tosin Esikoinen oli pyytänyt minua syömään luokseen joulupäivänä, mutta kieltäydyin, kun ajattelin että olisi kiva nyhjätä omassa kodissa Murun kanssa - tekemättä ei mitään. Mutta ei se sitten ihan niin kivasti mennytkään…

Aamupäivällä tein tavallista pidemmän kävelylenkin Murun kanssa ihmetellen Punavuoren ja Ullanlinnan tyhjiä katuja ja rantapolkuja. Iltapäivällä kävin Lontoontytön kanssa Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Asettelimme yhdessä kynttilät ja valkoiset ruusut Isäni ja Appivanhempieni haudoille. Isäni ehti elää kahden tyttäreni taatana vajaat kolme vuotta, sillä hän kuoli syöpään jo 58-vuotiaana 1984, jolloin Esikoinen oli alle kolmivuotias ja Lontoontyttö täyttänyt juuri vuoden.

Tähän asti joulupäivä oli vielä ihan mukava. Mutta palattuani Punavuoren (ihanaan) kotiini, yllättäen yksinäisyys alkoi hiipiä mieleeni. Ehkä jopa ekaa kertaa niiden vuosien aikana, jotka olen asunut yksin Punavuoressa. Ja se todella yllätti ja tuntui oudolta…

Vasta silloin äkkäsin, että eilinen oli ensimmäinen joulupäivä koko 72-vuotisen elämäni aikana, jonka olen viettänyt yksin. Ei siis ihme, että se tuntui oudolta, erikoiselta ja erilaiselta. Elämäni aiemmat joulupäivät olen viettänyt aina perheen ympäröimänä: lapsuudessani kahden sisarukseni ja vanhempieni kanssa, aikuisiässä viiden lapseni ja puolisoni kanssa sekä mummi-iässä seitsemän lapsenlapseni ja usein myös heidän muiden isovanhempiensa kanssa - eri kokoonpanoja vaihdellen. Toki silloinkin monenlaisten tunteiden - niin hyvältä kuin väliin myös huonolta tuntuvien - vallassa, mutta koskaan en ole tuntenut yksinäisyyttä…

Tämän äkättyäni tajusin, että yksinäinen joulupäivä oli minulle harvinainen poikkeus, ei sääntö. Ja oloni helpottui. Hain pakkasesta lisää ihanaa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä - ja yhden ison omenan :) Ja aloin katsoa Temptation Island Suomi -hömppää…

Ilman kukkia

Eilen kävimme Juniorin kanssa katsomassa Äitimuoria. Olin ottanut meille termospulloon kahvia ja ostanut mukaan kolme korvapuustia, joten kahvittelimme yhdessä ulkoilmassa. 

Juttelimme niitä näitä. Äitimuorin kanssa muistelimme mm. isääni eli hänen ensimmäistä puolisoaan, joka kuoli 58-vuotiaana heinäkuussa 1984 eli 40 vuotta sitten. Neljäkymmentä vuotta… Se on pitkä aika - lähes puolet 72-vuotisesta elämästäni. Ja toisaalta aika on kulunut ällistyttävän nopeasti, vaikka paljon kaikkea on tapahtunut…

Siinä Isää muistellessa päätin kotimatkalla ajaa Kulosaaren hautausmaan kautta ja viedä Isän haudalle synttärikukkia :) Kotimatkalla jätin Juniorin Taka-Töölöön ja jatkoin matkaa Kulosaareen. Kun saavuin Leposaaren hautausmaalle huomasin, että olin unohtanut poiketa ostamaan kukkia. En jaksanut enää lähteä hakemaan, joten menin haudalle ilman kukkia :)

Onneksi hauta oli ihan kiva myös ilman kukkia, sillä hautakiven takana kasvaa kauniita käkkärämäntyjä ja juhannusruusupehkot olivat alkaneet kurkkia kivasti kiven reunoilta. Kukat toki kaunistaisivat hautaa entisestään, joten ensi kerralla yritän muistaa paremmin :) 

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hyvin hoidettu hautausmaa oli kivasti kukitettu. Nautin kävelystä hautojen välissä ja ihailin taas sopusuhtaista pientä kappelia. 

Leposaareen kahdeksankulmaisen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929) vuonna 1927 - kaksi vuotta sen jälkeen, kun saareen rakennettu hautausmaa vihittiin käyttöön. Kulosaaressa perheineen vuodesta 1913 asunut arkkitehti on puolisoineen haudattu kappelin viereen. 

Tänne palaan. Ja kukkien kanssa :)

Isän ja Alma-mummin eli äitini äidin hauta, 

johon on ”varattu” paikka myös lähes 96-vuotiaalle Äitimuorille.

Tyhjiä areenoita ja matadoripatsaita

Iltapäivän kävelyreissulla törmäsin kukkivan kadun (täällä) jälkeen vielä härkätaisteluareenaan (Plaza de Toros). Tiesin, että kaupungissa on sellainen, mutta en ollut tajunnut, että se on keskustassa ja lähes kiinni BioParkin eläintarhassa (täällä). Tämä perinteinen, pyöreä areena valmistui vuonna 1962, jolloin pieni kalastajakylä oli juuri alkanut muuttua eurooppalaisen massaturismin keskukseksi, ja härkätaisteluiden uskottiin kiinnostavan myös turisteja. 

Mutta toisin kävi. Vuosikymmenten edetessä härkätaistelut alettiin nähdä eläinrääkkäyksenä, ja ne kiellettiin osassa Espanjaa, vaikka mm. Andalusiassa taistelut ovat edelleen sallittuja. Vuonna 2013 Espanjassa säädettiin jopa laki, jonka mukaan härkätaistelut ovat osa kansallista kulttuuriperintöä ja lain suojassa.

Kannatan härkätaistelujen kieltämistä, vaikka jotain kumman kiehtovaa tässä ikivanhassa perinteessä on. Liekö tuntemuksiini on vaikuttanut se, että 1960-luvulla isäni ihaili kirjailija Ernest Hemingwayta - aikanansa härkätaisteluiden tunnettu puolestapuhuja - ja vei minut ja kaksi nuorempaa sisarustani katsomaan matadorien ja härkien taistelua, kun olimme lapsuuden perheeni kanssa Torremolinoksessa. Taistelua ennen ja tämän aikana hän selitti innoissaan meille lapsille, mitä areenalla milloinkin tapahtui. Milloin areenalla oli picador, milloin panderillero, milloin matador jne. Tosin ainakin minä taisin nähdä vain ne verta vuotavat härät…

Muistan, että näkemässämme härkätaistelussa yhtenä matadorina oli Miguel Marquez (1946-2007), jonka nimiseen katuun - Calle Miguel Marquez - törmäsin eräänä päivänä myös Fuengirolassa. Tätä ihmetellessä minulle selvisi, että Marquez oli syntynyt Fuengirolassa ja debutoinut härkätaistelijana juuri Fuengirolan areenalla.

Härkätaisteluareenan edessä oli patsas, joka kuvasi matadoria viittansa kanssa suippohattu kädessä. Uskoin sen kuvaavan juuri Marquezia, mutta netistä luin, että kyseessä oli Antonio Jose Galan (1948-2001). Samalla selvisi, että myös Galanin vuonna 1985 syntynyt poika elättää itsensä edelleen matadorina. Hämmästyttää, että joitakin tämä historiallinen ammatti vetää edelleen puoleensa…

Ristiriita, joka nykypäivän Espanjassa liittyy härkätaisteluihin, näkyi konkreettisesti myös Fuengirolan härkätaisteluareenan ikkunassa. Lasiin oli jäänyt repaleinen kulma pois revitystä paperiesitteestä, jossa oli mainostettu vuoden 2022 lokakuulle suunniteltua härkätaistelua. Tapahtumaa, joka yllättäen ja ilman selityksiä peruttiin vain kolme päivää ennen aiottua ottelua. 

Tänä päivänä härkätaisteluperinne näkyy Espanjassa lähinnä tyhjinä areenoina ja kivettyneinä patsaina. Mutta ristiriitainen perinne sinnittelee. Tulevan maaliskuun lopussa Malagan härkätaisteluareenalla järjestetään kevään ensimmäinen härkätaistelu…

Kirkko omin voimin

 William Lönnbergin (1887-1949) maalaama alttaritaulu vuodelta 1937

Elokuun lopussa kävelin Kulosaaressa, jossa asuin nuoruuteni ja jossa äitini - isäni kuoltua 1984 - asui vuoteen 2012 asti (täällä). Minulla on Kulosaaresta paljon hyviä muistoja. Yksi parhaimmista liittyy Kulosaaren kirkkoon, jossa minut vihittiin avioliittoon Ukin kanssa toukokuussa 1980.

Tämän jälkeen vihkikirkossa on tullut vierailtua harvoin. Muistan olleeni siellä isäni siunaustilaisuudessa heinäkuussa 1984, joskin siitä on hyvin hataria muistoja. Ja olin myös appiukkoni siunaustilaisuudessa keväällä 1981, mutta siitä en muista mitään. Outoa…tai sitten ei. 

Arkkitehti Bertel Jungin (1872-1946) suunnittelema kirkko valmistui 1935 saaren korkeimmalle kalliolle Vapaamuurarinvuorelle - neljä vuotta arkkitehti Armas Lindgrenin (1874-1929) suunnitteleman kellotapulin jälkeen. Kirkon sisustuksen suunnitteli Lindgrenin vävy, kuvataiteilija ja sisustusarkkitehti Antti Salmenlinna (1897-1968). Hänen ideoitaan olivat mm. sisäkaton palkit ja niiden väliset vaaleat maalaukset, sisälattian kauniisti kuvioitu tiilipinta, urkulehterin kaide koristeineen sekä sisäänkäynnin yläpuolen neliapilan muotoinen ikkuna.

Salmenlinna suunnitteli myös elämän puuta kuvaavan herkän vihkiryijyn. Ryijy on edelleen käytössä :) Sitä säilytetään sakastin seinällä, mutta vihkimisen ajaksi se voidaan asettaa lattialle alttarin eteen. Kirkon muut tekstiilit, kuten alttarivaatteet, uusittiin 2009 jolloin ne suunnitteli tekstiilitaiteilija Kaija Poijula (s.1963). 

Sekä Jung että Lindgren asuivat kumpikin Kulosaaressa ja molemmat myös haudattiin Kulosaaren hautausmaalle (täällä). Kulosaaresta löytyy edelleen sekä Armas Lindgrenin että Bertil Jungin tie - ja lisäksi Bertil Jungin aukio. Kulosaaren kirkko, sen sisustus ja alkuperäinen esineistö olivatkin pääosin saarelaisten ja heidän sukulaistensa suunnittelemia. Yhteistyöllä ja omin voimin tehty kirkko. 

Kaunis, pieni kirkko, joka vihkitilaisuudessani yli 40 vuotta sitten tuntui paljon suuremmalta. Kirkkosaliinhan mahtuu istumaan vain 170 ihmistä. Häissämme vieraita oli kuutisen kymmentä, eikä tyhjää tilaa kuitenkaan jäänyt liikaa. 

Sopusuhtainen ja levollinen tila, jossa oli hyvä muistella 28-vuotiasta nuorta Innaa, joka vasta Helsinkiin takaisin muuttaneena, rakastuneena ja innostuneena - tapansa mukaan - lupautui avioliittoon Oulussa tapaamansa kulosaarelaisinsinöörin kanssa. Ja sitä Innaa, joka kolme vuotta myöhemmin, kahden pikkutytön äitinä hyvästeli alle 60-vuotiaana kuolleen isänsä. Kulosaarelaisinsinööri vierellään - onneksi.  

Mietiskelyä ja muistelua nuoruuden maisemissa - terapeuttista toimintaa seiskakymppiselle mummille :) 

Oikealla Antti Salmenlinnan suunnittelema lasimosaiikki.

Peräseinän kipsiveistokset ovat Sigrid af Forselles (1860-1937) tekemiä.

Forselles oli yksi Suomen ensimmäisiä naiskuvanveistäjiä.

Hänen perheensä asui Kulosaaressa, mutta itse hän asui pääosan elämästään Ranskassa ja Italiassa. 

Elämän puu -vihkiryijy vuodelta 1935. Kuva kopioitu Kulosaaren kirkon esitteestä (täällä).

Italialaishenkinen kellotapuli valmistui 1931

Kulosaaren vaaleanpunainen kirkko elokuussa 2023.

Rauhaa ja aurinkoa

Aattona ainakin Etelä-Suomessa oli upea aurinkoinen ilma ja sopiva pikkupakkanen. Ilma kutsui kävelemään (täällä), mutta myös hautausmaalle :) 

Minulla on tapana jouluna tai joulun lähipäivinä käydä tutulla Kulosaaren hautausmaalla (täällä), jonne isäni on haudattu 1980-luvulla. Olen onnekas, sillä lähisukulaisistani isäni lisäksi on kuollut vain neljä isovanhempaani - ja kaksi appivanhempaani, jotka ennen kuolemaansa ehtivät kuulua elämääni vain parisen vuotta. Molemmat lähes seitsemänkymppiset sisarukseni ovat elossa, ja 11:stä serkustani vain yksi on kuollut jokunen vuosi sitten. Myös kaikki lapseni, samoin kuin sisarusteni ja serkkujeni lapset elävät edelleen. Onnen mummi!

Reilusti yli sata vuotta sitten syntyneistä isovanhemmistani äitini isä kuoli jo ennen syntymääni vuonna 1950 ja hänet on haudattu Lapualle (täällä). Isäni molemmat vanhemmat ovat haudattu Karkun hautausmaalle peräkkäisinä vuosina 1975 ja 1976 (täällä). Alma-mummi - äitini äiti - kuoli vasta 1989 ja hänet on haudattu Kulosaaren hautausmaalle samaan hautaan viisi vuotta aiemmin kuolleen vävynsä eli isäni kanssa. 

Kävin tänä jouluaattona hautausmaalla jo puolen päivän aikaan. Talviauringon säteet osuivat kauniisti isän hautakiveen Leposaaren hautausmaan reunalla. Meren rannalla ja matalien mäntyjen huomassa - rauhaa kaupungin keskellä.

Piipahdus

Kävin Isän haudalla Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Piipahdin nopeasti ja vien haudalle Hertsikan Hertasta ostamani syksyisen kukkakorin.

Pieni hautausmaa oli vielä syysväreissä - paljon keltaisia lehtiä puissa ja poluilla. Kaunista, vaikka satoi kaatamalla :) Minulla oli sadetakki, mutta ehkä sade kuitenkin pääsi häiritsemään. Minulle ei tullut yhtään tavanomaista, rauhallista ”hautistunnelmaani”, vaan ”kiire pois” pysyi päällimmäisenä ajatuksena.

Asetin kukat haudalle, harmittelin vinoa hautakiveä ja katsoin Vanhankaupunginselällä vellovia synkkiä pilviä. Ja kävelin takaisin autolle. Näin eilen…

PS. Loppua kohti sade rauhoittui, kuten valokuvat todistavat :)

Leposaaren eka hauta

Anna Kuosmanen haudattiin Kulosaareen 1925

Osallistuin viikko sitten WalkHelsingin järjestämälle opastetulle kävelykierrokselle Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Leposaari on ehdoton lempparini Helsingin hautausmaista (täällä). 

Leposaarella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sinne on haudattu lähes 40 vuotta sitten (sic) kuollut isäni (täällä) ja pian sen jälkeen kuollut Alma-mummo. Ja monta tuttua koulukaveria ja opettajaa Kulosaaren yhteiskoulusta, ja kavereiden vanhempia. Tuntuu, että joka kerta kun kävelen hautausmaalla, huomaan jonkun uuden tutun nimen. Tutun ihmisen menneisyydestäni - ihmisen, joka on vasta äskettäin kuollut ja haudattu tai jonka hautaa en ole aiemmin vain huomannut.

Vuosien aikana olen lukenut netistä paljon Leposaaresta, enkä opastuskierroksella kuullut merkittävää uutta saaren historiasta enkö saarelle haudatuista suurmiehistä tai julkkiksista. Mutta sain tietää, että rouva Anna Kuosmanen, joka oli kuollut 52-vuotiaana hautausmaan vihkimistä seuraavana päivänä 9.11.1925, oli ensimmäinen Leposaareen haudattu vainaja.

Ilman opasta en olisi ehkä huomannut erään haudan päälle asetettua viehättävää pientä patsasta, jonka on veistänyt Kulosaaressa pitkiä aikoja asunut ja työskennellyt kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894-1966). Enkä tykästynyt politiikan taustavaikuttaja ja kansatieteen professori Kustaa Vilkunan (1902-1980) - pitkäaikainen kulosaarelainen hänkin - hautapaikan yksinkertaisen tyylikkääseen rautaristiin.

Kyseinen sunnuntai oli varmaan huhtikuun kylmin. Jäätävä viima puhalsi mereltä pienen hautausmaan yli. Huolimatta toppatakista, lämpökerrastosta ja villapuseroista päätin kylmyyden takia jättää 1,5 tuntisen opaskierroksen kesken. 

Viima voitti tiedonhaluni. Mutta viima ei vaimentanut kiintymystäni Leposaareen :)

Väinö Aaltosen signeeraama pieni patsas

Kustaa Vilkunan konstailematon risti

Sama hymy :)

Isä 1970-luvulla - tunnistan hymyssä paljon itseäni.

Muistoja Eijasta

Martta-tädin 1960-luvulla tekemiä nukenvaatteita. 

Tänään on Eijan nimipäivä. En tunne ketään Eijaa, mutta mieleeni muistuu ensimmäinen kunnon nukkeni jonka nimi oli Eija. Siskolla oli samanlainen nukke, ja sen nimi oli Liisa. Olimme saaneet nuket postipakettina vuoden 1957 jouluna Isältä Amerikasta. 

Isäni asui vuosina 1957-58 Minneapoliksessa Minnesotassa, jossa hän työskenteli Henry Blackburnin kanssa amerikkalaisen fysiologin Ancel Keysin (1904-2004, täällä) monikansallisessa tutkimusprojektissa, jossa pyrittiin selvittämään ravinnon yhteyttä sydän- ja verisuonitautien syntyyn. Myös Suomi ja suomalaisia potilaita oli mukana tutkimuksessa, ja näiltä osin tuloksia julkaistiin mm. Lancet-nimisessä lääketieteellisessä lehdessä (täällä). 

Isän runsaan vuoden pituisen Amerikan matkan aikana Äiti puhui Isän kanssa puhelimessa korkeintaan joka toinen kuukausi, ja me lapset (5v, 3v ja 6kk) ehkä kerran tai pari koko Isän poissaolon aikana. Kirjeitä vanhemmat kirjoittelivat ahkerasti - väliin jopa päivittäin. Minulla on säilössä iso laatikollinen Isän käsin ja koneella kirjoittamia kirjeitä. Sen sijaan Äiti on kertonut polttaneensa omat kirjeensä joskus 1960-luvulla.

Eija-nukesta tuli minulle erittäin rakas ja se oli mukana leikeissäni pitkälle yli kymmenvuotiaaksi :) Martta-täti - vanha kummitätini - kutoi ja ompeli vuosia sekä Eijalle että Siskon Liisalle ihania, pikkutarkasti ja taidokkaasti tehtyjä vaatteita. Aluspaidoissa ja -housuissa oli mm. käsin neulottuja pitsejä ja samettitakeissa koristeellisia ruusukkeita. 

Viimeksi olen nähnyt Eija-nuken viitisen vuotta sitten jonkun varastolaatikon pohjalla. Mielestäni laitoin nuken silloin ”hyvään säilöön”, mutta tänään en enää tiedä/muista minne Eija viime vuosien muutoissa on joutunut. 

Eijan ja toisen nukkeni Helenan vaatteita on sentään tallessa pienessä laatikossa Punavuoren kaksiossa. Ehkä Eijakin vielä löytyy...

Muisto menneestä

 

Syksyinen Nikkilä

En ole koskaan käynyt Nikkilän sairaalassa. Vaikka se liippaa läheltä entistä ammattiani. Vaikka isäni oli siellä 1960-luvulla ensin potilaana ja myöhemmin lääkärinä. Vaikka sairaala ja sitä ympäröivä laaja puistoalue on minua aina kiinnostanut. Vaikka sinne on vain parinkymmenen minuutin ajomatka Helsingistä.

Viikonloppuna käynti viimein toteutui. Herkuteltuamme Opiskelijatytön kanssa ensin Hindsbyn Tilalla (täällä) keksimme, että ajamme autolla vajaat 10 kilometriä Nikkilään ja etsimme sairaala-alueen. Sähköisen kartan avulla se löytyikin helposti. Matkalla ohitimme ainakin kaksi upeaa Sipoon kivikirkkoa, joihin täytyy tulla toiste tutustumaan :):)

Vuonna 1999 toimintansa lopettanut Nikkilän sairaala yllätti. En ole tajunnut, miten laaja alue se on ollut. Yli 1500 potilaalle ja noin 800 hoitohenkilölle rakennettiin 60 erillistä rakennusta, joista kolmisenkymmentä on vielä jäljellä. Näistä toistakymmentä on 2010-luvulla kunnostettu korkeatasoisiksi asunnoiksi, mutta loput eli kymmenkunta rakennusta on ränsistymässä käyttökelvottomiksi - kaikki Museoviraston suojeluksessa.

Sairaala-arkkitehti Ernst Albin Kranckin (1864-1936) suunnittelema Nikkilän mielisairaala oli Helsingin kaupungin sairaala vuosina 1914-1999. Jo ennen tätä kaupungin köyhäintalon täynnä olevilta mielisairasosastoilta siirrettiin potilaita Sipooseen perhehoitoon. Tämä vaikutti osaltaan uuden mielisairaalan rakentamiseen juuri Sipoon Nikkilään ja osaltaan usko, että puistomainen ja väljä maaseutuympäristö edistäisivät psyykkisesti sairaiden potilaiden hyvinvointia. Ja ehkä myös ajatus ”pois silmistä, pois mielestä”.

Komeita vaahteroita ja lehmuksia kasvavalla mäellä oli parhaimmillaan 11 paviljonkimaista potilasrakennusta (naisten rakennukset länsi- ja miesten itäpuolella), useita henkilökunnan asuintaloja sekä hallinto-, huolto- ja maatalousrakennuksia. Parhaimmillaan alueella toimi mm. oma lämpö- ja vesilaitos, palokunta, leipomo, pesula ja sikala sekä korjausverstaita ja puutarha kasvihuoneineen. Alkuvuosina läheiseltä Nikkilän asemalta sairaalalle kulki jopa oma rautatie :)

Nikkilän sairaalassa hoidettiin pääosin pitkäaikaisia ja vaikeasti psyykkisesti sairaita potilaita - osa potilaista eli Nikkilässä yli 50 vuotta. Sairaalassa panostettiin perhehoidon lisäksi mm. taide-, musiikki- ja toimintaterapiaan. Yli 80 toimintavuotensa aikana Nikkilän sairaalan potilaiden elämään mahtui mielen sairauden lisäksi myös paljon muuta inhimillistä kärsimystä: traagisia kohtaloita sodanaikaisista nälkäkuolemista kymmeniin itsemurhiin ja useisiin tappoihin sekä tuhoisia hoitokokeiluja, kuten pakkohoitoja ja -sterilisaatioita ja lobotomioita.  

Pysäköimme auton entisten hallintorakennusten edessä olevalle parkkipaikalle ja kävelimme puistokujaa pitkin kohti sairaalan vanhaa päärakennusta. Jatkoimme matkaa kauniin ruskan värjäämässä puistossa, joka kiemurteli asunnoiksi muutettujen tyylikkäiden jugendrakennusten ja surullisten talorähjien välissä. 

Kiertelimme aluetta Opiskelijatytön kanssa vaitonaisina oudon nostalgian ja surumielisyyden keskellä - luonnon kauneudesta ja rauhasta nauttien. Mahtuiko tänne myös iloa tai rakkautta? Onnistumisia tai unelmia?

Juhannusjuhlaa 1910-luvulla sairaalan pihalla. Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

Isosedän hauta

Perniön Pyhän Laurin kirkon vieressä on pieni hautausmaa. Siellä kävellessäni aloin ajatuksissani lukea sankarihautojen tekstejä. Heti ensimmäisen rivin keskellä tuli vastaan tuttu nimi Orrman.

Hautakiven mukaan sotamies Tauno Orrman oli kuollut 40-vuotiaana jatkosodan alussa syyskuussa 1941. Karkun taata eli isäni isä on syntynyt Perniössä ja hänen sukunimensä oli ollut Orrman ennen kuin hän muutti (suomensi) nimen kesäkuussa 1928, jolloin isäni oli kaksivuotias. 

Vaatimatonta hautakiveä katsoessani aloin vakuuttua, että Tauno oli Karkun taatan veli tai ainakin serkku. Kotiin tullessani kaivoin esille isäni vanhoja muistiinpanoja. Ja sieltähän se löytyi: isän käsin kirjoittama lista oman isänsä eli Karkun taatan sisaruksista:

Lydia ja Ellen (1892-1892) - parin päivän ikäisinä kuolleet kaksostytöt 

Helmi (1894-1899) - kuoli 5-vuotiaana

Anna Alisa (1895-?) - meni 17-vuotiaana (1913) naimisiin Anton Faleniuksen kanssa

Arnold eli Aarno (1897-1976) - Karkun taata

Kerttu (1898-1937) - tytär Marja-Riitta Gustafsson, jonka poika on Jukka Gustafsson (s.1947)

Tauno (1900-41), jonka lapsia olivat isän mukaan Eila ja Elli

Karin (1902-1919)

Ragnhild (1908-39)

Isosetä Tauno lepää komean kirkon vieressä kauniilla ja rauhallisella hautausmaalla, kuten Aarno-veljensäkin (taata) Karkun hautausmaalla Vammalassa ja veljenpoikansa Esko (isä) Leposaaren hautausmaalla Helsingissä :):)

Ps. Nettitiedon mukaan perniöläinen seppä Anton Johannes Falenius (Karkun taatan siskon mies) oli sisällissodan jälkeen punavankileirillä Tampereella. Eli sisällissota jakoi isänikin sukua, sillä isäni isä Aarno (taata) kuului ymmärtääkseni koko elämänsä enemminkin valkoisiin kuin punaisiin. Tosin tästä ei koskaan ole puhuttu...

Aallon lumoissa

Suomalaista funktionaalista ja yksinkertaista tyylikkyyttä. Isoja ikkunoita ja viherkasveja. Paljon puuta, vaneria ja ritilää. Tasoeroja, porrastuksia ja liukuovia. Vinoja pintoja ja kauniisti pyöristettyjä kulmia. Tyylikkäitä ja mielenkiintoisia lamppuja ja tuttuja huonekaluja. Kutsuvaa ja kodikasta.

Olemme Ukin kanssa opastetulla kierroksella arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallon (1898-1976) museoidussa kotitalossa, jossa hän asui lähes 40 vuotta arkkitehtivaimojensa - ensin Ainon (1894-1949) ja tämän kuoltua Elissan (1922-94) - ja kahden 1920-luvulla syntyneen lapsensa Johannan ja Hamilkarin sekä lastenhoitajan ja keittäjän kanssa.

Päällimmäisenä talosta jää mieleen luonnonvalon ja auringon säteiden leikki huoneiden lattioilla ja seinillä sekä huonekalujen pinnoilla, mikä oli ollut suunnittelijapariskunnan tavoitekin. Rakennusta ympäröivän luonnon haluttiin ikäänkuin yltävän talon sisätiloihin ja vähäeleisen puutarhan jatkuvan liuskekivillä päällystetyn ulkoterassin kautta olohuoneeseen. Tätä vaikutelmaa korostettiin mm. sillä, että jokaisen ikkunan ja oven muoto ja sijoittelu suunniteltiin tarkasti ja ammattitaidolla.

Kuortaneella syntynyt ja Jyväskylässä uransa aloittanut Aalto muutti Turun kautta Helsingin Munkkiniemeen silloisen vaimonsa Ainon kanssa suunnittelemaansa kaksikerroksiseen taloon sen valmistuttua 1936. Rakennuksen toisessa päässä toimi avioparin arkkitehtitoimisto, kunnes vuonna 1956 toimisto siirtyi kävelyetäisyydelle rakennettuun erilliseen ateljeerakennukseen.

Maamme kuuluisimman arkkitehdin kodissa minua kiehtoi lähes kaikki. Herkullista oli se, että ikkunattomiin tiloihin, kuten yläkerran kapeaan eteiseen sekä vaate- ja kylpyhuoneeseen, oli halkaistu pienet (läpimitta noin 40 cm) pyöreät kattoikkunat. Komeromaisessa vaatehuoneessa ei heinäkuisena päivänä muuta valolähdettä tarvittukaan :) Tykkäsin myös siitä, että ulko-oven ja eteisen lisäksi rakennuksesta pääsi vaivattomasti pihalle ja puutarhaan ainakin olohuoneen, ruokasalin, keittiön ja toimiston ovista. Ja kaiken kukkuraksi yläkerran makuutilojen vierestä löytyi vielä erillinen tilava parveke/yläterassi.

Talossa asuttiin vuoteen 1998 asti. Tämän jälkeen talo siirtyi Alvar Aalto säätiölle ja avattiin 2002 kotimuseona. Osa huonekaluista ja esineistä on Aaltojen peruja ja osa on saatu lahjoituksena huonekaluliike Artekilta.

Silmä ja mieli lepäsi upeasti suunnitellussa ja jänniä yksityiskohtia pursuavassa kodissa. Yritin nähdä seurallisen Alvarin äänekkäästi isännöimässä vieraitaan ja vetäytyvämmän Ainon soittamassa olohuoneen isoa flyygeliä. Helpompi oli kuvitella toimistopuolen elämää. Pystyin lähes aistimaan Alvarin ja Elissan innokkaan työskentelyn 1950-luvun alussa parhaimmillaan 25 avustajan kanssa.

Jännä ja yllättävä tunne talossa oli kaiken - materiaalien, pintojen, huonekalujen, lamppujen, mattojen, kukkien, koriste-esineiden - tuttuus. Sananmukaisesti kaikki (paitsi flyygeli), etenkin asuinhuoneiden puolella (toki asumattomuuden leimaamana) henki elämäni koteja - ensin Lauttasaaressa, sitten Kulosaaressa ja Tammisalossa ja viimein Punavuoressa. Poikkeuksena on Oulussa asumani kuusi opiskeluvuotta, jolloin en viihtynyt itseni kanssa eikä asumani huoneistot tuntuneet kodeilta.

Aallon tyylin ja muotoilun ihannointi elää minussa vahvasti lapsuuden kotini ja isäni veren perintönä. Isä rakasti funkkista ja olisi Alvarin tapaan myös tykännyt keikaroida, jos ei olisi ollut siihen liian ujo:):)

Yksi yläkerran neljästä pyöreästä kattoikkunasta.

Sisäänkäynnin liuskekiviportaat

Pihan pieni vesiallas - tyhjänä.

Aallon kotipihaa, liuskekivimuuria ja yksinkertaista puutarhaa

Isän haudalla

Helsingissä käydessäni pistäydyin myös isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla. Menin aika kiireessä muuttosiivouksen lomassa, mutta - kuten aina - lyhytkin kävely pienellä ja kauniilla Leposaaren hautausmaalla rauhoittaa, rentouttaa ja lohduttaa. Yksi lempipaikkojani Itä-Helsingissä.

Leposaari antoi taas parastaan: Sopusuhtainen ja pieni kappeli vehreällä pikkusaarella. Kymmenet rodot olivat juuri aloittamassa kukintaansa ja tiheä, täysvalkoinen narsissimatto reunusti lyhyttä sankarihautariviä. Tällä kertaa saaren ehdoton kaunotar oli kuitenkin koristeomenapuu, jonka upeista, purppuran värisistä kukista en pystynyt irroittamaan katsettani.

Vasemmalla isän äiti Martta ja hänen lapsuuden perhettään vuonna 1913:

Martasta oikealle Vieno-sisko (1902-15), Ida-äiti (1863-1924), 

Eino-veli (1897-1918) ja Emil- eli Eemeli-isä (1866-1923). 

Kuvasta puuttuu Lammille muuttanut Vilho-veli.

Isä lepäsi tutulla paikallaan kappelin takana meren rannalla. Haudalla mieleeni tuli valokuva, jonka vanhaa kotiamme raivatessa olin löytänyt. Isäni Emil-isoisä oli ajan tavan mukaan lähettänyt valokuvan postikorttina opettajana työskennelleelle Signe-sisarelleen.

Kuvassa isäni 18-vuotias Martta-äiti (täällä) seisoo lapsuuden perheensä kanssa kotitalonsa edessä Karkussa. Eipä Martta aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua sekä vanhemmat että molemmat sisarukset ovat kuolleet kulkutauteihin.

Isäni syntyi vuonna 1926 yli 30-vuotiaan Martan esikoisena. Mieleen tulee, että Martta - joka oli nuorena menettänyt lähes kaikki läheisensä - ladannee aikamoista tunneskaalaa pieneen poikaansa. Karkun mummon raskaista menetyksistä ei koskaan perheessämme puhuttu, ei mummin eikä isäni kanssa. Vasta heidän kuoltua 1980-luvulla kuulin kuolemista ensimmäistä kertaa. Tietyn pinnan alla uinuvan surumielisyyden ja alistuvuuden olen sekä mummissa että isässäni aina vaistonnut. Toki niihin vaikutti monet asiat...

Äitimuori ja Isä onnellisina

1970-luvun loppuvuosia - ennen Isän sairastumista...

Kotini seiniä

Kari Juvan (1939-2014) piirrostyön sain neljännen lapsemme synnyttyä elokuussa 1988.

Kalajulisteen ostin tänä kesänä Momonosta Punavuoresta.

Artekin peili on lapsuudenkodistani ja ostettu ilmeisesti 1960-luvulla.

Lasimaljakko on kymmenisen vuotta sitten hankkimani käyttöesine.

Finellin keltaisen emalipurkin ostin tänä kesänä Hietalahden kirpputorilta. 

Ison keramiikkakulhon saimme häälahjaksi 1980 Ukin nuoruudenystävältä,

joka ei päässyt häihimme ja jota en ole koskaan tavannut :)

####

Punavuoren kaksio, jossa olen asunut runsaan vuoden, on kalustettu kirpputorilöydöillä ja muistoilla elämäni varrelta. Isoimmat huonekalut - parisängyn, sohvan, ruokapöydän ja kirjahyllyn ostin viime kevään ja kesän aikana tori.fi -nettikirpparilta. Kuten myös käsinkudotun ihanan marokkolaismaton, jonka myyjäksi vasta sitä hakiessa paljastui tanssikaverini. Kierrätyskeskuksesta hankin mm. lamppuja, laatikostoja ja pienempiä mattoja.

Muistot ovat pääosin rakkaita esineitä oman yli 60 vuotisen elämäni varrelta ja pientä kivaa vanhempieni tai isovanhempieni lapsuudenkodeista, kuten pieni pyöreä pöytä, puinen arkku, jokunen taulu ja isäni keräämiä julisteita.

Kaikki vanhaa ja käytettyä, mutta mukavaa, käytännöllistä ja rakasta.

Picasso-näyttelyn julisteen isäni on ostanut Tanskan Louisiana-museosta 

1980-luvun alussa pari vuotta ennen kuolemaansa. 

Sinisen Galerie Berggruenin esitteen isäni on hankkinut Pariisista, 

jossa kyseinen modernin taiteen galleria toimi vuosina 1952-82. 

Kuikkaemoa esittävän vanhan koulutaulun ostin viime kesänä Hietalahden kirpputorilta. 

Parkittu nahka on isäni lapsuudenkodin vintiltä Karkusta. Se on työstämätön satulanahka. 

Kullanvärinen Väinö Aaltosen kipsikohokuva on äitini lapsuudenkodista Töölöstä.  

Ikonin olemme Ukin kanssa ostaneet 1990-luvulla todennäköisesti Kreikasta. 

 Heljä Liukko-Sundströmin pienen keramiikkataulun sain 1970-luvulla ystävältäni Helenalta. 

Alimman kissataulun ostin kymmenisen vuotta sitten Hietalahden kirpputorilta. 

Heinäkuu 1954

Minä (2v) ja Sisko (4kk) köllöttelemässä isän (28v) kanssa Lauttasaaren uimarannalla.

Isä

Kolmekymppinen arka keikari 1950-luvun puolivälissä.

Omissa oloissaan viihtyvä himolukija 1970-luvun alussa Kulosaaren takapihalla.