Isän haudalla

Helsingissä käydessäni pistäydyin myös isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla. Menin aika kiireessä muuttosiivouksen lomassa, mutta - kuten aina - lyhytkin kävely pienellä ja kauniilla Leposaaren hautausmaalla rauhoittaa, rentouttaa ja lohduttaa. Yksi lempipaikkojani Itä-Helsingissä.

Leposaari antoi taas parastaan: Sopusuhtainen ja pieni kappeli vehreällä pikkusaarella. Kymmenet rodot olivat juuri aloittamassa kukintaansa ja tiheä, täysvalkoinen narsissimatto reunusti lyhyttä sankarihautariviä. Tällä kertaa saaren ehdoton kaunotar oli kuitenkin koristeomenapuu, jonka upeista, purppuran värisistä kukista en pystynyt irroittamaan katsettani.

Vasemmalla isän äiti Martta ja hänen lapsuuden perhettään vuonna 1913:

Martasta oikealle Vieno-sisko (1902-15), Ida-äiti (1863-1924), 

Eino-veli (1897-1918) ja Emil- eli Eemeli-isä (1866-1923). 

Kuvasta puuttuu Lammille muuttanut Vilho-veli.

Isä lepäsi tutulla paikallaan kappelin takana meren rannalla. Haudalla mieleeni tuli valokuva, jonka vanhaa kotiamme raivatessa olin löytänyt. Isäni Emil-isoisä oli ajan tavan mukaan lähettänyt valokuvan postikorttina opettajana työskennelleelle Signe-sisarelleen.

Kuvassa isäni 18-vuotias Martta-äiti (täällä) seisoo lapsuuden perheensä kanssa kotitalonsa edessä Karkussa. Eipä Martta aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua sekä vanhemmat että molemmat sisarukset ovat kuolleet kulkutauteihin.

Isäni syntyi vuonna 1926 yli 30-vuotiaan Martan esikoisena. Mieleen tulee, että Martta - joka oli nuorena menettänyt lähes kaikki läheisensä - ladannee aikamoista tunneskaalaa pieneen poikaansa. Karkun mummon raskaista menetyksistä ei koskaan perheessämme puhuttu, ei mummin eikä isäni kanssa. Vasta heidän kuoltua 1980-luvulla kuulin kuolemista ensimmäistä kertaa. Tietyn pinnan alla uinuvan surumielisyyden ja alistuvuuden olen sekä mummissa että isässäni aina vaistonnut. Toki niihin vaikutti monet asiat...