tiistai 25. syyskuuta 2018

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lähes liuskalla


Lauantaina puolilta päivin aloin kaivata ulkoruokailua, ja päätin lähteä yksin syömään. Tätä tapahtuu harvoin, mutta tällä kertaa seuralla oli muuta puuhaa: Ukki oli mökillä, Esikoisen perhe omissa menoissaan ja Opiskelijatyttö oli pyytänyt kavereita syömään kotiinsa Kallioon. Tyttö oli parhaillaan valmistamassa kurpitsarisottoa ja ”jotain hirvestä”. Iloitsen siitä, että kaikki tyttäreni ovat kokeilevia ja innokkaita ruoanlaittajia, toisin kuin äitinsä.

Minä päädyin lauantaina kokeilemaan Viiskulman Skifferiä (täällä), jonka ohi olen viimeisen kuukauden aikana monesti kävellyt. Ravintola oli juuri herännyt päivään (klo 12-23), joten sain vapaasti valita pöydän. Suuntasin isojen ikkunoiden ääreen neljän hengen pöytään, josta oli upea näkymä vilkkaalle Laivurinkadulle. Paras pöytä!

Listalla oli pitsoja, jotka oli uudelleen nimetty liuskoiksi - Liuskaluodolla sijainneen ekan Skifferin mukaan - ja jokunen salaatti. Päädyin scampisalaattiin romesco-kastikkeella, mikä ei ihan täyttänyt odotuksiani. Annos oli runsas, mutta vihersalaatti näytti ja maistui nuukahtaneelta ja raskas kastike tappoi annoksen tuoreuden. Eli ei ihan makuuni. Tästä huolimatta tykästyin Skifferiin ja palaan varmasti uudelleen maistamaan soikeita hyvältä näyttäviä liuskapitsoja.

Mutkaton, kutsuva ja rennosti sisustettu korttelikapakka. Isot ikkunat toivat sisälle ihanaa valoa ja yksinsyöjänä tykkäsin katsella ikkunoista näkyvää eläväistä Punavuorta. Valtava plussa on se, että Skifferiin saa tulla koiran kanssa. Tällä kertaa olin tosin jättänyt Murun autoon, koska en ole vielä sisäistänyt Punavuoren mutkattomuutta.

Lähiviikkoina Murukin pääsee mamun kanssa liuskalle...

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Valmiina juhlaan


Tutustun pikkuhiljaa uuteen asuinympäristööni. Kaikkea löytyy: Kirkko, kirjasto ja kukkakauppa; terveysasema, apteekki ja alko - kaikki kävelymatkan päässä. Ja joka korttelissa on useampi kuppila ja kivijalkakauppa. Myös kampaamoita ja kosmetologeja näkyy yllättävän paljon. Onpa yksi paperikauppakin. Ja tietenkin itsepalvelukirppiksiä, antiikkiliikkeitä ja käytettyjen vaatteiden kauppoja.

Loppuviikosta käytiin Siskon kanssa pari vuotta sitten omistajaa vaihtaneessa Kauniissa Veerassa Albertinkadulla (täällä). Sisko bongasi minulle ihanan Bossin juhlamekon ja myyjä Senson leikkisät nahkanilkkurit.

Vuorellinen, alle satasen mekko istui kuin hansikas. Onneksi lokakuun alussa on tulossa isommat perhejuhlat, joten uusi mekko pääsee heti koekäyttöön.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Mielen maisemissa


Blogin puolella on ollut hiljaista, vaikka elämässäni tapahtuu isoja muutoksia. Ehkä niin isoja, että niiden kirjaaminen julkiseen blogiin ei ole minun juttuni. Tosin Tanssitaipale-blogia (täällä) päivitän ahkerasti arkikiireistä huolimatta - sillä sektorillahan ei ole tapahtunut isoja muutoksia.

Toistaiseksi seilaan Itä-Helsingin ja Punavuoren kotien väliä. Mieli ja koti tuntuu pääosin asettuneen Punavuoreen, mutta välillä veri vetää entiseen. Piipahtaessani päiväseltään vanhassa kodissa kaipaan Punavuoreen, mutta yöpyessäni vanhassa yhdenkin yön mieli tarrautuu yllättävän nopeasti takaisin entiseen ”tuttuun ja turvalliseen”. Eikä siirtyminen takaisin Punavuoreen olekaan niin helppoa.

Päivittäistä tasapainoilua muutoksen harjalla - niin henkisellä puolella kuin käytännön asioissakin. Kekseliäisyyttä kaivataan, kun tarvittava sadetakki tai hiustenkuivaaja onkin ”toisessa” kodissa. Onneksi tämä konkreettinen puoli on tuttua seilatessamme yli kolmekymmentä vuotta kaupunkikodin ja mökkikodin välillä.

Lohduttavaa ja rauhoittavaa on se, että viime vuosina olen oppinut rakastamaan elämääni, vaikka siinä on monien hyvien hetkien rinnalla ja lomassa myös tummia - jopa mustia - hetkiä. Ja tämähän on ollut tavoitteni - ymmärtää ja hyväksyä, että parhaimmillaan elämä on sekä-että eikä joko-tai.

Ja rakkauteni Punavuoreen kukoistaa...

PS. Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista edelliseen postaukseeni (täällä). 

tiistai 4. syyskuuta 2018

Uusissa maisemissa


Ollaan Ukin kanssa muuttamassa. Jatkossa asutaan sekä Punavuoren kaksiossa Helsingin keskustassa että Suomusjärven loma-asunnossa Salon laitamailla - vuorotellen, yhdessä ja erikseen. Viimeinkin pystyimme luopumaan kauniista ja rakkaasta, mutta lasten muutettua liian isoksi käyneestä Itä-Helsingin perheasunnostamme. Tuntuu hyvältä ja jännältä.

Punavuoren asunnossa on yllättävän hiljaista ja ihanan valoisaa. Ikkunasta näkyy iso vehreä puisto ja aktiivissa käytössä oleva urheilupuisto. Meri ja Hietsun kirppis on kävelymatkan päässä. Ja lähikortteleista löytyy monenmoisia kuppiloita ja pikkukauppoja. Kaduilla liikkuu paljon eläkeläisiä, lapsiperheitä ja ällistyttävän paljon koiria emäntineen tai isäntineen.

Olen rakastunut - Punavuoreen.



perjantai 31. elokuuta 2018

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Syksyn iloja

Ihanat koristekurpitsat - kokoja, värejä ja muotoja riittää jokaiselle.

lauantai 25. elokuuta 2018

Rapurapurallaa


Herkuteltiin koko porukalla: neljä alle 10-vuotiasta ja yhdeksän 26-70-vuotiasta isoa ja vielä isompaa. Herkut maistuivat kaikille puolivuotiasta nuorimmaista lukuunottamatta.

Vävypoika oli hankkinut valtavat kotimaiset ravut. Opiskelijatyttö teki alkuun maukkaan sitruunarisoton ja Lontoontyttö loppuun herkullisen lemoncurd-kakun. Opiskelipoika valikoi juustot ja Ukki kustansi tillit, sitruunat, paahtoleivät ja viinit. Esikoinen värkkäsi rapuliinat ja punaiset koristeet ja Mummi auttoi pöydän kattauksessa. Tyttökaveri hoiti Esikoisen vauvaa ja ehtiessään auttoi ruokatouhuissa. Pikkupojat keskittyivät legoihin ja Juniori poikien hauskuttamiseen.

Herkuttelun lomassa juhlistettiin Opiskelijapojan kolmekymppisiä. Ja varhain lauantaiaamuna Ukki tiskasi valtavan tiskin - mökillä ei ole muuta tiskikonetta :)

torstai 23. elokuuta 2018

Rauhassa mökillä


Lempeä ja rauhallinen viikko - löhöilyä ja laiskottelua mökillä. Ei edes saunomista eikä tanssimista. Välillä vain lyhyitä, löntystäviä lenkkejä mökkitiellä kahden koiran kanssa seurana humiseva tuuli ja hiekkatien poikki loikkivat valkohäntäpeurat. Onneksi olen pitänyt koirat fleksissä :):)

Ja välillä vähän pelarkuunien hoitoa, raitasukkien kutomista ja Australian MasterChefin katsomista. Kynttilöitäkin on jo sytytelty...

tiistai 21. elokuuta 2018

Muru puserossa


Turun kirppiskierroksella (täällä) Opiskelijatyttö äkkäsi Pelastusarmeijan kirppikseltä vaaleanpunaisen käppänäpuseron, jonka rinnuksissa koreili Muru :):) Pitihän tuo pusero ostaa, vaikka koko oli S (joskin mahtuu päälleni) ja hinta kirppariteepaidaksi korkea eli 3,5 euroa.

En tosin tiedä, missä tuota t-paitaa tulee käytettyä. Eli todellinen turhake - tai sitten ei.

maanantai 20. elokuuta 2018

Piipahdus Birgitassa


Viikonloppuna kahviteltiin Siskon kanssa Hernesaaren Birgitassa (täällä). Kiva paikka - iso merelle avautuva ulkoterassi ja myyntitiskin vieressä kymmenisen pöytää tuulen suojassa lasiseinien takana.

Viime vuonna olen pari kertaa käynyt Birgitassa, mutta olen unohtanut miten mukava paikka se on. Tällä kertaa Sisko nautti vain peruskahvin marjatorjun kanssa ja minä jäälatten, mutta vitriinin makeat herkut näyttivät hyviltä, samoin lyhyt ruokamenu.

Hyvä fiilis ja upea näköala. Kutsuu pitkälle brunssille tai istumaan iltaa viinilasillisen äärelle...

sunnuntai 19. elokuuta 2018

lauantai 18. elokuuta 2018

NozKilla


Ukki, Lontoontyttö ja Opiskelijatyttö nauttivat elokuun illasta notskin ympärillä, kun viimein pääsivät nuotiotouhuihin pitkäaikaisen metsäpalovaroituksen kumouduttua Varsinais-Suomessa. Kuvasta päätellen he herkuttelivat ainakin räiskäleillä ja ehkä myös nuotiomakkaralla. Nostalgista...

Kun lapset olivat pieniä 1980- ja 1990-luvuilla notski sytytettiin mökin rantakalliolle lähes joka ilta toukokuusta syyskuuhun. Istuttiin, rupateltiin ja/tai tuijoteltiin järvenselkää. Mökille telkkari ja tietokoneet tulivat vasta viitisen vuotta sitten. Usein nuotioseurana oli myös lasten kavereita, Äitimuori ja/tai pikku-Jussi - eläkkeellä oleva sekatyömies, joka asui useita kesiä mökillämme toimien Ukin oikeana kätenä (tai usein molempina käsinä). Ja joskus seuraan liittyi ystäväperheitä ja/tai naapurin Inga-emäntä, joka mielellään kuunteli pikku-Jussin juttuja mm. ruotsinlaivoilta. Ingahan ei yli 80-vuotisen elämänsä aikana käynyt koskaan edes pääkaupungissa, mitä nyt joskus Salon sairaalassa pakosta joutui piipahtamaan.

Oi niitä aikoja...

perjantai 17. elokuuta 2018

Tutusti Turussa

Turussa pihlajanmarjatkin olivat isompia ja punaisempia...

Torstaina tehtiin tyttöjenretki tuttuun Turkuun: yllättäen Bangkokista Suomeen piipahtanut Lontoontyttö, viikon kesälomaansa viettävä Opiskelijatyttö ja Mummi - ja Muru. Retken pääteema oli koluta Turun kirppiksiä. Ja niin tehtiinkin: Mimmin kirppis, Pelastusarmeijan kirppari keskustassa ja Kirppis-Centerit Manhattanilla ja Länsikeskuksessa. Mummi keräsi taas enemmän ostettavaa kuin kriittiset tyttärensä. Paras ostoni oli Opiskelijatytön äkkäämä Marimekon vuorellinen puuvillajakku -  sopiva koko ja oivat värit ja 20 eurolla.

Kirppistelyn välissä ehdimme ihastella aurinkoista Aura-joen rantaa, joka valmistautui illan Taiteiden yöhön, ja pysähtyä rauhalliselle lounaalle italialaiseen ravintola Sergioon (täällä). Murukin pääsi ravintolan terassille, joka täyttyi heti avaamisen jälkeen. Onneksi olimme ensimmäisten joukossa ja saimme mukavan seinänvieruspöydän.

Opiskelijatyttö söi maukkaan äyriäispastan ja Lontoontyttö oli tyytyväinen savulohi-rucolapitsaan. Minä sorruin taas sitruunarisottoon ja taas petyin. Olen niin lellitty Ukin herkkurisottoilla, että pitäisi muistaa tilata muuta. Mutta kun rakastan hyvää risottoa ja väliin jopa onnistun sellaista ravintolassa saamaankin. Eihän siihen paljoa vaadita :):) Oikeanlaista riisiä ja sopivasti hyvää juustoa riittävän löysänä ja sopivan al dentenä. Ja pöytään tuodessa höyryävän kuumaa.

Mutta seura oli parasta ja ranskalainen valkoviini hyvää. Eikä yhtään ampiaista :):) Ja viluherkkä mummi sai terassin ainoan viltin pyllynsä alle - eihän hellekesänä kukaan vilttiä ole kaivannut...

Illalla palasimme väsyneinä mutta onnellisina mökille, jossa Chloe-koira oli syönyt nälkäänsä raakoja kananmunia...

Marimekon vaaleanpunasininen jakku - löytö kirpputorilta!

torstai 16. elokuuta 2018

tiistai 14. elokuuta 2018

Iloa elämään

Äitimuori Siskontytön häissä kesällä 2014 (täällä).

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Ruokaa Oulussa

Junan täytetty brezel-sämpylä 

Ruokaelämykset ja nähtävyyksien katselu jäivät Oulussa vähäisiksi. Viikonloppuna keskityimme lähinnä menneiden muisteluun ja hauskanpitoon.

Perjantaina ennen muiden tuloa ehdin kiertää pari tuntia kaupungin keskustaa. Saaristonkadulta löysin tutun tympeännäköisen kerrostalon, jonka toisen kerroksen yksiössä asuin opiskeluajan viimeiset neljä vuotta. Paljon muuta tuttua en löytänytkään - neljäkymmentä vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Taloja oli purettu ja uusia rakennettu. Kauppakeskuksia, puistorakennelmia sekä yli- ja alikulkusiltoja oli ilmestynyt paikkoihin, joissa ennen ei ollut mitään.

Vain torirannan Kaupunginteatteri ja Radisson Blu-hotelli muistuttivat 1970-luvusta. Aikoinaan komeat rakennukset vaikuttivat nyt ulospäin melko kulahtaneilta. Kaupunginteatteri valmistui vuonna 1972 ja pari vuotta myöhemmin sen vieressä avattiin Radisson Blue -hotelli Vaakuna-nimisenä. Rakennukset tulivat tutuksi, kun halvoilla opiskelijalipuilla käytiin katsomassa teatterin lähes kaikki esitykset ja Vaakunan yökerhossa ehdittiin viettää monet railakkaat jatkot.

Oulun ruokapuolesta ehdin tutustua vain yöpymispaikkamme Lapland hotellin herkulliseen ja monipuoliseen aamiaiseen ja hieman epäonniseen ryhmäillalliseen. Sekä Franzenin aukion jätskikioskin juurioikeanlaiseen pehmisjäätelöön: sopivan iso ja koostumus ei liian vetinen eikä rakeinen. Sekä Amarillon kana-pekoni-avocadosalaattiin, joka oli pettymys Joensuun Amarillossa heinäkuussa saamani runsaan ja tuoreen salaattiherkun (täällä) jälkeen.

Lapland hotellin kolmen ruokalajin illallinen oli äärettömän kauniisti pleitattu, jopa astiat ja niiden värit tukivat kokonaisuutta onnistuneesti. Ja kuuma oli kuuma ja kylmä oli kylmää, eli niiltä osin keittiö pelasi hyvin. Alkuun oli porotartaria mustajuuren ja piparjuurikastikkeen kanssa - hyvää. Seuraavaksi paistettua kuhaa, grillattua varhaiskaalia ja savuvoikastiketta - minun kuhani oli valitettavasti mautonta ja kaali kitkerää - harmi. Ja lopuksi porkkanaparfaita ja valkosuklaamoussea - porkkana oli herkkua, mutta kokonaisuus yllättäen liian makeaa jopa minunkin makuuni.

Ryhmäillallisen suurin miinus oli hitaus. Tulimme paikalle klo 19 ja kolmannen ruokalajin eli jälkiruoan saimme vasta klo 22. Onneksi useimmissa pöydissä juttua riitti, mutta paljon kuului myös nälkäistä nurinaa. Minulla ei ollut valittamista, sillä pöytäseurakseni valikoitui arvalla sympaattinen, maanläheinen ja huumorintajuinen Jukka :):)

Oulun matkan ehkä iloisin ruokayllätys oli savulohitäytteinen bretzel, jonka söin kotimatkalla junan ravintolassa: tuore, maukas ja sopivan kokoinen. Muutenkin tykästyin junalla matkustamiseen, ja kuusi tuntia kului siivillä...

Kotitaloni Oulussa 1970-luvulla.

lauantai 11. elokuuta 2018

Kohti Oulua


Perjantaina matkasin junalla Tampereen kautta Ouluun. Tuttuja Pohjanmaan pysäkkejä vuosikymmenten takaa: Seinäjoki, Lapua, Kauhava, Pännäinen, Kokkola, Kannus, Ylivieska, Oulainen, Vihanti, Ruukki, Kempele ja Oulu. Opiskelin 1970-luvulla Oulussa ja matkustin lähes kuusi vuotta kerran tai kaksi kuukaudessa Oulun ja Helsingin väliä, koska lapsuudenkotini jäi Helsinkiin. 

Viikonlopun muistelemme Oulussa sitä elokuun päivää lähes päivälleen 45 vuotta sitten, jolloin arkoina, mutta innokkaina aloitimme opiskella Oulun Kontinkangaalla: Siima, Tuula, Marru, Osku, Kaleva, Matti, Kyösti, Heikki, Päivi, Voitto, Auli, Pekka, Juha, Paavo, Anna-Stina, Hannele, Annukka, Tapio, Riitta ja lähes 80 muuta kohtalotoveria.

Perjantaina viitisenkymmentä yli kuusikymppistä marrua ja mattia, päiviä ja pekkaa saapui taas Ouluun. Ei enää arkoina, mutta innostuneina ja ehkä jännittyneinä. Alkuun muut vaikuttivat oudoilta ja vierailta - vanhoilta, mutta yllättävän nopeasti tuttuus ja läheisyys löytyi. Ensin se löytyi äänestä ja silmänpilkkeestä, ja jo hetken päästä kaikki tuntuivat enemmän kuin tutuilta, vaikkei jokaisen kohdalla kasvoja heti osannutkaan yhdistää oikeaan nimeen. Ja illan edetessä nimetkin löysivät oikeat kasvot.

Kiitos Tuula, Kyösti ja Auli loistavista järjestelyistä ja Pertti upeista puitteista. Oskulle kiitos taitavasta pianon käsittelystä - olihan sinun toinen urahaaveesi pianisti. Voitolle oopperasikermästä ja Juhalle serenaadista. Paavolle kiitos lumoavista mikroskooppisista valokuvista, joilla yllätit kurssikaverisi. Ja Tapiolle lämpimästä kohtaamisesta.

Kauan eläköön Siniset :):)

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Serkut Suomenlinnassa


Tehtiin tiistairetki Suomenlinnaan Esikoisen ja hänen kahden nuoremman pojan sekä Opiskelijapojan kaksivuotiaan kanssa. Jo lauttamatka oli pikkupojille (ja Mummille) elämys, kun ihastelimme mereltä Katajanokan Altaan merivesialtaita ja ohitimme kylkiä hipoen satama-altaassa kääntyvän valtavan VikingLinen ruotsinlaivan.

Ja Suomenlinna yllätti positiivisesti. Turistilaumat ja suomalaiset äitiretkeilijät lapsineen mahtuivat sulassa sovussa tutkimaan saarta ja vallituksia ja löysivät kukin oman rauhallisen levähdyspaikkansa puiden varjoista.

Suomenlinnassa oli avattu useita uusia kuppiloita, kioskeja ja jopa pikkukauppoja, joten nälkä eikä jano päässyt yllättämään. Tosin meillä, kuten useimmilla muillakin lapsellisilla, oli omat eväät matkassa. Saaren kioskista ostimme vain jätskit ja kahvit. Ja siistejä vessoja oli riittävästi!

Esikoululaisen toivomuksesta kävimme tutustumassa sukellusvene Vesikkoon. Turussa 1930-luvulla rakennettu sukellusvene teki viimeisen sukelluksensa toisen maailmansodan lopussa 1944. Rauhan vakiinnuttua Vesikko siirtyi Sotamuseolle, joka entisöi venettä ja avasi sen yleisölle museoveneenä Suomenlinnan Susisaaressa vuonna 1973. Kuten Esikoinen lapsuudestaan muisti Vesikko oli alkuun puoliksi vedessä, mutta kunnostuksen yhteydessä viitisen vuotta sitten se nostettiin kokonaan kuivalle maalle.

Vaikka minua ei kirveelläkään saisi sukeltavaan sukellusveneeseen, niin rakastan sukellusveneleffoja, ja tutustun aina yhtä innokkaasti veneisiin ja ihmettelen niiden käsittämättömän ahtaita sisätiloja. Hellepäivänä sukellusvene oli ahdistavan kuuma, mutta ei varmaan yltänyt lähellekään sitä kuumuutta - melusta puhumattakaan, jota koneet ja torpedot toimiessaan aiheuttivat.

Kiva päivä. Mummi ja Pikkupojat nauttivat.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Heinäherkut


Minun kesäbravuurini ovat piirakat, joihin pannaan sesongin mukaan raparperia, mustikkaa tai puolukkaa (täällä). Ja herkutellaan vaniljajätskin kanssa. Raparperi- ja puolukkapiirakkani ovat etenkin vävypojan herkkua.

Viikonloppuna kokeilin vaihteeksi sisustuslehdestä löytynyttä, Alkon mainoksessa ollutta keittiömestari Teemu Laurellin ohjetta, joka maistui mukavalle ja tuhdille tekeydyttyään yön yli jääkappissa.
1,5 dl polentajauhoja
2,5 dl mantelijauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl merisuolaa
200 g voita
2 dl sokeria
3 munaa
3 limen mehu ja kuoret
250 g ricottajuustoa
Vatkaa voi ja sokeri tehosekoittimella. Lisää munat yksitellen sekoittaen.
Sekoita muut kuivat aineet keskenään ja lisää voisokeriin.
Pese limet ja lisää raastettu kuori ja puristettu mehu joukkoon, ja lisää juusto.
Kaada voideltuun vuokaan ja paista 160 asteisessa uunissa 45 minuuttia.
Anna seistä yön yli ja tarjoile tuorejuustocremen kanssa.
175 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl tomusokeria
puolikkaan vaniljatangon siemenet
Olen myös pullaihmisiä ja usein päiväni kruunaa tuore, pehmeä ja kostea voisilmä- tai rahkapulla. Vaatimukseni arkipullan suhteen ovat korkeat. Viime torireissulla löysin uuden suosikkini: paimiolaisen Tannisen leipomon herkkukierteen, jota löytyy valittuna päivinä mm. Salon torilta. 

Tannisen kierre ei kilpaile ulkonäöllä, mutta maku saa mitallin.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Lonna lumosi


Opiskelijatyttö vei taas äitinsä eli minut kivaan paikkaan syömään - Lonnan saarelle Helsingin edustalle (täällä). Armeijan käytössä ollut, Kauppatorin ja Suomenlinnan välissä oleva pieni saari avattiin yleisölle 2014. Ravintolan lisäksi Lonnasta löytyy pieni näyttelytila, päivittäin auki oleva yleinen sauna ja vuokrattava juhlahuoneisto ulkopihoineen. Ja ihanannäköisiä vohveleita myyvä Vohvelibaari. Kesäisin auki olevassa Lonnan Ravintolassa (täällä) on kutsuva sisätila ja iso ulkoterassi, josta viiden-kuuden aikoihin on jännä seurata vierestä lipuvia jättimäisiä ruotsinlaivoja.

Söimme pienen ja raikkaan alkupalan (e jäänyt mieleen) ja pääruoaksi Opiskelityttö valitsi lammasta (tykkäsi) ja minä paahdetun kukkakaalin papujen kanssa. Annokseni oli hyvä, vaikkakaan en hurrannut. Tällä kertaa ei edes kirsikkaa ja ruusunlehtiä sisältänyt jälkkäri pelastanut tilannetta. Mielestäni annosten hinta-laatusuhde ei ihan kohdannut. Viinit esiteltiin asiantuntevasti ja jokaista vaihtoehtoa maistelutettiin avokätisesti.

Vaikka ruoka ei kerännyt minulta pisteitä, niin Lonna lumosi - viihdyin ja nautin.Taas huomasin, että ravintola- ja ruokakokemukseeni vaikuttavat myös muut tekijät kuin vain ruoka - välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tällä kertaa enemmän...

Seurani oli superia - oman aikuisen tyttären kanssa oli kiva ja läheistä rupatella. Ilma oli huippua - rakastan ulkoravintoloita, silloin kun ei palele eikä paahdu auringossa. Varsinkin merenrannalla :):) Piste iin päälle oli ravintola ihana jättikokoinen Bernhardinkoira (?), joka kierteli leppoisasti pöytien välissä lisäten kodikasta tunnelmaa. Ruokailun jälkeen ehdimme vielä hetken istua läheisillä kallioilla Helsingin siluettia ja ilta-aurinkoa ihaillen.

Vielä jäi Lonnan Sauna kokeilematta ja Vohvelit maistamatta. Onneksi on vielä kesää jäljellä...

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Kyy yllätti


Viime viikon keskiviikkoaamuna huomasimme, että Chloe oli vaisu ja väsynyt, ja kaulalla oli 10x10 cm:n kokoinen valtava patti. Epäilimme voimakasta reaktiota ampiaisen pistoon, mutta eläinlääkäri varmisti että koiraa oli purrut kyykäärme. Hämmästyimme, sillä lähes neljänkymmenen mökkivuotemme aikana tontilla tai lähimetsissä ei ole nähty yhtään kyytä, rantakäärmeitä kyllä.

Iltapäivän Chloe oli hoidossa eläinklinikalla, mutta jo yöksi se pääsi mökille antibiootin ja kipulääkkeen turvin. Ukin hyvässä hoidossa patti vähitellen pieneni ja nyt jäljellä on enää pistoskohtaan kehittynyt haava. Hitaasti paranevaa haavaa käydään edelleen päivittäin hoidattamassa eläintenhoitajalla Salossa.

Kutiseva haava on suojattu raapimiselta.

Chloe jaksaa jo nauttia Murun kanssa auringosta, joten taitaa koira selvitä kyyn jysäyksestä.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Post och butik


Klovharun retkelle (täällä) lähdettiin Sturjanin laiturista Pellingistä. GoogleMapsin mukaan reitti Sturjaniin sisältää yhden lossimatkan ja kaupunkikodista sinne ajaa noin 1,5 tuntia. Lähdin matkaan jo kolme (!) tuntia ennen veneen starttia, koska yksin ajaessani yleensä eksyn matkalla ainakin kerran. Tavallisesti en pidä puhelimen GoogleMapsia koko ajan päällä, vaan tarkistan reitin aina aika ajoin. Minulla on nimittäin vanha puhelin, jonka akku tyhjenee herkästi, enkä laiskuuttani ole saanut hankittua autolaturia. Ja toiseksi en missään nimessä halunnut myöhästyä veneen kyydistä!

Huolimatta siitä, että ajoin parissa kohdassa jonkin matkaa väärään suuntaan, saavuin Sturjaniin hyvissä ajoin eli noin tuntia ennen veneen lähtöä. Ketään ei ollut vielä paikalla, joten ehdin rauhassa käydä puskapisulla :):)

Ehdin myös juoda aamupäiväkahvit noin kilometrin päässä olevassa pienessä kyläkaupassa, jonka viitan huomasin puolisen kilometriä ennen merenrantaa. Muita matkalaisia odotellessa ajoin takaisin viitan osoittamalle sivutielle ja löysin posti/matkamuistomyymälä/ruokakaupan, josta sai myös hyvää kahvia ystävällisen nuoren tytön nätisti tarjoamana. Kauppa/postin ulkopuolella oli kaksi isoa pöytää tuoleineen. Toinen auringossa ja toinen sateensuojassa ison pressuteltan alla, jossa kahvin kanssa söin maailman eniten makeaa päällystä sisältävän jättikokoisen aleksanterinleivoksen - nam,nam. Oli muuten porvoolaisen Henrikssonin leipomon herkku. 

Kaikella on tarkoituksensa :):) Jos en olisi varannut liikaa aikaa automatkaan, en olisi löytänyt tätä lumoavaa kyläkauppaa enkä kokenut lyhyttä herkkuhetkeäni. Ehdin rauhassa nauttia kahvista, leivonnaisesta ja sateisesta, mutta lämpimästä aamupäivästä ennen tuulista venekyytiä Toven, Tuutin, muumien ja lokkien vieraaksi.


lauantai 21. heinäkuuta 2018

Karu Haru


Olin perjantaina retkellä Tove Janssonin mökissä Klovharun saarella (täällä), jota nimitetään usein vain Haruksi. Jos oppaan englanninkielisestä sepustuksesta oikein ymmärsin, niin haru tarkoittaa kallioista ja klov jaettua tai puolitettua. Eli Klovharu ”tarkoittaisi” puolitettua kalliota. Puolitetulta saari todella näytti, sillä saaren kapeaa keskiosaa halkoi pari perättäistä pikkulampea. Ja kallioiselta - eihän saarella kasvanut ainuttakaan puuta.

Satuin saarelle perjantaina, joka oli tämän heinäkuun ensimmäinen sadepäivä - ja sääennustuksia kuunnellessa taitaa ainoaksi jäädäkin. Matka saarelle kesti Porvoon takaa Sturjanin laiturista noin puoli tuntia. Se tehtiin metallirakenteisella avoveneellä, jolla tavallisesti kuljetetaan rakennustarvikkeita. Mukaan varaamani sadetakki ja -housut sekä pipo olivat tarpeen, vaikkei sitä edellisillan lähes 30 asteen helteessä olisi uskonut.

Jännä kuvitella kaksi keski-ikäistä luovaa naista viettämässä kolme-neljä kuukautta pienessä sähköttömässä mökissä kallioluodolla keskellä merta. Saarta kierrellessäni en yhtään ihmettellyt, että he rakastuivat saareen. Minäkin rakastuin. Sileisiin monenvärisiin kallioihin ja meren äänekkääseen loiskeeseen, joka kuului kaikkialle. Ja taivaaseen, joka tihkusateessa tuntui roikkuvan saaren päällä. Ja kuvitteelliseen aurinkoon, joka yleensä heinäkuussa taikoo meren kimaltelemaan ja porottaa kalliot lämpiämään - paitsi tänä pilvisenä ja sateisena perjantaina.

Idylliä rikkoi saaren pienissä sisäpoukamissa näkyneet leväjäämät, vaikka viimepäivien tuulet olivat kuulemma enimmät levät vieneetkin. Toven ja Tuutin oli helppo rakastaa saarta, kun heidän kesinään Itämeressä ei vielä ollut sinilevälauttoja. Eikä valkoposkihanhia, joiden jätöksiä nyt näkyi kaikissa kallionkoloissa, joita merivesi tai tuuli ei yltänyt puhdistamaan. Vieraillessamme hanhia ei näkynyt, mutta yöpyvät kuulemma saarella.

Näitä tuumi saarelle eksynyt täti-Tosikko, en minä :):) Minä tuumin, että ukonilma olisi saarella näyttänyt ja kuulunut upealta. Johon täti-Tosikko muistutti, että silloin retki olisi peruttu.


Kapea kalliosola, jota pitkin pääsee ulkokautta mökin alla olevaan saunaan. 

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Toven muumitalo


Tove Jansson (1914-2001) asui lähes 30 kesää pienellä Klovharun kalliosaarella puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa. Vuonna 1992 täytettyään 78 vuotta Tove luopui mökistä ja saaresta, ja luovutti ne Pellingin kotiseutuyhdistykselle. Nykyään yhdistys järjestää kerran vuodessa yhden viikon aikana maksullisia parin tunnin veneretkiä Klovharuun. Muuten saari on suljettu yleisöltä. Tänään oli minun vuoroni päästä Klovharuun veneellä ja kurkistaa Toven ja Tuutin tönöihin :):)

Pienen, yhden huoneen kesämökin on 1960-luvulla suunnitelleet Raili ja Reima Pietilä - Tuulikin käly ja veli. Mökki on lähes neliö, jonka joka sivulla on samankokoinen ikkuna - näkymä kuhunkin neljään ilmansuuntaan. Mökin lattiassa on avattava aukko (!!), josta pääsee mökin alla olevaan pikkuruiseen saunaan ja pesuhuoneeseen. Läheisessä kallionkolossa on puusee, jonka avonaisesta ovesta voi katsella suoraan merelle. Mökin kalustus on Toven ja Tuutin jäljiltä - paljon keltaista ja jokaisessa neljässä ikkunassa Marimekon verhot.

On helppo kuvitella muumipeikko harppomaan huolettomasti liukkailla, mutta niin kauniilla meren ja tuulen hiomilla sileillä kallioilla ja tutkimaan kymmeniä kallionkoloja kilpaa kirkuvien lokkien kanssa. Muumipappa istuskelemaan kivisellä penkillä mökin seinustalla tähyilemässä meressä näkyvää yksinäistä kallioluotoa, johon voisi rakentaa vaikka majakan (kuten Tovekin kuulemma suunnitteli). Muumimamma hyräilemään ja pyörimään ahtaassa mökissä törmäten välillä toiseen ja välillä kolmanteen pöytään ja kurkkimaan askareidensa lomassa huolestuneena ikkunoista missähän se Peikko pinkoo.

Muumit saavat rauhassa jatkaa elämäänsä Klovharussa, kunhan tämänvuotiset yleisöretket ylihuomenna loppuvat.


Kivipenkin päällä puupenkki - tietenkin.

Jokaiseen huoneeseen mahtuu kaksi sänkyä, kolme pöytää ja neljä ikkunaa :):)

Silta yli rotkon, puusee ja Mökki.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Toiveammatti


Lapsuudessa Äitimuori unelmoi karjakon ammatista. Kaupunkilaistyttönä hänellä taisi olla aika huono käsitys siitä, mitä työ todellisuudessa oli. Hänen mielikuvansa rakentuivat niille 1930-luvun lopun kesille, jotka hän vietti isänsä kotitalossa Lapualla peuhaten lukuisten serkkujensa kanssa.

Kuvassa Äitimuori lypsää Sirkku-nimistä lehmää, jonka hän kertomansa mukaan lypsi päivittäin. Lapualla ollessaan hän rakasti olla navetassa ja sikalassa, ja auttaa eläinten hoitamisessa eikä kuulemma kaihtanut likaisiakaan navettahommia.

Aikuistuttuaan Äitimuorista ei tullut karjakkoa, eikä hän mielestäni ollut kovin eläinrakaskaan. Mutta työteliäs ja avulias hän on ollut koko elämänsä. Ja puhuu edelleen lämmöllä Lapuasta, Sirkusta ja lypsämisestä.