Levada do Moinho

Tanssin tiimellyksessä ehdimme Madeiralla kävellä myös parilla levadalla. Matkatoimiston järjestämistä ryhmäretkistä tanssiopemme valitsi kolmen tunnin kävelyn Funchalin länsipuolella olevalla Moinhon levadalla, josta poikettiin pikkumatka Levada Novalla. Yhteensä noin kymmenen kilometriä.

Opaskirjoissa Ponta do Solin rantakaupungin läheltä alkavaa Levada do Moinho kuvataan keskitason kävelyreittinä. Ainakin edestakaisin kulkemamme 5 km olivat yllättävän helppokulkuista ja hyväkuntoista kastelukanavan reunaa - ennemminkin easy-luokitusta. Ei korkeita nousuja eikä laskuja ja jyrkännepaikat tukevasti aidattuja.

Viimeksi olen kävellyt Madeiran levadoilla vajaa 10 vuotta sitten. Mielessäni on vain positiivisia kävelymuistoja, mutta silti olin unohtanut miten ihanaa levadakävely on. Nautin joka hetkestä. Varsinkin kun jättäydyin kävelemään ryhmän perälle, jolloin ei tarvinnut hermostua kuvitelluista niskaanhengittäjistä.

Moinho tarjosi pääosin vuorenrinnettä kiemurtelevan levadan, kastelukanavassa voimalla virtaavaa vettä, vehreitä laaksoja ja vuorenrinteitä. Palsamia sekä ruumiille että mielelle.

Löytöretkeilyä raunioissa

Lampsimme parin tanssikaverin kanssa pitkän lounaan jälkeen Lidon hotellialueelta laiskasti kohti Funchalin satamaa, kun yksi kavereista huomasi rannassa oudon rakennuksen, jonka yläkulmassa luki Design Centre. Eikun sinne - designia, merta ja yllätyksiä. Sehän sopi paremmin kuin hyvin lounaan jälkeiseen raukeaan olooni.

Kukaan meistä ei ollut kuullut rakennuksesta eikä sen seinässä mainitusta Nini Andrade Silvasta. Mutta kohta olimme viisaampia. Kunhan ensin kiipesimme kolisevia rautaportaita pitkin pieneen, mutta lumoavaan näyttely/ravintola/näköala-tilaan, joka oli rakennettu merestä nousevan kalliojärkäleen päälle.

Nini Andrade Silva (s. 1962) on maailmalla tunnettu, Madeiralla syntynyt sisustussuunnittelija ja -arkkitehti (täällä). Kolme vuotta sitten hän suunnitteli ja rakennutti tämän lasista, metallista ja kivestä tehdyn luomuksen vanhan linnoituksen raunioille. Linnoitus oli aikoinaan kuulunut Madeiran löytäjälle, portugalilaiselle löytöretkeilijä ja purjehtija Goncalves Zarcolle (1390-1471). Eli rakennukseen liittyy jännää kerroksellisuutta ja sisällä voi aistia historian havinaa.

Ihastuin rakennukseen. Lasiseinäinen, parinkymmenen hengen ravintola on auki vain iltaisin, joten iltapäivällä pieneen näyttelyyn ja aavalle merelle aukeavalle kahvilaterassille oli eksynyt vain jokunen kävijä. Terassilla oli pari pöytää tuoleineen ja neljä Silvan suunnittelemaa, pehmustettua isoa löhöilyvuodetta.

Madeiran matkani ehkä upein hetki olikin puolituntinen, jonka makasin oikosenaan Silvan sohvassa hipihiljaa, ja vain katselin, kuuntelin ja haistelin taivaan sineä, pilvien vaellusta ja meren loisketta. ”The end of the world”, kuulin jonkun naapuripöydässä toteavan.

Aurinko lämmitti kehoa, merituuli paijasi kasvoja. Riisuin toppatakin ja nautin - minä suuri löytöretkeilijä :):)

Saarta kiertämässä

Madeiran matkalla osallistuin tanssikurssilaisten kanssa yhteen matkatoimiston järjestämään ryhmämatkaan, jossa suomenkielisen oppaan kanssa kierrettiin bussilla saaren länsiosaa: Funchal - Cabo Girao -  Ribeira Brava - Encumeada - Seixal - Porto Moniz - Rabacal - Calheta - Madalena do Mar - Funchal.

Madeira on yllättävän pieni (58 km x 23 km), yllättävän jylhä ja korkea (Pico Ruivo on 1862 m) ja yllättävän kaukana: Manner-Portugaliin on 900 km, Afrikkaan 500 km ja Kanarialle 400 km. Hiekkarannaton Madeira on kaunis ja rehevä. Saarella on paljon lintuja ja sisiliskoja, valtavasti upeita ja osin harvinaisia kasveja - eikä yhtään käärmettä.

Onneksi bussikuski poikkesi usein kiemuraisille ja luonnonläheisille pikkuteille, joita pitkin ajaessa ympäröivää luontoa ja elämää aisti eri tavoin kuin nopeilla ja leveillä pikateillä huristellessa. Kuskimme todella ansaitsi juomarahansa peruutellessaan taidokkaasti bussiaan vastaantulijoita väistäen.

Retkestä päällimmäisenä jäi mieleen henkeäsalpaavan kauniit, pitkät solat ja banaaniviljelysten tilkuttamat jyrkät rinteet. Ja lumoavina kukkivat puut ja pensaat. Ikinä en ole nähnyt niin paljon upeita, tummanliloja jakarandapuita enkä niin monenvärisiä ja isoja ihmepensaita.

Mieleen jäi myös Cabo Girao, joka on Euroopan korkein (580 m) suoraan merenpinnasta kohoava kalliojyrkänne. Paikalle on rakennettu lasipohjainen näköalatasanne, josta voi tukevan turvallisesti tiirailla suoraan alapuolella, merenrannalla olevia viljelypalstoja. Kiehtovia olivat myös Porto Minozin merivesiuima-altaat, jotka luonto oli muovannut terävien lavakallioiden väliin. Porto Monizissa olisin viihtynyt pidempäänkin kuin ryhmäretken sallimat 30 minuuttia - ja olisin saattanut jopa uskaltautua kokeilemaan uimista.

Ryhmäretkillä on etunsa ja haittansa - jatkossa taidan edelleen valita oman auton ja omat aikataulut...

Ps. Tällä kertaa en onnistunut vangitsemaan valokuviin Madeiran kaunista ja mielenkiintoista luontoa. Harmittaa. Laitan kuitenkin tähän jonkun kuva, jotta saa vähän käsitystä mitä näimme.

Pystysuora puolen kilometrin näkymä alas merenrantaan Cabo Giraon näköalatasanteelta.

Pohjoisrannikkoa kiemurteleva vanha rantatie, joka nykyään on ajokiellossa.

Tätä ajoimme vielä viimeksi saarella vieraillessamme. 

Osa Porto Monizin laava-altaista 

Madeira in my reality

Madeirani oli merta silmän kantamattomiin - 

Marikan mukaan horisontissa näkyi maan pyöreys... 

Palasin eilenillalla viikon tanssimatkalta Madeiralta (täällä). Tavallisesti järjestän matkoillani aikaa ja rauhaa sille, että kirjoitan ylös kokemuksiani. Teen näin, koska tykkään kirjata tekemisiäni ja fiiliksiäni. Madeiralla kävi toisin. Ilmeisesti jokapäiväinen tanssi ja ympärillä pyörivät tanssihullut :):) vaikuttivat minuun niin, että en osannut raivata tilaa riittävän rauhallisille kirjoitushetkille. Luppoaikaakin matkalla jäi, mutta en vain itse saanut tanssinpyörteissä keskityttyä blogiteksteihin.

Matkani tuntui pyörivän yllättävän paljon tanssin ympärillä, vaikka treenasimme vain 2-3 tuntia viitenä päivänä. Useimmat reissulaisista täyttivät loppupäivät peruslomailulla eli tutustumalla Funchalin nähtävyyksiin, uimalla hotellin lämmitetyissä ulkouima-altaissa, auringonotolla ja shoppailemalla. 

Tulipahan taas todettua, että olen yhden asian nainen. Keskityn herkästi (ja mielelläni) vain yhteen asiaan - ja siihen yleensä täysillä. Koska nyt oltiin tanssimatkalla, niin keskityin tietty tanssiin. Harjoitusten lisäksi aikani meni treenipaikalle kulkemiseen ja hotellille palaamiseen, suihkussa käymiseen, treenivaatteiden huuhteluun. Ja voimien keräämiseen. Kun pari kertaa päivässä vielä etsi ruokapaikaa, nautti rauhallisesta lounaasta ja/tai illallisesta ja kävi kaupassa ostamassa treenijuomat ja iltaeväät - ja joinakin iltoina vielä osallistui porukan järjestämiin spontaaneihin iltatansseihin, niin ei tästä mummosta enää ollut turistinähtävyyksien kiertäjäksi. 

Mutta tämä sopi minulle. Minulle riitti kertapiipahdus Funchalin keskustassa, kertapyöriminen Lidon hotellialueella, pari hotellilta lähtevää, pidempää rantakävelyä ja jokunen spontaanijuttu, joista lähipäivinä lisää. Vaikka hieman harmittaa, että mm. Monteen ja lukuisiin upeisiin puutarhoihin tutustuminen jäi väliin - mutta olenhan käynyt niissä aiemmilla Madeiran matkoilla...

Toukokuussa 2019 Madeirani oli etupäässä tanssin iloa - perustreenien ja iltatanssien lisäksi osa tai koko ryhmä pani Kimmon ja Marikan johdolla tanssiksi mm. keskustan pääkadulla ennen kukkafestivaaleja, aamukahvien jälkeen hotellin uima-altaalla, vappupäivänä pienen kalastajakylän rantaravintolassa ja tulomatkalla lentokentällä.

Toki Madeirani oli vähän myös merta, jänniä taloja, puutarhoja, kukkia sekä sokeriruokoja ja banaaniterttuja. Eli tanssin ilon lisäksi hiukka muutakin kivaa...

Madeirani oli sekalaisia rakennuksia - 

luksushotellin vieressä saattoi edelleen kyyhöttää hylätty tönö.

Madeirani oli mielettömiä puutarhoja - 

joista sain vain vilauksen kurkkiessani yksityisten talojen pihoille.

Madeirani oli mitä oudoimpia ja kauneimpia kukkia - 

 Funchalissa oli parhaillaan vuoden suurtapahtuma eli vuosittainen kukkaviikko. 

Madeirani oli sokeriruokoa ja banaaniplantaaseja -

”Banaanipuu” on oikeasti jättikokoinen ruoho, joka elää vain 15 kuukautta, 

josta 9 kuukautta se keskittyy kasvattamaan yhden banaanitertun. 

Madeira in my mind

Suvi Aholan arvostelusta Eeva Kilven kirjasta Sininen muistikirja (2019)

Eeva Kilven uusin - Sininen muistikirja - julkaistiin maaliskuussa. Ensimmäinen painos on loppuunmyyty, joten joudun toistaiseksi tyytymään kirjasta julkaistuihin lehtileikkeisiin ja blogiystävien referointeihin (mm. täällä). 

Mutta asiaan. Yli 90-vuotias runoilija uskoo kuolevansa ellei tanssi. Jaan tämän tunteen hänen kanssaan. Minä elän ainakin viikon, sillä huomenna lennän Espoon TanssiGurun (täällä) kanssa viikoksi tanssileirille Madeiralle 40 innokkaan tanssin harrastajan kanssa. Viitenä aamupäivänä treenaamme Kimmo ja Marika Lasasen johdolla fuskua, buggia, rumbaa, salsaa ja bachataa, ja lopun aikaa keksimme ehkä muuta kivaa tekemistä :):). 

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana käynyt Ukin kanssa Madeiralla ainakin viisi kertaa. Pääasiassa saarelle on vetänyt sen rehevyys ja kauniit levada-vaellusreitit. Viikon matkoilla olemme omatoimisesti kävelleet 3-5 eri levadaa karttojen ja opaskirjojen avulla. Kevyillä vaelluskengillä ja maalaisjärjellä olemme selvinneet loistavasti. Apuna on ollut Ukin hyvä suuntavaisto ja rauhallinen sinnikkyys. 

Hyviä oppaita ja kirjoja levadavaelluksista löytyy netistä useita, samoin kännykkään ladattavia kartta-appeja. Viimeisestä levadaretkestämme on jo yli viisi vuotta, ja silloin luotimme englanninkieliseen Sunflower-sarjaan kuuluvaan John ja Pat Underwoodin Landscapes of Madeira, josta hankimme aina viimeisen painoksen. Menneiden muistoksi tilasin netistä Underwoodin kirjan 13. painoksen (2017). Olen selannut kirjaa, mutta tuntuu että kartat ja reittiselostukset eivät ole enää yhtä perinpohjaisia kuin ennen. Kultaako aika muistot? Vai olenko vain tottunut nykyajan supertarkkoihin googlekarttoihin...

Pääosin olemme valinneet easy ja moderate -tasoisia levadoita ja kääntyneet herkästi takaisin, jos polku on näyttänyt vaurioituneelta tai osoittautunut muuten kulkukelvottomaksi. Useimpien polkujen alku- ja loppupisteisiin pääsee paikallisbusseilla, joskus olemme tarvinneet taksikyytiä. Bussien aikataulut kannattaa tarkistaa edellisenä päivänä, sillä vaikka osa kulkee kerran tunnissa, osa saattaa ajaa vain 1-2 kertaa päivässä. Mukanamme on aina hyvä kartta, vähintään kaksi isoa pulloa vettä ja kunnon eväät termoskannuineen sekä ”hätävarana” suklaapatukoita, kaksi minikokoista konjakkipulloa ja ampiaisallergikolle adrenaliinit. Ja kännykät, vaikkei nykyisiä paikannusjuttuja ja nettikarttoja alkuun ollutkaan. 

Olemme rauhallisia vaeltajia. Pysähdymme usein maisemia ja ympäristöä ihailemaan, ja vähintään kerran pitkälle kahvi/leipä/hedelmä- ja huilitauolle. Näin kävellessämme levadaretkeemme menee yleensä 5-6 tuntia (bussimatkat päälle). Retken jälkeen on taivaallista istua maaseutukylän kapakkaan oluselle, joskin usein juomaa ja/tai ruokaa löytyy vasta bussimatkan jälkeen lähimmästä pikkukaupungista tai vasta Fuchalista.

Eli ensi viikko on tanssia ja kevyttä vaellusta tuulisella Madeiralla. Tällä kertaa yksin. Tai 40 pääosin ennestään tuntemattoman tanssihullun kanssa.

Kävelyä ja kakkua

Eläkeläismummin arkitiistaihin mahtui tänään kävelyä ja kakkua. Kolmesti kipitin tutun kävelylenkin Murun kanssa - tarvittavat 10.000 askelta! Pilvistä huolimatta tuntui että aurinko jaksoi jatkuvasti pilkistää jostakin lomasta. Luonto oli edelleen kaunis - ruskean joukossa vielä paljon vihreää ja keltaista. Ja polun varsilla upeita kuihtuneita kukkia!

Puolilta päivin hain Äitimuorin Tapiolasta ja pistäydyttiin muorin rakastamassa Hakaniemen hallissa. Kierreltiin ja tutkittiin sekä hallin ala- että yläkerta, kuten usein ennenkin. Monet yläkerran myyjät jo moikkaavat meitä käsikynkkäläisiä iloisesti, mikä tuntuu tietenkin kivalta.

Alakerrasta Muorille tarttui mukaan fetajuustoa, hollantilaisia minitomaatteja sekä iso kasa vahvoja ja kovia erikoisjuustoja. Juustomyyjän kysymykseen ”monelleko nämä juustot tulevat” Äitimuori vastasi topakasti: ”Yksin minulle!” Myyjääkin hymyilytti. Yläkerrasta Äitimuori löysi kahdella eurolla isoja miesten kangasnenäliinoja. Kaksi liinaa lähti kotiinviemisiksi Poikakaverille. Vieressä oli samanlaisia, mutta hieman pienempiä puuvillaisia nenäliinoja, joissa luki naisten nenäliinoja :):)

Yläkerrassa myös kahviteltiin. Suolaisen lisäksi maisteltiin myyjän suosittelemia nata-leivoksia. Maistuivat, vaan maku ei yltänyt lähellekään aitoja pastel de nata -leivoksia, joita useilla Lissabonin matkoilla on aikoinaan maisteltu. Leivoksen herkullinen täyte valmistetaan munankeltuaisista. Tarinan mukaan leivos kehitettiin lissabonilaisessa luostarissa, jonne kertyi kasapäin käyttämättömiä keltuaisia, kun munanvalkuaiset käytettiin nunnien valkoisten kaapujen tärkkäykseen.

Tarua vai totta? Mutta aitoina pirun hyviä.

Hakaniemen hallin nata-leivos

Tytöt rannalla

Portugalissa 1992

Isä ja poika

Portugalissa lokakuussa 1992

Lähtö Portosta

Lähtiessämme sateisesta Portosta kävimme keskustan ulkopuolella olevassa Servallesin nykytaiteen museossa. Kuten minulle nykyään usein käy, modernin museon arkitehtuuri kiinnosti näytteillä olevia töitä enemmän.

Portugalilaisen arkitehdin Alvaro Siza Vieiran (1933- ) suunnitelema museo on valmistunut vuonna 1999. Kulmikkaan, marmorista ja graniitista rakennetun museon geometrisuus ja ympäröivään puistoon aukeavat ikkunat viehättävät. Tasapainoinen kokonaisuus ja rauhoittava kokemus - sateesta huolimatta.

Ja keskiviikkona Madridin kautta Suomeen - Murua halaamaan.

Porto ja portviini

Porto on valokuvauksellinen, värikäs, mäkinen ja ränsistynyt, mutta kaunis joen halkoma kaupunki. Yhden mummon yhden päivän kokemus lyhykäisyydessään. 

Lauantaiksi oli ennustettu sadetta, joten lähdimme liikkeelle goretexit päällä (paitsi tyylikäs Lontoontyttö) ja sateenvarjo repussa - tai siis niin luulin, mutta tarpeen tullessa huomasin varjon unohtuneen majapaikan sängylle. Onneksi ennustukset olivat väärässä ja päivän aikana tihutti vain pari kertaa ja silloinkin lyhyesti. Mutta pilvinen ja kostea ilma vaikeutti valokuvaamista. Kaupunki oli erittäin valokuvauksellinen, mutta hyvien valokuvien saaminen kännykkäkameralla osoittautui mahdottomaksi. Ajatus oikean kameran hankkimisesta vierähti taas pari ratasta eteenpäin.

Söimme hyvän lounaan vinho verden kanssa Cantinho do Avillez -ravintolassa (täällä) muistellen 1990-lukua, jolloin vietimme koko perhe useana vuonna lomia Etelä-Portugalissa. Pari kertaa myös Parasystävän perheen kanssa, jolloin neljän aikuisen lisäksi porukkaan kuului kahdeksan 0-11 -vuotiasta pellavapäätä. Kaihoisaa muistelua!

Lounaan jälkeen Ukki kaipasi aaltoja ja ettoneita ja suuntasi majapaikkaan. Lontoontytön kanssa jatkettiin Douro-joen toiselle puolelle 1800-luvulla rakennettua korkeaa ja komeaa Dom Luis I -siltaa pitkin. Silta oli nuoren Gustave Eiffelin suunnittelema ja siltaa kävellessä tulikin mieleen Eiffel-tornin rautarakenteet.

Vastarannalla yritimme suunnata majapaikan isännän suosittelemaan Taylorin portviinikellariin, mutta eksyimme. Mummi väsyi mäkien kiipeilyyn, ja päädyimme Taylorin sijaan tutustumis- ja maistiaiskierrokselle Cockburnin kellariin. Portviini on sekä Lontoontytön että Mummin herkkua, mutta viiniasiantuntijoiksi meistä ei ole. Tasan 200 vuotta vanhoissa kellareissa kiertämisen jälkeen maisteltiin kolmea eri-ikäistä punaista portviiniä. Totesimme erimakuisiksi, mutta laatueroja ei osattu puntaroida. 

Opittiin, että normaalihintainen portviini säilyy avaamattomassa pullossa viitisen vuotta ja avattuna vain noin viikon. Kotiin palattua pitänee pari vuotta vanhat avatut portviinipullot heittää harakoille.

Porto ja meri

Pilvinen varhaisaamu ja tyrskyävä meri Portossa

Viikonloppu Portugalin Portossa Ukin ja Lontoontytön kanssa. Ajettiin autolla Corunasta tytön töiden jälkeen ja saavuttiin perille vasta ennen puolta yötä. Ystävällinen isäntä vastaanotti meidät hymyillen kotitekoisen kakun ja portviinin kera. 

Flattered-huoneisto (täällä) Porton reunalla Atlannin rannalla lumosi meidät kaikki välittömästi. Ensimmäinen kerros ja kolme isoa ikkunaa, joiden edessä kapea tie, hiekkaranta ja valtameri - esteetön näkymä suoraan merelle. Illan pimeydessäkin valtameri kuului ja tuoksui. Vanha rakennus, mutta sisustus pohjoismaisen tyylikäs - siisti ja hyvin varustettu. 

Yö oli yllättävän lämmin. Nukuttiin iso ikkuna auki ja aaltojen pauhu täytti huoneiston. Kiehtovaa ja rauhoittavaa. Aamulla oven ulkopuolella odotti kori, jossa oli kolmen hengen aamiainen, mm. vastapuristettua appelsiinimehua, lämpimiä sämpylöitä ja Portugalin herkkuja pastel de nata -leivonnaisia (voitaikinaa ja vaniljakreemiä).

Viiden tähden aamiainen viiden tähden näkymällä - aitoine ääniefekteineen.