Makeaa Matildassa

Ajaessamme Kemiönsaarelle pysähdyimme aiemmilta reissuilta tutussa Mathildedalin kylässä Perniössä (täällä). Minulle kylä on tuttu jo lapsuudesta 1960-luvulta, jolloin parina kesänä vietimme kesäkuut Mathildedalinissa isomummin - isäni isän äidin - vanhassa mökissä (täällä). Pikkuriikkinen mökki, joka edelleen könöttää kallion päällä päätien varrella - hyväkuntoisen näköisenä ja ilmeisesti pikkuserkkujeni perikunnan omistuksessa. 

Tällä kertaa piipahdimme Ukin ja Murun kanssa vain lyhyesti Matildassa, joka on Mathildedalin suomenkielinen nimi eikä ole vakiintunut ainakaan minun sanavarastooni. Satoi kaatamalla eikä edes lyhyt kävely kutsunut. Jätimme auton Matildan kartano -nimisen kahvilan pihaan, pissitin nopeasti Murun ja juoksimme kaikki kolme sisälle kahvilaan. 

Mielenkiintoinen, vuonna 1852 valmistunut rakennus, jonka alakerrassa toimi kahvilan lisäksi leipomo. Pihan puolella kaunis, iso puutarha, jossa sateesta huolimatta kiertelin hetken. Ja maukkaita, juureen leivottuja leipiä ja makeita itsetehtyjä herkkuja. Kaikkinensa ihana tuttavuus. Minä herkuttelin todella hyvällä vadelmapiirakalla ja Ukki valitsi juureen leivotun voileivän. 

Minun piti jopa valokuvata Ukin syömä perusleipä kinkkusiivun päälle aseteltujen kurkkuviipaleiden takia. Kurkkuviipaleet oli puolitettu ja siemenet poistettu. Niiden joukkoon oli lisätty basiliikan lehtiä ja sekoitettu hyvää öljy-mustapippurikastiketta. Näytti hyvältä ja kivalta, ja Ukki kehui :)

Matildan kahvila oli pysähtymisen arvoinen. Ja tutustumisen väärti. 

Kinkkuvoileipä hyvän ”kurkkusalaatin” kera

Isosedän hauta

Perniön Pyhän Laurin kirkon vieressä on pieni hautausmaa. Siellä kävellessäni aloin ajatuksissani lukea sankarihautojen tekstejä. Heti ensimmäisen rivin keskellä tuli vastaan tuttu nimi Orrman.

Hautakiven mukaan sotamies Tauno Orrman oli kuollut 40-vuotiaana jatkosodan alussa syyskuussa 1941. Karkun taata eli isäni isä on syntynyt Perniössä ja hänen sukunimensä oli ollut Orrman ennen kuin hän muutti (suomensi) nimen kesäkuussa 1928, jolloin isäni oli kaksivuotias. 

Vaatimatonta hautakiveä katsoessani aloin vakuuttua, että Tauno oli Karkun taatan veli tai ainakin serkku. Kotiin tullessani kaivoin esille isäni vanhoja muistiinpanoja. Ja sieltähän se löytyi: isän käsin kirjoittama lista oman isänsä eli Karkun taatan sisaruksista:

Lydia ja Ellen (1892-1892) - parin päivän ikäisinä kuolleet kaksostytöt 

Helmi (1894-1899) - kuoli 5-vuotiaana

Anna Alisa (1895-?) - meni 17-vuotiaana (1913) naimisiin Anton Faleniuksen kanssa

Arnold eli Aarno (1897-1976) - Karkun taata

Kerttu (1898-1937) - tytär Marja-Riitta Gustafsson, jonka poika on Jukka Gustafsson (s.1947)

Tauno (1900-41), jonka lapsia olivat isän mukaan Eila ja Elli

Karin (1902-1919)

Ragnhild (1908-39)

Isosetä Tauno lepää komean kirkon vieressä kauniilla ja rauhallisella hautausmaalla, kuten Aarno-veljensäkin (taata) Karkun hautausmaalla Vammalassa ja veljenpoikansa Esko (isä) Leposaaren hautausmaalla Helsingissä :):)

Ps. Nettitiedon mukaan perniöläinen seppä Anton Johannes Falenius (Karkun taatan siskon mies) oli sisällissodan jälkeen punavankileirillä Tampereella. Eli sisällissota jakoi isänikin sukua, sillä isäni isä Aarno (taata) kuului ymmärtääkseni koko elämänsä enemminkin valkoisiin kuin punaisiin. Tosin tästä ei koskaan ole puhuttu...

Yksi Laurin kirkoista

Kasnäsin tanssileiriltä palatessani pysähdyin Perniön Pyhän Laurin kirkolla. Keskiajalla, vuosien 1460-80 välissä rakennettu kivikirkko kohosi loivassa mäenrinteessä pienen hautausmaan ympäröimä. Hämmästyttävän jyrkkälappeinen, mutta sopusuhtainen. Jylhän kaunis ja komea.

Maanantaiaamuna kirkko oli suljettu, mutta kehuessani komeaa rakennusta hautausmaalla touhuava puistotyöläinen päästi minut kirkon sivuovesta tutustumaan myös sisäosiin. Hiljaisen kirkon kattoholvit lumosivat minut: monimuotoiset tähtiholvit oli koristeltu rauhoittavin värein kasviornamenttikuvioilla. Säälittävän kärsivän näköinen ristiinnaulittu Kristus-hahmo tuijotti puisia penkkirivejä korkealta katonrajasta.

Ikkunat ja oviaukot on laajennettu myöhemmin kauniin suippopäisiksi. Kirkon tyylikäs nykyasu perustuu 1960-luvulla tehtyyn restaurointiin, jolloin sisustuksesta vastasi sisustusarkkitehti Pirkko Stenros.

Etsiessäni tietoja Perniön kirkosta yllätyin, että Pyhän Laurin mukaan nimettyjä kirkkoja eli Pyhälle Laurentiukselle omistettuja kirkkoja on Suomessa Perniön lisäksi ainakin Vantaalla (ns. Helsingin pitäjän kirkko), Lohjalla, Janakkalassa ja Mynämäellä. Useimmat näistä ovat keskiaikaisia kivikirkkoja, kuten Perniössäkin, ja valokuvissa osa muistuttaa hämmentävästi toisiaan. Pyhä Laurentius oli muuten diakoni, joka koki martyyrikuoleman Roomassa vuonna 252.

Ehkäpä kierrän ikuistamassa blogiini neljä muutakin Laurin kirkkoa, varsinkin jos nekin ovat yhtä kiehtovia kuin tämä ensimmäinen :):)

Tällä kertaa en onnistunut vangitsemaan valokuvaan 

kirkko- ja tapulikaksikon komeutta ja kauneutta...

Kirjeitä mökiltä

”Katso Riitta tyttöni, aina tulee pieniä erimielisyyksiä, kun on monta ihmistä yhdessä. Jos on yksin, on vain yksi mieli, se on oma mieli. Mutta ei se hauskaa ole, se on kovin yksinäistä. Mutta yhdessä muiden kanssa on leikit ja hauskat. Välillä joku on itsepäinen, ja silloin toinen antaa periksi. Vähitellen oppii, usko se ja ole iloinen ilolintu, muistathan.”

Näin äitini - Äitimuori - kirjoitti Siskolle Mathildedalin mökille, jossa vietimme Siskon, Veljen ja kotiapulaisemme kanssa noin kuukauden parina kesänä 1960-luvulla (täällä). Siskoni oli kirjeessään purkanut äidille harmiaan, kun en itsepäisempänä ollut antanut hänen leikkiä Sirpa-nukellani :):) Vanhempamme olivat työssä Helsingissä, mutta kanssamme oli usein joku Helsingin kavereistamme sekä liuta nukkeja, joilla Siskon kanssa leikimme intensiivisesti vielä yli 10-vuotiaina.

Pikkuruisessa huoneen ja keittokomeron mökissä oli asunut isäni isän eli Karkun taatan Lydia-äiti, joka oli kuollut 89-vuotiaana vuonna 1963 (täällä). Vaatimattomassa mökissä kaikki vesi haettiin naapurin kaivosta, pieni huussi oli kalliopihan perällä ja peseytymässä käytiin pienen matkan päässä olevassa järvessä.

Muistan Äitimuorin touhukkaana ja käytännöllisenä äitinä, joten kirjeestä löytyneet, Siskolle osoitetut tunteikkaat ja lämpimät sanat ovat (Siskolle ja) minulle tärkeitä. Ne tuovat näkyväksi Äitimuorin lämpöä ja välittämistä, jotka vaativassa ja välillä raskaassa arjessa helposti ehkä jäivät näyttämättä. Tosin hänen vanhetessaan ja muistisairauden voimistuessa hänen luontainen läheisyytensä ja lämpönsä ovat viime vuosina tulleet enemmän esille ja näkyville.

Sisko oli löytänyt ”piiloistaan” nämä kirjeet, joita innoissamme luimme yhdessä kun koronan jälkeen tällä viikolla ensi kertaa tapasimme. Jotain hyötyä koronastakin...

Matilda ja Teijo

Kaivattiin äksöniä pyhäpäivään ja tehtiin retki Mathildedalin (suomeksi Matilda) ja Teijon ruukkikyliin Perniöön. Mathildedal liittyy sukuni historiaan, sillä Taatani eli isäni isä (täällä) on elänyt lapsuutensa 1900-luvun alussa Perniössä ja Taatan äiti (1874-1963) eli leskeksi jäätyään kymmeniä vuosia yksin pienessä mökissä Mathildedalin kylässä. Korkeasokkelinen mökki seisoo edelleen yksinäisenä, hylättynä ja vähän ränsistyneenä Tullintien varrella kaukana tieltä kallion reunalla.

Minäkin olen viettänyt 1960-luvulla parina kesänä useamman viikon kahden sisarukseni ja kotiapulaisemme kanssa tässä yksihuoneisessa mökissä. Niinä viikkoina lähes asuimme läheisessä Mathilda-järvessä, hypimme paljain jaloin lämpimillä kallioilla ja leikimme siskon kanssa Eija- ja Liisa-nimisillä vauvanukeilla. Koimme myös pallosalaman, joka jysähti takasta keskellemme pikkutupaan, ja laskimme öitä lauantaihin jolloin äiti tuli kaupungista käymään.

Tämänpäiväisellä kesäretkellä söimme täpötäydessä Ruukin krouvissa (täällä), jossa harmiksemme jouduimme odottamaan ruokaa tilauksen jälkeen 1,5 tuntia! Ja Ukin siikakeitto unohtui kokonaan! Keittiö ei tainnut pysyä suositun turistipäivän perässä. Onneksi ravintolapäällikkö hoiti asian hienosti, emmekä joutuneet maksamaan aterioista mitään. Ja kesti vielä asiallisesti Ukin lievän hermostumisen. Mitenköhän muiden odottajien kävi...

Hermoja kiristäneen ruokailun jälkeen kahviteltiin kodikkaassa kahvila Kyläkonttorissa (täällä) ja läheisellä maatilalla tutustuttiin suloisiin alpakoihin. Vyyhti pehmeää alpakkalankaa rentoutti Mummin, ja Ukinkin järkkynyt mieli rauhoittui lämpimällä korvapuustilla.

Läheisessä Teijossa käveltiin vielä ihailemaan Suomen pienintä kivikirkkoa - sisälle ei ikävä kyllä päässyt. Kirkon oven vieressä on seinälaatta, jossa mainitaan parikymmentä sodassa kuollutta Teijon tehtaan työntekijää, joukossa myös Arnold-taatani Tauno-veli, joka kuoli 41-vuotiaana syyskuussa 1941.

Mukana olleet Juniori ja Lontoontyttö ihailivat vanhoja ruukkirakennuksia ja seurasivat lähinnä huvittuneina vanhempiensa ravintolahässäkkää. Hässäkästä huolimatta Mathildedal on kiva kesäinen retkikohde!