perjantai 30. syyskuuta 2022

Mietteitä Muorista

Äiti vuonna 2020

Jäin miettimään Äitimuoria ja hänen muistisairauttaan, kun elokuussa luin Hesarista toimittaja Venla Rossin kirjoittaman jutun Hanna Jensenistä ja hänen kokemuksistaan Alzheimerin tautia sairastaneiden vanhempiensa kanssa (täällä). Kirjoittaja ja vapaa toimittaja Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa elämästään vanhempiensa omaishoitajana: 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina - toinen kierros (2022).

Syyskuun alussa 94 vuotta täyttänyt äitini - Äitimuori - asuu Tapiolassa yhdessä samanikäisen miesystävänsä Jussin kanssa. Heta-äiti ihastui ja rakastui Jussiin viitisentoista vuotta sitten, kun tuttavapiiriin kuulunut mies jäi leskeksi. Isäni oli kuollut jo lähes 20 vuotta aiemmin, ja sen jälkeen äidin elämä oli ollut kolmiodraamaa työn, lastenlasten ja ryhmävoimistelun välillä. 

Työ, lastenlapset ja ryhmävoimistelu olivat Äitimuorin elämän kolme keskipistettä, joiden tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan. Työtään yksityisenä silmälääkärinä Äitimuori teki vielä eläkeiässä lähes täysipäiväisesti, kunnes syyskuussa 1998 täytti 70 vuotta, ja Sisko ja minä aloitimme kampanjan Äidin työstä vieroittamiseksi :) Mikä nyt, kun itse täytin keväällä 70v, tuntuu vähintään huvittavalta…

Lastenlapsia - etenkin Siskon ja minun yhteensä seitsemää, vuosina 1981-1992 syntynyttä lasta - Äitimuori hoiti antaumuksella ja mielellään. Ja ryhmävoimistelua hän rakasti. Varsinkin vatsatanssia, jota hän ystävän suosituksesta yli 60-vuotiaana - hyvin ennakkoluuloisena - kokeili, ja josta hänen omaksi yllätyksekseen tuli vuosiksi hänen intohimonsa (täällä). 

Kun Heta tapasi Jussin, hän oli jo luopunut rakastamistaan työstä ja osittain myös intohimoisesta tanssimisesta. Ja lastenlapsetkin olivat kasvaneet aikuisiksi. Joten uusi ystävä Jussi tuli hyvässä kohdassa Äitimuorin elämään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten muuten terveellä Äitimuorilla todettiin Lewyn kappale tauti -niminen aivo- ja muistisairaus. Vuosien edetessä äidillä alkoi tämän etenevän aivosairauden takia ilmetä muistiongelmien lisäksi totaalisia voimattomuus/väsymyskohtauksia, aloitekyvyttömyyttä, tasapaino-ongelmia, painajaisunia ja ajoittaisia näköharhoja. 

Äitini sairaudesta huolimatta Heta ja Jussi haluavat edelleen asua yhdessä - ja kaksin. Vuosi sitten Jussista tuli virallisesti Äitimuorin omaishoitaja. Toistaiseksi Jussi haluaa ja jaksaa pyörittää pariskunnan arkea - käydä kaupassa, tehdä ja lämmittää yksinkertaisia ruokia ja hoitaa kahden hengen tiskit ja roskat. Toki Jussin jaksamista ja pariskunnan pärjäämistä pitää miettiä ja arvioida yhdessä kuukausittain, ja huomioida, että Äitimuorin vointi voi huonontua yllättäenkin.

Heta ja Jussi eivät ole halunneet kunnan päivittäistä ruoka-palvelua, mutta tuttu siivooja käy heillä kaksi kertaa kuukaudessa. Myös Sisko ja minä käymme kumpikin 2-3 kertaa viikossa katsomassa heitä. Siskon kanssa hoidamme Hetan raha-asiat, lääkkeisiin liittyvät jutut ja lääkärissä käynnit, vaatehuollon sekä viikottaiset suihkutukset ja muut henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvät asiat.

Ulkona Äitimuori ei enää jaksa käydä, mutta sisällä kerrostalokolmiossa hän köpöttelee rollaattorin kanssa sängyn, vessan, ruokapöydän ja nojatuolin väliä. Joka päivä Äiti yrittää jaksaa vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja päivävaatteet yöpukuun, vaikka yöuni on huonoa ja vuorokausirytmi heittelee. Ja useimmiten hän tämän jaksaa tehdä, vaikka pystyssä olo aika saattaa jäädä vain 5-6 tuntiin vuorokaudessa.

Ihaninta on, että Äitimuori tunnistaa ja muistaa ainakin meidät läheisimmät eli Jussin, Siskon ja minut. Hän haluaa aina kiittää meitä ja kertoa, miten paljon hän meitä kutakin rakastaa. Äiti tykkää halaamisesta, silittelystä ja paijaamisesta. Poski on edelleen pehmeä ja suukko herkemmässä kuin aktiivisen elämän aikana. Tavatessamme jutellaan ja muistellaan - useaan kertaan - mitä kellekin kuuluu. Ja vaikka samat jutut toistuvat useita kertoja lyhyen jutustelun aikana, äiti on samasta jutusta joka kerta yhtä kiinnostunut ja innostunut. 

Vaikeinta on, että aivosairaudesta johtuen Äitimuori puhuu väliin ilkeästi ja vainoharhaisesti joistakin tuntemistaan ihmisistä. Ja sitä minun on usein vaikea hyväksyä ja kestää.

Elokuisesta Hesarin artikkelista mieleeni jäi etenkin kaksi Hanna Jensenin sanomaa asiaa:”En enää ajattele, että ihmisen pitää olla terve, jotta voi elää hyvää elämää.” ja ”…muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään tänne terveiden maailmaa.” Tärkeitä asioita, joita itse yritän edelleen sisäistää ja hyväksyä eläessäni muistisairaan äitini läheisenä. 

Äiti, minusta on - itsekkäistä syistä - ihanaa, että olet saanut elää näin pitkään. Tosin itsekin sanot usein: ”Kaikesta tästä huolimatta en haluaisi vielä kuolla.” Sairastuttuasi olemme lähentyneet toisiamme ja oppineet kumpikin antamaan ja vastaanottamaan toistemme rakkautta paljon paremmin kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, jolloin sinä olit runsaat 70v ja minä vajaat 50v. 

Kiitos Äiti rakkaudestasi :)

PS. Olen lukenut tämän jutun sekä Äitimuorille että Jussille, ja molemmat ovat antaneet luvan että saan julkaista kirjoituksen blogissani. 

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Onnistuin :):)


Olen kutonut elämäni aikana lähes ainoastaan villasukkia. Tykkään kutoa sukkia ja osaan kutoa sukkia. Sen sijaan en ole koskaan kutonut aikuisten villapuseroa. Olen ajatellut, että sen kutominen on minulle liian vaikeaa ja että lopputulos on tuomittu epäonnistumaan.

Mutta elokuun lopussa tapahtui ihme! Olin ostanut kirppikseltä vanhan Et-lehden (21/21) ja sattumalta sen kannessa oli kivan näköinen tummanharmaa villapusero. Mielenkiinnosta jäin lukemaan lehdessä julkaistun neulepuseron ohjetta. Se tuntui yllättävän yksinkertaiselta ja sellaiselta, että neulominen voisi onnistua jopa sukan kutojalta. Päätin kokeilla.

Päätin myös, että neulon ensimmäisen puseroni tarkasti ohjeessa mainituista langoista ja muutenkin tarkasti ohjeen mukaan. Tilasin netistä viisi vyyhtiä Lankavan tummanharmaata täysvillaista Villava-lankaa ja yhden vyyhdin vaaleanharmaata Villavaa. Ja kaivoin tarvittavat pyörö- ja sukkapuikot Äitimuorilta peritystä paksusta puikkopussista. 

Pusero valmistui yllättävän joutuisasti. Ja siitä tuli aivan super hieno pusero, jonka päätin antaa Esikoiselle syyskuisen synttärin kunniaksi. Hänkin ihastui ja tykkäsi. Ja hämmästyi, että äitinsä oli osannut neuloa niin onnistuneen puseron :)

Parasta puserossa on mielestäni se, että se neulotaan alhaalta ylös ympyränä, samoin kuin hihat, jotka yhdistetään vartalo-osan kanssa samalle pyöröpuikolle juuri ennen kuvioneuletta. Ja se että pusero neulotaan vain kahdella eri värillä. Tykkäsin myös alahelman ja kauluksen resorin jälkeen luonnostaan syntyvästä ihanasta kapeasta ”käännöksestä”, joka mielestäni parantaa kauluksen istuvuutta.

Onnistuin ensi yrittämällä, vaikka en olisi ikinä uskonut. Neulon jo toista samanlaista, mutta eri väristä puseroa toiselle tyttärelleni - jee. 


Ohje ET-ledessä 21/2021

tiistai 27. syyskuuta 2022

Toimia ja tunnelmia Tilalla

Harmaa Tofu ja kellertävä Herkku, jonka toinen korva on koko ajan suorana :)

Opiskelijatytön Dora-koiran (täällä) lisäksi hoidin viikon ajan myös Tilan muita eläimiä. Tekemäni päivittäiset  hoitohommat eivät vieneet kauheasti aikaa eikä voimia, toisin kuin eläinten hyvinvointiin liittyvät isommat työt (joita en siis tehnyt), kuten karsinoiden puhdistus ym. 

Tällä hetkellä Tilalla on seitsemän vapaana elävää kanaa, kymmenkunta ulkona viihtyvää Suomen lammasta, seitsemän sotkuista ankkaa, kaksi kaunista kania, kaksi kehräävää kissaa ja yksi kilipukki-vanhus. Kaikille, paitsi lampaille, annetaan ruokaa ja raikasta vettä 2-3 kertaa vuorokaudessa lisäksi ankkojen uimavesi pitää vaihtaa kerran vuorokaudessa. Iltaisin vapaana juoksevat kanat ja ankat ohjataan iltapuulle lukkojen taakse. 

Viikon aikana tuli otettua yllättävän vähän valokuvia. Vaativan Doran kanssa lenkkeillessä kamerapuhelin oli paras pitää koko ajan taskussa. Ja muutenkin mieleni keskittyi enemmän eläinten hoitoon kuin ympäristön ihailuun.

Toki ehdin ihailla useampaa kaunista auringon nousua ja aamuisia usvapeltoja. Ja ihailla tähtitaivasta, joka näkyi tietty selvempänä kuin Helsingissä, mutta näytti myös erilaiselta kuin Sanon mökillä :) Ja ihmetellä oudon näköistä tielle kuollutta käärmettä ja samoin kuollutta jättimäistä (rupi)konnaa. Kahdesti pysähdyin rescue-hommiin :) ja nostin upean karvaisen paksun ja pitkän toukan (?) autotieltä turvaan vehreälle pientareelle.

Löysinpä pitkästä aikaa ja etsimättä jopa ison neliapilan. Onnellisia aikoja tulossa - ehkä :)


Musta ”kanaemo” ja sen viisi ankanpoikasta

Lala - toinen kahdesta kissasta

maanantai 26. syyskuuta 2022

Viikko koiravahtina


Brightonin matkan (täällä) jälkeen lähdin lähes heti Tyttärien tilalle Merimaskuun, jossa olin viikon hoitamassa Dora-koiraa ja muita Tilan eläimiä, kun tilan emäntä eli Opiskelijatyttö oli lomamatkalla ulkomailla. Pienen totuttelun jälkeen pärjäsin hyvin eläinten hoitajana :)

Päätyöni oli hoitaa Opiskelijatytön puolitoista vuotiasta rescue-koiraa Doraa (täällä). Kreikkalaisilla geeneillä varustettu, noin 17- kiloinen voimakas koira on vaativa kasvatettava. Nuori narttukoira vaatii emännältään ja myös apuemännältä eli minulta selkeää johtajuutta, mutta myös roppakaupalla huomiota ja lempeyttä sekä ymmärrystä taustastaan, joka poikkeaa merkittävästi suomalaisen rotu- ja sylikoiran taustasta.

Pari ensimmäistä vuorokautta sananmukaisesti taistelimme vallasta. Toisen päivän iltana aloin jo miettiä, miten tulen seuraavat viisi vuorokautta pärjäämään vaativan koiran kanssa. Mutta kun iso koira toisen päivän iltana sammui viereeni ja alkoi lempeästi nuolla ensin kämmeniäni ja sitten paljaita käsivarsiani, ja venytteli itsensä viereeni nukkumaan, vakuutuin että olemme sittenkin kavereita ja että minä olen (ja osaan olla) pomo.

Seuraavasta aamusta eteenpäin pärjäsimme loppupäivät yllättävän hyvin. Meille kehkeytyi tarkka ja ennalta arvattava päivärytmi. Ja minä opin ottamaan (lempeän) pomon roolin - en enää pelännyt enkä epäröinyt.

Aamulla heräsimme noin seitsemän aikaan. Toisin kuin minä, Dora olisi tosin halunnut vielä jatkaa uniaan. Lopulta se kuintenkin lähti laiskasti venytellen perääni, ja pissatin koiran lyhyesti pihalla. Dora tarvitsee kaksi pisukertaa ennen kuin tulemme takaisin sisälle. Alkuun en tätä tajunnut ja yhden ulkopisun jälkeen se pissasi vielä toisen kerran sisälle. Mutta kun opin Doran tavat, niin sisäpisu ei enää toistunut. 

Ennen yhdeksää lähdimme päivän ensimmäiselle pitkälle kävelylle. Kiersimme aina saman tutun, noin 4,5 kilometriä pitkän reitin vuoroin pientaloalueen katuja ja vuoroin metsäpolkuja. Doran säätämällä haisteluvahdilla kesti noin 80-90 minuuttia.  

Alkumatkan Dora nimittäin kulki tosi hitaasti ja pysähtyi jatkuvasti haistelemaan tienreunusta tai ilmaa, katselemaan ympärilleen ja varmistamaan taustansa. Päätin kulkea koiran tahtia ja etenimmekin hyvin hitaasti. Väliin tosin vedin koiraa kevyesti hihnasta ja kehotin jatkamaan matkaa: ”Mennään.” Ja useimmiten tuo totteli :)

Arka ja pelokas Dora vaati kävelyttäjältään jatkuvaa läsnäoloa sekä koiran tuntojen ja kävelyympäristön seuraamista. Mutta mielestäni selvisimme hyvin. Kehuin koiraa tosi paljon sanoilla hyvä ja hieno koira. Ja satunnaisten riehumisten aikana opin seisomaan vankkana ja vakaana sekä rauhallisena :):) 

Vastaan tuli vain vähän kävelijöitä tai koiranulkoiluttajia, pihoilla tosin näkyi (ja kuului) joitakin haukkuvia koiria häkeissään. Dora ei haukkunut muille koirille, ei edes haukkuville vastaantulijoille. Useimmat ihmiset se ohitti rauhallisesti, mutta mm. joitakin miehiä se pelkäsi silmittömästi, etenkin mustiin pukeutuneita. Samoin se pelkäsi kovaa ohi ajavia polkupyöriä ja taivaalla pöriseviä lentokoneita. Kun kaiken tämän huomioi ja ennakoi, lenkit alkoivat sujua yhä paremmin. Ja voin melkein sanoa, että viimeisinä päivinä ei enää ollut mitään ongelmia…

Lenkiltä palattua Dora rauhoittui yleensä omiin oloihinsa - tai sitten ei. Iltapäivällä teimme lyhyemmän, noin puolen tunnin lenkin ja alkuillasta ennen pimeän tuloa lähdimme uudelleen samalle, noin 4.5 kilometrin lenkille kuin aamulla. Sitten iltaruokailut ja Doran iltariehumiset, jotka rauhoittuivat ehkä noin tunniksi, kun annoin sille koiratarvikekaupasta ostetun jyrsittävän luun.

Olimme molemmat valmiit nukkumaan heti yhdeksän jälkeen :):) Ja nukahdimme nopeasti. Dora nukkui vieressäni sikeästi aamuun asti, minä epämääräisemmin - heräillen useaan kertaan, kuten tapanani nykyään muutenkin on. 

Sitten koitti taas uusi aamu ja uusi päivä. Mutta samat koirakujeet  ja -rutiinit :):)

PS. Matkalla Merimaskuun olin jättänyt oman Muru-koirani hoitoon Ukin luokse Salon mökille. Kotimatkalla otin sen taas mukaani - ikävä oli ollut molemmilla. Tosin Muru viihtyy hyvin Ukin hoidossa - saa nukkua yöt Ukin sängyssä, eikä omassa pedissä sängyn vieressä…

Maanantaina katsoimme yhdessä kuningatar Elisabethin hautajaisia - ainakin toinen katsoi :)

lauantai 24. syyskuuta 2022

perjantai 23. syyskuuta 2022

Rantakaupungin ruokaa

Scrambled eggs on the toast

Kolmen päivän Brighton-lomalla ehdimme Lontoontytön kanssa useamman kerran tilata katukahvit ja rantaoluset - ja aina maistuivat :) Sen sijaan ruoka-annoksia saimme laidasta laitaan - äärest herkullisesta äärest surkeaan.

Loman herkullisimman aterian nautimme Burnt Orange -nimisessä ravintolassa. Lontoontyttö luki netistä kehuja ja yritti varata illaksi pöytää. ”Ei vapaita pöytiä.” Olimme ravintolan lähellä, joten päätimme vielä kävellä paikalle varmistamaan tilanteen :) Ja tottahan se oli: ”Ei tilaa.” Ystävällinen respanainen sanoi kuitenkin, että katetulla terassilla olisi vielä pari vapaata pöytää. Kertoessani palelevani herkästi hän ehdotti minulle pöytää, joka oli terassin ainoan lämmittimen alla :) 

Onneksi hyväksyin ehdotuksen. Ilta oli nimittäin ihanan lämmin enkä tarvinnut edes lämmitintä. Ja ruoka - se oli superhyvää, pääosin avotulella valmistettua. Söin ehkä elämäni parhaan mukakoisoannoksen, ja grillatut katkarapunikin olivat tosi maukkaita. Tosin jälkkärini - Dulce de Leche ice cream - vähän floppasi. Mutta se ei haitannut, sillä tilasimme poikkeuksellisesti myös jälkkäriviinit - lasilliset chileläistä Late Harvest Sauvignon Blancia, mikä oli odotetusti ihanaa…

Loman surkeimman aterian saimme tulopäivänä ydinkeskustan pienessä italialaispaikassa. Tilasimme molemmat (eri) pastaa, ja molempien annos oli katastrofaalisen kauhea. Maistamisen jälkeen jätin koko annoksen syömättä enkä jaksanut sanoa tarjoilijalle mitään. Mutta ei sanonut italialainen tarjoilijakaan. Ilmeisesti tiesi itsekin, että paikan ruoka oli yökköä…

Loman mukavimman aamiaisen saimme pienessä B&B-majoituspaikassani (täällä), jossa tilasin yhtenä aamuna meille molemmille aamiaiset (7 puntaa/henki). Minä valitsin Scrambled eggs ja asunnoltaan paikalle kävellyt Lontoontyttö Vegan English breakfast - tuoremehun ja kahvin lisäksi. Kaikki maistui, ja kolmepöytäisen pienen aamiaishuoneen tunnelma oli mitä parhain.

Eli ruokaa laidasta laitaan. Onneksi yökkö-kokemuksenkin ottaa lomalla pääosin huumorilla…

Smoked miso aubergine, crispy onions and sour creme

Grilled marinated prawns

Burnt Orange -ravintolan (täällä) katettu terassi

torstai 22. syyskuuta 2022

Brightonin merenneito

Portrait of Martha Gunn, n. 1787

Brightonin uimarannnoilla työskenteli 1700- ja 1800-luvuilla ns. merenneitoja (mermaids), jotka olivat yleensä vahvoja (ja turvallisia) keski-ikäisiä naisia. Tutustuin ensi kertaa ”merenneitoihin” vieraillessani viime viikolla Brightonin museossa (täällä). 

Museossa pysähdyin lukemaan 61-vuotiaan Martha Gunnin (1726-1815) muotokuvan (tekijä tuntematon) vieressä olevaa tekstiä hänen elämästänsä brightonilaisena ”merenneitona”. Marthan kerrottiin olleen kaupungin tunnetuin ja pitkäaikaisin kyseisen ammatin harjoittaja. Hän aloitti työnsä 24-vuotiaana ja jatkoi lähes kuolemaansa (89v) asti.

”Merenneitojen” tehtävänä oli maksua vastaan avustaa naisia, kun nämä tulivat rannikolle tutustumaan suolaiseen meriveteen ja nauttimaan sen toivotuista terveysvaikutuksista. Miehiä mereen menossa opasti miespuoliset avustajat, joita kutsuttiin nimellä ”dippers” - suomeksi koskikara. Suurin osa sisämaan ihmisistä ei osannut uida, joten ”merenneitojen” ja ”koskikarojen” apu oli enemmän kuin tervetullutta.

Mereen menoa avusti myös ns. uimavaunut (bathing machines), joita näkyy alla olevassa piirroksessa. Ne olivat pyörällisiä, pieniä vaunuja/hyttejä, joissa ensin vaihdettiin uimavaatteet - varsinaisia uimapukuja ei ollut - ja sitten vaunut työnnettiin rantaveteen ja ihmiset autettiin laskeutumaan mereen.

Jänniä juttuja sitä oppii museossa ja muotokuvista. Mermaids - never heard. 

William Heath (1795-1840): Mermaids at Brighton, n. 1829

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Aaltoa ja Kukkapuroa


Yhdessä Kuninkaallisen kesäpalatsin (Royal Pavilion) entisessä tallirakennuksessa toimii nykyään kaupungin museo ja taidegalleria (Brighton Museum & Art Gallery). Valtava rakennus, jonka lukuisissa huoneissa ja kerroksissa on esillä sekä pysyviä kokoelmia että vaihtuvia näyttelyitä - laidasta laitaan.

Kiertelin pääosin museon ensimmäisessä kerroksessa, johon oli koottu 1900-luvun desing-esineitä niin Yhdistyneestä Kuningaskunnasta kuin muualta Euroopasta. Silmäni kiinnittyivät tietty arkktitehti Alvar Aallon Paimion parantolaa (täällä) varten suunnittelemaan kuuluisaan ns. Paimio-tuoliin vuodelta 1931 ja muotoilija Yrjö Kukkapuron (s.1933) mustaan Karuselli-tuoliin vuodelta 1964. Suomalaisuus kunniaan :)

Huomasin myös yllä kuvatun ¨tuolihyllykön¨ toisella rivillä olevan satulavöisen nojatuolin, jonka ajattelin olevan myös Aaltoa. Mutta olin väärässä. Kyseessä oli tanskalainen Cantilever-nojatuoli (1975), jonka olivat esitetekstin mukaan suunnitelleet Rud Thygesen (s.1932) ja Johnny Sörensen (s.1944). Yllättävän paljon samaa kuin Aallon yli 40 vuotta aiemmin suunnitelemissa tuoleissa…

Minua innosti myös mm. ranskalaisen keraamikon Clement Massierin kaunis lasitettu savikulho, joka on suunniteltu ja tehty yli sata vuotta sitten. Sekä Lontoon Selfridges-tavaratalon hisseihin vuonna 1927 suunnitellut upeat kuvioidut, rautaiset sisäseinät, jotka turvasäädösten takia poistettiin vuonna 1971.

Ja paljon muuta kiinnostavaa arjen designia: astioita, koriste-esineitä, lamppuja ja huonekaluja. Tosin ei mitään maailman harvinaisuuksia, mutta kivaa, kaunista ja tuttua.

Alvar Aallon (1898-1976) Paimio-tuoli vuodelta 1931.

Clement Massierin (1845-1917) tekemä iso lasitettu savikulho, n. 1900.

Edgar Brandtin (1880-1960) suunnittelemat rautaseinät 
Selfridges-tavaratalon hisseihin vuodelta 1927.
Kyydissä on Carlo Bugattin (1856-1940) massiivinen mahonki-nahkatuoli, 1890-1900.

tiistai 20. syyskuuta 2022

Salainen puutarha


Pienen anglikaanisen kirkon lisäksi Preston manor -matkalla (täällä) ilahduin kartanon vanhasta puutarhasta, jossa poikkeuksellisen kuuman kesän jälkeen kasvoi vielä syyskuussa monia mielenkiintoisia kukkia ja pensaita. Todellinen Salainen puutarha :) Kivijärkäleisdtä tehty aita ja portti rautaristikkoa.

Kasvien tai kukkien nimiä en niin tiedä, tai jos olen joskus tiennyt, en enää muista :) Onneksi useimmat kasveista ja niiden väreistä - myös monet eriväriset vihreät - ovat iloksi silmälle ja mielelle. Näin tässä mielikuvitusta ruokkivassa vanhassa puutarhassakin.



maanantai 19. syyskuuta 2022

Kartanon kirkko


Toisena kokonaisena Brighton-päivänä keksimme lähteä tutustumaan Prestonin kartanoon (Preston manor), joka on noin 6 km:n päässä ydinkeskustasta. Menen tullen liikuimme Uberillä, mikä toimi molempiin suuntiin ongelmitta.

Perille päästyä huomasimme, että kotimuseona toimiva Preston manor oli syyskuussa avoinna enää vain viikonloppuisin. Tytärtä ja äitiä harmitti. Mutta ainakin minun harmini pieneni merkittävästi, kun äkkäsin että kartanon pieni kirkko - St. Peter`s church - oli auki, samoin kuin yli 200 vuotta vanhalla kivimuurilla aidattu puutarha. Eipä Mummi muuta enää kaivannutkaan…

Herraskartano Preston manor on 1200-luvulta, joskin sen nykyinen ulkoasu on vuodelta 1905. Kartano oli yksityiskotina vuoteen 1934 asti, minkä jälkeen se myytiin Brightonin kaupungille ja avattiin kotimuseona. Mutta tänä syyskuisena keskiviikkona kummitusjutuista kuuluisa museo oli ja pysyi suljettuna - eivätkä edes kummitukset näyttäytyneet :)

Mutta kartanon pihalla oleva pikkuruinen St. Peter`s -kivikirkko oli auki. Lumoava, 800 vuotta vanha hiljentymispaikka, jossa ei enää järjestetä säännöllistä kirkollista toimintaa, ainoastaan satunnaisia perhejuhlia ja musiikkiesityksiä. 

Kirkkofanille kaunis ja kiva löytö. Kiva kun joku pitää huolta, jotta kirkko voi olla auki satunnaisillekin ohikulkijoille.



sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Mietteitä musiikkisalissa


Suurimman vaikutuksen Royal Pavillionin huoneista teki pyöreä, punaseinäinen musiikkisali ja sen korkeasta katosta roikkuvat, upeasti koristellut lamput. Osa kattolampuista oli vartijan mukaan musiikkisalin alkuperäisiä lamppuja, jotka on palautettu Buchinghamin palatsista (täällä), ja osa alkuperäisten taidokkaita kopioita.

Kävin viimeksi Lontoontytön kanssa päivämatkalla Brightonissa helmikuussa 2017, jolloin kiersimme tietty myös Royal Pavilionissa (täällä). Silloin valokuvaaminen palatsin sisällä oli kielletty, mutta nyt kielto oli onneksi kumottu. 

Palatsin audioesittelyssä kehotettiin käymään makuulle musiikkisalin lattialle ja katselemaan rauhassa salin upeaa kaarevaa kattoa lamppuineen. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut näin tehnyt, mutta Lontoontytön kanssa päätimme kokeilla :)

Pötköttelimme vuorotellen pitkät tovit kokolattiamatolla päällystetyllä lattialla ja keskityimme ihailemaan koristeellisia kattolamppuja. Makoilu oli mukavaa, mutta en vajonnut mihinkään hurmioon. Mieleeni nousi lähinnä arkisia kysymyksiä :) Kauankohan lamppuja on valmistettu? Miten niitä on aikoinaan kuljetettu? Onko kuningas George IV edes osannut iloita upeista lampuista? En usko. 

Hämmentävä muistutus, millaista yltäkylläisyyttä myös maaseudun linnoissa on ylläpidetty, vaikka niissä käytiin vain joitakin kertoja vuodessa…


Ruokasalin valtavan kattokruunun korkeus on yli 9 m ja paino lähes 1000 kg. 

lauantai 17. syyskuuta 2022

Prinssihallitsijan kesähuvila

Royal Pavilion - pienoismalli

Kuningas George IV (1762-1830) rakennutti prinssinä ollessaan Brightonin rantakaupunkiin loma-asunnokseen hulppean ja ylellisen itämaisen palatsin, joka ulkoa muistutti intialaisten hallitsijoiden rakennuksia ja sisältä kiinalaisia ylimyskoteja. 

Royal Pavilion valmistui 1811, joskin rakentaminen oli aloitettu jo yli 20 vuotta aiemmin. Paviljonkia paranneltiin ja laajennettiin lähes Georgen elämän loppuun asti aikansa kuuluisimman arkkitehdin John Nashin (1752-1835) avustuksella. Lopulta kuninkaallinen plantaasi käsitti näyttävän puutarhan lisäksi 50 erillistä rakennusta. 

George rakasti juhlimisen ja naisten lisäksi hevosia ja herkuttelua. Kesäpalatsin keittiö toteutettiinkin kaikkien modernien oppien mukaisesti ja kuninkaan juhlaillallisilla herkuteltiin menuilla, joihin saattoi kuulua yli 70 eri ruokalajia. Tilan isoihin talleihin mahtui kerrallaan jopa 60 hevosta. 

George (Yrjö) IV:n isä oli kuningas George (Yrjö) III, joka oli tullut Yhdistyneen kansakunnan kuninkaaksi 22-vuotiaana vuonna 1760 ja hallitsi kuningaskuntaa kuolemaansa (1820) asti eli 60 vuotta. Hänellä oli 15 lasta, joista isänsä jälkeen kuninkaaksi nousi George IV, joskin tämä oli toiminut sijaishallitsijana ”Regent” eli prinssikuninkaana (enemmän ja vähemmän onnistuneesti) vuodesta 1812 alkaen isänsä mielen sairauden takia. 

Kuningatar Viktoria (1819-1901) oli kuningas George IV:n veljen, prinssi Edvardin tytär. Viktoriasta (ainoa näistä entisistä kuningaskunnan kuninkaallisista, jonka minä tunnistan) tuli kuningatar 1837 vain 18-vuotiaana isänsä ja setänsä kuoltua. Viktoria ei innostunut loman vietosta Brightonin kesäpalatsissa, joten Royal Pavillion myytiin 1850 Brightonin kaupungille ja pääosa palatsin kalusteista ja muusta sisustuksesta siirrettiin Buchinghamin palatsiin ja Windsorin linnaan.

Royal Pavillion on nykyään (koti)museona ja entisistä tallirakennuksista toinen on muutettu taidemuseoksi (Brighton Museum & Art Gallery) ja toinen tapahtumatilaksi (Brighton Dome). George IV:n aikana rakennukset oli yhdistetty pitkillä maanalaisilla käytävillä kuninkaan asuintaloon eli Royal Pavillioniin. 

Aiemmin oli tapana, että eurooppalaisten hallitsijoiden nimet suomalaistettiin. Vuonna 2002 suomen kielen lautakunta suositti, että tulevien hallitsijoiden nimiä käytetään sellaisenaan eli alkukielisinä, mutta aiemmin suomalaistetut nimet säilyvät ennallaan. Kansainvälisen käytännön mukaisesti mm. historiantutkijat käyttävät kuitenkin hallitsijoiden ja muiden historiallisten henkilöiden nimiä usein niiden alkuperäisessä muodossa.

Micro-mosaic portrait of the Prince Regent (prinssihallitsija/sijaishallitsija), 1829
Royal Pavilionissa esillä oleva muotokuva on tehty 1,5 miljoonasta pienestä mosaiikin palasesta.

Arkkitehti John Nashin piirros vuodelta 1826

Royal Pavilion syyskuussa 2022

perjantai 16. syyskuuta 2022

Brightonin näkyvimmät

West Pier

Brighton on rantakaupunki, joka on yllättävän lähellä pääkaupunkia ja lentokenttää. Junalla kaupunkiin ajaa Lontoosta tunnin ja Gatwickistä puoli tuntia. 

Tulopäivänä ehdin iltapäivän nauttia kaupungin aurinkoisesta rantaelämästä. Istuimme Lontoontytön kanssa pitkän tovin kivassa pikkukuppilassa katsellen, kuunnellen ja haistellen auringossa kimaltelevaa merta. Jutellen ”syvällisiä” sekä nauttien merestä ja toisistamme. Ja seuraillen valtavia lokkeja :)

Kaksi seuraavaa päivää oli tyypillisempää englantilaista säätä eli pilvistä ja viileää (Suomi-ilmaa). Ja väliin lyhyitä tihkusadekuuroja, jotka kuitenkin häiritsivät yllättävän vähän. Paikallisia ne eivät tuntuneet hetkauttavan senkään vertaa - pienissä topeissa ja lipsukoissa painelivat :)

Ensi silmäyksellä Brightonissa huomaa rannan ja sen kaksi vaikuttavaa laituria. Yli puoli kilometriä pitkä Brighton Pier kasinoineen on edelleen käytössä, mutta vanhemmasta ja lyhyemmästä Länsilaiturista (West Pier) on jäljellä vain merestä kohoavat hiiltyneet rauniot. West Pier avattiin 1866 ja suljettiin runsaat sata vuotta myöhemmin 1977 odottamaan perusteellista kunnostusta. Rahoituksen puuttuessa kunnostus venyi, ja vuosina 2002-2004 pari kovaa myrskyä ja pari tulipaloa vaurioittivat huonokuntoista laituria lisää. Nykyään yli 300 metristä entistä laituria on vaikea edes tunnistaa enää laituriksi. Lähinnä se on valokuvauksellinen muisto menneestä…

Toinen muisto kaupungin menneistä ajoista on kuninkaallinen kesäpalatsi eli Royal Pavilion, jota tuleva kuningas George (Yrjö) IV alkoi rakennuttaa kesäasunnokseen vuonna 1787. Kuninkaan kuoltua 1830 kuningashuone ei ollut enää kiinnostunut kalliista kesäpalatsista, ja 1850 hulppea tila rakennuksineen myytiin Brightonin kaupungille. 

Siitä lähtien Royal Pavilionia on kunnostettu pikku hiljaa osa osalta, ja edelleen rahankeruu ja kunnostustyö jatkuu. Royal Pavilion on ollut ja on edelleen yksi merkittävimmistä ja kiehtovimmista nähtävyyksistä Brightonissa. Valtava, erikoinen ja outo itämainen rakennus keskellä letkeää ”hippikaupunkia” kätkee uumeniinsa mielenkiintoisia ja kuvottaviakin tarinoita kuninkaallisten pröystäilevästä ja etuoikeutetusta hovielämästä 1800-luvun köyhässä kalastajakylässä.

Brighton Beach, West Pier and Royal Pavilion - rantakaupungin kolme must-juttua. 

Royal Pavilion

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Lovely room with Melina & Julie


Varasin viime tipassa eli lähtöä edeltävänä päivänä netin kautta majoituspaikan Brightonista kolmeksi yöksi. Lontoontyttö oli lähettänyt minulle Anna Pinton majoitussuosituksia (täällä). 

Brightonissa on valtavasti pieniä hotelleja ja 3-6 huoneen B&B-paikkoja. En yhtään tiedä, kuka tai mikä tuo Anna Pinto on - artikkelin valokuvassa hän näyttää tyttärieni ikäiseltä tai nuoremmalta. Mutta kaikki hänen suosittelemansa 20 majoituspaikkaa näyttivät mukavilta ja minulle sopivilta. Valitsin aika summamutikassa yhden halvimmista, sillä minua harmitti hetkeä aiemmin lentolippujen varauksen yhteydessä minulle käynyt kämmi (täällä). 

Päädyin pieneen Starlings Quest House -majataloon (täällä), jossa oli sopivasti vapaana yksi yhden hengen huone 75 euroa/yö ”Suihku ja pesuallas huoneessa, jaettu WC käytävällä. Ei aamiaista.” 

Perille päästyä varaukseni osoittautui nappivalinnaksi. Ovella minut toivotti tervetulleeksi Melina ja Julie - ystävällinen ja avulias omistajapariskunta, joka asui pitämänsä kuusihuoneisen B&B:n alakerrassa. Pieni huoneeni oli yli 200 vuotta vanhan englantilaisen talon 3. kerroksessa: hyvä sänky ja ikkuna rauhalliselle takapihalle. Ja yllättäen vessakin oli oma eikä jaettu - tosin käytävässä, mutta aivan huoneeni oven vieressä. Kaiken kukkuraksi majoituspaikkani oli vain parin sadan metrin päässä Lontoontytön asunnosta. Tyttö luulikin, että olin valinnut paikan tarkoituksella häntä läheltä, mutta tässä tapauksessa äiti oli ollut tyhmempi kuin tytär kuvitteli, sillä en ollut tohkeissani edes äkännyt katsoa majoituspaikkojen osoitteita :)

Melinan ja Julien vieraanvaraisuus oli niin vastustamatonta, että huoneen pikku puutteet eivät haitanneet minua yhtään: Suihku toimi perienglantilaisesti eli veden paine oli olematon ja kerralla tuli vain jokunen vesitippa - onneksi lämmintä. Pieni telkkari ei toiminut, tai ehkä vika oli minussa, kun en saanut sitä auki. Olisin katsonut, mitä BBC raportoi kuningatar Elisabethin kuolemasta :) Mutta se ei ollut niin tärkeää, että olisin kysynyt omistajilta. 

Viihdyin erinomaisesti tässä ”Adults only, no parties” -majatalossa. Vahva suositus etenkin yksin matkustaville :)

Oma vessa käytävässä.

Pesuallas ja pikkuruinen suihku huoneessa.

Lovely surroundings.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Lentoon


Matkustin ulkomaille ekaa kertaa sitten koronapandemian alkamisen maaliskuussa 2020 (täällä). Eilen maanantaina lensin Lontoon Gatwickin kentälle, josta jatkoin edelleen junalla Brightoniin katsomaan Lontoontyttöä, joka asuu pari kuukautta tässä Englannin tunnetussa rantakaupungissa.

Viimeksi lensin juuri ennen koronasulkujen alkamista helmikuussa 2020 ja myös silloin kävin Lontoossa Tyttäreni luona (täällä). Kiinasta ja Keski-Euroopasta tulleiden koronauutisten takia emmin hieman suurkaupunkiin lähtemistä, mutta lähdin kuitenkin. Onneksi lähdin, sillä sen jälkeen meni useita kuukausia, että minä ja muu perheemme olimme suljettuna Suomeen ja Tytär Lontooseen. 

Pitkän matkustus- ja lentotauon takia matkaan ja lentoon lähtö jännitti minua tavallista enemmän. Miten Mummi taas yksin selviää? Enhän ole käyttänyt edes taksia yli kahteen vuoteen ja lentokenttäkin on ollut suurremontissa. Mutta kaikki meni hyvin ja sutjakasti. 

Helsinki-taksi tuli ajallaan. Ihanan ystävällinen ja palveluhalukas kuski ja matka maksoi vähemmän kuin tilauskeskus Punavuoresta kentälle ennusti - 54 euroa. Aamuisella kentällä oli paljon matkaan lähtijöitä, mutta isolta kentältä löytyi useita rauhallisia istumapaikkoja, kunhan käveli hieman sivummalle pahimmasta vilinästä ja ruuhkasta. 

Norwegianin lento lähti myös ajallaan. Olin maksanut viiden euron lisämäksun, jotta sain tilavamman paikan varauloskäynnin vierestä. Ja se kannatti. Koneessa tilasin tavallista konekahvia yhden euron kalliimman erikoiskahvin. Ja sekin kannatti :) Aamukahvia juodessa ja evääksi ottamaani kotipullaa syödessä luin kotoa mukaan ottamani aamun hesarin. 

Ja sitten olimmekin jo perillä :) Gatwickin lentokentältä on helppo ja tiheä junayhteys sekä Lontooseen että Brightoniin. Aamulennon jälkeen olin jo ennen yhtätoista (British time) Tyttären lämpimässä syleilyssä Brightonin vanhalla asemalla. 

Ainoa harmi ja moka matkassa tapahtui ennen sen alkamista. Olin viikko sitten mielestäni ostanut halvat lentoliput Englantiin. Sunnuntaina eli päivää ennen lähtöä aloin tarkistaa lähtöaikoja, enkä löytänytkään lentolippuja sähköpostistani. Mitä ihmettä??  Luulin ostaneeni ja maksaneeni liput netin kautta, mutta ilmeisesti olin maksuvaiheessa jättänyt painamatta pankin sivulla viimeistä varmistusta asiasta. En tiedä, mutta minulla ei ollut lentolippuja ja lentoon lähtö oli seuraavana aamuna!!! 

Lontoontyttö odotti minua ja minä odotin hänen tapaamistaan. Joten eikun uusien lentolippujen ostoon. Onneksi suunnittelemallani lennoilla oli vielä vapaita paikkoja. Ainoa harmi oli tietty se, että enää en saanut iloitsemiani halpoja lippuja, vaan viime tingan liput maksoivat (tietysti) kaksi kertaa enemmän kuin viikko sitten suunnittelemani edulliset liput. Mutta ei auttanut…

Onneksi pääsin lähtöön. Ja onnellisesti perille :)

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Piipahdin messuilla

Keltainen keittiö suomalaiselta Arkkenilta.

En ole yhtään messuihminen. Inhoan ahtautta ja väkijoukkoja - näin on ollut jo kauan ennen korona-aikaa. 

Mutta perjantaina piti piipahtaa Habitaren sisustusmessuilla Helsingin Messukeskuksessa, sillä näytteilleasettajien esittelypisteillä oli työssä kaksi sukulaista - toinen Arkkenilla ja toinen Finartella. Arkken valmistaa suomalaisia mittatilauskeittiöitä ja muita kodin kalusteita. Finarte taas on räsymatoistaan tunnetun tekstiilitaiteilijan Eija Rasinmäen (s.1945) perustama yritys, joka keskittyy edelleen designmattoihin. 

Arkkenilla ihailin yrityksen raikasta täyskeltaista esittelytilaa ja Finartella heidän uuteen mallistoonsa kuuluvaa metsänvihreää mattoa. Ja tietty tapasin innokkaasti tuotteista kertovat sukulaisnaiseni :)

Sitten olikin jo kiire takaisin kotiin. Vaikka messureissu yllätti minut positiivisesti: Perjantai-iltapäivänä Messukeskuksessa oli mukavasti tilaa ja väljyyttä kävellä ja tutustua esillä oleviin tuotteisiin. Kukaan ei töninyt eikä kukaan tuputtanut mitään. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta tällä kertaa eläkeläisellä oli kiirus toisaalle :):)

Yksi juttu tarttui messuilta mukaan. Ostin Ha-nimisen japanilaisen yrityksen ohuesta keramiikasta valmistaman Fruit-nimisen pikkuruisen maljakon, jonka oli suunnitellut brittiläinen teollinen muotoilija Sebastian Bergne (1966).

Messureissu ei sittenkään ollut niin kauhea kokemus kuin muistin menneiltä vuosilta ja ennakkoon olin pelännyt. Ja Fruitkin löysin heti paikkansa kaksioni ikkunalaudalta :)

Han minimaljakko Fruit 
 
Finarten ihania uutuusmattoja

Ilta

Saunaranta eilen klo 22.10

lauantai 10. syyskuuta 2022

Pyhä paikka


Luonnon valoa ja puistometsän tuomaa rauhaa. Kaunista, levollista ja pyhää. Saan pysähtyä, ja aistia jotain arkea suurempaa. On tilaa muistoille, ajatuksille ja tunteille. Mitä muuta voisin kappelilta toivoa? 

Istun Ylösnousemuskappelissa Turun Vasaramäessä. Korkean, kaarevan katon alla suojassa ja turvassa. Jännästi vinoon asetetussa kirkonpenkissä, jolloin katson vuoroin alttarilla olevaa yksinkertaista puuristiä ja vuoroin pitkän ikkunaseinän takana näkyviä mäntyjä ja sammalten peittämiä kallioita.

Huokaan syvään. Huoliajatukset tuntuvat kaikkoavan uloshengityksen mukana. Rentoudun, ja laskeudun läsnäoloon.

Ylösnousemuskappeli on yksi tyylikkäimmistä, kauneimmista ja vaikuttavimmista kirkkotiloista - ellei tyylikkäin, kaunein ja vaikuttavin - jossa olen käynyt. (Mitä nyt vaaleaksi rapatut ulkoseinät ovat käytössä rapistuneet - korjauksen tarpeessa.) Kappeli kietoo täysin näppeihinsä - pyhyyteensä. Tampereen tuomiokirkossa koin huhtikuussa jotain vastaavaa (täällä), vaikka ulkoisesti Tampereen kirkko ja Turun kappeli ovat lähes täysiä vastakohtia.

Heinäkuussa ihailin Paraisilla hautausmaan reunaan 1930 rakennettua tyylikästä siunauskappelia (täällä). Netistä selvisi, että kappelin oli suunnitellut turkulainen arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955), joka kymmenen vuotta myöhemmin suunnitteli Turkuun parannetun version Paraisten kappelista. Ja että tätä Turun Ylösnousemuskappelia pidetään tämän ”valon arkkitehdin”  merkittävimpänä ja laajaa kansainvälisestä huomiota saaneena suunnittelutyönä. 

Tämän luettuani odotin innolla Ylösnousemuskappelin näkemistä. Elokuussa odotukseni täyttyivät - ja vieläpä yli odotusteni. 

Valitettavasti en tällä kertaa onnistunut vangitsemaan kappelin erityistä tunnelmaa valokuviin. Usein kirkkokuvani saattavat jopa voimistaa todellista tunnelmaa ko kirkossa, mutta Ylösnousemuskappelin lumovoima ei tallentunut valokuviini. Ehkä osasyynä oli pilvinen päivä - valo ei ollut parhaimmillaan. Paremman kuvan siunauskappelista saa valokuvaaja Suvi Kesäläisen valokuvista toimittaja Anna-Kaisa Huuskon jutussa (täällä).

Bryggmanin taideteos on jokaisen nähtävä omin silmin. Ja koettava omin mielin :)