Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Taas käytiin Billnäsissä

Heinäkuun alussa kävimme Lontoontytön kanssa Billnäsissä, jossa oli taas helsinkiläisen Lokal Gallerian taidenäyttely, kuten viime vuonnakin (täällä). Tänä kesänä At First Blush -niminen näyttely oli järjestetty alueen vanhassa lapiotehtaassa, joka oli lähes vastapäätä viimevuotista näyttelytilaa.

Viime vuonna ihastuin esillä olleiden teosten lisäksi hienoon näyttelytilaa (täällä). Tämänvuotinen näyttelyhalli oli edellisvuotta pienempi ja tylsempi, mikä mielestäni latisti näyttelyn tunnelmaa. Minun ainakin oli väliin vaikea havaita yksittäisiä esineitä ja teoksia ja huomata niiden kauneus ja kiinnostavuus. Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan, vaan näyttely oli kokonaisuus…

At First Blush -näyttelyn teemana oli tunne, jonka uuden elämän puhkeaminen kukkaan alkukesästä, aiheuttaa. Tosin tuota voittoisaa ja odottavaa tunnetta vain harva esillä olleista teoksista pystyi minussa herättämään.,, 

Mukana oli nelisenkymmentä taiteilijaa - kuvataidetta, muotoilua ja käsityötaitoa. Useimmat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta oli joukossa myös tuttuja mm. viime vuodelta Billnäsistä. 

Tällä kertaa viehätyin esimerkiksi suomalaisen lasitaiteilija Renata Schirmin vaaleanpunaisesta, yksinkertaiselta näyttävästä lasireliefistä, jossa puhallettua lasia oli mielenkiintoisesti kuumatyöstöllä laskostettu. Ja Jaakko Mattilan isokokoisesta, herkästä akvarellityöstä, jonka työstämiseen hän oli käytänyt luonnonaineita - sahramia, punajuurta ja fytosyaniinia. 

Sekä teollisen muotoilijan Arni Aromaan pienistä teoksista, joissa hän yhdisti kivitavaraa ja lasia. Ja tietenkin tykkäsin myös myös Eija Kosken komeista himmeleistä - viime vuoden tapaan (täällä). 

Uutta viime vuoden kesänäyttelyyn verrattuna oli myös se, että näyttelyhallin yhteydessä oli pieni, mukavan näköinen kahvila. Minkä tosin äkkäsimme vasta, kun olimme jo nauttineet retkipäivän kahvit joenrannalla olevassa Cafe Ellenissä, johon ihastuimme viime vuonna (täällä). 

Ja ihastuimme taas - suosittelen :) Ja näyttelykin oli, jos ei pitkän matkan - meidän 30 kilometrin matka vielä kannatti - niin käymisen arvoinen…

Edessä Arni Aromaan Palko III (2025), Silmu III (2026) ja Itu VII (2025) ja 

seinällä Jaakko Mattilan isokokoinen Sun and Water (2026).

Renata Schirm: Plisee, 2026

Seinällä ylhäällä oikealla Jenni Ropen maalaus.

Näyttelytilasta löytyi myös pieni kahvila.

Hämmentävä huvila

Mustion kirkkokäynnin (täällä) jälkeen kaipasin kirkkokahveja :) Kävelymatkan päässä olisi ollut suosittu Ekkulla, johon tutustuin pari vuotta sitten (täällä). Haluaisin antaa sille toisen mahdollisuuden, mutta se hetki ei ollut vielä tuolla reissulla. 

Tien vieressä näin käsinkirjoitettuja kylttejä, joissa luki joko Kesäkahvila Sofia tai Pitsitalo ja 200 metriä. Kiinnostus heräsi, joten suuntasin sinne :) Olipa boheemi paikka, mutta tykkäsin. 

Päätalo eli Pitsitalo oli punamullalla maalattu huvila, jossa asui ja työskenteli sisustussuunnittelija Kaisa Kokko. Emäntä oli itse paikalla ja esitteli mielellään paikkoja ja myymiään tuotteita, lähinnä Intiasta tuotuja kankaita ja koruja. Kertoi ihastuneensa Intiaan ja asuvansa siellä pimeät talvikuukaudet. 

Yleisölle auki olivat huvilan eteinen ja alakerran kolme huonetta, jotka olivat täynnä ilmeisesti Kakon sekä jonkun toisen taiteilijan, jonka nimeä en muista, valmiita ja keskeneräisiä maalauksia. Teokset eivät minua niin kiinnostaneet ja runsauden takia niihin oli vaikea keskittyä.

Huvilan pihalla olevaan saunamökkiin oli pystytetty kesäkahvila. Ruutupöytäliinat, värikkäät tuolit ja itsetehtyä suolaista piirakkaa ja pullaa sekä kahvia ja raparperimehua. Kahvilaa piti Kaisan aikuinen tytär, jonka tyttären mukaan kahvila Sofia oli kuulemma nimetty :) 

Istuin pitkään, vaikka tarjottavat eivät niin erinomaisia olleetkaan. Leppoisa paikka pienen, rehevän puutarhan perällä. Ja mukavan välitön ja puhelias kahvilanpitäjä. Kuuntelin, ihmettelin ja viihdyin.

Harmi, että unohdin kysyä, miksi huvilan nimi oli Pitsitalo…

Avoimet ovet

Ajaessani musiikkijuhlien (täällä) iltakonserttiin Iitin kirkkoon äkkäsin matkalla kyltin, joka sai minut pysähtymään ”ArtVuorela vinttigalleria to-su klo 12-17”. Konserttia edeltävä taiteilijoiden haastattelu oli alkamassa vasta runsaan puolen tunnin kuluttua, joten ei kun galleriaan :)

Kyltin takaa paljastui vuonna 1840 valmistunut ja 1990-luvulla restauroitu puurakennus pihapiireineen, jonka emäntä Vuokko Salmenkivi kertoili mielellään rakennuksesta ja sen historiasta, tosin pientä maksua vastaan. Olin iloinen, että uteliaana ihmisenä olin taas pysähtynyt :)

Vajaa seitsenkymppinen Vuokko oli neljä vuotta sitten muuttanut Kotkasta Iittiin asuakseen ja maalatakseen tauluja juuri tässä vanhassa hirsirakennuksessa. Joka kesä vuodesta 2022 hän on myös järjestänyt pienen taidenäyttelyn rakennuksen yläkerrassa eli vinttigalleriassa. Salmenkiven omien maalausten lisäksi esillä on aina ollut parin muunkin kuvataiteilijan teoksia.

Kiintoisaa oli nähdä myös kadun puolella oleva erillinen huone, jossa aikoinaan toimi useita vuosia kylän kauppa. Mieleeni tuli elävästi Karkun taatan kauppa, joka tosin oli ollut huomattavasti suurempi (täällä). Samalla tavalla kuin Iitissä myös Karkun kyläkauppa oli ollut lähes kiinni ohi kulkevassa maantiessä :)

Esillä olevaa taidetta enemmän minua Vuorelassa viehätti itse rakennus ja sen ilmava ja ”moderni” sisustus. Silmä ja mieli lepäsivät. Ei ihme, että Vuokko viihtyi Iitin talossaan. Voi vaan kuvitella, että paljon talon ja sen pihapiirin ympärivuotinen hoito ja kunnossapito vaatii jaksamista, aikaa ja ehkä rahaakin…

Entinen kauppahuone, jonka seinillä oli Vuokko Salmenkiven maalauksia.

Hautalan suosikki

Uivelopariskunta, 1982

Salon taidemuseossa on parhaillaan upea näyttely kaikille luontovalokuvista ja etenkin lintujen kuvaamisesta kiinnostuneille. Poika, joka rakasti lintuja -nimisessä näyttelyssä on tunnetun ja arvostetun luontokuvaajan Hannu Hautalan (1941-2023) valokuvia neljältä vuosikymmeneltä - 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.

Hautala oli Suomen ensimmäinen ammattimainen luontokuvaaja. Näyttelyssä kerrotaan, että elämänsä aikana hän otti ainakin 1 200 000 valokuvaa ja julkaisi yli 60 valokuvakirjaa yksin tai toisen (toisten) tekijän kanssa.

Vuonna 1979 hän muutti vaimonsa kanssa pysyvästi asumaan Kuusamoon. Suurin osa näyttelyn valokuvista kuvasikin juuri Kuusamon luontoa ja monet niistä ovat 1980-luvulla. 

Näyttelyssä oli mm. Hannu Hautalan vuonna 1972 Karstulan Vahankalla ottama värivalokuva parittelevista maakotkista. Samassa tilanteessa valokuvaaja otti myös mustavalkokuvia, joista yksi valittiin seuraavana vuonna vuoden luontokuvaksi. Näyttelyn esitetekstissä kerrotaan, että tämä oli ensimmäinen kerta maailmassa, kun ihminen onnistui valokuvaamaan kyseisen tilanteen :)

Näyttelyssä oli myös Hannu Hautalan toukokuussa 1982 Kuusamon Oivanginjärvellä ottama valokuva uivelopariskunnasta. Sen kerrotaan olleen yksi valokuvaajan omia suosikkikuvia. Ja upea kuva se onkin - uros kaula pitkänä tähystämässä keväisessä räntäsateessa.

Ja valokuva hellyttävästä joutsenen poikasesta oli supersöpö :)

Parittelevat maakotkat, 1972

Naarastelkkä toukokuussa, 1990-luku

Poikanen, 1980-luku

Iltaruskon aikaan, 1980-luku

Hannu Hautala Elina Ketolan ottamassa valokuvassa Nuotiolla Heta-koiran kanssa (1999).

Lisää selkokieltä

Ilahduin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) Tove Janssonista ja näyttelystä oli kerrottu myös selkokielellä. Tykkään lukea selkokieltä. Yleensä se on nimensä mukaisesti selkeää ja ymmärrettävää. Ja meikäläiselle sopivasti tiivistettyä - lyhyttä :)

Selkokielen kohderyhmän Selkokeskus (täällä) määrittelee seuraavasti:

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Lisää selkokieltä taidemuseoihin ja muihinkin museoihin. Se helpottaisi sitä, että taidetta ja taidehistoriaa tuntemattomienkin olisi helpompi saada näyttelyn (ja ehkä teostenkin) juonesta kiinni. Toki taide on myös pitkälti tunne- ja tykkäämisjuttu, mutta silti…

Tove Janssonin piirros vuodelta 1970 Vilijonkasta peilipöytänsä ääressä ja

valokuva Tovesta ateljeekotinsa peilipöydän ääressä Ullanlinnassa vuonna 1956.

Toven tarinaa

Tove 26-vuotiaana nojatuolissa muumihahmojen ympäröimänä vuonna 1940.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttely Pako Muumilaaksoon pyrki kertomaan, mikä kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonille (1914-2001) oli tärkeää ja mikä teki hänestä kansan rakastaman Toven. Tärkeää oli perhe, puoliso ja muumit. Ja kaksi kotia sisustuksineen - ateljeekoti Ullanlinnankadulla Helsingissä ja kesäkoti Klovharun saarella lähellä Porvoota. Rivien välissä näyttely kertoi myös sodasta, rauhasta ja suvaitsevuudesta - tilan antamisesta kaikille, samanlaisille ja erilaisille. 

Sunnuntaina näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä, vaikka mielestäni näyttely sopi paremmin aikuisille kuin lapsille. Toki toisen kerroksen pääsalissa oli piilopaikkoja, koloja ja tyynykasoja, jotka oli tarkoitettu lasten (ja aikuisten) leikkeihin. Ja yhdessä nurkassa oli lukijoita odottavia muumikirjoja. Joten hyvin me kaikki mahduimme - sekä lapsiperheet että museokorttimummit.

Oli kiva taas tutustua Toven tarinaan, ja vähän uudesta näkökulmasta. Näyttelyn kierrettyä oli helppo uskoa, että Toven tunnuslause oli ollut Tee työtä ja rakasta :) 

PS. Hämmästyin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseo on ottanut käyttöön lasten sisäänpääsymaksun, joka 2-17 -vuotiaille oli 3 euroa !!

Tove Jansson: Hälytyksen alkaessa, 1940 

Toven koti ja ateljee Ullanlinnankadulla, jossa hän asui vuosina 1944-2001 (täällä).

Kesäkoti Klovharun saarella, johon tutustuin heinäkuussa 2018 (täällä ja täällä).

Valokuva: Moomin Characters kokoelma/Per Olov Jansson

Toven äidin Signe Hammarsten Janssenin (1882-1970) piirtämä kartta Klovharun saaresta.

Toven piirtämä näkymä mereltä Klovharun saarelle ja mölille

Tove Jansson: Graafikko (ajoittamaton)

Tuulikki Pietilän (1917-2009) Tovelle puusta veistämä maalauspaletti vuodelta 1965.

Tove Jansson: Omakuva, 1975

Valoa Punavuoressa

Viime tiistaina eli loppiaisena avautui taas joka tammikuu vuodesta 2012 asti järjestetty Lux Helsinki -valotaidefestivaali. Viikon ajan kotimaisten ja ulkomaisten valotaiteilijoiden teoksia on ilmaiseksi nähtävillä Helsingin kaduilla, toreilla ja puistoissa aamuisin klo 7-9 ja iltaisin klo 17-22.

Loppiaisiltana ajoin autolla Lauttasaaresta kotiin Punavuoreen pitkin Hietalahdenrantaa. Näin Helsingin telakan tutut ja sellaisenaankin kiehtovat jättinosturit ”uudessa valossa”. Valtavien nostureiden värit vaihtuivat keltaisesta oranssiin ja punaiseen, vihreästä siniseen ja lilaan, ja kaikkeen siltä väliltä. Ja kaiken yllä kaikui meditatiivinen musiikki, joka kuului sekä satamassa että viereisellä Hietaniementorilla. Kaunista, meditatiivista ja vangitsevaa. 

Minun oli pakko pysähtyä, pysäköidä auto, vetää pipo tiukasti päähän ja lähteä kävellen katsomaan noita lumoavia valonostureita. Vuoden vaihteen kipakka pakkanen oli loppiaisena jo lauhtunut, joten illalla yhdeksän jälkeen paikalla oli vielä kymmeniä valotaiteen ystäviä, mutta onneksi ei haittaavaksi ruuhkaksi asti :) 

Aikani nostureiden valotanssia ihailtuani kävelin vielä viereiselle Hietalahdentorille katsomaan ja kuuntelemaan torin laidalle lähes 150 vuotta sitten rakennetun vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivuun heijastettua kiehtovaa valonäytelmää. Valoista hurmioituneena jatkoin vielä  matkaa läheiselle Aleksanterin teatterille ihailemaan Rauhan polku -nimistä tilateosta, jossa kuutisen kymmentä erilaista ”lamppua” ja ”himmeliä” oli ripustettu teatterin vanhan sisäänkäynnin eteen. 

Lisää valotaidetta löytyy Vanhasta kirkkopuistosta Vanhan kirkon vierestä, Kansalaistorilta Keskuskirjasto Oodin edestä ja mm. Kanneltalosta Kannelmäestä. Suosittelen, nimimerkillä ”Nostureihin rakastunut” :)

Upeaa valon leikkiä vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivulla.

Korkeakoulu toimi rakennuksessa vuosina 1887-1964, kunnes muutti Otaniemeen. 

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Metropolia ammattikorkeakoulu vuoteen 2017, 

minkä jälkeen tiloihin on suunniteltu milloin asuntoja, milloin hotellia…

Aalto yliopiston ja Taideyliopiston opiskelijoiden Rauhan polku Aleksanterin teatterilla,

jossa vuosina 1919-1993 toimi Kansallisooppera.

Turkkilais-suomalaisen Melec Mazicin valotaideteos hypnotisoi katsojia pimeässä illassa.

Duetto kahdesti

 Kaisu Sirviö: Kohti heleämpää sinistä, 2025

Taidemuseoiden lisäksi olen kaupunkikävelyillä alkanut piipahtaa keskustan gallerioissa, vaikka edelleen ne vähän vieraille tuntuvatkin. Mutta - kerta toisensa jälkeen yhä tutummilta. Tosin toistaiseksi tutustumiskäyntejä on vielä vähän…

Tällä viikolla pistäydyin Kalevankadulla olevassa pienessä Galleria Duetossa, joka on aivan vastapäätä Halmetojan galleriaa, johon ihastuin syyskuussa (täällä). Duetossa oli kahden kuvataiteilijan - suomalaisen Kaisu Sirviön (s.1954) ja italialaisen Giuseppe Colombon (s.1971) yhteisnäyttely, jonka nimi oli La gazza ladra (suomeksi Varasteleva harakka). 

Esitteen mukaan näyttelyn nimi viittaa sekä Gioachino Rossinin samannimiseen oopperaan että kuvataiteilija Edgar Degasin (1834-1917) opetukseen: ”Katsokaa maalattavaa esinettä niin kuin varas katsoo varastettavaa esinettä, äärimmäisen emotionaalisen jännityksen vallassa.”

Niin Sirviö kuin Colombo olivat minulle uusia tuttavuuksia. Näin ja koin kauneutta molempien taiteilijoiden töissä, joita kaksihuoneisessa galleriassa oli esillä kymmenkunta per nuppi. Eniten ehkä tykkäsin Sirviön vihreälle taustalle maalatuista päivänliljoista ja Colombon mustassa maljakossa olevista freesioista. Edellinen oli kivipiirros eli litografia ja jälkimmäinen öljymaalaus, mutta molemmissa oli kiehtovaa herkkyyttä ja valokuvamaista tarkkuutta. 

Tosin Giuseppe Colombosta minulle ensimmäisenä tuli mieleen satu Pinokkiosta ja hänen ”isästään” Giuseppe Geppetosta :) Yllätyin kun luin, että Pinocchio on alkujaan italialainen romaani, jonka kirjoitti 1800-luvulla elänyt Carlo Collodi. Tämä yli 200 kielelle käännetty klassikko julkaistiin ensi kertaa suomeksi vuonna 1906 Maija Halosen suomentama. Suomentaja Maija Halonen (1873-1944) taas oli kuvataiteilija Pekka Halosen (1865-1933) vaimo ja yllätyksekseni Maija suomensi Pinokkion suoraan italian kielestä :)

Galleria Duetossa olin ensi kertaa käynyt jo syyskuussa, kun galleriaa ohittaessani näin sisällä Riku Riipan puu-ukkoja ja puisia päitä. Pakkohan minun oli mennä Rikua ”tervehtimään”. Vuonna 1974 syntyneeseen Riippaan oli ihastunut jo kesällä 2023, jolloin ensin sattumalta törmäsin hänen töihinsä Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä) ja pian tämän jälkeen ”tarkoituksella” Söderlångvikin kartanossa Kemiösaarella (täällä). Ja Duetossakin tykkäsin, vaikka teosten nimet jäivät minulta tarkistamatta, joskin Riippa harvoin nimeää teoksiaan. 

Galleioita lisää syksyyn - ja alkutalveen. Jee. 

Kaisu Sirviö: Päivänlilja, 2025

Giuseppe Colombo: Vase of freesias, 2025

Galleria Duetto Kalevankadulla