Aateliskodista kartanomuseoksi

Hugon huoneen seinällä oli väritetty valokuvasuurennos Lillyn nuoruudenkuvasta.

Päijät-Hämeen kartanokierroksen (täällä) viimeinen kohde oli Urajärven kartanomuseo Asikkalassa Heinolan ja Lahden puolivälissä. Kolmesta retkihohteesta Urajärven kartano oli alueeltaan laajin, parhaiten säilynyt ja kokonaisuudessaan mielenkiintoisin. Kesäretkikohteiden aatelia :)

Kartano muodostettiin Urajärven rannalle niemen nokkaan vuonna 1653, ja parinkymmenen vuoden kuluttua se päätyi von Heidemanin aatelissuvun haltuun. Kartano on poikkeuksellisesti ollut saman von Heidemanin suvun - tarkemmin suvun suomalaisen sukuhaaran - omistuksessa suvun viimeisten jäsentensä kuolemaan eli vuoteen 1917 asti. 

Suomalaishaaran kaksi viimeistä jäsentä olivat Axelia Frederika Amalia eli Lilly von Heideman (1849-1917) ja Hugo Oskar Alexander Magnus von Heideman (1851-1915). Lapsettomat sisarukset syntyivät ja kuolivat kartanossa ja vanhempiensa - Axelin (1803-1867) ja Fredrikan (1814-1892) - ainoina lapsina asuivat koko elämänsä kartanossa pääosin kaksin.

1800-luvun viimeisinä vuosina Hugo peri lapsettomana ja perheettömänä eläneen velipuolensa Fransin (1833-1896). Hän oli Hugon isän Axelin ja tämän ensimmäisen vaimon - mielenterveysongelmista kärsineen ja nuorena tapaturmaisesti kuolleen Sofian (1815-1850) - poika, joka asui aikuiselämänsä äidiltään perimässä Rantalan kartanossa Sysmässä.ä Rantalan myynnistä saamillaan rahoilla Hugo kunnosti itselleen rakasta Urajärven kartanoa sekä teki sisarensa Lillyn kanssa pitkiä matkoja Eurooppaan ja Lähi-Itään. 

Hugo ja Lilly toivoivat, että heidän kuoltuaan Urajärven kartano muutetaan yleisölle avoimeksi museoksi ja että kartano ja sen ympäristö säilytetään sellaisena kuin se heidän elinaikanaan oli ollut. Yksitoista vuotta Lillyn kuoleman jälkeen kartano avattiinkin museona - yhtenä Suomen ensimmäisenä kartanomuseona. 

Siitä asti museo on ollut avoinna enemmän tai vähemmän säännöllisesti lukuunottamatta vuosia 2008-2013, jolloin Museovirasto korjasi ja entisöi rakennuksia ja pihapiiriä. Sisarusten toive on siis pitkälti toteutunut Museoviraston lisäksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja viimeisinä vuosina myös Urojärven kartanon ystävät -nimisen yhdistyksen myötävaikutuksesta. 

Urajärven kartanosta ja von Heinemanin perheestä on kirjoitettu useita artikkeleita, kirjoja ja tutkimuksia, viimeisimpänä tänä vuonna julkaistu Annika Kivimäen Urajärven kartanomuseon perustaminen ja toiminnan vakiinnuttaminen 1916-1938 -niminen progradu-tutkielma Turun yliopistosta. 

Kartano pihapiireineen ja ympäristöineen oli samaan aikaan sekä hienostunut että kodikas. Se huokui historiaa ja mennyttä elämää - ikäänkuin Hugo ja Lilly olisivat vain hetki sitten poistuneet paikalta… Kiinnostavuutt lisäsi se, että museon yli 2000 huonekalua ja esinettä olivat todella kaikki kuuluneet Hugolle ja Lillylle tai heidän lähisuvulleen. 

Kokonaisuudessaan Päijät-Hämeen koko päivän kestävä kartanokierros oli kaikinpuolin upea, mutta huomaan, että minulle riittää yksi kartano tai museo päivässä. Ja kolmessa on jo kaksi liikaa…

Lillyn sinivihreä huone

Ruokasalissa oli kuuluisan puusepän Jacob Nygrenin huonekaluja, 

mm. astiakaappi vuodelta 1816.

Sisustuksessa oli käytetty kirkkaita värejä ja kauniita kankaita.

Salissa oli Eero Järnefeltin (1863-1937) keväällä 1917 

maalaamat muotokuvat Lillystä ja Hugosta.

Hugo oli kuollut jo vuonna 1915, joten Lillyn toiveesta 

Hugon muotokuva maalattiin tämän nuoruuden valokuvan mukaan :)

Nykyinen vaaleansininen päärakennus valmistui vuonna 1812.

Lilly haudattiin kartano puistossa olevaan hautaan, 

jonne hän oli ennen kuolemaansa siirrättänyt äitinsä Frederikan (1814-1892) ja 

kaksi vuotta ennen Lillyä kuolleen Hugo-veljen maalliset jäännökset 

Asikkalan hautausmaan sukuhaudasta.

Kirjailijoiden kartano

Maila Talvion muistohuone

Koskipään kartanon viimeinen omistaja Annie von Gerdten-Boisman kuoli 68-vuotiaana joulukuussa 1927. Hänen ensimmäinen puolisonsa Karl Erik von Gerdten oli kuollut jo nuorena - samana vuonna, kun heidän esikoislapsensa Karl Gustaf Otto von Gerdten (1885-1919) syntyi. Myöhemmin Annie avioitui tilanhoitaja Karl Boismanin (1863-1939) kanssa, mutta he eivät saaneet lapsia.

Anniella ei kuollessaan ollut rintaperillisiä, joten tuolloin velkaisen ja kuihtuneen Koskipään kartanon peri hänen sisaruksensa. Lähinnä Helsingissä asuneen siskon Maila Talvion ehdotuksesta kartano muutettiin museoksi, kuten aiemmin kirjoitin (täällä). 

Tavanomaisista koti- ja kartanomuseoista poiketen Koskipäähän oli museon toimiessa rakennettu kolmen kartanoon eri tavoin liittyvän kirjailijan muistohuoneet. Vihreässä päärakennuksessa isännän entinen työhuone oli muutettu Maila Talvion muistohuoneeksi ja tuparakennuksen perähuone oli omistettu runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) muistolle. Lisäksi sivurakennuksesta löytyi Mika Waltarin (1908-1979) kamari, jossa lähinnä esiteltiin Waltarin tuotantoa.

Kirjailija Maila Talvio (1871-1951) asui suurimman osan elämästään Laaksola-nimisessä huvilassa Helsingin Meilahdessa puolisonsa kielitieteilijä, professori Jooseppi Julius (JJ) Mikkolan (1866-1946) kanssa. Heillä ei ollut lapsia ja miehensä kuoltua Maila olisi halunnut muuttaa huvilan kotimuseoksi ja testamentata sen Helsingin kaupungille. Kaupunki ei kuitenkaan halunnut vastaanottaa lahjoitusta, ilmeisesti kirjailijan saksalaismyönteisyyden takia. 

Tästä Talvio suivaantui ja määräsi testamentissaan, että hänen kuoltuaan huvila tulee purkaa, mikä tapahtuikin vuonna 1954. Osa huvilan esineistöstä siirrettiin Koskipäähän tuolloin perustettuun muistohuoneeseen. Vuonna 1971 Meilahden puretun huvilan paikalle pystytettiin Itämeren tytär -niminen Talvion muistomerkki, jonka toteutti kuvanveistäjä Laila Pullinen. 

Talviosta poiketen Kailaalla ja Waltarilla ei ole ollut suoranaista yhteyttä Koskipäähän, ainoastaan lähiseuduille. Nuorena keuhkotautiin kuollut Uuno Kailas syntyi Heinolan pitäjässä. Kun poika oli kolmivuotias, äiti kuoli ja poika joutui isovanhempien hoitoon Hartolan Honkapäähän. Mika Waltari taas vietti 1940-luvulla useita kesiä läheisessä Kalhon kylässä, jossa hänen anoppinsa oli syntynyt. 

Maila Talvio alkoi rakentaa Kailaan muistohuonetta jo 1930-luvulla, kun hän oli vuonna 1933 ottanut Helsingin laivarannassa talteen käärepaperin, joka oli ollut runoilijan Suomeen lähetetyn tuhkauurnan ympärillä. Muun muassa tuo käärepaperi oli nähtävissä pienessä ja vaatimattomassa muistohuoneessa. 

Koskipään kartanosta ja sen asukkaista tuntuu riittävän juttua…

Eero Järnefeltin (1863-1937) maalaama muotokuva vuodelta 1929

Maila Talviosta ja hänen puolisostaan J. J. Mikkolasta.

Valokuva taulusta on Helsingin yliopiston kokoelmista Ars Universitaria 1640-1990. 

Uuno Kailaan muistohuone

Tuparakennuksessa oli Uuno Kailaan muistohuone ja Mika Waltarin kammari.

Vanhassa, 1600-luvulta säilyneen rakennuksen seinässä oli käsinkirjoitettu kyltti: 

”Museokierros alkaa vihreästä rakennuksesta” :)

Käy kellarissa :)

Koskipään kartanossa (täällä) oli muun kiinnostavan lisäksi mahtava holvattu kellari. Aikoinaan 1700-luvulla kellarin päällä oli kartanon olutpanimo ja kellarissa säilytettiin lähinnä olutta. 

Kun uusi vihreä päärakennus valmistui 1820-luvulla (täällä) olutpanimo purettiin ja sen tilalle rakennettiin  paikalla edelleen oleva punamullattu aittarakennus katolla olevine vellikelloineen. Samalla kellariin tehtiin toinen uloskäynti uuden päärakennuksen puolelle. Nykyään vanha kellari ja sen kaksi ulko-ovea muodostaakin jännän ”salakäytävän” aitan alle :)  

Yllä olevassa valokuvassa näkyy myös kartanon vanha keltainen päärakennus eli ns. Vanha Koskipää, joka rakennettiin Tandefeltien aikaan 1700-luvun puolivälissä. 1920-luvulta vuoteen 1971 rakennuksen omisti perheetön piirieläinlääkäri Axel Hårdh (1887-1971), joka vanhojen lehtitietojen mukaan murhattiin kotonaan 84-vuotiaana. 

Nykyään Itä-Hämeen Museoyhdistys omistaa myös tämän pihapiiriin kuuluvan vanhan päärakennuksen. Kesäisin tässä Taidesalonki Talvionakin tunnetussa talossa järjestetään taidenäyttelyitä. 

Sisään uuden vihreän päärakennuksen puolelta ja…

…ulos vanhan keltaisen päärakennuksen puolelle.

Vanha Koskipää on edelleen komea hirsirakennus, 

jonka ikkunoista on komea näköala vieressä virtaavaan Tainionvirta-jokeen.

Kartano kuusen katveessa

Osallistuin viime lauantaina 55 muun innokkaan kartanofanin kanssa opastetulle bussikierrokselle Päijät-Hämeessä, jossa vierailimme kahdessa kartanossa ja yhdessä kotimuseossa. Ensimmäiseksi ajoimme Helsingistä Heinolaan, jossa tutustuimme lääninkivalteri Aschanin entiseen kotiin - rakkaudella entisöityyn kotimuseoon, josta kirjoitin edellisessä blogitekstissä (täällä). 

Seuraavaksi ajoimme Hartolaan - pieni paikkakunta Heinolan ja Joutsan välissä - ja vierailimme Itä-Hämeen museossa. Itä-Hämeen Museoyhdistyksen nykyään omistama museo toimii entisen Koskipään kartanon rakennuksissa. Mielenkiintoista oli kuulla, että museon on perustanut kirjailija Maila Talvio (1871-1951) - kartanon viimeisen omistajan Annie von Gerdten-Boismanin (1859-1927) pikkusisko. Ja toimeliaan kirjailijan kutsumana silloinen presidentti Lauri Relander (1883-1942) saapui oikein paikan päälle vihkimään uuden museon vuonna 1929. 

Maila Talvion elinaikana kartanossa vieraili muitakin politikkoja sekä useita kirjailijoita ja taiteilijoita. Esimerkiksi vuonna 1938 presidentti Kyösti Kallio (1872-1940) osallistui museon 10-vuotisjuhliin istuttaen kartanon pihalle komean kuusen, joka nykyään jo peittää lähes koko pihamaan :) 

Kartano rakennuksineen alkoi muodostua nykyiselle paikalleen Tainionvirtan rannalle jo 1500-luvulla. Vuonna 1677 kartano päätyi naimakauppojen myötä Tandefeltin suvulle ja 1850-luvulla se siirtyi von Gerdtenin suvulle. Koskipää oli aikoinaan Itä-Hämeen suurin kartano - 25 000 hehtaaria ja noin 200 torpparia. Mielenkiintoista, että yksistään Hartolan alueella oli tuolloin kuulemma peräti kahdeksan kartanoa.

Koskipään kartanon nykyinen pihapiiri ja rakennukset ovat Tandefeltien ajalta 1820-luvulta. Vihreän eli uuden päärakennuksen rakensi arvostettu iittiläinen puuseppä Jacob Nygren (1768-1836) vuonna 1828. Sen sijaan kartanon puutarha ja puisto ovat 1880-luvulta. 

Komea kaksikerroksinen päärakennus oli sisustettu osin Tandefeltin ja von Gerdtenin suvuilta säilyneillä kalusteilla, osin muualta hankituilla esineillä. Museon kokoelmiin kuuluu peräti lähes 30 000 esinettä, joista vain kymmenesosa oli esillä. Kaikkinensa kotimuseon sisustus pyrkii kuvaamaan maalaiskartanoiden elämää Suomessa 1800-luvulla.

Päärakennuksen upein ja ehkä myös kiinnostavin huone oli ns. punainen sali, jonka kalusteet ja esineet - mattoa myöten - olivat säilyneet alkuperäisinä 1880-luvulta. Rokokoo-kaluston ja siihen kuuluvan värikkään maton Annie ja Carl von Gerdten olivat saaneet häälahjaksi vuonna 1880. 

Ihastuin upealla paikalla olleeseen, hieman nuhjaantuneeseen Koskipäähän. Mitä kaikkea sen seinät ovatkaan nähneet ja kuulleet…

Punaisen salin rokokoo-kalusto komeine mattoineen.

Kalusto näkyy myös alla olevassa 1890-luvulla otetussa valokuvassa.

 Suurta koiraa ei museossa enää näkynyt :)

Rakennuksen lukuisat uunit olivat alkuperäisiä 1880-luvulta.

Vierashuoneen väritys oli alkuperäinen. Huoneen erikoisuus oli

matala, marmoroitu pylväsuuni koristeuurnineen 1800-luvulta. 

Salissa oli Tandefeltin suvun nukkekaappi 1850-luvulta.

Koti 1700-luvulta

Vierailin Heinolan vanhimmassa - ja parhaimmin hoidetussa - puutalossa eli 1700-luvulla syntyneen poliisimestari Lars Aschanin kotitalossa Maaherrankadun ja Kauppakadun risteyksessä. Lauta-aidalla ympäröity mansardikattoinen talo puutarhoineen on ollut avoinna kotimuseona vuodesta 1989 lähtien. 

Lars Aschan (1741-1809) määrättiin silloisen Kymenkartanon läänin lääninkivalteriksi eli maaseutupoliisiksi ja muuttamaan perheineen Loviisasta vasta perustetun Heinolan kaupunkiin. Aschan sai uudelta kotikaupungilta suuren tontin ja rakennutti sille kaksikerroksisen talon. Talo puutarhoineen ja sivurakennukset valmistui vuonna 1780. 

Seuraavalla vuosisadalla talon alkuperäisiä ikkunoita suurennettiin ja samalla Aschanin punamullalla käsitellyt ulkoseinät maalattiin uudelleen keltamullalla. Ja tässä asussa silloisen lääninkivalterin kotitalo on edelleen. 

Aschanien kuoltua talo siirtyi omistajalta toiselle, kunnes 1900-luvun alussa se päätyi rakennusmestari J. Vesaselle ja vuonna 1974 hänen perikuntansa myi tontin rakennuksineen Heinolan kaupungille. Tontille suunniteltiin rakennettavan kerrostaloja, mutta lopulta vuonna 1983 kaupunki päätti kunnostaa talon puutarhoineen virkamieskotimuseoksi. Kolme vuotta kestäneet korjaus- ja entisöintityöt aloitettiin vuonna 1986. 

Rakennus oli päässyt huonoon kuntoon, mutta sen entisöinti tehtiin huolella ja perusteellisesti. Huoneiden järjestys oli vuosisatojen ajan säilynyt alkuperäisenä ja lukuisten tapetti- ja maalikerrosten alta konservaattorit löysivät alkuperäistä 1700-luvun kustavilaista paperitapettia, marmorisoituja rintapaneeleita ja maalipintoja. Näiden perusteella pystyttiin palauttamaan rakennuksen sisäpinnat ja kiinteät kalusteet sellaisiksi kuin ne olivat Aschanin perheen kodissa 1700-luvun loppuvuosina olleet. Myös talon kaikki katot ja lattiat ovat alkuperäisiä. 

Lääninkivalteri Aschanin talo on ainoa Heinolan keskustassa kaupungin alkuvuosilta säilynyt asuintalo. Kotimuseon huonekalut eivät ole alkuperäisiä. Museoon hankittiin ja entisöitiin sellaisia kustavilaisen ajan huonekaluja ja käyttöesineitä, joita maaseutukaupungin virkamiesperheen kodissa tiedettiin tuohon aikaan olleen.

Ihastuin Kivalterin taloon. Talo oli entisöity hienosti ja tuli tunne, että työ on tehty ennen muuta rakkaudella. Kaikkia esineitä pääsi katsomaan läheltä - kuin olisi kylässä ollut. Ja oppaamme kertoivat kiinnostavasti talon entisöinnistä ja sen asukkaiden elämästä sekä vastasivat mielellään lukuisiin, ehkä tyhmiinkin kysymyksiimme. 

Lääninkivalteri Aschanin talo oli ehdottomasti Heinolan matkan väärtti. Ja kun kaiken kukkuraksi vielä kermainen lohikeittokin läheisessä Heinolan Siltasaaressa oli herkkua…

Sinitapettinen sali oli vieraita ja juhlia varten.

Takana oikealla on Lars Aschanin vaimon Helena Catharinan liinavaatekaappi.

Tuolloin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa liinavaatteet olivat arvokas osa talon irtaimistoa. 

Lakanoita, pöytäliinoja, serviettejä ja pyyheliinoja sisältävä kaappi oli emännän ylpeys.

Aschanin perheen perunkirjoja ei ole säilynyt, mutta kaapin sisältö on laadittu

naapuritalossa asuneen lääninrahastonhoitaja Adolf Posen (1745-1817) perunkirjan mukaan. 

Salin lisäksi säätyläiskodeissa oli perheen yhteiseen oleskeluun tarkoitettu seurusteluhuone, 

jota 1700-luvulla kutsuttiin nimellä förmaaki. Nykyään huonetta voisi kutsua arkiolohuoneeksi.

Talon tekstiilit on valmistettu Heinolan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa 1980-luvulla.

Tekstiilien esikuvat valittiin kaupunginmuseon myöhäiskustavilaisten huonekalujen 

konservoinnin yhteydessä löytyneistä vanhoista kankaan paloista.

Piharakennuksessa toimii pieni museokauppa ja kesäkahvila. 

Puutarhassa kasvaa kesäisin perinteisiä hyöty- ja koristekasveja. 

Heinolan Siltasaari

Visiitti Vanhainkodissa

Toisen Oulu-yöni vietin entisessä vanhainkodissa, joka vuodesta 2018 asti on toiminut De Gamlas Hem -nimisenä hotellina. Rakennuksen suunnitteli aikoinaan arkkitehti Victor Sucksdorff (1866-1952) ruotsinkielisten naisten vanhainkodiksi. Se valmistui 1906, jolloin tämä helsinkiläinen Sucksdorff toimi joitakin vuosia Oulun lääninarkkitehtina. 

Yksityisenä vanhainkotina rakennus oli vuoteen 1982, minkä jälkeen se siirtyi Oulun kaupungin omistukseen, kunnes kaupunki vuonna 2017 myi kiinteistön kolmelle oululaiselle yrittäjäkaverukselle. Nämä kunnostivat suojellun rakennuksen hotelli/ravintolaksi. Hotellissa on 17 majoitushuonetta, jotka ovat edelleen samoilla paikoilla ja saman kokoisia kuin alkuperäisessä vanhainkodissa. 

Hotellin eteisaula iltapäivätee-tarjoiluineen oli kodikas ja kutsuva. Sen sijaan aamiaishuoneen takana ollut huoneeni oli aika sterili. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, joista  toisen mustat rullaverhot olivat epäkunnossa eikä niitä saanut ylös, joten huone oli jo iltapäivällä aika synkkä.

Myös aamiaishuone oli yllättävän kolkko. Ja makuuni liian riisuttu, vaikka olen minimalismin ystävä. Ehkä aamiaispettymystäni voimisti se, että tiedustellessani respasta päivän sanomalehteä, työntekijälle tuntui oma kännykkä olevan aamutuimaan tärkeämpi kuin minun lehden kaipuuni. Pienet asiat merkitsevät viihtyvyydelle yllättävän paljon - etenkin yksin matkustavalle.

De Gamlas Hem toi mieleen Tampereen hotelli Lillanin, jossa yövyin huhtikuussa 2022 ja tykkäsin (täällä). Lillanhan oli myös aiemmin ollut eräänlainen vanhainkoti, joten ehkä sen takia odotukseni myös Oulun hotellista olivat korkealla, ja pettymykseni sitäkin suurempi. Tampereen Lillan vei pisteet kotiin - ehdottomasti. Samoin kuin edellisen yön TurusenSaha (täällä) - huolimatta vaatimattomuudestaan - tai ehkä juuri siksi :) 

De Gamlas Hem -hotellissa oli iso terassi, joka pilvisen sään takia jäi minulta kokeilematta. Ehkä terassilla nautittu kuohari alkuillasta tai aamiainen ulkona aamuauringossa olisi petrannut pisteitäni. Ehkä…

Sisääntuloaulan seinällä oli suurennettu valokuva entisestä vanhainkodista vuodelta 1919.

Yö Punaisessa huoneessa

Ensimmäisen Oulu-yöni majoituin TurusenSaha-nimisessä majatalossa. TurusenSahalla ei ole eikä ole ollut sahaa, kuten alkuun luulin. Majatalossa häärää kuitenkin emäntä, jonka nimi on Leena Saha ja isäntä nimeltään Pekka Turunen. Ja eikö olekin täysin luontevaa, että heidän kymmenisen vuotta sitten yhdessä perustamansa majatalon nimeksi tuli TurusenSaha - yhteen kirjoitettuna :)

Viehättävä, siisti ja kodikas TurusenSaha on Pikisaaressa, joka on pieni saari Oulujoen suistossa keskellä kaupunkia - lähes vastapäätä kaupunginteatteria. Pikisaaren nimi juontuu saarella 1600-1800 -luvuilla toimineesta pikiruukista eli ruukista, jossa tervaa keittämällä valmistettiin pikeä. Ja pikeähän tarvittiin merenkulussa ympäri maailmaa - lukuisten puisten kauppa- ja sotalaivojen tiivistämiseen. 

Pienellä Pikisaarella on säilynyt poikkeuksellisen paljon yli sata vuotta vanhoja puutaloja, joissa edelleen asuu mm. käsityöläisiä ja taiteilijoita. Tämä kaikki jäi minulta tällä kertaa näkemättä, kun keskityin seurusteluun ja juhlimiseen. Harmi. Silti en olisi vaihtanut vanhojen opiskelukavereiden tapaamista vanhojen talojen tutkimiseen, vaikka kuinka olisi kiinnostanut :)

Jääpähän Ouluun vetovoimaa :) Outo murrekin alkoi taas tuntua oudon tutulta. Pelekääkkönää…

Punainen huone parvekkeineen on 1-3 hengelle

Emännän kattama aamiainen, ja oikealla ovi Punaiseen huoneeseeni :)

Lumoava kirkko

Kävin ensimmäisen kerran katsomassa Merimaskun pientä puukirkkoa vuosi sitten keväällä - heti Tyttärien muutettua Taattisten Tilalle Naantaliin. Kirkko oli tuolloin kiinni, kuten yleensä ainakin talvella jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien ulkopuolella. Ihailin tyylipuhdasta ristikirkkoa ulkopuolelta ja nautin kirkon ympärillä olevan pienen hautausmaan tunnelmasta. Toivoen, että joskus osun kirkonmäelle kun kirkkoa pääsee tutkimaan myös sisältä.

Toiveeni toteutui lauantaina, kun Merimaskun kirkossa vietettiin iltapäivää Mozartin seurassa Elina Vähälän (viulu), Hartmut Rohden (alttoviulu) ja kolmen muun kamarimuusikon kanssa. Musiikkiesitys kuului Naantalin Musiikkijuhliin, joiden taiteellisena johtajana viulisti Elina Vähälä aloittaa ensi vuonna sellisti Arto Noraksen jalanjäljissä. Vuonna 1975 syntynyt Elina tarttuu vaativiin puikkoihin 47-vuotiaana, kun Arto aloitti vetää vuonna 1980 perustamaansa musiikkitapahtumaa 38-vuotiaana.

Klassinen musiikki ja jousisoittimet eivät välttämättä ole minun juttuni. Olin hankkinut lipun konserttiin etupäässä siksi, että näkisin Merimaskun kirkkon sisältä :) Yllätyksekseni nautin suuresti taiturien esittämästä Mozartin kamarimusiikista. Viulu, alttoviulu ja sello soivat kirkkaasti ja lämpimästi pienessä ja valoisassa puukirkossa. Huilu puolestaan oli heleä, selkeä ja koskettava, mutta oboen kireästä äänestä en niinkään tykännyt.

Jos nautin musiikista, niin Merimaskun kirkko lumosi. Ensimmäisenä ihastuin kirkon jännään muotoon. Kirkkoherra Matti Huovisen (s.1946) - Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovisen pikkuveli - laatiman esitteen (täällä) mukaan tyylipuhtaalla ristikirkolla tarkoitetaan sitä, että kirkon pohja on tasavartisen ristin muotoinen ja katto on kaikissa neljässä siivessä yhtä korkea. Ja tämä toteutui Merimaskun kirkossa, mikä näytti sopusuhtaiselta, mielenkiintoiselta ja upealta. 

Seuraavaksi pienessä, vain 220-paikkaisessa kirkossa huomioni kiinnittyi hienoon, puunväriseen kattoon, joka muistutti veneen pohjaa :) ja valkoisiin, juovikkaisiin puuseiniin. Pelkistettyjen seinien ja petsatun katon vastakohtana oli värikäs ja veistoksellinen saarnastuoli ja kymmenistä pienistä ruuduista koottu alttari-ikkuna, josta alkukesän valo virtasi ihanasti kirkon sisätiloihin. Alttarin yläpuolella, ison ikkunan keskellä oli pieni, lähes näkymätön puinen krusifiksi. 

Merimaskun kirkko on valmistunut 1726. Kirkon ulkolaudoitus ja sisäseinien pystylaudoistus ovat peräisin 1830-luvulta. Vuonna 1850 sisäseiniin keksittiin maalata juovia eli pinta marmoroitiin, jolloin puuseinät saatiin marmoripinnan näköisiksi. 

Merimaskun kirkko nousi välittömästi kirkkolistani kolmen kärkeen. Kirkkofanin ehdoton must-kirkko Suomessa :):) Ja heille tiedoksi, että kesällä 2022 kirkko on avoinna 20.6-14.8 klo 12-16.

Yö Palvelijatarkodissa

Puisen hotellin takana näkyy Viinikan kirkon torni 

Yövyin Tampereella ydinkeskustan ulkopuolella Viinikan puutaloalueella olevassa hotelli Lillanissa - yksityisessä ns. butik-hotellissa, jossa oli vain 11 huonetta. Erittäin kodikas ja viihtyisä yöpymispaikka, jossa miellyttävä ja leppeä ilmapiiri sekä henkilökohtainen ja huomioiva palvelu. 

Hotelli toimii hirsitalossa, joka rakennettiin 1928 Viinikan Palvelijatarkodiksi eli tamperelaisperheissä vuosikymmeniä työskennelleiden naispalvelijoiden vanhainkodiksi. Itse rakennuksen historia ulottuu tätäkin kauemmaksi, sillä aiemmin rakennus oli ollut Tampereen keskustassa Tyttökoulun voimistelutilana. 

Ihmettelen, miten yli sata vuotta sitten koulun voimistelurakennus on ollut näin iso, mutta tämä on ainoa tieto, jonka asiasta löysin. Ja sama tieto minulle kerrottiin myös hotellissa, kun kyselin rakennuksen historiasta.

Tampereen suomalainen tyttökoulu (voimistelutiloineen) toimi Pirkankadulla olleessa rakennuksessa vuosina 1886-1902, kunnes muutti arkkitehti Wivi Lönnin (1872-1966) suunnittelemaan uuteen kivirakennukseen Hämeenpuiston ja Satamakadun kulmaan. Vuonna 1928 teollisuusneuvos Kustaa Hiekka (1855-1937) osti tämän Pirkankadun tontin ja rakennutti siihen nykyisen Hiekan taidemuseon, jonka ylimmässä kerroksessa hän asui kuolemaansa asti.

Heikan ostaessa tontin sillä oli edelleen (ainakin) vanha voimistelurakennus, jonka Heikka lahjoitti Tampereen Naisyhdistykselle vanhainkodiksi sillä ehdolla, että se heti puretaan ja siirretään pois tontilta. Näin tehtiin. Hirsirakennus purettiin ja koottiin uudelleen Viinikkaan, jossa se toimi vanhainkotina 2000-luvulle asti.

Viisi vuotta sitten vanha puurakennus kunnostettiin hotelliksi ja Hotelli Lillan avasi ovensa. Pieni ja intiimi (tosin kallis) hotelli oli makuuni - mukavat huoneet, omistautunut henkilökunta, herkullinen aamiainen ja ihana ulkoterassi ja puutarha, jotka huhtikuussa odottelivat vielä lumikinosten sulamista :) 

Yhden hengen mini-huone

Respaa ja baaria

Sisäänkäynti

Keväinen Jurmo lumosi

Jurmo on taianomainen saari. Tuntuu, että tuolta pieneltä karulta saarelta löytyy kaikkea. Ja mitä ei löydy, sitä ei satunnainen matkailija osaa kaivata :)

Ehdin kahden yön, yhden kokonaisen päivän, yhden iltapäivän sekä kahden illan ja kahden aamun aikana kokea sekä hyytävän myrskyisän illan räntäsateineen että peilityynen, aurinkoisen päivän. Ja yhden upean auringon laskun ja kaksi vielä upeampaa auringon nousua. Ja kaksi hyväunista yötä uudessa, silkkisen pehmeässä untuvamakuupussissa.

Ehdin lumoutua jännittävistä pilvimuodostelmista, niiden yllättävästä hajoamisesta ja nopeasta uudelleen rakentumisesta. Ehdin ihailla rantakallioita, joissa harmaa, musta ja punainen kiemurteli taidokkaasti toistensa lomassa, ja hämmästellä luonnon kallioihin muovaamia taidokkaita serpentiinikuvioita. Ehdin silitellä ja hypistellä käsissäni meriveden hiomia pehmeitä pikkukiviä.

Ehdin nauttia valon vähittäisestä lisääntymisestä heti aamukuuden jälkeen ja seurata hämärän hidasta laskeutumista ennen iltayhdeksää. Maalis-huhtikuun vaihde oli juuri sopiva vuodenaika ihailla kumpaakin: Auringon nousuja ja laskuja, joita molempia saattoi seurata sopivaan ja inhimilliseen vuorokauden aikaan :)

Ehdin ihailla keväisen ruskeiden (kuivien) kanervien ja matalien katajien peittämää lumetonta nummimaastoa, jonka kaunis värimaailma kanervien ruskeudesta huolimatta yllätti. Ja kiivetä saaren korkeimmalle (alle 20 metriä :) kalliolle eli Högbergetille, josta näkyi lähes koko kapea ja pitkulainen Jurmo.

Ehdin nauttia monta kertaa Tiina Johanssonin hyvää kotiruokaa - husmanskostia - Jurmo Innissä (ennakkotilaus) kuunnellen hänen tarinoitaan saaren menneisyydestä. Ja tutustua vuonna 1846 rakennettuun saaren pikkuruiseen kappeliin ja sitä ympäröivään hautausmaahan.

Jurmossa asuu vakituisesti noin kymmenen ihmistä (kolme perhekuntaa), kesäasukkaista on kymmeniä ja matkailijoita vuosittain useita tuhansia. Maalis-huhtikuun vaihteessa oli vielä ihanan rauhallista, lähes autiota. Ei kesäasukkaita, ei veneilijöitä, ei pyöräilijöitä, ja matkailijoitakin vain kourallinen. Ja mikä parasta: ei käärmeitä, ei punkkeja, ei sinilevää, ei hanhia eikä hanhenkakkaa. Eikä lunta :)

Keväinen Jurmo näytti parastaan. Saaren rauha ja hiljaisuus - levollisuus - yllätti jopa Salon hiljaiseen mökkiin tottuneen mummin.