Baretti päässä

Lucas Granach vanhempi (1472-1553): Nuoren naisen muotokuva, 1525

Rembrandtin Lukeva munkki -öljymaalauksen (täällä) lisäksi Sinebrychoffin taidemuseon toisen kerroksen pihanpuoleisissa huoneissa on esillä muitakin vanhoja eurooppalaisia maalauksia - muotokuvia, maisemia ja asetelmia - kaikki Suomen valtion eli Kansallisgallerian kokoelmista. 

Ihastelin etenkin saksalaisen renesanssimaalarin Lucas Granachin punaruskeaa Nuoren naisen muotokuvaa. Tykästyin Granachin teoksiin jo lokakuussa 2019, jolloin niitä Sinebrychoffin taidemuseon Renesanssin kaunottaret -nimisessä näyttelyssä oli lainassa myös ulkomaalaisista museoista (täällä). 

Kyseinen Granachin maalaama muotokuva vuodelta 1525 kuului Otto Wilhelm Klinckowströmin (1778-1850) taidekokoelmaan. Vapaaherra ja taiteenkerääjä Klinckowström syntyi Tukholmassa, mutta muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1816. Vapaaherran kuoltua Venäjän suurruhtinas ja tuleva keisari Aleksanteri II osti taidekokoelman merkittävimmät teokset, jotka hän myöhemmin lahjoitti vasta perustetulle Suomen Taideyhdistykselle - joukossa myös Sinebrychoffin taidemuseon toisessa kerroksessa ihastelemani Granachin Nuoren naisen muotokuva. 

Olen ainakin pari-kolme kertaa katsellut kyseistä maalausta, mutta vasta tällä kerralla katsoin sitä sellaisesta suunnasta, että erotin naisen pään yläpuolella heikosti näkyvän valkoisen soikean ääriviivan. Alkuun ajattelin sen olevan joku ympäristön heijastus, mutta onneksi jäin lukemaan ikkunalaudalla olevaa esitetekstiä. Siitä selvisi, että ”Vuorillisen hiusverkon lisäksi naisella on päässään matalareunainen ja leveälierinen baretti, jota on melko vaikea havaita teoksesta.” Bingo :) 

Tällä kertaa minua kiehtoi myös ranskalaisen Henri Francois Riesenerin 1800-luvun alussa maalaama muotokuva äidistä ja hänen tyttärestään sekä Italiassa 1300-luvulla työskennelleen Goodhartin mestarin puulle maalaama, valtaistuimella istuva Madonna Jeesus-lapsi sylissään. Museon neljässä pihanpuoleisessa näyttelyhuoneessa oli esillä myös vanhoja maalauksia maisemista ja ihmisjoukoista, mutta tällä kertaa ne eivät puhutelleet minua.

Jännä, miten joka muoseokäynnillä oppii jotain uutta. Ja miten väliin ihastuu uudelleen samoihin, jo aiemmin näkemiinsä teoksiin ja väliin taas uusiin, sellaisiin teoksiin, jotka edellisillä kerroilla on kiinnostumatta ohittanut…

Henri Francois Riesener (1767-1828): Muotokuva äidistä tyttärensä kanssa, 1816-1823

Goodhartin mestari: Madonna ja lapsi valtaistuimella, 1300-luku

Lukeva munkki

Kun viimeksi kirjoitin käynnistäni Sinebrychoffin taidemuseossa (täällä), tuntematon kommentoi, miksi en jutussani maininnut ollenkaan museon arvokkainta taulua Lukeva munkki. Jäin itsekin ihmettelemään, miten Suomen ainoa Rembrandtin öljymaalaus oli jäänyt minulta huomaamatta.

Päätin viikonloppuna palata museoon ja etsiä tuon kuuluisan rembrandtin. Lippukassalla kysyessä minulle selvisi, miksi en viimeksi ollut sitä huomannut.

Lukeva munkki on esillä museon toisessa kerroksessa, heti portaiden vieressä olevan pihanpuoleisen huoneen seinällä. Eli - kuten vähän arvelinkin - kotimuseon puolella, eikä ensimmäisessä kerroksessa olevassa Yö-näyttelyssä, jossa minä vierailin (täällä). Mutta nyt menin vartavasten ja suoraan toiseen kerrokseen, ja törmäsin heti etsimääni.

Rembrandtin maalaus oli hieno nähdä. Aistin hämäryyttä, rauhaa ja hiljaisuutta. Ihmettelin maalauksen tummuutta, mikä toisaalta oli kiehtovaa. Hämmennyin miehen kädessä olevasta paperikääröstä heijastuvasta valosta, joka melkein puski ulos taulusta. Joskin taidemakuni ja -ymmärrykseni on niin kehittymätön, että en tuon arvoteoksen kaikkea hienoutta varmaan tavoittanut. 

Hollantilainen Rembrandt van Rijn (1606-1669) on maalannut Lukevan munkin ilmeisesti vuonna 1661. Alkuun maalaus oli ranskalaisen kreivin omistuksessa, kunnes 1700-luvulla se huutokaupattiin Skotlantiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainigeissa skottisuku joutui luopumaan maalauksesta ja suomalainen kamariherra, suurmaanomistaja ja taidekeräilijä Hjalmar Linder (1862-1921) osti teoksen vuonna 1919 lontoolaiselta välitystoimistolta. Jo seuraavana vuonna 1920 Linder - osin olosuhteiden pakosta - lahjoitti Suomen Taideyhdistykselle osan taidekokoelmastaan - joukossa myös tämä nykyään mittaamattoman arvokas Rembrandtin Lukeva munkki. 

Vuonna 1990 Taideyhdistyksen kokoelmat siirtyivät Suomen valtiolle ja niitä hallitsee Kansallisgalleria, jonka museoihin - Ateneumin ja Kiasman lisäksi - myös Sinebrychoffin taidemuseo kuuluu. Aikansa rikkaimmasta suomalaisesta Hjalmar Linderistä olen kirjoittanut enemmän joulukuussa 2021 käytyäni Sinebrychoffin taidemuseon Mesenaattien matkassa -nimisessä näyttelyssä (täällä). 

Kiitos kommentista ja vinkistä, Tuntematon :)

Rembrandt van Rijn: Lukeva munkki

Rämö Salossa

Kyse ei ole kirjailija Satu Rämöstä Islannista, vaan kuvataiteilija Outi Rämöstä Forssasta :) Salon Taiteilijaseuran galleriassa Salossa oli vielä huhtikuun ensimmäisen viikon esillä kymmenkunta Outi Rämön (s.1963) öljy- ja akryylimaalauksia pääosin tältä ja viime vuodelta. Rämö mukaan Tutkimusmatka-nimisen näyttelyn teoksissa hän kuvasi horisonttia eri näkökulmista. 

Löysin Galleria Joutsenen, kun etsin netistä josko Salon keskustassa voisi nähdä taidetta muuallakin kuin Salon Taidemuseossa (täällä). Viime viikolla vierailin ensi kertaa Tehdaskadulla olevassa Taiteilijaseuran galleriassa. Esillä olleet Outi Rämön maalaukset olivat ihan ok, mutta eivät mieleni pankkia räjäyttäneet. 

Tästä huolimatta tulen käymään gallerian kuukausittain vaihtuvissa näyttelyissä uudelleen, sillä ihastuin sen yhteydessä olevaan kehystämö Fritziin, jossa oli kaksi ystävällistä ja kivasti puhelevaa myyjää sekä kehystettyä taidetta ja julisteita. Yksi julisteista lähti jopa mummin matkaan :)

Kiintoisa uusi tuttavuus oli myös gallerian ja kehystämön ympäristö - Anjalan kaupunginosa, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Ränsistyvää vanhaa teollisuusaluetta Uskelanjoen rannalla - aluetta, jonne on alettu rakentaa vuoden 2028 Asuntomessuja. 

Tulevien asuntomessujen keskiössä tulee olemaan entisen Salon Koulukalusteen tehdasrakennukset, joissa kalustetuotanto on loppunut jo 1990~luvulla. Koulukaluste oli Suomen ensimmäinen tehdas, joka valmisti kouluissa tarvittavia huonekaluja - alkuun pääosin pulpetteja - ja opetusvälineitä. Kalustetehtaan perusti salolainen opettaja Fridolf Salola vuonna 1910 ja sen ensimmäinen pitkäaikainen johtaja oli Gustaf Sigfrid Sonntag (1878-1958), jota seurasi hänen poikansa Sven Sonntag (1912-1989). Vuonna 1990 Koulukalusteen liiketoiminta yhdistyi Iskuun ja pikkuhiljaa koko tuotanto siirrettiin Lahteen. 

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millaisia uusia asuintaloja Anjalan teollisuusalueelle rakennetaan ja miten osin suojellut tehdasrakennukset saneerataan nykyaikaisiksi asunnoiksi. Messualueelle on kuulema valmistumassa yhteensä yli 150 (messu)asuntoa. 

Kehystämö ja taidegalleria saavat kuitenkin jatkaa toimintaansa vuonna 1936 valmistuneessa entisen tehtaan konttorirakennuksessa. Joten alue jää käyntilistalleni…

Outi Rämö: Aurinko tippuu mereen, 2026

Vuoden 2028 asuntomessualuetta Salossa 

Byroo rauhoitti

Olin ollut yön kissavahtina Vallilassa. Kissa ja minä nukuimme kumpikin hyvin, mutta silti herätessä mieleni harhaili. Ajatukset pyörivät kiemuraisissa ihmissuhteissa…

Aamupäivällä jätin kissan yksikseen odottamaan emäntänsä paluuta ja suuntasin Punavuoreen hakemaan autoa ajaakseni takaisin mökin rauhaan :) Mieli harhaili edelleen…. Teki mieli istahtaa johonkin rauhaisaan kahvilaan.

Fredan ja Viiskulman ympäristössä kahviloita riittää, mutta tällä kertaa olin kranttu. Ei kelvannut boheemi Andante (täällä), ei ketjukahvila Espresso House (täällä) eikä Reloven tyylikäs kirppiskuppila (täällä). Ja Levain (täällä), Kaffa Roastery (täällä), Kanniston leipomo (täällä) sekä Designmuseon kahvila (täällä) olivat kaikki tuohon hetkeen liian kaukana. 

Hetken mietittyäni päädyin Byroo-nimiseen pieneen kahvilaan Viiskulmassa. Olen usein kävellyt tuon Laivurinrinteellä runsaan vuoden olleen kahvilan ohi ja kurkistanut sisään. Mutta vasta nyt päätin astua sisään.

Minut toivotti tervetulleeksi lämpimän hymyn lisäksi ystävällinen lausahdus: ”Meillä on tänään erityinen pop-up tapahtuma ja tarjolla on jamaikalaista ruokaa.” Sopersin hämmentyneenä, että ottaisin vain teetä ja jotain makeaa. ”Se sopii erittäin hyvin. Tarjolla olisi jamaikalaista banaanikakkua?” 

Hetken päästä huomasin istuvani kodikkaassa kuppilassa, jossa oli vain neljä pientä pöytää. Yhdessä oli kolme iloista nuorta naista, yhdessä puhelimeen syventynyt työikäinen mies ja yhdessä äiti-ihminen alle kouluikäisen poikansa kanssa. Neljännessä pöydässä istuin minä alkuun yksin, kunnes sisään tullut nuorehko nainen kysyi, voiko hän istua samaan pöytään. Yleensä häiriinnyn, jos tuntematon istuu kanssani samassa pöydässä, mutta Byroossa se tuntui luonnolliselta ja rennolta :)

Viihdyin tosi hyvin. Istuin pitkään nauttien punaisesta teestä ja mehukkaasta banaanikakusta. Rentouduin katsellessa ja kuunnellessa avokeittiössä hääräävää, ilmeisesti jamaikalaista, mutta Suomessa asuvaa nuorta miestä ja kahta tarjoilua hoitavaa, välitöntä naista. Sekä lempeästi pienelle pojalleen puhuvaa äitiä, iloa pursuavia ystävättäriä ja heidän keskusteluunsa väliin osallistuvaa kännykkämiestä sekä minua vastapäätä istuvaa, jamaikalaisesta ruoasta silmin nähden nauttivaa naista.

Levoton mieleni rauhoittui. Kiitos Byroon leppeän tunnelman ja rennon jamaikalaisen musiikin…

Kiehtova kasvi

Löysin eilen mökin puutarhan metsäisestä rinteestä uuden kasvin, jota en aiemmin ole siellä havainnut. Maata pitkin luikerteleva havumainen kasvi, jonka ”neulaset” ovat pehmeitä. En ole ennen moiseen törmännyt, mutta vaikuttaa kiehtovalta.

Yritin netistä selvittää sen nimeä, mutta lyhyellä selailulla en löytänyt sopivaa. Pitänee jatkossa hankkia se kasvin tunnistus -äppi, jota monet kehuvat :)

Kauniin tumman limen vihreä kasvi on levinnyt noin neliömetrin alueelle, joten aion katsoa mitä siitä kevään edetessä kehkeytyy…

Pääsiäistä mökillä

Pääsiäispyhiä on vietetty aikuisten lasten ja heidän perheidensä kanssa Ukin mökillä. Tänä vuonna paikalle pääsivät Lontoontyttö, Esikoinen puolisonsa ja kolmen 8-15-vuotiaan jässikän kanssa sekä Opiskelijatyttö puolisonsa ja kahden pikkupojan (1,5v ja 2kk) kanssa. Osa porukasta yöpyi mökillä ja osa kävi vain päiväseltään. Aikuisilla pojillamme oli muita menoja, mutta tälläkin porukalla vilskettä ja vilinää riitti :)

Mukavinta oli syödä isolla porukalla yhdessä. Tarjolla oli perinteisen lampaanpaistin lisäksi Ukin sitruunarisottoa, uunissa haudutettua bataattia, grillattuja makkaroita ja kreikkalaista salaattia. Jälkkäriksi jätskiä ja suklaamunia - sekä Kinder-yllätysmunia että Fazerin täyssuklaisia mignonmunia, jotka kuulema eivät maistuneet entiselleen, vaan ”pahville”…

Lammas onnistui tänä vuonna yllättävän hyvin. Olin ostanut 2,5 kilon tuoreen lampaanviulun Hakaniemen hallista. Tällä kertaa en marinoinut lammasta, vaan pari tuntia ennen paistamista ainostaan poistin pahimmat kalvot sen pinnalta, hieroin pinnalle suolaa (1rkl/kg) sekä tuoretta hienonnettua rosmariinia ja pistelin paistiin kymmenisen lohkottua valkosipulin kynttä.

Paistoin paistin ilman suojapussia korkeareunaisessa uunivuoassa 130 asteessa noin 2,5 tuntia kunnes paistomittari näytti 60 astetta. Ennen kuin laitoin paistin uuniin olin valellut sen kahvi-öljyseoksella: 2 dl vahvaa kahvia ja 1/2 dl öljyä, jossa valkosipulia ja runsaasti tuoretta rosmariinia. Paistin ollessa uunissa valelin sitä ko kahvi-öljyseoksella ja kuohukermalla. Lopuksi Ukki teki kastikkeen uunivuokaan jääneestä kahvi-öljy-kerma-voiteluliemrestä. Ja porukka tykkäsi, minä en niin lihasta välitä.

Pöytä oli katettu ”kesälasikkoon”, jossa lattialämmityksen avulla pärjäsimme mainiosti. Keväthän on kuukausi edellä normaalista :) Ja se näkyy myös luonnossa: Järvi on täysin sula. Jäät lähtivät jo maaliskuun vikoina päivinä, kun ne yli 40 mökkivuotta ovat aina lähteneet vasta vapun tienoissa.

Tämä aamuna huomasin järvellä ensimmäiset lokit, jotka olivat talven jälkeen palanneet pesimään läheiseen pieneen ”lokkisaareen”. Joutsenten, kurkien, tiaisten ja tikkojen lisäksi mökkimaisemiin on ilmaantunut myös tuttu isokoskelopariskunta - lempparini - ja jokunen sorsa. 

Jokunen pääsiäisvieraista pulahti rantasaunan löylyjen välissä myös järvessä.  Kylmää kuulemma oli :)

Koti Vallilassa

Läpitalon kaksio, jossa alkuperäinen lautalattia ja ikkunallinen pieni, ihanan vihreä keittiö. 

Ja plussaa iso eteinen ja valoisa makuuhuone. 

Yö Bulevardilla

Oikealla Georg Pauli (1855-1935): Lukuhetki (Aftonlektyr), 1884 

ja vasemmalla Emmu Johansson (s.1994): Yves Kleinille, 2017

Sinebrychoffin taidemuseossa on Yö. Ensimmäisessä kerroksessa on Yö-niminen taidenäyttely, johon on kerätty yöstä kertovia maalauksia ja grafiikkaa. Esillä on sekä uutta että vanhaa, pääosin Sinebrychoffin ja Ateneumin kokoelmista kerättyä taidetta, josta noin 2/3 osaa kotimaisten ja 1/3 osa ulkomaalaisten taiteilijoiden teoksia.

Näyttelyn alkaa hämärtyvästä illasta - auringonlaskusta ja iltasadusta. Siirtyy pimeään yöhön - yövaloihin ja painajaisiin. Ja päättyy aamun kajastukseen - pesuihin ja pukeutumiseen. Tauluihin on yhdistetty Henriikka Tavin runoja, jotka hän on kirjoittanut vartavasten tähän näyttelyyn ikäänkuin keskustekemaan maalausten kanssa. 

Tiistai-iltapäivänä näyttelysaleissa sattui kiertelemään ns. tuokio-opas, joka kertoi kiinnostuneille näyttelystä ja esillä olevista teoksista - ja vastaili kysymyksiin. Ilman häntä en olisi esimerkiksi huomannut, että salien seinät oli maalattu kunkin salin tunnelman mukaan muistuttamaan tummenevaa iltaa, pimeää yötä ja valkenevaa aamua.

Yllättäen viihdyin parhaiten kolmannessa näyttelysalissa, johon yö-teeman ympärille oli koottu tunnettujen suomalaisten kuvataiteilijoiden grafiikkaa - Åke Mattasta, Hugo Simbergiä ja Lea Ignatiusta. Ja myös parin ulkomaalaisen graafikon töitä, kuten 200 vuotta sitten vaikuttaneen ranskalaisen Dominique Vivant Denonin herkkä Pyhä perhe yöllä. 

Mutta myös ruotsalaisen Georg Paulin Lukuhetken levollisuudessa ja Kokemäellä asuvan Mikko Ängeslevän Toinen puoli -teoksen ilkikurisuudessa oli jotakin vangitsevaa. 

Kaikkinensa mukava näyttely, vaikka ei ihan topteniini yltänytkään :)

Åke Mattas (1929-2962): Sairaala, 1962

Hugo Simberg (1873-1917): Yökulkija, 1890-1896

Lea Ignatius (1913-1990): Ikkuna pimeässä, 1988

Dominique Vivant Denon (1747-1825): Pyhä perhe yöllä, ajoittamaton

Esko Tirronen (1934-2011): Aamuaihe I, 1974 

 ja Helmi Remes (s.1983): Elokuun aurinko, 2018

Mikko Ängeslevä (s.1982): Toinen puoli, 2024

Aamunrepäisy 39

Kouluttajapsykoterapeutti Maaret Kallio toimittaja Roosa Oksasen artikkelissa (HS 28.3.26).

Hautalan suosikki

Uivelopariskunta, 1982

Salon taidemuseossa on parhaillaan upea näyttely kaikille luontovalokuvista ja etenkin lintujen kuvaamisesta kiinnostuneille. Poika, joka rakasti lintuja -nimisessä näyttelyssä on tunnetun ja arvostetun luontokuvaajan Hannu Hautalan (1941-2023) valokuvia neljältä vuosikymmeneltä - 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.

Hautala oli Suomen ensimmäinen ammattimainen luontokuvaaja. Näyttelyssä kerrotaan, että elämänsä aikana hän otti ainakin 1 200 000 valokuvaa ja julkaisi yli 60 valokuvakirjaa yksin tai toisen (toisten) tekijän kanssa.

Vuonna 1979 hän muutti vaimonsa kanssa pysyvästi asumaan Kuusamoon. Suurin osa näyttelyn valokuvista kuvasikin juuri Kuusamon luontoa ja monet niistä ovat 1980-luvulla. 

Näyttelyssä oli mm. Hannu Hautalan vuonna 1972 Karstulan Vahankalla ottama värivalokuva parittelevista maakotkista. Samassa tilanteessa valokuvaaja otti myös mustavalkokuvia, joista yksi valittiin seuraavana vuonna vuoden luontokuvaksi. Näyttelyn esitetekstissä kerrotaan, että tämä oli ensimmäinen kerta maailmassa, kun ihminen onnistui valokuvaamaan kyseisen tilanteen :)

Näyttelyssä oli myös Hannu Hautalan toukokuussa 1982 Kuusamon Oivanginjärvellä ottama valokuva uivelopariskunnasta. Sen kerrotaan olleen yksi valokuvaajan omia suosikkikuvia. Ja upea kuva se onkin - uros kaula pitkänä tähystämässä keväisessä räntäsateessa.

Ja valokuva hellyttävästä joutsenen poikasesta oli supersöpö :)

Parittelevat maakotkat, 1972

Naarastelkkä toukokuussa, 1990-luku

Poikanen, 1980-luku

Iltaruskon aikaan, 1980-luku

Hannu Hautala Elina Ketolan ottamassa valokuvassa Nuotiolla Heta-koiran kanssa (1999).

Keltaista kevääseen

Olin eilen aamukävelyllä Murun kanssa. Katseeni harhaili laiskasti tienpientareella ja etsiskeli keväisiä leskenlehtiä. Mutta ei edes yhtään nupun alkua pilkistänyt….

Oikeastaan olin tyytyväinen, sillä säätiedotuksessa kevään sanottiin olevan jopa kuukauden normaalia aikaisemmassa. Ilmaston lämpenemisestä johtuen? Kun leskenlehtiä ei näkynyt, hyvä näin: ”Ehkei se kevät sittenkään ole niin paljon etuajassa…” Ja lopetin leskenlehtien tarkkailun :)

Mutta enkös seuraavan mäen rinteellä törmännyt useampaan leskenlehteen. Tosin pilvisestä päivästä johtuen niiden keltaiset kukat olivat tiukassa supussa. Kukat kasvoivat paikassa, josta en niitä olisi ikuna etsinyt. Mielestäni kyseiseen rinteeseen ei paista koskaan aurinko. Mutta siinä ne kasvoivat tanakkoina ja hyvinvoivina :)

Alkuviikosta olin - leskenlehtien puutteessa - ostanut lähikaupasta nipun nupussa olevia narsisseja. Vähän minua huoletti, noinkohan nuo suppunuput jaksavat maljakossa aueta. 

Huoleni oli turha, sillä markettikukat aukesivat nopeasti ja kauniisti. Ja sain toivomaani keltasta kevääseen…

Pusero nettikirppikseltä

Viime talvena Opiskelijatyttö pyysi minua neulomaan taaperolleen villapuseron. Hän oli löytänyt netistä mieleisensä puseron ja sen englanninkielisen neuleohjeen.

Myös minä ihastuin moniväriseen villapuseroon ja lupasin yrittää. Tyttö osti netistä puseron ohjeen ja kalliit villalangat. Langat olivat korkealuokkaisia ja hyviä, ja neuleohje siis englanniksi.

En ole aiemmin neulonut ulkomaalaisen ohjeen mukaan. Tavasin yllättävän monimutkaista ohjetta moneen kertaan ja pyysin jopa tekoälyä kääntämään sen suomeksi. Mutta en saanut siitä sellaista selkoa, että olisin osannut alkaa puseroa kutomaan. Ja homma jäi minulta siihen…

Mutta sitten korkeampi taho puuttui asiaan :) Tyttö nimittäin näki nettikirppiksellä presiis saman villapuseron ja ostin sen paljon lankojen hintaa halvemmalla. Ja sai siistin ja hyväkuntoisen, käsin taidolla neulotun villapuseron taaperolleen. Ja juuri oikean kokoisen :)

Ja kalliit villalangat seisovat toistaiseksi Punavuoren kaksion nurkassa. Katsotaan, mitä Mummi keksii…

Hämmentävä silta

Tutustuessani mennä viikolla Nurmesniemien ateljeekotiin Helsingin Kulosaaressa (täällä) en voinut olla ihmettelemättä merellä näkyvää siltaviritelmää. Kyseessä oli Kruunuvuorensilta, joka tulee yhdistämään Laajasalon Korkeasaareen. Se on tarkoitettu vain joukkoliikenteelle, jalankulkijoille ja pyöräilijöille, ei lainkaan yksityisautoille.

Kruunuvuorensilta tullaan avaamaan jalankulkijoille ja pyöräilijöille tämän kevään tai kesän aikana ja raitiovaunuille vuoden 2027 kuluessa. Silta on 1,2 kilometriä eli se on Suomen pisin silta. Korkeasaaresta matkaa voi edelleen jatkaa Mustikkamaan kautta Merihakaan asti. Ensin Finkensiltaa Korkeasaaresta Mustikkamaalle ja sitten Merihaansiltaa Mustikkamaalta Merihakaan. Tai toisin päin :) Kaksi jälkimmäistä siltaa on avattu jalankulkijoille jo viime vuonna. 

Kiva että saadaan lyhyempi yhteys Hakaniemen ja Laajasalon välille. Mutta kyllä pitkä silta pilaa upean merinäkymän, joka on avautunut Kulosaaren eteläkärjestä ja esim. ravintola Kulosaaren Casinon ikonisesta Merisalista. Hämmentävää…

Vai onko tämä vain nykyaikaa, jossa eläkeläismummi ei enää pysy perässä…

Uusi silta näkyi häiritsevästi myös Nurmesniemen ateljeekodin (täällä) pihalle.

Kahvilla kartanossa

Museorakennuksen (täällä) lisäksi Maailman kaunein sauna -yritys osti vuonna 2024 Helsingin kaupungilta samalla tontilla olevat Meilahden kartanon puisen päärakennuksen ja tässä lähes kiinni olevan kivisen ns. Tanssipaviljongin. 

Meilahden kartanon päärakennus eli Villa Bredablick on rakennettu 1800-luvun alussa ja sen asukkaat ovat vaihtuneet tiheästi. Se on toiminut niin vakinaisena asuntona kuin kesähuvilana, ja vuonna 1967 kartano tiluksineen siirtyi lopullisesti Helsingin kaupungin hallintaan. 

Vuonna 1984 päärakennus korjattiin perusteellisesti. Pari kymmentä vuotta rakennuksessa toimi kahvila (1994-2015), minkä jälkeen se oli pitkään tyhjillään. Kahvila tuli tunnetuksi kymmenistä ruusukimpuista, joita oli ”kaikkialla” niin tuoreina kuin kuivattuina, sekä persoonallisesta omistajasta - puolalaissyntyisestä Grazyna Kokkosesta.

Päärakennuksessa on jälleen vuoden päivät toiminut Kartanon Kahvila, joka on avoinna viereisen museon aukioloaikoina. Siskon kanssa käydessä todettiin, että ihan jees paikka, mutta ei mitään spessua. Varsinkin jos oli tottunut Kokkosen rouvan aikaiseen menoon :)

Kahvilan vieressä oleva Tanssipaviljonki oli pitkään kaupungin käytössä. Alkuun siinä toimi Helsingin taidemuseo - ennen kuin varsinainen museorakennus valmistui vuonna 1976 (täällä). Tämän jälkeen kivirakennus muutettiin museon konservointitilaksi. 

Rakennuksen nimi Tanssipaviljonki viittaa siihen, että alkujaan 1800-luvun puolivälissä talo rakennettiin kartanon juhla- ja tanssitilaksi. Nykyiset omistajat vuokraavatkin sitä edelleen pienempien ja suurempien esitysten ja juhlien järjestäjille. 

Tavallisena arkipäivänä Kartanon Kahvilassa oli yllättävän paljon asiakkaita - useimmat eläkeikäisiä naisia. Tästä päättelin heidän juuri käyneen tai olleen juuri menossa viereiseen Meilahden Taidemuseoon (täällä). Kuten mekin Siskon kaa :)

Kuvia Edelläkävijästä

Sinebrychoffin taidemuseon (täällä) kellarikerroksessa on elokuun loppuun asti pieni ja kompakti näyttely, jossa on esillä suvun pitkäaikaisen matriarkan Anna Sinebrychoffin (1830-1904) muotokuvia ja valokuvia.

Yli 120 vuotta sitten 74-vuotiaana kuollut Anna Sinebrychoffin (os. Tichanoff ) syntyi Turussa venäläisen Joachimin ja suomalaisen Johannan ainoaksi lapseksi. Annan ollessa alle 2-vuotias upseerina toiminut isä kuoli ja äiti muutti pienen tyttärensä kanssa sisarensa luokse. 

Vuonna 1848 Anna palkattiin Helsinkiin varakkaan venäläisen kauppiaan Pavel Sinebrychoffin (1799-1883) taloudenhoitajaksi. Naimaton Pavel rakastui itseään 30 vuotta nuorempaan naiseen ja parin vuoden päästä 50-vuotias Pavel ja 19-vuotias Anna menivät naimisiin. Kymmenessä vuodessa he saivat neljä yhteistä lasta: Maria (1852-1923), Anna (1854-1943), Nicolas (1856-1896) ja Paul (1859-1917). 

Annan elämää voisi hieman liioitellen kuvata sanoilla ”ryysyistä rikkauteen”, sillä 1870-luvulla aviomies Pavel oli Helsingin suurin veronmaksaja ja kaupungin vaurain yrittäjä. Ja hänen omistamansa Sinebrychoffin panimo yksi Suomen menestyneimpiä yrityksiä. 

Pavel Sinebrychoff, joka käytti myös etunimeä Paul vanhempi, kuoli vuonna 1883 ja Anna peri miehensä jättiomaisuuden. Perheen vanhimmasta pojasta 27-vuotiaasta Nicolaksesta tuli panimon toimitusjohtaja, mutta tosiasiassa panimoa ja muuta liiketoimintaa alkoi johtaa tuolloin 52-vuotias Anna. 

Anna Sinebrychoffista kehkeytyi terävä liikenainen, joka kahdessa vuosikymmenessä nelinkertaisti perimänsä omaisuuden arvon. Vuonna 1888 yrityksen toimitusjohtajaksi vaihdettiin perheen nuorempi poika Paul ja Annasta tuki hallituksen puheenjohtaja - toimi, jota hän hoiti aktiivisesti ja osaavasti kuolemaansa eli vuoteen 1904 asti. 

Pavel/Paul ja Anna asuivat perheineen Bulevardin loppupäässä sijaitsevassa hulppeassa kivitalossa - samaisessa rakennuksessa, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin taidemuseo. Kodissa oli 26 huonetta, joista osassa prameita kattomaalauksia :) sekä kylpyhuone ja sisäkäymälä, jotka jopa kaupunkitaloissa olivat tuolloin harvinaisia. Vuonna 1842 valmistuneen talon oli rakennuttanut Pavelin veli Nikolai, joka kuitenkin itse asui muualla. 

Anna Sinebrychoff asui lähes koko aikuiselämänsä Bulevardin ”kaupunkitalossa”, viimeiset vuosikymmenet poikansa Paulin ja tämän Fanny-vaimon kanssa. Paulin ja Fannyn elämästä olen kirjoittanut enemmän lokakuussa 2019 (täällä). 

Joitakin vuosia Pavelin, Annan, Paulin ja Fannyn kuoleman jälkeen perheen kotitalo avattiin - heidän toivomuksensa mukaisesti - kotimuseona. Testamentin mukaan myös heidän keräämänsä mittava taidekokoelma lahjoitettiin valtiolle. 

Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksen näyttelyn keskiössä oli neljä suurikokoista muotokuvaa ”Kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista” vuosilta 1884-1892. Jäätyään leskeksi Anna tilasi muotokuvat taidemaalari Albert Edelfeltiltä (1854-1905), joka 20-vuotiaana - maalatessaan ensimmäistä muotokuvaa - oli läpimurtonsa kynnyksellä. Anna lahjoitti yhden muotokuvan kullekin neljälle lapselleen, mutta nykyään kolme maalauksista on Kansallisgallerian kokoelmassa ja yksi - puna-musta maalaus vuodelta 1892 - kuuluu Göstä Serlachiuksen taidesäätiölle. 

Mielenkiintoinen pieni näyttely, josta tykkäsin. Muotokuvia sekä Helsingin ja Sinebrychoffin suvun historiaa. Ja vieläpä useampi muotokuva samasta henkilöstä - ja naisesta - eri ikäisenä, mikä minua aina kiehtoo :)

PS. Tieto siitä, palkkasiko herra Sinebrychoff taloudenhoitajaksi Anna Tichanoffin vai hänen äitinsä Johannan, vaihtelee. Sinebrychoffin taidemuseon opas kuitenkin kertoi, että lisäselvityksissä on varmistunut, että työhön palkattiin juuri nuori Anna ja hänen äitinsä muutti myöhemmin tyttärensä perässä Turusta Helsinkiin. 

Perhe 1860-luvulla - vasemmalla Anna, äiti Anna, Maria, isä Pavel, Nicolas ja edessä Paul.

Albert Edelfeltin muotokuva 54-vuotiaasta Annasta vuodelta 1884.

Albert Edelfeltin muotokuva 55-vuotiaasta Annasta vuodelta 1885.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

 Tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva nuoresta Annasta 1860-luvulta.

Pietarissa valmistettu riipus, 

jonka 20-vuotias Anna sai lahjaksi tuoreelta aviomieheltään Pavelilta.