Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Heleää heinäkuuta

Punavuoren kaksion parvekkeelle istutin taas tänä vuonna cascada-riippapelarkuita ja vaaleanpunaisia silkkitassuja. Ja hyvin ovat kasvaneet ja viihtyneet - jopa ilman emännän jatkuvaa hoivaamista.

Etenkin cascadat ovat vuosia olleet lemppareitani. Ne kestävät hyvin monenlaista säätä, niin kuivuutta kuin sadetta. Kasvavat kovasti ja kukkivat aina runsaasti, kunhan viitsii katkaista kuihtuneet kukinnat. Ja väliin vähän lannoittaa.

Cascadat sopivat joka paikkaan - yksinään tai yhdistettynä muihin kesäkukkiin. Ja jokaiselle - niin aloittelevalle kuin kokeneemmalle puutarhurille. Harmi, etten tänä vuonna ”ehtinyt” laittaa niitä myös Ukin mökille lasikon eteen, jossa neljä kukkalaatikkoa odottaa edelleen tyhjinä - kevään narsissien (täällä) jälkeen…

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015. 

Koti taiteelle

Aboa Vetus Ars Nova -museo (täällä) on toiminut Turun keskustassa olevassa ns. Rettingin palatsissa yli kolmekymmentä vuotta. Näihin päiviin asti museo on säilynyt minulle aika vieraana ja yksi syy tähän on saattanut olla sen outo nimi Aboa Vetus Ars Nova. Olenkin ihmetellyt, mistä moinen nimi?

Nimi on yhdistelmä kahdesta nimestä ja kahdesta museosta. Alkuun nimi olikin Aboa Vetus & Ars Nova. Kellarikerroksessa oleva Aboa Vetus on arkeologinen museo ja kahteen maanpäälliseen kerrokseen levittäytyvä Ars Nova taas nykytaiteen museo. Molemmat nimet ovat latinaa - Aboa Vetus tarkoittaa Vanhaa Turkua ja Ars Nova Uutta taidetta. Eli suomeksi museon nimi voisi olla Vanha Turku Uusi taide :)

Outo nimi juontaa 1700-luvulla julkaistuun Daniel Jusleniuksen (1676-1752) latinankieliseen väitöskirjaan Aboa Vetus et Nova, joka käsitteli Suomen ja Turun historiaa. Toki olen tiennyt, että Aboa Vetus Ars Nova -museossa on nähtävillä sekä vanhoja arkeologisia esineitä että moderneja taideteoksia, mutta en ole tajunnut että se näkyy myös museon nimessä. Nytpä tiedän senkin. Mutta siitä huolimatta karsastan edelleen museon vaikeaselkoista nimeä… 

Rakennuksen ensimmäisen omistajan ja asukkaan tupakkatehtailija Hans von Rettigin (1894-1979) kuoltua talo oli runsaat kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvulla turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta (1931-2023) osti sen. Hänen tarkoituksenaan oli kunnostaa rakennus keräämänsä taidekokoelman ”kodiksi” ja avata rakennus yleisölle museona. Mittava taidekokoelma oli jo vuodesta 1987 asti ollut kauppaneuvoksen nimeä kantavan säätiön omistuksessa ja aiemmin esillä säätiön taidemuseossa Pitkämäessä.

Rettigin palatsin korjaus- ja muutostöiden yhteydessä rakennuksen alta paljastui yllättäen vanhoja keskiaikaisia raunioita ja mm yli 35 000 vanhaa esinettä. Nämä päätettiin säilyttää paikoillaan ja ”putsata” yleisön nähtäväksi, ja perustaa suunnitellun taidemuseon yhteyteen myös arkeologinen museo. Täten ikään kuin sattumalta sai alkunsa Turun outo yhdistelmämuseo Aboa Vetus & Ars Nova, joka avattiin vuonna 1995.

Rettingin perhe asui rakennuksessa sen valmistumisvuodesta 1928 aina 1970-luvulle asti. Olen aiemmin kirjoittanut perheen historiasta ja rakennuksen mielenkiintoisesta, mutta vain poikkeustilanteissa auki olevasta puutarhasta (täällä). 

Nyt kun olen tullut tutuksi sekä upean rakennuksen että siellä esillä olevan nykytaiteen (täällä) kanssa, niin sekä rakennus että kiehtova taidekokoelma kutsuvat minua varmasti uudelleen. Ja täytyyhän minun tutustua vielä kellarikerroksen arkeologiseen museoon :)

Eli AVAN-museolle, mikä kuulemma on Aboa Vetus Ars Nova -museon nykyinen lyhenne :) 

Kohtaamisia Turussa

Kauko Lehtinen: Nimetön, 1967

Kävin viikolla Turussa, mikä nykyään supistuu minulla usein kahvihetkeen kauppatorilla ja vierailuun Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa. Toki monesti myös muuta: Aurajoen rantaa (mm. täällä), Kakolanmäkeä (täällä), Turun linnaa (täällä), Vartiovuorenmäkeä (täällä) sekä lukuisia kirkkoja (mm. täällä) ja muita museoita (mm. täällä). 

Tällä kertaa suuntasin kuitenkin Aurajoen rannalla olevaan Aboa Vetus Ars Nova -museoon, joka minulle parista aiemmasta vierailusta huolimatta on jäänyt vieraaksi. Yllättäen ihastuin museon uuteen Kohtaamisia-nimiseen kokoelmanäyttelyyn. Museorakennuksestahan eli entisestä Rettingin palatsista olen aina tykännyt (täällä ja täällä). 

Museon toisen kerroksen noin kymmeneen pienehköön huoneeseen levittäytynyt näyttely oli kiinnostava, mukava ja helppo, mikä ei tosin taida olla nykytaiteen ensisijainen tehtävä :) Museon taidekokoelmahan koostuu pääosin nykytaiteesta eli teokset ovat lähinnä 1950-luvulta nykypäivään.

Näyttelyn esitteessä on varsinaissuomalaisen kuvataiteilija Kauko Lehtisen (1925-2012) suurikokoinen maalaus, joka oli nähtävillä heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa. Suomen Picassoksikin nimetty Lehtinen tunnetaan juuri tällaisista surrealistista maalauksista. Tykkäsin teoksen viestistä: Me kuplaihmisetkin voimme löytää fyysisen - ja henkisen - yhteyden toiseen kuplaihmiseen, kunhan uskallamme :)

Lehtosen akryylimaalaus oli hyvä valinta Kohtaamisia-näyttelyn esitteeseen. Samalla löytyi muös sopiva nimi nimettömälle teokselle - Kohtaamisia :)

Samassa salissa oli kuvanveistäjä Martti Aihan (1952-2023) jännä ja taidokas tilateos Baabelin torni, joka oli tehty bambutikuista. Ja kaksi Anna Tuorin (s.1973) öljymaalausta Plans and Animals (ei Plants and Animals) ja Honey II - molemmat 2010-luvulta. Tykkäsin näistäkin :)

Samoin kuin Kain Tapperin (1930-2004) pienestä graniittikivestä, joka oli sijoitettu metrin korkuisen pleksilasin ja parikytäsenttisen rautajalustan päälle. Pieni ja valokuvauksellinen välihuone ikkunan ja kahden oviaukon välissä oli oiva paikka Tapperin teokselle.

Edellisiä selvemmin nykytaidetta mielestäni edustivat maailmankuulun David Hockneyn (1937-2026) värivalokuvista koottu kollaasi vuodelta 1984 sekä saksalaisen Ottmar Hörlin (s.1950) Olemassaolo-niminen teos, jossa seitsemän muovista ihmishahmoa roikkui museon porrastasanteen seinällä. Alkujaan hahmoja oli ollut yli 20 ja ne olivat roikkuneet museon ulkomuurilla, mutta ne oli jouduttu varastelun ja ilkivallan takia siirtämään sisätiloihin. Eli hahmot ovat tosi maailmassakin joutuneet taistelemaan olemassaolostaan :)

Hörlin ihmishahmoja vastapäätä oli Rainer Fettingin (s.1949) kiehtova Coocie with Yellow Shirt. Ja viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi vielä Pablo Picasson (1881-1973) viimeisinä vuosinaan maalaama Miekkamies, minkä kohdalla järkeistävä mummi jäi miettimään, että mitenköhän sekin on Suomeen päätynyt…

Yllätin taas itseni, miten paljon tykkäsin Kohtaamisia-näyttelyn teoksista - lähes jokaisesta :) Aiemminhan olen kuvitellut, että ns. nykytaide ei ole ollenkaan minun juttuni (täällä)…

Edessä Martti Aihan Baabelin torni (1981-1982) ja

takana Anna Tuorin maalaukset Plans and Animals (2011) ja Honey II (2012)

Kain Tapper: Pieni kivi, 1982

David Hockney: Nude, 16th June 1984 # 17, 1984

Ottmar Hörl: Olemassaolo, 2015

Pablo Picasso: L’Homme a l’epee (Miekkamies), 1969

Rainer Fetting: Cookie with Yellow Shirt, 1986

Piipahdus Taattisilla

Nautin alkuviikosta pari vuorokautta Taattisten tilan kauneudesta ja rauhasta. Viihdyin, kuten niin monta kertaa aiemminkin :) Tilalla oli nyt äärest rauhallista - väliin tuntui, että jopa liian rauhallista - sillä tilan majoitus- ja kahvilatoiminta on tämän kesän tauolla. Ensi vuonna tilannetta arvioidaan uudelleen…

Kaverit mökillä

Neljävuotias rescue-koira Dora on viikon mummin hoidossa Ukin mökillä, kun opiskelijatyttö perheineen on juhannuksen vietossa puolison äidin mökillä Tuupovaarassa. Arka ja laiska koira, joka rakastaa rauhaa ja viettää päivät lähinnä maaten pihanurmella seuraten lintuja ja ohikulkevia veneitä. Veneitä, joita tavallisina kesäpäivinä kulkee pari päivässä, mutta juhannusviikonloppuna oli lähes ruuhkaksi asti :)

Doran lisäksi mökillä on tietysti myös Mummin oma koira - 13-vuotias Muru. Ihana valkoinen kääpiösnautseri, joka aikoinaan vähän kuin vahingossa päätyi mummin hoiviin (täällä). Kultainen, rakas Murtsi-vanhus, josta en haluaisi koskaan luopua…

Terassilla tarkenee

Juhannus kului pitkälti Ukin mökin terassilla. Tällä kertaa pikkuporukalla kolmen aikuisen ja kahden koiran voimin.

Terassilla istutettiin, siirreltiin, kasteltiin ja nypittiin ruukkuihin istutettuja kesäkukkia ja ulkohoitoon siirrettyjä huonekasveja. Ja syötiin kaikki Juhannuksen ateriat, seurailtiin pihapuun pöntössä pesivän pikkulinnun (ehkä tiainen?) puuhia sekä vain istua möllötettiin järvimaisemaa ihaillen.

Iso terassi avautuu aamuaurinkoon, mikä sopii meille aamuihmisille paremmin kuin hyvin. Ja ilta-aurinko puolestaan valaisee kivasti vastarantaa - kaunista sekin…

Juhannuskakku

Tänä vuonna juhannuskakkumme leivottiin Hesarin juhannusnumerossa olleen ohjeen mukaan: sitruunainen mansikka-ricottakakku a la Raisa Laine. Ja hyvä tuli. 

Yllättäen kakku oli parasta vasta toisena päivänä tasaannuttuaan yön yli jääkaapissa. Heti valmistumisen jälkeen se oli ihan hyvää, mutta ei superhyvää. Kakun päälle laitettavat mansikat leikkasin lohkoiksi, lisäsin sokeria ja annoin seistä jonkin aikaa auringossa makeutumassa :) Ja mansikoiden päälle sirottelin vielä pistaasipähkinän murusia. 

150 g voita

1,5 dl vehnöjauhoja

1,5 dl mantelijauhoja

1 tl leivinjauhotta

1 tl vaniljasokeria

1 sitruunan raastettu kuori

2 rkl sitruunamehua

3 kananmunaa 1,5 dl sokeria

Täytteeseen:

250 g ricottajuustoa

2 rkl tomusokeria

2 dl vispikermaa

1,5 l mansikoita

Vuokaan: 1 rkl voita ja 2 rkl korppujauhoja 

 

Fölisön i Hertonäs

Olen asunut yli 30 vuotta Itä-Helsingissä ja tänä aikana kävellyt kymmeniä kertoja Herttoniemen kartanon puistossa (täällä) ja pari kertaa vieraillut Herttoniemen kartanomuseossa (täällä), mutta en ole tajunnut, että alueella on myös pieni aidattu ulkoilmamuseo. Äkkäsin asian vasta kun osallistuin kartanomuseon opastetulle kierrokselle, jossa vierailtiin myös kyseisessä ulkoilmamuseossa :)

Ulkoilmamuseo sai alkunsa 1920-luvulla, jolloin Svenska Odlingens Vänner i Helsinge -yhdistys, jolle kartano ympäristöineen oli pari vuotta aiemmin lahjoitettu, alkoi haaveilla ruotsinkielisen väestön ulkoilmamuseosta. Ideana oli, että kartanon ympäristöön perustettaisiin suomenruotsalaisen kulttuurin ulkoilmamuseo - eräänlainen Seurasaari eli Fölisön.

Hanke tyssäsi kuitenkin alkuunsa mm. siksi, että Kansallismuseo vastusti ajatusta. Alueelle oli kuitenkin ehditty jo siirtää 1770-luvulla valmistunut Knusbackan maalaistalo pihapiireineen ja Täcktomin kartanon tuulimylly - edellinen Sipoosta ja jälkimmäinen Hangosta. 

Yhdistys avasi Knusbackan yleisölle vuonna 1933 pienimuotoisena maatilamuseona, joka nykyään on auki lähinnä viereisen kartanomuseon opaskierrosten yhteydessä.

Outo muisto menneestä ja jännä löytö vilkasliikenteisten teiden ja korkeiden kerrostalojen keskeltä - piilotettuna korkean lauta-aidan taakse,

Parasta oli maatalon kauniisti patinoitunut kaksiosainen ulko-ovi. 

… ja sen puistoa

Herttoniemen kartanon (täällä) kruunaa sen ympärille levittäytyvä, hyvin hoidettu puutarhapuisto Tiiliruukinlahden rannalla Abraham Wetterin tien ja Linnanrakentajantien risteyksessä. Kaikki nämä kolme erisnimeä viittaavat muuten kartanon historiaan :) 

Yhtä kartanon omistajista Augustin Ehrensvärdiä (1710-1772) voidaan pitää linnanrakentajana, sillä hän rakennutti Viaporin/Suomenlinnan linnoituksen. Siksi hän myös perusti kartanon maille tiilitehtaan nykyisen Tiiliruukinlahden rannalle. Ja Helsingin pormestarina toiminut Abraham Wetter (1690-1737) taas varttui Herttoniemen kartanossa ja myös omisti sen 1730-luvulla. 

Nykyään kartanon puistosta löytyy vanhoja ja kiehtovia lehmuskujia jotka kutsuvat varjoisille kävelyille, hoidettuja nurmikenttiä joille voi istahtaa piknikille, ja pari valtavaa pionipenkkiä joita ei voi olla ihastelematta. Sekä kolme kiehtovaa tekolampea ja kaksi vanhaa, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemaa (suljettua) huvimajaa. Muun muassa…

Helsingin kaupungin sivuilla (täällä) sanotaankin, että ”Kartanon muotopuutarha ja englantilainen puisto ovat edelleen Suomen komempia ja parhaiten säilyneitä historiallisia puistokokonaisuuksia.”

Sekä säännönmukainen ranskalainen muotopuutarha kukkaistutuksineen että englantilainen maisemapuisto lammikoineen ja kivirakenteisine huvimajoineen ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla. Varsinkin vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) käytti paljon aikaa ja energiaa niiden suunnitteluun ja hoitamiseen. Edelleen puistossa on joitakin Cronstedtin aikana istutettuja lehmuksia. 

Viidentoista hehtaarin puistoalue on yleisölle avoin ja ilmainen. Ja käymisen arvoinen, vaikka kartanomuseosta (täällä) ei niin välittäisikään…

Osa vanhoista lehmuksista on yli 200 vuotta vanhoja.

Ranskalaista muotopuutarhaa kartanon portailta kuvattuna.

Kartano Herttoniemessä

Herttoniemen kartanosta alettiin puhua 1700-luvun alussa, kun tullinhoitaja Petter Wetter (1659-1741) lunasti velallisiltaan useamman alueella olleen rälssitilan ja yhdisti ne Herttoniemen kartanoksi (Hertonäs gård), jonka hän myöhemmin luovutti pojalleen Helsingin pormestarina toimineelle Abraham Wetterille (1690-1737).

Kartanon suuruuden aika oli 1700-luvun lopulla, jolloin sen maat käsittivät ainakin nykyiset Herttoniemen, Tammisalon, Roihuvuoren ja Myllypuron alueet. Tällöin kartanon omistajia olivat mm. Viaporin linnoituksen perustajana tunnettu Augustin Ehrensvärd (1710-1772) sekä laivanvarustaja ja suurliikemies Johan Sederholm (1722-1805). Ehrensvärd perusti kartanon maille - nykyiseen Tammisaloon - tiilitehtaan, jossa hän teetti tiiliä nykyiseen Suomenlinnaan silloin rakennettavaa ja siellä edelleen olevaa Viaporin linnoitusta varten.

Cronstedtin suku omisti Herttoniemen kartanon kahteen otteeseen eli vuosina 1793-1799 ja 1813-1859, minkä jälkeen se myytiin Bergbomin suvulle. Kartanon nykyisen päärakennuksen rakennutti vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) ja se valmistui vuonna 1815, joten kartanon lukuisista omistajista ainoastaan Cronstedtit ja Bergbomit ovat asuneet nykyään museona toimivassa rakennuksessa. 

Kartanon viimeinen yksityinen omistaja John Bergbomin (1850-1917) isännöi sitä pitkään. Hänen kuolemansa jälkeen kartano ja sen sivurakennukset sekä sitä ympäröivä 15 hehtaarin puistoalue lahjoitettiin hänen toivomuksensa mukaisesti Svenska Odlingens Vänner i Helsinge (Helsingin pitäjän ruotsinkielinen maamiesseura) -nimiselle yhdistykselle. Valtaosan kartanon maista Bergbom oli ehtinyt myydä jo vuonna 1916 eli vuosi ennen kuolemaansa.

Kyseinen yhdistys omistaa ja ylläpitää edelleen kartanoa ja sen sivurakennuksia sekä hoitaa päärakennuksessa toimivaa kartanomuseota. Puistoaluetta sen sijaa hoitaa Helsingin kaupunki.

Pian kartanon viimeisen isännän John Berghomin kuoleman jälkeen yhdistys avasi päärakennuksen yleisölle Topelius-museona. Kirjailija Zacharias Topeliuksella (1818-1898) ei ollut mitään tekemistä kartanon tai sen omistajien kanssa, mutta ruotsinkielinen yhdistys halusi perustaa museon suomenruotsalaisen kirjailijan muistoksi ja siirrätti sinne Topeliuksen vanhoja huonekaluja ja tavaroita.

Topelius-museo lopetti toimintansa vuonna 1958 ja 1970-luvulla rakennus avattiin kartanomuseona. Päärakennuksen nykyinen näyttely rakennettiin 1990-luvulla, kun yhdistys oli saanut lahjoituksena kasan huonekaluja, posliini- ja hopeaesineitä, kirjoja sekä pikkuesineitä - yhteensä noin 250 esinettä - jotka olivat aiemmin kuuluneet kartanolle. 

Jännittävä pieni kotimuseo, johon liittyy lukuisia mielenkiintoisia tarinoita sekä Suomen ja Helsingin historiasta että Cronstedtin ja Bergbomin suvuista. Ja jos hyvin sattuu, niin museolipun hintaan sisältyvällä opastuksella saa kuulla juttua niin maanpetturista ja keisarin hovineidosta kuin kartanossa tapahtuneesta murhasta ja puutarhassa kuvatuista Suomi-filmeistä. 

Ja jos nälkä yllättää, voi pysähtyä herkuttelemaan Vanhassa Myllyssä - ravintolassa, joka jo 1970-luvulla on avattu kartanon entiseen pehtoorin tupaan (täällä). 

Punainen huone päärakennuksen 1. kerroksessa on sisustettu pääosin 

rakennuksen viimeisten omistajien John ja Helena Bergbomien mukaan.

Vitriineissä oli esillä 1995 lahjoituksena saatuja 

Cronstedteille ja Bergbomeille kuuluneita esineitä.

Päärakennuksen 2. kerroksessa on sohvaryhmä, 

jonka sanotaan kuuluneen Zacharias Topeliukselle.

Se on peruja ajoilta, jolloin rakennuksessa toimi Topelius-museo. 

Sohvaryhmän yläpuolella on John Bergbomin muotokuva.

Topelius-huoneen koristeellista kattoa

Kartanon keittiö toimi aikoinaan tässä kivirakennuksessa. 

Vaaleaksi rapattu kartano pilkistää pensaiden takana.