Isä

Isä, Veli ja Karkun taata kevättalvella 1957.

Isä kuoli keuhkosyöpään vuonna 1984 mielestäni kesken elämänsä 58-vuotiaana. Minä olin silloin 32-vuotias kahden pienen tytön äiti. Isä ehti sairastaa runsaan vuoden, joten voisi kuvitella että kuoleman ajatukseen ehti tottua, mutta silti Isän kuolema yllätti. Silloin en osannut enkä uskaltanut antaa surun tulla. Elämä jatkui...

Isä oli alkoholisti. Raitistuttuaan hän ehti ennen kuolemaansa kymmenisen vuotta uudelleen nauttia työstään, joka oli hänen intohimonsa. Hän ehti myös saattaa hautaan molemmat vanhempansa ja kokea ensimmäisten lastenlastensa syntymän. Isänä hän oli arka ja etäinen isä, jonka ajatukset olivat paljon hänen omissa henkilökohtaisissa ongelmissaan. Tyttärieni Taatana hän yritti hellyyttävästi omalla kömpelöllä tavallaan lähestyä heitä (täällä). Koin että Isä iloitsi lapsistani, mikä tuntui hyvältä.

Käyn Isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla useamman kerran vuodessa joko yksin tai Äitimuorin kanssa (täällä). Tuntuu hyvältä muistella Isää ja palauttaa mieliin hänen positiivisia puoliaan (täällä) ja tuntea epämääräistä kaipausta. Vanhetessa - olen nykyään vanhempi kuin Isä kuollessaan - tunnistan itsessäni myös Isän ”huonoja” puolia - mm. vaikeutta ilmaista tunteita edes lähimmilleen ja kaipuun yksinoloon.

Syötyäni Ukin ja aikuisten lasteni kanssa IsänpäiväDinnerin taidankin käydä Ukin kanssa vielä hautausmaalla...