Onneksi vuokrasimme taas tutuksitulleet korvakuulokkeet, joiden kattavista selostuksista saimme paljon lisätietoa sekä Hockneyn ajatuksista että hänen taideteoksistaan. Kiehtovaa oli kuunnella taiteilijan puntaroivan toden ja epätoden sekoittumista toisiinsa niin elämässä kuin taiteessa, pohtivan, onko vedenpinta rajapinta vai ei, ja toteavan, että maalaamaan oppii katsomalla ympärilleen.
Rakastan etenkin Hockneyn isoja maalauksia, joissa hän tutkii mallina olevien ihmisten suhdetta toisiinsa ja maalariin eli itseensä. Minua puhuttelee mm. kuva taiteilijan iäkkäistä vanhemmista istumassa vierekkäin kumpikin omissa maailmoissaan - äiti lempeänä, ulkonäöstään pikkutarkkana ja kontaktia maalariin hakien, isä hieman hompsantuuna, levottomana ja omissa maailmoissaan kirjaansa keskittyen. Tykkään myös Hockneyn tilannekuvista, jotka on leikelty sadoista peräkkäin otettuista valokuvista, ja kokonaisen huoneen täyttävä luontovideo on henkeäsalpaavan kaunis ja kiehtova.
Onneksi tulimme lippujonoon riittävän ajoissa ja saimme liput - useat perässäjonottajat jäivät ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti