Vanhetessa huomaan muistuttavani monessa äitiä - yli 90-vuotiasta Äitimuoria. Yksi asia, joka molemmilla on iän karttuessa voimistunut, on rakkaus kukkiin. Kumpikin seuraamme kukkien kasvua ja muuttumista antaumuksella ja kärsivällisesti päivästä ja viikosta toiseen. Äitimuori tosin vain sisällä ikkunalaudalla, minä myös ulkona puutarhassa sekä puistoissa ja metsissä.
On ihanaa ja palkitsevaa seurata esimerkiksi orkidean nuppujen puhkeamista. Eräänä päivänä huomaa, että kuukausia tai jopa vuosia hiljaiseloa eläneeseen orkideaan on kuin salaa ilmestynyt nuppuja. Alkuun jopa epäilee silmiään: ”Onko nuo pikkuruiset pallerot noissa ’ilmajuurissa’ todella nupun alkuja?” Päivä päivältä tulee yhä vakuuttuneemmaksi asiasta. Ja lopulta uskoo, että se on totta: Lähes kuihtunut orkidea aikoo kukkia...
Tällä haavaa Äitimuorin kanssa riittää rutkasti yhteistä juttua - orkideajuttua :) Kumpikaan ei kyllästy, vaikka joka kerta äidin luona käydessäni ihmettelemme ja ihailemme tuon ihmeellisen orkidean nuppuja. Kaksi kertaa viikossa toista tuntia kerralla vain ihmettelemme ja ihailemme :):)
Hellyyttävä kuva. Saada ihailla ja ihmetellä, on elämävaiheita, joissa se riittää...
VastaaPoistaKorrelloikohan tosiaan tuo orkideainnostus ja yleensä kukkiin päin kallistuminen jotenkin ikään?? Oma orkidea jäi pitkän hiljaiselon jälkeen nyt lomaselle lähtiessä juuri tuohon toisen varren suloiseen nuppuvaiheeseen, joten iloinen yllätys lienee paluuta odottamassa:)
Uskon niin että pysähtyminen ihmettelemään ympäristön pikkuasioita korreloi ikään. Kunhan antaa sille mahdollisuuden - ja tilaa...
Poista