Muorin seikkailut

Yli 90-vuotiaat Äitimuori ja Poikakaveri olivat kerrostalonsa alakerrassa saunassa. Muorin kiivetessä lauteille hänen jalkansa lipesi ja solahti puristuksiin lauteiden väliin. Vanhukset yrittivät yhdessä saada jalkaa pois, mutta eivät onnistuneet. Poikakaveri haki kotoa sahan ja sahasi pari laudelautaa, jotta he saivat muorin verta vuotava jalan vedettyä pois puristuksesta.

Luita ei ollut mennyt rikki ja jalalla saattoi kävellä, mutta verenvuoto oli kuulemma kova. Sitten nuo kaksi vanhaa sissiä menivät hissillä ylös kotiinsa, painoivat valtavan tupon talouspaperia haavan päälle ja sitoivat jalan kaapista löytyneellä puristussiteellä. Ja menivät yhdessä nukkumaan - soittamatta kenellekään, ei lääkärille eikä sukulaiselle.

Seuraavana päivänä menin rutiinikäynnille Äitimuorin luokse ja kuulin heidän hurjasta seikkailustaan. Poikakaveri esitteli minulle irti sahaamiaan lauteenpätkiä ja Äitimuori sääressä olevaa valtavaa mustelmaa ja varpaiden väleihin kuivunutta verta. Muorin polven alle oli sidottu paksu verinen paperimöykky, joka oli kuivunut tiukasti kiinni sen alla olevaan haavaan.

Purin siteitä, mutta jätin repimättä haavaan liimautuneet talouspaperit ja päätin lähteä Äitimuorin kanssa läheiselle terveysasemalle. Iltapäivällä kahden jälkeen pääsimme lääkärin luokse lähes välittömästi :) Kaksi hoitajaa irroittivat talouspaperit ja lääkäri tutki haavan todeten pian, että se vaatisi erityishoitoa. Äitimuori ja minut lähetettiin eteenpäin Jorvin päivystykseen, jonne saavuimme neljän aikoihin. 

Tämän jälkeen mikään ei sitten enää toiminutkaan. Päivystyksen odotushuone oli kapea ja sokkeloinen tila, jossa oli tullessamme kymmenkunta ja illan edetessä 20-30 eri-ikäistä, ulospäin hyväkuntoisen näköistä ihmistä odottamassa lääkärille pääsyä - puhelinta selaillen, tutuille soitellen, eväitään syöden ja väliin nukkuen tai jäseniään venytellen. Näytti siltä, että potilaita tutki kaksi tai kolme nuorta lääkäriä.

Tyhjältä näyttäneen toimistohuoneen kiinni olevassa ovessa oli lappu, jossa luki, että vastaanotolle pääsyn aikaa ei tiedä, sillä ihmiset tutkitaan kiirellisyys-, ei saapumisjärjestyksessä. Odotustilan seinällä oli tietokonenäyttö jossa luki, että odotusaika on keskimäärin 3 tuntia 11 minuuttia. 

Kun olimme istuneet - väliin asentoa ja paikkaa vaihtaen - neljä tuntia, päätin koputtaa toimistohuoneen suljettuun oveen. Pitkän odotuksen jälkeen hoitaja avasi oven ja rohkenin tiedustella, koska voisi olla vanhan ja muistisairaan äitini vuoro. ”Kohta”, kuului vastaus.

Odotimme vielä puolitoista tuntia, minkä jälkeen Äitimuori ”sekosi”: Hän ei enää ymmärtänyt, miksi oli sairaalassa ja yritti väkisin pukea takkia päälleen lähteäkseen pois. Päätin että lähtisimme, mutta ennen sitä kysyin vielä kerran suljetun oven takaa, josko muorin vuoro olisi kohta. Pääsimme varttitunnin päästä tutkimushuoneeseen.

Tutkimushuoneessa ystävällinen ja rauhallinen mieshoitaja avasi terveysasemalla laitetut siteet, katsoi haavaa ja totesi: ”Haava olisi voitu ja pitänyt hoitaa jo terveysasemalla. Harmi, että jouduitte turhaan tulemaan tänne jonottamaan.” Hoitaja putsasi haavan uudelleen, laittoi sen päälle rasva- ja sideharsotaitokset ja antoi tarkat ja selkeät kotihoito-ohjeet. Ja passituksen kahden vuorokauden kuluttua tarkastukseen samaiselle terveysasemalle, josta olimme lähteneet yli kuusi tuntia aiemmin. Lääkäri piipahti huoneessa, mutta tuskin katsoi haavaa.

Äitimuori oli takaisin kotonaan Poikakaverin luona yhdeltätoista ja minä omassa kolossani Punavuoressa puoli tuntia myöhemmin - kuitenkin ennen puoltayötä :) Väsyttävän ja turhauttavan reissun ainoa ilo oli Jorvissa haavaa hoitanut ystävällinen sairaanhoitaja, jonka nimilapussa luki Kari. Hänen olemuksensa rauhoitti hätääntyneen ja sekoamispisteessä olevan Äitimuorin.

Toivoisin, että vaikka 93-vuotiaan muistisairaan haava ei vaatisi kiireellistä hoitoa, korkea ikä huomioitaisiin edes vähän arvioitaessa päivystyspolin potilaiden tutkimusjärjestystä. Ei ole hänen vikansa, jos hänet lähetetään sairaalaan tutkittavaksi ”turhaan”.

Lämmin kiitos Karille. Sinun ansiosta sekä Äitimuori että minä saatoimme rasittavan päivän ja kohtuuttoman odotuksen jälkeen todeta: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.” :)