Simo ja Heta vuonna 1929
Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”.
Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :)
Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan.
Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta.
Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)
Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä).
Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…
”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…
Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v
Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti