Kummastuttaa pientä kulkijaa

Pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli lyhyt juttu pienen kuvan kanssa Oulunkylän vanhasta kirkosta, jossa kesäkeskiviikkoisin järjestetään yhteislaulutuokioita. Valokuvassa näkyi pikkuruinen puukirkko kerrostalojen keskellä - pienellä, mutta vehreällä tontilla. 

Kiinnostuin kirkosta ja rakennuksesta, josta en ollut koskaan kuullut, enkä edes tiennyt että Helsingissä on niin pieniä kirkkoja. Tämän viikon keskiviikkona huomasin, että minulla oli sopivasti aikaa piipahtaa katsomaan tuota kiinnostavaa minikirkkoa, joka on auki vain tilaisuuksien yhteydessä.

Rakennusmestari Karl Bergmanin (1879-1923) suunnittelema kirkko on valmistunut 1905 alkujaan luterilaisen herätysliikkeen - Evankeliumiyhdistyksen - rukoushuoneeksi. Oulunkylän seurakunta vuokrasi sen väliaikaiseksi kirkoksi 1919 ja lopulta vuonna 1950 päätyi ostamaan sen pysyväksi kirkokseen ennen kuin uusi kirkkorakennus valmistui 1972. Pikkukirkon viereen rakennettiin 1932 vielä veikeä, puinen kellotorni. Tulipalo vaurioitti vanhaa kirkkoa 1978, mutta se korjattiin parin vuoden kuluessa entiselleen ja nykyään sitä käytetään lähinnä vihkikirkkona.

Pysäköin auton kirkon eteen ja ihastelin vihreyden keskellä näkyvää pikkuruista, vaaleaa kirkkoa, joka ei ollut paljon kellotorniaan isompi. Kirkkoa ei tuntunut yhtään häiritsevän viereiset kerrostalot, vaan se lunasti uljaasti, mutta luterilaisen nöyrästi oman tilansa ja paikkansa.

Lähestyessäni kirkkoa sen avonaisesta ovesta kaikui yhteislaulua. ”Tervetuloa, ja käy rohkeasti sisälle”, kehotti portaiden ohi kiirehtivä naisihminen. Nousin lyhyet portaat, ovensuussa katsoin hetken ympärilleni valoisassa kirkossa ja istuuduin viimeisen penkkirivin reunaan. Samalla rivillä istui eläkeläismies, joka lauloi nuotissa ja kauniisti kovalla äänellä - ja nautti.

Kirkossa istui joitakin kymmeniä lähinnä eläkeläisiä innokkaasti laulamassa edessä kosketinsoitinta soittavan kanttorin (?) johdolla. Halusin yhtyä laulukuoroon, mutta jännitin suuni avaamista. Yllättäen vieressä istuvan miehen melodinen laulu kutkutti ja ”pakotti” minutkin laulamaan. 

Olen seiskan laulaja ja koko ikäni haaveillut, että voisin laulaa kuorossa. Jännitän kuitenkin yhteislaulua, koska usein kuulen oman ääneni tosi kovana ja tuntuu, että laulan eri sävelellä kuin muut. Ja jännitys sekoittaa ääntäni tietty yhä enemmän. Mutta nyt kävi toisin. Tuntui, että löysin yhteisen sävelen vieressä istuvan, rohkeasti omalla äänellään laulavan miehen kanssa. Ja lauluni ei omissa korvissani kuulostanut enää niin surkealta. Nautin laulamisesta :) ja jatkoin puolituntisen loppuun asti. 

Lauloimme pääosin keveitä ja kesäisiä, perinteisiä lauluja sekä joitakin virsiä. Ja mm. Ihme ja kumma -nimisen lastenlaulun, jonka mukavat sanat ovat tehneet laulaja Marjatta Pokela (1925-2002) ja kirjailija Pirkko Koskimies (1925- 2011):

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.

Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Lasimaalauksia urkulehterillä 

Alttaritauluna on Jeesus siunaa lapsia -niminen pronssinen kohokuva, 

joka on kuvanveistäjä Harald Sörensen-Ringin (1872-1912) käsialaa vuodelta 1909.