Stellerinmerilehmän (täällä) innoittamana jäin yksikseni vielä kiertelemään Luonnontieteellisen museoon eläinten luurankoja esittelevälle Luut kertovat -osastolle. Aiemmilla museokäynneillä olen aina ollut matkassa lastenlasten kanssa, jolloin huomioni on pääosin mennyt leikki-ikäisten perässä pysymiseen (mm. täällä, täällä ja täällä).
Tällä kertaa olin museossa ypöyksin ja saatoin kiinnittää kaiken huomioni luihin ja luurankoihin :) Yllätyin, miten mielenkiintoinen ja monipuolinen museoidut eläinten luurangot olivat. Kansainvälisesti ehkä pieni otos (tai sitten ei), mutta juuri sopivan kokoinen minun keskittymiskyvylleni…
Museon pysyvässä näyttelyssä esillä olevat luut ja luurangot on valikoitu Luonnontieteellisen keskusmuseon huomattavasti suuremmasta, lähinnä tieteellistä tutkimusta varten kerätystä luukokoelmasta. Kokoelman pesämuna on ollut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) anatomian ja fysiologian professori Evert Julius von Bonsdorffin (1810-1898) keräämä laaja luustokokoelma, johon kuuluneet eläinten luut ja luurangot liitettiin aikoinaan silloisen Eläinmuseon kokoelmiin. Useimmat nykyiseen luustokokoelmaan kuuluvista luurangoista ovatkin peräosin 1800- ja 1900-luvuilta.
Luonnontieteellisessä museossa olevat eläinten luurangot ovat kaikki aitoja ja alkuperäisiä, mikä minun piti ihan varmistaa lipunmyyjältä :) Monet niistä ovatkin yli 200 vuotta vanhoja, kuten mm.sukupuuttoon kuolleet harvinaisuudet: stellerinmerilehmä (täällä) ja jaavantiikeri.
Lokakuussa 2024 ikuistin yhden museon luustohuoneista illalla kävellessäni rakennuksen ulkopuolella (täällä). Silloin en tosin ihan tajunnut, mitä valokuvasin…
Pörröisen pöllön luuranko on hämmentävän pieni.
Rauskun rustoinen tukiranka muistuttaa taideteosta.
Sarvivalaan parimetrinen sarvi on kehittynyt eläimen vasemmasta etuhampaasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti