Hajoten, itkien, kasvaen, 2024
”Ihmisenä olemiseen liittyy aika paljon rimpuilua erilaisten tunteiden kanssa. On tilanteita, joissa koko olemus kiertyy epävarmuuden tai häpeän ympärille. Onnekkaina hetkinä taas voi tuntua siltä, että koettu riemu loistaa ulos.
Taide puolestaan on suurelta osin ihmisenä olemisen kokemuksen tutkimista. Silti vain harvoin maalausten hahmoissa kohtaa sellaista emotionaalista syvyyttä ja oivaltavuutta kuin Essi Kuokkasen (s.1991) teoksissa.”
Näin kirjoitti eilen Helsingin Sanomissa kuvataidekriitikko Sanna Lipponen arvioidessaan Essi Kuokkasen Kiasmassa avattua näyttelyä (HS 11.11.25). Ja teksti osui täysillä minuun. Muutenkin kirjoituksessaan Lipponen pyrki kuvaamaan, miten hän itse koki näkemänsä teokset ja miten ne häneen vaikuttivat, eikä vain ylhäältä käsin ”kriitikon” arvovallalla ”arvioiden”…
Minun oli ihan pakko nähdä näyttely. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. I suppose…
Jo ennen Lipposen arvion lukemista olin ehtinyt suunnitella retkeä Kiasmaan tutustumaan museon kahteen uuteen näyttelyyn. Jostain syystä Kiasma ei ole tähän asti kuulunut suosikkimuseoihini. Ehkä taidekehitykseni on vielä ns. vanhojen klassikoiden tasolla… Mutta kuukausi sitten museon 4. kerroksessa avattu kolmekymppisen Essi Kuokkasen Pilvenpiirtäjä-näyttely kiinnosti. Tämän lisäksi minua kutkutteli samoin lokakuussa avattu 63-vuotiaan englantilaisen Sarah Lucasin Paljas katse -näyttely. Lucasin teoksiahan olin jokusen nähnyt jo helmikuussa 2024 Malagassa (täällä).
Essi Kuokkanen täytti kaikki odotukseni. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. Tykkäsin etenkin ensimmäisessä näyttelyhuoneessa olevista värikkäistä ja naivistisista (?) öljymaalauksista, jotka kaikki oli maalattu ellei tänä vuonna, niin ainakin parin viime vuoden aikana.
Sanna Lipposen näyttelyarvion ansiosta osasin nähdä Kuokkasen teoksissa sellaista, mitä en ehkä olisi osannut itse huomata. Kiitos siitä, Sanna! Esimerkiksi ihanassa Hajoten, itkien, kasvaen -maalauksessa kyynelien kastelemissa heinissä äkkäsin pieniä kukkia ja Sinulle annan kaikkeni -teoksessa ”ihmishahmo repii kätensä irti heittääkseen sen keppinä koirille”.
Ja mitä nimiä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että minulle teos ja sen nimi ovat yhtä (täällä). Ne ikäänkuin pelaavat yhteen ja saavat ajatukseni liikkeelle. Hajoten, itkien, kasvaen on juuri sitä - hajoamista, itkemistä ja kasvamista - vai onko sittenkään? Sinulle annan kaikkeni herättää monenlaisia ajatuksia esim. omista ihmissuhteistani. Mitä ne minulta vaativat ja mitä haluan antaa? Entä Epävarmuuksien kierre. Sulkeeko epävarmuudet minut väliin simpukaksi? Ja miksi simpukasta pilkottaa kuusi varvasta?
Koskettavin ja suloisin Essi Kuokkasen maalauksista oli kuitenkin Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua. Siinä siivekäs ankerias suukottaa isoa koiraa, joka näyttää nauttivan onnellisena, kun kalan siimakieli lipoo sen huulia. Mutta miksi koira on hihnassa? Huomioita, tunteita ja kysymyksiä. Sopii minulle…
Minusta tuli kertaheitolla sekä kuvataidekriitikko Sanna Lipposen että kuvataiteilija Essi Kuokkasen fani :) Ja jopa Kiasmakin alkoi taidemuseona kiinnostaa…
Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua, 2025
Piiskaa tai Pieta, 2022
Yö pitelee kaihoisaa koiraa, 2025
Sinulle annan kaikkeni, 2022
Epävarmuuksien kierre, 2022
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti