Helsingin Taidehallissa on toukokuun loppuun asti Maamme, meidän -niminen näyttely. Näyttelyn nimestä en heti äkännyt, mistä siinä oli kyse. Eikä sen alaotsikkokaan ”Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttely” paljoa asiaa selvittänyt.
Taidesäätiöstä tai niiden yhdistyksestä en ollut aiemmin kuullut. Yhdistyksen nettisivuilta selvisi, että yhdistys on perustettu 2006 eli 20 vuotta sitten ja sen tarkoitus on edistää taiteen tuntemusta ja tutkimusta sekä järjestää näyttelyitä, joissa tavisihmisetkin voivat tutustua säätiöiden hallussa oleviin taideteoksiin.
Yhdistykseen kuuluu nykyään kymmenen suomalaista taidesäätiötä - esimerkkeinä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö, Amos Andersonin rahasto, Åbo Academin säätiö, UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö - ja näiden kokoelmissa on yhteensä tuhansia taideteoksia 1500-luvulta 2000-luvulle.
Nyt Taidesäätiöiden yhdistys järjestää Taidehallissa 20-vuotisjuhlanäyttelyn ja esillä on 50 suomalaisen kuvataiteilijan teoksia. Pääpaino näyttelyssä on 1900- ja 2000-luvun teoksilla. Joukossa on myös joitakin vanhempia maalauksia, kuten veistossalissa oleva Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaama muotokuva taiteilijan venäläissyntyisestä ihastuksesta Sophie Manzeysta (1861-1942) vuodelta 1880.
Sophie Manzeyn muotokuva kuuluu Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmiin, kuten myös neljä näyttelyssä olevaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) maalausta, jotka kaikki ovat olleet usein esillä Villa Gyllenbergin omissa näyttelyissä Kuusisaaressa (mm. täällä ja täällä).
Maamme, meidän -näyttelyssä oli paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia ja erityylisiä maalauksia oli aseteltu rinnakkain ikäänkuin keskustelemaan naapurinsa kanssa :) Esimerkiksi Eero Järnefeltin (1863-1937) Kolilta näytti entistä upeammalta Petri Ala-Maunuksen (s.1970) Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa -teoksen vieressä. Yli 170 vuotta sitten syntyneen Järnefeltin teos kuvaa 1920-luvun alun suomalaisuutta ja sata vuotta myöhemmin syntyneen Ala-Maunuksen tummanvihreä väripläjäys - ihanine nimineen - 2020-luvun ihmisten tuntoja.
Viihdyin näyttelyssä pitkään, sillä moni esillä ollut teos puhutteli minua. Ihastuin mm. Viggo Wallensköldin (s.1969) hempeänväriseen Cocktail-maalaukseen, joka muistutti minua nuoren Salvador Dalin (1905-1969) Tyttö ikkunan ääressä -teoksesta, johon olin ihastunut Madridissa (täällä). Ikuisena puun rakastajana tykkäsin muotoilija Tapio Wirkkalan (1915-1985) koivusta ja vanerista luomasta Tammerkoski-puuveistoksesta, joka kuului UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan :)
Minua viehätti omistava käsi Henni Alftanin (s.1979) Darling-teoksessa ja Vilho Lampin (1898-1936) kujeileva omakuva. Mutta kuten edellä kirjoitin, myös moni muu näyttelyn taideteos pysäytti minut.
Kaikkinensa tykkäsin kovasti näyttelystä, vaikka en edes näyttelyn nähtyäni ihan ymmärtänyt Maamme, meidän -nimen juonta…
Edessä Eero Järnefeltin Kolilta vuodelta 1927 ja
takana Petri Ala-Maunuksen Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa vuodelta 2019.
Tapio Wirkkala: Tammerkoski, 1950-luvun alku
Viggo Wallensköld: Cocktail. 1995
Henni Alftan: Darling (Rakas), 2014
Vilho Lampi: Omakuva, 1933
Vierekkäin ripustetut maalaukset ovat kaikki Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmasta -
mukana myös neljä Helene Schjerfbeckin teosta.
Vasemmassa yläreunassa on yksi näyttelyn harvoista 1800-luvulla tehdyistä teoksista:
Albert Edelfeltin Sophie Manzeyn muotokuva vuodelta 1880.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti