Sigridin seurassa

Edessä nuori Sigrid omakuvassa ja taaempana vanha Sigrid 

valokuvattuna Amos Andersonin kesäasunnolla Kemiönsaarella.

Viimein pääsin museoon. Jännä, miten paljon se ilahdutti ja miten mieluisalta se tuntui :) Kävin Turun taidemuseossa katsomassa taidemaalari Sigrid Schaumanin näyttelyn yhden lempiblogini Katveita (täällä) innottamana.

Nuorempana en ollut mikään intohimoinen museo- enkä taideihminen. Lasten itsenäistyttyä ja eläkeiän koittaessa vapaa-aika ja muu ”oma aika” lisääntyi. Vaivihkaa elämäni täyttyi uusista, ”vanhuuden” intohimoista: Tanssista, kävelystä, kahviloista sekä museoista ja taidenäyttelyistä. Kaikki asioita, joista olen aina pitänyt, mutta ruuhkavuosina ne ovat saaneet väistyä muiden valintojen ja intohimojen - tärkeimpinä lapset ja työ - tieltä.

Koronasulku on entisestään voimistanut museo- ja näyttelyintoani, kuten uutisten mukaan tuntuu tehneen myös muilla suomalaisilla. Torstaina ajoimme Ukin kanssa Salosta Naantaliin tutustumaan Tilalle ostettuihin kanoihin (täällä) ja viikonvaihteessa syntyneisiin uusiin karitsoihin. Tilalla on nyt yhteensä kymmenen kanaa ja kaksi kukkoa sekä seitsemän karitsaa ja kolme emää plus yksi vanha pässi. Ja kaksi kollikissaa tilauksessa - syntyvät naapuritaloon lähiviikkoina.

Ennen Naantaliin lähtöä ehdotin, että kävisimme matkalla Turun taidemuseossa. Ukki innostui, joten varasin netistä kaksi paikkaa tunnin kierrokselle. Tilavassa taidemuseossa on lähes koko korona-ajan saanut vierailla ennakkovarauksella 10 ihmistä kerrallaan. Ilmeisesti väkeä on riittänyt, koska minäkin sain kaksi viimeistä paikkaa klo 11-12 väliseksi ajaksi. Aikaraja oli tiukka, sillä kellon tullessa 12, yhdeltätoista saapuneet vierailijat kehotettiin ystävällisesti poistumaan ja antamaan tilaa seuraavalle ryhmälle. Hyvä näin - ruuhkaa eikä koronapelkoa päässyt syntymään :):)

Tykästyin taas jo valmistuessaan vanhanaikaiseksi haukuttuun taidemuseoon (täällä) - ulkona upeaa kivipintaa ja sisällä sopivaa sokkeloa, mutta ilmavaa ja tilavaa. Kiersin kymmenhenkisen ryhmän viimeisenä ja sain pääosin yksin - ja ihanan rauhassa - tutustua minulle aiemmin tuntemattoman taidemaalari Sigrid Schaumanin maalauksiin ja luonnoksiin. Tykkään katsella taiteilijoiden teoksia ensin kaukaa ja sitten läheltä - hissukseen tunnustellen, mitä näen ja mitä mielessäni herää.

Nyt minulle olisi riittänyt, vaikka olisin saanut vain lompsia taidemuseossa - riippumatta mitä seinille oli ripustettu. Mutta mielikseni katselin Schaumanin värikylläisiä maisemia ja puistonäkymiä - osa tutuista paikoista, kuten Kulosaaresta, Töölöstä, Kaivopuistosta, Kemiönsaarelta sekä taiteilijan Ranskan ja Italian matkoilta.

Oli mielenkiintoista ja antoisaa tutustua myös Sigrid Schauman (1877-1979) elämään - yli 100-vuotiaana kuolleen taiteilijan ja yhden tyttären yksinhuoltajan valintoihin ja elinvoimaisuuteen. Naiseen, joka syntyi suomalaiseen upseerisukuun Ukrainassa, eli nuoruutensa Puolassa ja haudattiin Porvooseen. Naiseen, joka 1913 sai lapsen yksin seurusteltuaan pari vuotta suomalaisen liikemiehen Requel Wolffin (1862-1917) kanssa. Naiseen, joka 30 vuotta elätti itsensä ja tyttärensä teräväsanaisena taidekriitikkona. Naiseen, jonka isoveli aktivisti Eugen Schauman (1875-1904) ampui vuonna 1904 kenraalikuvernööri Bobrikoffin, ja sen jälkeen itsensä. Naiseen, joka vasta yli 70-vuotiaana sai mahdollisuuden täysipäiväisesti keskittyä intohimoonsa eli maalaamiseen. 

Jäätyään eläkkeelle Sigrid tosiaan matkusti rakastamaansa valokylläiseen Etelä-Ranskaan, jossa tapasi mm. ihailemansa taiteilija Henri Matissen (1869-1954). Ja omistautui maalaamaan. Kun ihmiset kehottivat taiteilijaa jo hellittämään, 72-vuotias suomenruotsalainen Sigrid vastasi: ”Man måste ju tänka på sin framtid och sin utveckling.”

 Nuori Sigrid ystävänsä taidemaalari Ellen Thesleffin ikuistamana 1906.

Parikymppinen Sigrid maalasi itsensä vuonna 1903.

Lähes 80-vuotias Sigrid maalaamassa Kaivopuistossa 1950-luvulla.