Kahden välissä

Lähes ysikymppinen äitini eli Äitimuori oli aikoinaan kova tekemään - säännöllisessä ansiotyössäkin hän oli 70-vuotiaaksi asti. Tämän ohella hän auttoi ahkerasti viiden lapseni hoidossa - mistä valtava Kiitos - ja kutoi tauotta mm. koristeellisia neulepuseroita suvun lapsille. Aikuinen tyttäreni kuuluu myös tekijöihin. Hän ahertaa pitkää päivää niin vaativassa työssään kuin kotona kahden rasavillin äitinä.

Äitimuori oli huono organisoija. Hän teki kaiken itse ja usein jopa muiden puolesta eikä mieltänyt yhdessä tekemisen ja jakamisen tärkeyttä. Tyttäreni onneksi tajuaa paremmin yhteistyön voiman ja ilon. Mökillä käydessään hän esimerkiksi organisoi taitavasti mökkitöiden jakamisen saaden pikkupojatkin pikkuhommiin. Ja pojathan pääosin tykkäävät. Ja oppivat tekemistä ja vastuuta.

Kokemuksesta tiedän, että teon hetkellä on usein helpompi tehdä itse. Ohjata nyt tumpeloita tekemään jotain, joka itsetehden sujuisi hetkessä. Mutta, mutta - kaikki tiedämme että pitkässä juoksussa toisin toimiminen on kaikille parempi...

Äitimuori kulki elämässään tuttuja ja turvallisia latuja - aina ohjeen mukaan - ei yrittänyt uutta eikä kurkottanut tuntemattomaan. Osin tästä syystä hän yleensä onnistui tekemisissään ja pystyi hoitamaan asiat loppuun. Tyttäreni on onneksi rohkeampi ja innostuu herkästi uudesta ja tuntemattomasta, mikä on antoisaa mutta usein myös rankkaa. Ehkä enempi elämää... Tai ainakin erilaista.

Minä elän näiden kahden ahkeran tekijän välissä. Luonteeni on tekijän luonne, sillä tunnen eläväni ja koen itseni merkittäväksi tekemällä. Mutta mieleni on laiskan mieli ja usein luistan, luovutan tai jätän kesken. Aloittaminen ja loppuunsaattaminen on vaikeaa. Rutiinit houkuttavat, minkä huomaa etenkin ikääntyessä ja eläkkeellä ollessaan. Tässäpä riittää miettimistä...

Mummit rajoja rikkomaan! Vaikka ihan pikkuriikkisen...