Sellot kirkossa

Ihastuin jälleen Temppeliaukion kirkkoon. Minulle kävi aivan samoin kuin viimeksi kirkossa vieraillessani yli kaksi vuotta sitten vain hetki ennen koronapandemiaa helmikuussa 2020 (täällä). Mielikuvissani kirkko oli kahdessa vuodessa uudelleen kasvanut mahtipontisemmaksi ja suuremmaksi kuin se todellisuudessa on.

Kirkon kallioseinät hohkaavat eloa ja lämpöä. Istuessani kirkossa katseeni hakeutuu yhä uudelleen kiehtoviin ja kiinnostaviin seiniin. Rakastan luonnon kiviä ja kallioita, ja ehkä siksi rauhoittuminen kallion sisällä tuntuu niin ihanalta ja taianomaiselta.

Näin kirkon nyt ensi kertaa sisältä valoisana vuodenaikana. Ja sain todeta, miten isosta rengasmaisesta kattoikkunasta tuleva luonnon valo korosti upeasti kallioseinien värejä - eriasteista mustaa, harmaata, valkoista, punaista yllättävissä yhdistelmissä. Komeaa värileikkiä oli kännykkäkameralla lähes mahdoton ikuistaa.

Ja ne sellot. Sellotaiteilija Arto Noraksen (s.1942) Mestarin matkassa -nimisessä konsertissa kaikui yhtä aikaa jopa 36 selloa, joita soittivat Noraksen entiset oppilaat viideltä eri vuosikymmeneltä. Osaavaa, tarkkaa ja lumoavaa kuunneltavaa. Sävelet kaikuivat kuuluvasti, mutta yllättävän pehmeästi kivisessä ympäristössä - kahdeksankymmentä vuotiaan Arto Noraksen kunniaksi.

Uskomaton mies tuo kasikymppinen Arto. Taiturimaisilla sormillaan hän soitti selloaan vuoroin väkevästi ja vuoroin herkästi jokaisessa yli kaksi tuntisen konsertin kokoonpanossa. Alkuun yksin, seuraavaksi pianisti Juhani Lagerspezin kanssa - sellon ja flyygelin vuoropuhelu oli ihanaa kuunneltavaa - ja konsertin loppupuolen yhdessä liki 40 tutun sellistin kanssa. 

Tykkään kirkoista ja sellomusiikista. Joten komea sellomusiikki intiimissä ja ihastuttavassa kirkossa oli kaksinkertainen nautinto - kauniissa toukokuisessa illassa.