Hämärä lava ja voimistuva rummutus. Kaksi keski-ikäistä miestä liikkuu - ryömii, hiipii, hyppii ja kiemurtelee - rummutuksen inspiroimina hiljentyneen ja keskittyneen yleisön edessä. Toisen liikkujan sulava elekieli paljastaa hänet heti tanssijaksi. Kömpelömpi liikkuja nostaa syliinsä valtavan harmonikan, jonka sävelet kirittävät tanssijaa yhä sykkivämpään liikkeeseen. Soittamisesta huolimatta myös harmonikkamies jatkaa tanssimista. Värikkäät spottivalot syttyvät ja sammuvat rytmittäen miesten ääniä ja liikkeitä.
Tanssija Tero Saarinen ja muusikko Kimmo Pohjonen rikkovat rajojaan Aleksanterin teatterin lavalla. Tanssija ääntelee ja hymisee - luo musiikkia. Muusikko liikkuu ja pyörii - luo tanssia. Kumpikin yrittää ymmärtää vierasta, outoa ja pelottavaa ilmaisua. Lähestyä toistensa kuplaa, solahtaa ehkä jopa sen sisälle. Löytää yhteyden, tehdä yhdessä. Uskaltaako päästää lähelleen erikielisen samanlaisen: ”Uskallanko heittäytyä ja luottaa? - ehkä ystävystyä?”
Taianomaista ja vangitsevaa. Puhuttelevaa, kaunista ja äärettömän koskettavaa. Saarisen ja Pohjosen Breath-duetto on nykytanssia parhaimmillaan.
Kuvaat hienosti tätä esitystä, ihan kuin olisin katsomassa.
VastaaPoistaOlen aina halunnut nähdä Tero Saarisen, mutta se ei ole vielä onnistunut.
Tanssin kuvauksestasi tuli mieleen Reijo Kelan tanssi, jota seurasin eräänä kesänä Suomussalmella järven rannalla. Samassa taideillassa Suomen esiintyivät sopraano Johanna Rusanen-Kartano veljensä Ville Rusasen kanssa.
Kiitos Marjatta kommentistasi. Nautittavaa katseltavaa ja kuultavaa oli. Ehdottomasti Tero Saarista kannattaa mennä katsomaan jos joskus tilaisuus tulee. Meille sattui niin mukavasti, että samana iltana sattui teatterilla olemaan Saarisen ja Pohjosen yleisökeskustelutilaisuus, jossa taiteilijat kertoivat teoksen valmistumisprosessista. Nöyriä miehiä lahjakkuuden lisäksi...
Poista