Rakastan paritanssia, etenkin tuttuja suomalaisia lavatansseja - tangoa, foksia, hidasta valssia. Musiikin ja liikkeen ja läheisyyden yhdistelmää ei voita mikään. Etenkin niinä lumoavina hetkinä, kun onnistun vielä olemaan läsnä sekä itselleni että parilleni ja saan tunteen, että sama onnistuu myös tanssipariltani :)
Vaikka paritanssin harrastajista suurin osa on yli 50-vuotiaita ja jotkut jopa yli 80-vuotiaita, niin itse joudun väliin kamppailemaan sellaisten ajatusten kanssa, että olen liian vanha tanssin pyörteisiin ja että olen liian vanha nauttimaan tanssin suomasta läheisyydestä. Kun ajattelen asiaa järjellä ja ikään kuin itseni ulkopuolella, en koe näin. Oikeastaan ajattelen aivan päinvastoin: ”Ihanaa, että tanssi innoittaa ja tuo nautintoa vielä vanhanakin.” Mutta jostain syystä tunneminäni väliin (joskus useinkin) pelkää, että en ikäni takia enää kelpaa tanssipariksi ja että joku (se kuuluisa joku :) tuomitsee ja ajattelee, että mitä tuo vanhakin yrittää.
Siksi oli ihana lukea tiistain Hesarista toimittaja Maija Aallon kirjoittama juttu Myllyjoutsenista (HS 10.1.23). Myllyjoutsenet ovat Helsingin Myllypurossa balettia treenaava parinkymmenen naisen ja yhden miehen porukka, josta useimmat ovat aloittaneet tanssin vasta eläkeiässä, ja osa lähempänä 80 kuin 70 ikävuotta. Siis sananmukaisesti aloittaneet tanssia balettia, eivätkä vain jatkaneet nuorempana aloittamaansa balettiharrastusta.
He ovat halunneet kokeilla uutta. Uskaltaneet heittäytyä baletin pyörteisiin ja päästää luovuutensa valloilleen. Antautuneet tanssille, joka mielletään usein vain nuorten tai korkeintaan keski-ikäisten ihmisten harrastukseksi.
En siis ole yksin. On muitakin vanhoja ihmisiä, jotka treenaavat ja nauttivat tanssista.
Paritanssi antaa minulle valtavasti iloa. Ja usein koen tanssiessani myös liikkeen kauneuden, ja joskus uskallan tuntea jopa itseni kauniiksi :) Lisäksi tanssiharrastus antaa minulle jatkuvasti onnistumisen kokemuksia ja jollain taianomaisella tavalla tunteen siitä, että sekä ruumiini että sieluni ovat (edelleen) elossa.
Herkkyyttä, kauneutta ja iloa ei elämässä ole koskaan liikaa. Ei yksilöiden kokemana eikä yleisellä tasolla.
Tämä Hesarin artikkeli oli pitkästä aikaa jotain äärettömän positiivista, kaunista ja herkkää luettavaa!!
VastaaPoistaUuden kokeileminen on riemastuttavaa eivätkä kokemuslisät ole sille este, päinvastoin: antakoot ne meille rohkeutta heittäytyä kaikkeen uuteen uusia kokemuksia kerämään mottona: ei mitään menetettävää:)
Tanssi Sinä tyttö riemukkaasti kauneuden kokemuksia keräten ja nauti koko sydämelläsi ja kehollasi tanssin ilosta ja rytmien riemusta!!
Kiitos Takkutukka kannustuksesta. Noin minäkin ajattelen, mutta väliin armottomat tunteeni astuu peliin. Onneksi pystyn nykyään pääosin antamaan tunteideni tulla, olla ja mennä, ja jatkaa nauttimista tanssistani :)
PoistaTerv AnnaVaara
Takkutukan kehotuksiin yhdyn täydestä sydämestä.
VastaaPoistaTanssiin tulisi heittäytyä välittämättä osaako, tanssia parhaan kykynsä mukaan. Olen lähinnä tanssinut helpohkoa ”jazztanssia”, lattareita, vatsatanssia (muistan äitisi mm. sieltä) sekä lavista. Näitä kaikkia tanssitaan ilman partneria! Nyt tuon artikkelin innoittamana aion kokeilla myös senioribalettia.
Kerran kävin Malmilla lavatanssiharjoituksissa, mutta ainakin se ryhmä vaikutti sellaiselta, että olisi pitänyt tuntea joku toinenkin harjoittelija. MK
Sinullakin on aika liuta tanssikokemusta. Minäkin olin ennen paritanssin aloittamista harrastanut aika ajoin erilaisia soolotansseja. Tykkäsin jo silloin musiikin ja liikkeen yhdistymisestä, mutta paritanssi tuo vielä yhden haastavat, mutta myös paljon antavan lisäelementin eli pitäisi osata ja uskaltaa tanssia yhdessä toisen (usein vieraan) ihmisen kanssa. Se on ollut minulle tosi mielenkiintoinen haaste. Haaste, jossa olen saanut yrittää rikkoa monia omia rajojani ja ennakkoluulojani. Terv InnaAnni
Poista